XII LUKU.
Koko viikon kiinnitti Bob Daylightin mieltä miltei yhtä paljon kuin Dede; ja koskei hänellä tällä haavaa ollut vireellä mitään suurta liikeyritystä, niin on luultavaa, että nämät molemmat herättivät hänessä enemmän mielenkiintoa kuin liikeasiat. Bobin pyöriminen tuotti hänelle paljon päänvaivaa. Miten estää se — siinä kysymys. Entäpä jos hän tapaisi Deden kukkuloilla? Ja entäpä jos hän jostakin kohtalon oikusta saisi ratsastaa hänen rinnallaan? Silloin olisi Bobin pyöriminen hyvin häiritsevää ja harmillista. Hän ei olisi mielellään suonut Deden näkevän häntä käsin tarrautuneena Bobin kaulaan. Eikä olisi myöskään ollut hauskaa äkkiä jättää häntä ja lähteä kiitämään hevosen selässä takaisinpäin käyttäen ruoskaa ja kannuksia.
Täytyi keksiä joku menetelmä, jolla saattoi estää tuon salamannopean pyörimisen. Täytyi pysähdyttää hevonen ennenkuin se rupesi pyörimään. Ohjaksilla ei sitä tehty. Eikä kannuksillakaan. Entä ruoskalla? Mutta miten menetellä? Hajamielisiä hetkiä sattui hänelle usein tällä viikolla, kun hän konttorituolillaan istuessaan mielikuvituksessaan oli ratsastavinaan ihmeellisellä punaisenruskealla raudikolla ja koettavinaan estää odotettavissa olevaa pyörimistä. Tällainen hetki sattui hänelle kerran lopulla viikkoa, kun hän parhaillaan neuvotteli Heganin kanssa. Hegan, joka kehitteli uutta, paljon lupaavaa suunnitelmaa, huomasi, ettei Daylight kuunnellut. Hänen silmänsä olivat kiillottomat ja hänkin eli omissa näyissään.
"Jopa keksin sen!" huusi hän äkisti. "Hegan, onnittele minua. Se on niin yksinkertaista kuin hirren vierittäminen. Minun on lyötävä sitä turvalle ja lyötävä kovasti."
Sitten hän selvitti asian ällistyneelle Heganille ja muuttui jälleen tarkkaavaiseksi kuulijaksi, mutta hän ei voinut olla silloin tällöin äänettömästi nauramatta tyytyväisyydestä ja mielihyvästä. Hänen suunnitelmansa oli tällainen. Bob pyöri aina oikeaan. No hyvä. Hän ottaisi käteensä kaksi ruoskaa ja samassa silmänräpäyksessä kuin Bob alkaisi pyöriä löisi hän sitä tällä kaksinkertaisella ruoskalla turvalle. Ei ollut olemassa sellaista hevosta, jonka olisi tehnyt mieli pyöriä vielä sittenkin, kun oli saanut kaksinkertaisesta ruoskasta turvalleen.
Selvemmin kuin milloinkaan tuli Daylight tämän viikon kuluessa huomaamaan, ettei hänellä ollut minkäänlaista yhteiskunnallista eikä inhimillistäkään kosketusta Deden kanssa. Asema oli sellainen, ettei hän voinut tehdä tytölle tuota yksinkertaista kysymystä, aikoiko tämä ensi sunnuntaina mennä ratsastamaan vai eikö. Oli uudenlainen vaikeus olla kauniin tytön työnantajana. Daylight katsoi häneen usein, kun päivän tavanmukainen työ oli käynnissä ja kysymys, jota hän ei voinut tehdä poltti hänen huulillaan. — Aikoiko Dede mennä ensi sunnuntaina ratsastamaan. Ja katsoessaan hän aprikoi, kuinka vanha hän mahtoi olla ja mitä rakkausjuttuja hänellä oli mahtanut olla noiden ylioppilas-nulikoiden kera, joiden kanssa Morrison oli sanonut hänen seurustelevan ja tanssivan. Hän ajatteli Dedeä hyvin paljon näinä kuutena pyhäpäivien välipäivinä ja yksi seikka kävi hänelle aivan selväksi: hän kaipasi Dedeä. Ja hän kaipasi häntä niin palavasti, että hänen entinen esiliinannauha-pelkonsa oli hävinnyt. Hän, joka suurimman osan ikäänsä oli paennut naisia, oli nyt tullut niin rohkeaksi, että hän tavotteli naista omakseen. Jonakuna sunnuntaina ennemmin tai myöhemmin hän tapaisi Deden konttorin ulkopuolella jossakin kukkuloilla ja elleivät he silloin solmisi lähempää tuttavuutta, niin olisi siihen syynä se, ettei Dede tahtonut. Siispä oli hän saanut toisen kortin, jonka mieletön kohtalo oli hänelle antanut. Hän ei aavistanut, miten tärkeä tämä kortti tuli olemaan, mutta hän arveli, että se oli varsin hyvä kortti. Väliin hän epäili. Entäpä jos se olikin kohtalon punoma juoni hänen turmioon saattamisekseen? Otaksuppa, ettei Dede häntä huolisikaan ja otaksuppa, että hän, Daylight, rupeisi häntä yhä enemmän, yhä kiihkeämmin rakastamaan! Hänen entinen ylimalkainen pelkonsa, jota hän aina oli rakkautta kohtaan tuntenut, heräsi uudelleen. Hän muisti tuntemiensa miesten ja naisten rakkaustarinat. Hän muisti Bertha Doolittlen, vanhan Doolittlen tyttären, joka oli ollut mielettömästi rakastunut Dartworthyyn, rikkaaseen Bonanza-valtauksen omistajaan. Ja Dartworthy vuorostaan ei lainkaan rakastanut Berthaa, vaan eversti Walthstonen vaimoa ja karkasi hänen kanssaan Yukonista. Ja eversti Walthstone itse rakasti mielettömästi omaa vaimoaan ja ajoi takaa pakenevaa paria. Ja mikä oli ollut tulos? Tietenkin oli Berthan rakkaus onneton ja traagillinen ja sellainen noiden kolmen toisenkin rakkaus, Minookin alapuolella olivat eversti Walthstone ja Darthoworthy taistelleet keskenään, Darwohthy oli surmattu. Ja kuula, joka oli tunkeutunut eversti Walthstonen keuhkojen läpi oli heikontanut hänet siinä määrin, että hän seuraavana keväänä kuoli keuhkotulehdukseen. Ja everstin vaimolla ei ollut enää maailmassa ketään, jota olisi rakastanut.
Ja Freda, joka oli heittäytynyt kevätjäiseen jokeen jonkun toisessa päässä maailmaa asuvan miehen takia ja joka vihasi häntä, Daylightia siksi, että hän oli hänet pelastanut elämään. Ja Neito… Entiset muistot pelottivat häntä. Jos hänen rakkautensa vaan kasvaisi ja kiihtyisi ja jollei Dede huolisi häntä, kärsisi hän miltei yhtä paljon kuin silloin kun Dowsett, Letton ja Guggenhammer häntä pettivät. Jos hänen kytevä intohimonsa olisi ollut pienempi, olisi tämä pelko karkoittanut hänen jokaisen ajatuksensa lähestyä Dedeä. Näin ollen lohdutti häntä ajatus, että jotkut rakkausjutut päättyivät onnellisesti. Ja kukaties oli kohtalo antanut hänelle voitokkaat kortit. Kukaties hän olikin sellainen mies, synnynnäinen onnen myyrä, joka ei voinut hävitä.
Sunnuntai tuli ja Bob käyttäytyi Piedmontin kukkuloilla kuin enkeli. Se oli tosin vilkas ja pyrki hypähtelemään, mutta se oli lauhkea kuin lammas. Daylight, jolla oli kaksinkertainen ruoska valmiina oikeassa kädessään, odotti pyörähdystä, vain yhtä pyörähdystä, mutta Bob esiintyi kiusoittavan mallikelpoisesti eikä pyörinyt. Dedeä ei Daylight tavannut. Turhaan hän kierteli kukkulateitä ja turhaan hän nousi vedenjakajan jyrkkää rinnettä ja laskeutui Maraga-laaksoon. Juuri kun hän oli päässyt laaksoon, kuuli hän ravaavan hevosen kavioiden kapseen. Se kuului siltä suunnalta, minne hän oli menossa. Mitä jos se olikin Dede? Hän käänsi Bobin ja läksi käymä jalkaa palaamaan samaa tietä, jota oli tullutkin. Jos se oli Dede, oli hän onnen myyrä, sillä tapaaminen ei olisi saattanut sattua paremmissa olosuhteissa. Olivathan he molemmat menossa samaan suuntaan ja Dede saavuttaisi hänet juuri sillä kohtaa, missä jyrkkä rinne pakoittaisi ajamaan käyden. Dedellä ei olisi muuta neuvoa kuin ratsastaa hänen kanssaan vedenjakajan huipulle ja sinne päästyä pakoittaisi yhtä jyrkkä rinne toisella puolen taas ajamaan käyden.
Kavioidenkapse läheni, mutta hän katsoi suoraan eteensä kunnes kuuli hevosen takanaan rupeavan kävelemään. Silloin hän vilkaisi olkapäänsä ylitse. Se oli Dede. He tunsivat heti toisensa ja Dede näytti hämmästyvän tätä kohtaamista. Mikä olikaan sen luonnollisempaa kuin että Daylight osittain käänsi hevosensa ja odotti kunnes Dede ennätti kohdalle ja että he sitten rinnakkain ratsastivat rinnettä ylös. Se mitä Daylight jo kauvan oli toivonut, oli tapahtunut ja niin helposti. Hän olisi saattanut helpotuksesta huo'ahtaa. Tervehdykset oli vaihdettu; nyt he ratsastivat rinnakkain samaan suuntaan ja heillä oli peninkulmia edessään.
Daylight huomasi, että Dede ensin katsoi hevosta ja vasta sitten häntä itseään.
"Kuinka kaunis hevonen!" oli hän huudahtanut Bobin nähdessään. Hänen säteilevät silmänsä ja onnea hohtavat kasvonsa nähdessään saattoi Daylight tuskin uskoa, että ne olivat saman nuoren naisen kasvot, jonka hän oli nähnyt joka päivä konttorissa, nuoren naisen hillittyine, virallisine ilmeineen.
"En tiennyt, että te ratsastatte", sanoi Dede miltei ensi sanoikseen.
"Luulin, että olitte mieltynyt nopeisiin automobiileihin."
"Olenkin myöhään ruvennut ratsastamaan", kuului vastaus. "Olen, nähkääs, alkanut lihoa liikaa ja minun täytyy jollakin tavalla päästä siitä."
Dede heitti häneen pikaisen syrjäsilmäyksen, joka tarkasti Daylightin kiireestä kantapäähän satuloineen päivineen ja sanoi: —
"Mutta olette ratsastanut ennemmin."
Hän varmaankin ymmärtää hevosia ja hevosasioita, ajatteli Daylight vastatessaan:
"En moneen vuoteen. Mutta pidin itseäni aimo hevosmiehenä poikanulikkana ollessani Itä-Oregonissa ja olin usein hevosen selässä."
Täten he Daylightin suureksi huojennukseksi olivat osuneet aiheeseen, joka huvitti molempia. Daylight kertoi Bobin kujeista ja pyörimisestä ja miten hän oli ajatellut tehdä siitä lopun; ja Dede myönsi, että hevosia oli kohdeltava järkiperäisellä ankaruudella huolimatta ollenkaan siitä, miten paljon niistä piti. Tämä hänen Mabinsa oli ollut hänellä kahdeksan vuotta ja hänen oli täytynyt totuttaa se tavasta potkia pilttuutaan. Menettely oli ollut tuskallista Mabille, mutta se oli parantunut.
"Olette ratsastanut paljon", sanoi Daylight.
"En todellakaan voi muistaa, milloin ensi kerran olin hevosen selässä", sanoi Dede, "Olen kasvanut maalla eikä minua voitu pitää erossa hevosista. Rakkaus hevosiin lienee synnynnäistä minussa. Sain ensimäisen ponini, kun olin kuusivuotias. Kun olin kahdeksanvuotias, olin päivät pitkät satulassa Daddyn selässä. Kun olin yksitoistavuotias, minä menetin sen ensimäisellä hirvenmetsästysretkelläni. Hevosetta minä vallan menehtyisin. Vihaan kamarielämää ja ilman Mabia minä varmaankin olisin aikoja sitten sairastunut ja kuollut."
"Te pidätte maaseudusta?" kysyi Daylight ja samalla hän ensi kerran huomasi hänen silmissään valohäivähdyksen, joka ei ollut harmaa.
"Yhtä paljon kuin vihaan kaupunkia", vastasi Dede. "Mutta nainen ei voi ansaita elatustaan maaseudulla. Niinpä minäkin elän miten parhaiten taidan — Mabin kanssa."
Ja sitten hän kertoi enemmän elämästä maalla ennen isänsä kuolemaa.
Ja Daylight oli onnellinen. Heidän tuttavuutensa oli hyvällä alulla.
Keskustelu ei ollut kertaakaan tyrehtynyt sinä runsaana puolituntisena
minkä he olivat olleet yhdessä.
"Minä olen kotoisin samoilta seuduilta", sanoi hän. "Olen kasvanut
Itä-Oregonissa eikä se ole niin kaukana Siskiyousta."
Seuraavassa silmänräpäyksessä olisi hän tahtonut purra kielensä poikki, sillä Dede kysyi nopeasti:
"Kuinka tiedätte, että minä olen kotoisin Siskiyousta? Olen varma, etten ole milloinkaan sitä maininnut."
"En tiedä", sanoi Daylight hämillään. "Kuulin jostakin, että te olette sieltä kotoisin."
Wolf, joka samassa hiipi näkyviin kevytjalkaisena ja varjomaisena, säikytti Deden hevosen ja karkoitti hämilläolon, sillä he puhuivat alaskalaisista koirista, kunnes keskustelu kääntyi takaisin hevosiin. Ja hevosista he puhuivat koko ajan, minkä tarvitsivat ratsastaakseen ylös rinnettä ja sitten alas toiselle puolelle.
Kun Dede puhui, kuunteli Daylight ja seurasi häntä katseillaan ja kuitenkin hän koko ajan samalla hautoi omia ajatuksiaan ja vaikutelmiaan. Tämä miehensatulassa ratsastaminen vaati Dedeltä tarmoa eikä Daylight oikein tiennyt pitikö hän siitä vai ei. Hänen käsityksensä naisista olivat hiukan vanhanakuiset, ne olivat samat, jotka hän oli imenyt itseensä nuoruudessaan, jolloin ei ketään nähty muussa kuin naisensatulassa. Häneen oli juurtunut se hiljainen käsitys, etteivät naiset hevosenselässä olleet kaksijalkaisia. Dede, joka istui niin miesmäisenä satulassa, oli hänelle yllätys. Mutta hänen täytyi tunnustaa, että tämä näky sellaisenaan häntä miellytti.
Kaksi muutakin seikkaa häntä hämmästytti. Ensiksikin se, että Deden silmissä oli kultaisia täpliä. Ihme ja kumma, ettei hän milloinkaan ennen ollut sitä huomannut. Ehkei valaistus konttorissa ollut sovelias ja ehkäpä ne välillä hävisivät. Ei, ne olivat värihohdetta — jonkunlaista häivähtelevää kultaista valoa. Ei se ollut oikein kultaistakaan, mutta se muistutti enemmän sitä, kuin mitään muuta väriä, minkä hän tunsi. Varmasti se ei ainakaan ollut minkään keltaisen vivahdus. Rakastajan ajatukset ovat aina värikkäät ja olisi saattanut epäillä, jos joku muu maailmassa olisi sanonut Deden silmiä kultaisiksi, Mutta Daylight otti asian tunnontarkasti ja hän piti niitä mieluimmin kultaisina ja siitä syystä ne olivatkin kultaiset.
Ja sitten oli Dede niin luonnollinen. Hän oli pitänyt Dedeä nuorena naisena, jonka kanssa oli hyvin vaikea seurustella. Mutta se olikin niin helppoa. Dedessa toverina ei ollut mitään mahtipontista — tällä tuttavallisella tavalla hän nimitti Dedeä hevosen selässä eroitukseksi siitä Dedesta, jonka hän oli nähnyt konttorissa. Ja kuitenkin, vaikka hän iloitsi siitä helppoudesta, millä kaikki kävi ja siitä, ettei heiltä ollut puuttunut puheenaihetta, kyti hänessä kuitenkin salainen tyytymättömyys. Olihan kaikki tämä puheleminen turhaa ja hedelmätöntä. Hän oli toiminnan mies, joka kaipasi häntä, Dede Masonia, naista; hän tahtoi rakastaa tuota naista ja voittaa hänen vastarakkautensa.
Hän oli tottunut voimakeinoihin, tottunut käymään käsiksi ihmisiin ja asioihin ja taivuttamaan ne tahtonsa mukaan ja nytkin hän tunsi saman pakoittavan vallanhalun. Hän olisi tahtonut sanoa Dedelle, että hän rakasti tätä ja ettei Deden auttanut muu kuin mennä naimisiin hänen kanssaan. Ja kuitenkaan ei hän noudattanut tätä halua. Naiset olivat arvoituksellisia olentoja, eikä pelkkä kovakouraisuus olisi ollut paikallaan. Hän muisti, miten kauvan hän oli odottanut ennenkuin ampui otusta nälänhädän aikana, jolloin osuminen tai harhalaukaus tiesi elämää tai kuolemaa. Tosin ei tämä tyttö merkinnyt juuri elämää ja kuolemaa, mutta merkitsi kuitenkin paljon — nyt enemmän kuin milloinkaan, kun hän sai ratsastaa hänen rinnallaan ja vilkaista häneen niin usein kuin vaan uskalsi. Korderoi-ratsastuspuvussaan oli Dede niin uljaan miesmäinen ja kuitenkin niin täydellisesti ja ilmeisesti naisellinen, kun hän hymyili, nauroi ja jutteli säteilevin silmin ja poskien heloittaessa kesätuulen ja auringon vaikutuksesta.