XI LUKU.
Eräänä sunnuntaina myöhään iltapäivällä joutui Daylight paluumatkalla Oaklandista Piedmontin kukkuloille. Hän oli, kuten tavallisesti, suuressa moottorivaunussa, vaikkei tällä kertaa omassaan, Swiftwater Billin vieraana, tuon onnen lempilapsen, joka oli tullut etelään tekemään loppua seitsemännestä omaisuudesta, jonka oli löytänyt napaseudun jäätyneestä sorasta. Hän oli yleisesti tunnettu tuhlari ja hänen viimeinen omaisuutensa oli jo hyvällä alulla menossa samaa tietä kuin kuusi edellistäkin. Se oli hän, joka Dawsonin ensi aikoina oli juonut määrättömästi samppanjaa maksaen viisikymmentä dollaria neljännekseltä; ja joka viimeisillä rahoillaan oli ostanut kaikki munat mitä oli Alaskassa maksaen kaksikymmentäneljä dollaria tusinalta kaikkiaan sadasta kymmenestä tusinasta, tehdäkseen kiusaa naiselle, joka oli pitänyt häntä pilkkanaan; ja se oli hän, joka maksaen ruhtinaallisesti nopeudesta oli vuokrannut yksityisjunan ja voittanut kaikki ennätykset San Fransiskon ja New Yorkin välisellä matkalla. Ja täällä hän oli vielä kerran "onnen löytökäinen", kuten Daylight häntä nimitti, ja tuhlasi viimeistä omaisuuttaan entisellä kevytmielisyydellä.
Se oli iloinen seurue ja heillä oli ollut hupainen päivä. He olivat San Fransiskosta lähdettyään kiertäneet merenlahden, sivuuttaneet San Josén, käyneet Oaklandissa ja heidät oli kolmasti pysäytetty liian nopean ajon vuoksi, mutta kolmannella kerralla he olivat ryöstäneet poliisin, joka oli heidät pidättänyt, ja kulettivat nyt häntä mukanaan. Koska he pelkäsivät, että oli puhelimitse annettu määräys pidättää heidät, olivat he kääntyneet kukkulain kautta kulkevalle takatielle ja kiitäessään nyt uutta tietä Oaklandia kohti keskustelivat he äänekkäästi siitä, mihin toimenpiteisiin ryhtyisivät poliisin suhteen.
"Kymmenen minuutin kuluttua me olemme Blair Parkissa", sanoi yksi heistä. "Kuulkaahan, Swiftwater, vähän matkan päässä alkaa syrjätie, joka vie Berkeleyhin. Sitten voimme palata Oaklandiin toiselta haaralta, palata kaupunkiin lautalla ja antaa kuljettajan yönaikaan tuoda kiertoteitä kone perille."
Mutta Swiftwater Bill ei käsittänyt, mikseivät he menisi Oaklandiin
Blair Parkin kautta, ja he päättivät tehdä niin.
Samassa tuli tienkäänteessä näkyviin se takatie, jota he olivat päättäneet olla käyttämättä. Tiellä he näkivät punaisenruskean raudikon selässään nuoren naisen, joka kallistui ulospäin satulassa ja kiinnitti sitä parhaillaan. Ensi silmäyksellä huomasi Daylight, että hänessä oli jotakin omituisen tutunomaista. Seuraavassa silmänräpäyksessä suoristui nainen satulassa liikkeellä, jota Daylight ei voinut olla tuntematta, ja alkoi täyttä ravia ratsastaa heistä poispäin. Se oli Dede Mason — Daylight muisti Morrisonin sanoneen, että hänellä oli ratsuhevonen, ja hän oli hyvillään siitä, ettei tyttö ollut nähnyt häntä tässä meluavassa seurassa. Swiftwater Bill seisoi ja piteli toisella kädellä kiinni etuistuimen selustasta ja heilutti toista kättään kiinnittääkseen nuoren naisen huomion puoleensa. Hänen huulensa jo vetääntyivät kimeään vihellykseen, jossa hän oli taitava ja jonka Daylight tunsi vanhastaan, kun Daylight kävi häntä kiinni hartioista ja paiskasi ällistyneen Billin takaisin istuimelle.
"Te varmaankin tunnette neitosen", sopersi Swiftwater Bill.
"Niin teen", vastasi Daylight, "olkaa siis alallanne."
"No, onnittelen hyvää aistianne, Daylight. Hän on kaunis ja ratsastaa erinomaisesti."
Puut kätkivät hänet tällä hetkellä näkyvistä ja Swiftwater Bill syventyi kysymykseen, mitä tehdä heidän poliisilleen, mutta Daylight nojautui silmät ummessa istuimeen ja oli yhä näkevinään Dede Masonin ratsastavan täyttä ravia tietä pitkin. Swiftwater Bill oli oikeassa. Hän osasi varmasti ratsastaa. Ja istuessaan miessatulassa hevosen selässä oli hänen ryhtinsä sorea ja varma. Se sopi Dedelle! Hänellä oli siis kaikkien avujensa lisäksi rohkeutta ratsastaa ainoalla luonnollisella ja järjellisellä tavalla. Hänellä oli pää oikealla paikalla, se oli varma.
Kun hän maanantai-aamuna tuli kirjoittamaan sanelun mukaan, katsoi Daylight häneen uudella mielenkiinnolla, vaikkei hän mitenkään sitä osoittanut; ja koneellinen työ suoritettiin tavalliseen koneelliseen tapaan. Mutta seuraavana sunnuntaina oli Daylight itse ratsastusretkellä Piedmontin kukkuloilla. Hän viipyi siellä kauvan, mutta ei nähnyt vilahdustakaan Dede Masonista, vaikka hän kulki tuota syrjätietä pitkin ja kävi Berkeleyssä. Ratsastaessaan pitkin talojen välisiä kapeita kujia ja katuja ylös ja alas, aprikoi hän, missä niistä Dede Mason asui. Morrison oli aikoja sitten sanonut hänen asuvan Berkeleyssä ja hän oli myöhään iltapäivällä edellisenä sunnuntaina ratsastanut sinne vievää tietä pitkin — luultavasti oli hän silloin palannut kotiin.
Se oli ollut turhaan käytetty päivä mitä Dede Masoniin tuli; mutta kuitenkaan ei se ollut aivan hukkaan heitetty, sillä hän oli nauttinut raittiista ilmasta ja ratsastuksesta siinä määrin, että hän maanantaina antoi kauppiaalle määräyksen hankkia parhaan punaisenruskean raudikon, minkä rahalla saattoi ostaa. Viikon varrella hän monta tuntia tarkasteli punaisenruskeita raudikoita, ratsasti koetteeksi muutamilla ja oli tyytymätön. Vasta lauvantaina hän löysi Bobin. Daylight mieltyi siihen heti ensi silmäyksellä. Se oli suuri ratsuhevoseksi, mutta ei kuitenkaan liian suuri niin kookkaalle miehelle kuin Daylight. Bob oli erinomaisissa voimissa ja sen karva kiilsi auringonpaisteessa kuin tulenliekki ja sen kaula kaartui uljaasti.
"Siinä on oiva hevonen", päätti Daylight; mutta kauppias ei ollut yhtä innostunut. Hän oli saanut hevosen myytäväksi ja omistaja oli vaatinut, että Bobin oikea luonnonlaatu ilmaistaisiin ostajalle. Kauppias kuvasi sen.
"Se ei ole oikeastaan pahanilkinen hevonen, vaan vaarallinen. Täynnä oikkuja ja vehkeitä, mutta ei pahassa tarkoituksessa, vaan ikäänkuin leikillä. Itse en uskaltaisi sillä ratsastaa. Mutta se on hyvin kestävä. Katsokaa tuota rintakehää. Ja katsokaa noita jalkoja. Ei pienintäkään vikaa. Sitä ei ole milloinkaan pidelty pahoin eikä rasitettu työssä. Ei kukaan ole kyennyt sitä hallitsemaan. Sitäpaitsi on se vuoristohevonen, varmajalkainen kuin vuorikauris. Ei säikkyile. Ei todella pelkää mitään, mutta on pelkäävinään. Ei potki, vaan nousee takajaloilleen ja siksi on sillä ratsastettaessa käytettävä rintahihnaa. Sillä on paha tapa pyöriä ympäri ilman syytä. Se luulee siten huvittavansa ratsastajaa. Kaikki riippuu siitä, millä tuulella se sattuu kulloinkin olemaan. Toisena päivänä saattaa sillä ratsastaa kaksikymmentä peninkulmaa rauhallisesti ja vaivatta. Seuraavana päivänä se rupeaa vikuroimaan ennenkuin on ennättänyt lähteä liikkeellekään. On niin tottunut automobiileihin, että saattaa paneutua nukkumaan automobiilin viereen tai syödä siitä kauroja. Se saattaa silmää räpäyttämättä sivuuttaa yhdeksäntoista ja kahdennenkymmenennen nähdessään lähteä laukkaamaan kuin vimmattu. Ylimalkaan on se liian raisu ja levoton herrasmiehelle. Nykyinen omistaja on antanut sille lisänimen Judas Iskariot ja kieltäytyy myymästä sitä, ellei ostaja saa tietää sen kaikkia pahoja tapoja. Nyt olen kertonut kaikki mitä tiedän, mutta katsokaahan sen harjaa ja häntää. Oletteko milloinkaan nähnyt mitään niiden kaltaista. Karva niin hienoa kuin pienen lapsen tukka."
Kauppias oli oikeassa. Daylight tunnusteli harjaa ja huomasi, että se oli hienompaa kuin minkään hevosen karva, jonka hän milloinkaan oli nähnyt. Sen värikin oli epätavallinen, sillä se oli melkein kastanjanruskea. Kun hän kampasi sitä sormillaan, käänsi Bob päätään ja hieroi leikillisesti turpaansa Daylightin olkapäähän.
"Satuloikaa se, niin ratsastan sillä koetteeksi", sanoi hän kauppiaalle. "Tokkohan se on tottunut kannukseen. En huoli englantilaista satulaa. Antakaa minulle hyvä mexikolainen satula ja kankikuolaimet — älkää panko niitä liian kireälle."
Daylight valvoi valmistuksia, korjasi kuolaimien solkihihnaa ja jalustinkannattimien pituutta. Hän epäili rintahihnan tarpeellisuutta, mutta myöntyi kauppiaan neuvoon ja salli panna sen hevoselle. Ja Bob pysyi jotakuinkin siivona valjastettaessa. Lukuunottamatta muutamaa anteeksiannettavaa syrjähyppäystä ja tanssimista ei se tunnin ratsastusmatkallakaan käyttäytynyt huonosti. Daylight oli ihastuksissaan; kauppa päätettiin heti ja Bob vietiin heti valjaineen ja ratsastustarpeineen asuntoonsa Oaklandin ratsastuskoulun talliin.
Seuraava päivä oli sunnuntai ja Daylight oli varhain liikkeellä. Hän meni lautalla Oaklandiin mukanaan Wolf, hänen rekivaljakkonsa johtaja, ainoa koira, jonka hän Alaskasta lähtiessään oli ottanut mukaansa. Vaikka hän etsi pitkin Piedmontin kukkuloita ja kävi Berkeleyhin vievällä syrjätiellä ei hän nähnyt Dede Masonia eikä tämän punaisenruskeata raudikkoa. Mutta hänellä oli vähän aikaa tuntea pettymystä, sillä hänen oma punaisenruskea raudikkonsa piti häntä jännityksessä. Bob koetti kaikkia mahdollisia pirullisuuksia ja temppuja ja se koetti lannistaa ratsastajansa samoinkuin ratsastaja koetti lannistaa sen. Daylight käytti kaikki tietonsa ja taitonsa hevosten hoidossa samalla kun Bob vuorostaan yritti jokaista mahdollista kujetta. Kun se huomasi, että rintahihna oli tavallista höllemmällä antoi se näytteen takajaloilleen nousemisesta ja takajaloilla kävelemisestä. Kun se oli pitänyt tätä peliään kymmenen minuuttia pääsi Daylight alas hevosen selästä ja kiristi rintavyötä. Sen jälkeen käyttäytyi Bob enkelimäisen siivosti. Se sai Daylightin täydellisesti petetyksi. Puolen tunnin kuluttua Daylight ratsasti huolettomana käymäjalkaa ja kiersi savuketta polvet velttoina ollenkaan olematta varuillaan ja suitset hevosen kaulalla. Bob rupesi äkkiä pyörimään salamannopeudella. Se pyöri takajaloillaan ja etujalat olivat hiukan koholla maasta. Daylightin oikea jalka irtautui jalustimesta, hän putosi satulasta ja tarrautui käsin hevosen kaulaan; ja Bob käytti asemaa hyväkseen hypähtääkseen tiensyrjään. Toivoen, ettei tapaisi Dede Masonia tällä hetkellä, pääsi Daylight tavalliseen ratsastusasentoon ja sai hevosen hillityksi.
Heidän palattuaan samalle paikalle rupesi Bob taas pyörimään. Tällä kertaa Daylight pysyi satulassa, mutta lukuunottamatta hyödyttömiä ohjaksia ristissä hevosen kaulalla ei hän tehnyt mitään estääkseen pyörimistä. Hän pani merkille, että Bob pyöri aina oikeaan ja päätti pitää sen oikealla suunnalla painamalla vasemman jalan kannuksen sen kylkeen. Mutta niin äkkinäisiä ja nopeita olivat pyörähdykset, että niitä tuskin saattoi aavistaa ennenkuin ne jo olivat tapahtuneet.
"No, Bob", puheli hän hevoselle ja pyyhki hikeä kasvoiltaan. "Minun täytyy myöntää, että olet pirullisin ja nopein nelijalkainen elukka, minkä milloinkaan olen nähnyt. Arvaan, että ainoa keino hillitä sinua on pitää kannus aina valmiina iskemään — ah, sinä paholainen!"
Sillä samassa silmänräpäyksessä kun kannus kosketti sitä, potkasi se vasemmalla takajalallaan jalustinta antaen sille aimo iskun. Uteliaisuudesta Daylight monta kertaa iski kannuksen sen kylkeen ja joka kerta potkaisi Bob jalustinta. Sitten Daylight noudatti hevosen esimerkkiä ja iski äkkiarvaamatta molemmat kannukset sen kylkiin ja löi sitä ruoskalla vatsaan.
"Sinä et ole milloinkaan saanut oikein kunnollista löylytystä", mutisi hän, kun Bob lopetti vikuroimisensa ja läksi nuolennopeudeila kiitämään eteenpäin.
Kannuksien ja ruoskan käyttäminen puolisen tusinaa kertaa lannisti sen ja Daylight valmistausi nauttimaan hurjasta vauhdista. Kun ei sitä enää rangaistu, hiljensi Bob vauhtiaan puoli peninkulmaa kiidettyään ja kulki nyt tasaista ravia. Wolf, joka oli jäänyt jälkeen, sai heidät kiinni ja kaikki näytti käyvän hyvin.
"Annanpa sinun nyt hieman pyörähdellä", sanoi Daylight, kun Bob pyöri.
Bob keskeytti yht'äkkiä ravinsa ja iski etujalkansa jäykkinä maahan. Daylight keikahti satulasta juoksijansa kaulaa vasten ja tarrautui siihen molemmin käsin ja samassa alkoi Bob etujalat ilmassa pyöriä ympäri. Vain taitava ratsastaja saattoi välttää hevosen selästä putoamisen ja Daylightille oli vähällä käydä niin. Kun hän pääsi takaisin satulaan, juoksi Bob täyttä laukkaa samaa tietä takaisin ja sai Wolfin tekemään syrjähyppäyksiä pensaikkoon.
"Hyvä on, sinä kirottu!" murisi Daylight käyttäen kerran toisensa perästä kannuksia ja ruoskaa. "Takaperin sinä haluat kulkea ja takaperin saatkin kulkea kunnes lopen näännyt."
Kun Bob tunnin kuluttua yritti hiljentää hurjaa vauhtiaan sai se taas tuta kannuksia ja ruoskaa, jotka yllyttivät sen uusiin ponnistuksiin. Ja kun Daylight viimein arveli, että hevonen oli saanut tarpeensa, käänsi hän sen äkkiä ja pani sen hiljakseen ravaamaan eteenpäin. Hetkisen kuluttua hän pysähdytti sen ohjaksista nykäsemällä nähdäkseen huohottiko se.
Bob seisoi hetkisen, käänsi päätään ja hieroi veitikkamaisesti ja kärsimättömästi turpaansa ratsastajansa jalustaneen aivankuin huomauttaakseen, että oli aika jatkaa matkaa.
"No, onko kummempaa nähty!" puheli Daylight. "Ei vastahakoinen, ei vihoissaan, ei mitään — ja tämän kurituksen perästä! Olet verraton veitikka, Bob."
Vielä kerran narrasi hevonen Daylightin vaipumaan varomattomaan huolettomuuteen. Tunnin ajan käyttäytyi Bob niin mallikelpoisesti kuin ratsuhevoselta saattoi vaatia, kun se kuten ennenkin yht'äkkiä ja aavistamatta rupesi pyörimään ja läksi laukkaamaan takaisin samaa tietä, mitä oli tullut. Daylight sai sen kannuksien ja ruoskan avulla pysähtymään ja ajoi rangaistukseksi monta peninkulmaa siihen suuntaan mihin se oli lähtenyt laukkaamaan. Mutta kun hän käänsi sen ja lähti eteenpäin, oli Bob pelkäävinään puita, lehmiä, pensaita, Wolfia, omaa varjoaan — lyhyesti sanoen jokaista mahdollista ja mahdotonta esinettä. Tällöin asettui Wolf loikomaan varjoon ja katseli, miten Daylight taisteli hevosta vastaan.
Niin kului päivä. Muitten kujeittensa ohella Bob oli rupeavinaan pyörimään eikä kuitenkaan pyörinytkään. Tämä oli yhtä voimiakysyvää kuin jos se todella olisi pyörinyt, sillä joka kerta se sai Daylightin narratuksi jännittämään kaikki lihaksensa. Ja kun se sitten muutaman kerran oli ollut rupeavinaan pyörimään, pyöri se todella ja heitti Daylightin entiseen asentoon, kädet hevosen kaulan ympärillä. Ja koko loppupäivän Bob koetti milloin toista, milloin toista kujetta; sivuutettuaan Oaklandin tiellä kaksitoista automobiilia oli se yht'äkkiä hurjasti pelkäävinään aivan tavallista pientä ajopeliä. Ja juuri vähää ennen kuin he saapuivat tallille rupesi se päivän päättäjäisiksi yhtäaikaa pyörimään ja nousemaan takajaloilleen, jolloin rintahihna katkesi ja se pääsi pystysuoraan asentoon takajaloilleen. Tällä ratkaisevalla hetkellä petti jalustimen vanhuuttaan hauras nahka ja Daylight putosi kuin putosikin hevosen selästä.
Mutta hän oli mieltynyt hevoseen eikä katunut kauppaansa. Hän oli selvillä siitä, ettei Bob ollut äksy eikä häijyluontoinen, vaan sen viat johtuivat sen vilkkaudesta ja älykkäisyydestä, joka oli kokolailla suurempi kuin tavallisen hevosen. Juuri vilkkaus ja älykkäisyys tavattoman veitikkamaisuuden ohella saivat sen siksi, mikä se oli. Sitä taltuttamaan vaadittiin lujaa kättä, sopivaa kovuutta ja vieläpä hiukan väkivaltaisuuttakin.
"Nyt on kysymys siitä, pääsenkö minä voitolle, vai sinäkö, Bob." sanoi
Daylight useammin kuin kerran tänä päivänä.
Ja tallirengille hän sanoi yöllä:
"Mutta siinäpä vasta on hevonen! En ole ikinä nähnyt mitään sen veroista. Paras hevonen, millä milloinkaan olen ratsastanut ja minä olen eläissäni nähnyt monta hevosta."
Ja Bobille, joka oli kääntänyt päänsä ja hieroi veitikkamaisesti turpaansa isäntänsä olkapäähän, hän sanoi:
"Hyvästi, veitikka. Näen sinut jälleen ensi sunnuntaina ja saammepa nähdä, eivätkö kujeet sinusta lähde."