XIII LUKU.
Seuraavana sunnuntaina kiertelivät mies ja hevonen ja koira Piedmontin kukkuloita. Ja taas Daylight ja Dede ratsastivat yhdessä. Mutta tällä kertaa sekaantui Deden hämmästykseen hänen Daylightin nähdessään hiukan epäluuloa; tai oikeammin, hänen hämmästyksensä oli toisenlaatuista. Heidän tapaamisensa edellisenä sunnuntaina oli ollut aivan satunnaista, mutta kun nyt Daylight toisen kerran ilmestyi hänen mielikukkuloilleen, ei se enää saattanut olla satunnaista. Daylight aavisti, että Dede epäili häntä ja kun hän muisti nähneensä kivilouhoksen Blair Parkin lähellä, kertoi hän heti aikovansa ostaa sen. Tiilitehtaan osto oli herättänyt hänessä tämän ajatuksen — ja se oli hänestä hyvä ajatus, sillä se antoi hänelle aiheen ehdottaa, että Dede ratsastaisi hänen kanssaan tarkastamaan kivilouhosta. Daylight vietti useita tunteja hänen seurassaan ja Dede oli sama tyttö kuin ennenkin; luonnollinen, teeskentelemätön, iloinen, hymyilevä ja naurava, hyvä toveri, joka puhui hevosista ehtymättömällä innostuksella ja hieroi ystävyyttä tylyluontoisen Wolfin kera ja ilmaisi halunsa ratsastaa Bobilla, johon hän sanoi olevansa entistä ihastuneempi. Tähän viimeiseen teki Daylight vastaväitteitä. Bob oli täynnä vaarallisia kujeita, eikä hän pahinta vihamiestään lukuunottamatta olisi sallinut kenenkään nousta sen selkään.
"Te luulette, etten minä ymmärrä ollenkaan hevosia, siksi että olen tyttö", sanoi Dede. "Mutta hevonen on siksi usein heittänyt minut satulasta, että osaan olla aina varuillani. Enkä minä ole mieletön. En tahtoisi ratsastaa potkivalla hevosella. Olen oppinut, ettei se käy laatuun. Enkä pelkää minkään muunlaisia hevosia. Ja te itse kerroitte, ettei Bob potki."
"Mutta ettehän ole milloinkaan nähnyt Bobin tekevän temppujaan", vastusti Daylight.
"Mutta teidän tulee muistaa, että olen nähnyt monen muun hevosen elkeet ja itse ratsastanut monella niistä. Olen totuttanut Mabin olemaan säikkymättä sähköraitiotievaunuja, vetureita ja automobiileja. Se oli vain kesytön varsa, kun sain sen omiin hoteisiini. Totutettu satulaan, siinä kaikki. En muutoin tahtoisi vahingoittaa hevostanne."
Vastoin parempaa tietoaan Daylight myöntyi ja hiljaisella tienkohdalla he vaihtoivat satuloita ja ratsastusneuvoja.
"Muistakaa, että se on nopea kuin salama", varoitti hän auttaessaan
Dedeä satulaan.
Dede nyökähytti päätään ja Bob höristi korviaan huomatessaan, että sillä oli vieras ratsastaja selässään. Leikki alkoi pian — liiankin pian Dedelle, joka joutui Bobin kaulaa vasten, kun se rupesi pyörimään ja laukkaamaan takaisin toista tietä. Daylight seurasi Deden hevosella ja katseli. Hän näki Deden pian pakoittavan hevosen seisahtumaan ja heti sen jälkeen ohjakset ristissä kaulalla ja vasen kannus valmiina iskemään karauttavan takaisin samaa tietä mitä he olivat tulleet ja miltei yhtä nopeasti.
"Pitäkää ruoska valmiina iskemään sitä turvalle", kehoitti Daylight.
Mutta Bob rupesi taas liian äkkiarvaamatta pyörimään, vaikka tällä kertaa Dede ankaralla ponnistuksella pelastautui tuosta hiukan sopimattomasta asennosta sen kaulalla. Hän ei voinut estää sitä karkaamasta takaisin, mutta hän pakoitti sen hypähtelevään raviin ja käänsi sen armotta kannuksella varustetulla kantapäällään. Tavassa, millä hän sitä kohteli, ei ollut mitään naisellista; hänen menettelytapansa oli käskevää ja miesmäistä. Ellei niin olisi ollut, olisi Daylight luullut hänen saaneen tarpeekseen. Mutta tämä alkunäyte oli antanut hänelle hyvän käsityksen Deden ominaisuuksista. Ja ellei se olisi riittänyt, olisi silmäys hänen ankariin harmaisiin silmiinsä ja lujasti suljettuun suuhunsa kertonut hänelle samaa. Daylight ei ehdottanut mitään, vaan katseli miltei iloisena hänen puuhiaan ja odotti, mitä juonikas Bob saisi. Ja Bob sai sen ensi pyörähdyksellään tai oikeammin pyörähdysyrityksellään, sillä se oli ennättänyt vain puolittain ympäri, kun ruoska sattui sen turpaan. Hämmästys ja tuska sai sen laskemaan maahan etujalkansa, jotka olivat hiukan koholla maasta.
"Hyvä!" onnitteli Daylight. "Kaksi ruoskaa tehoo siihen paremmin. Se on tarpeeksi viisas tietääkseen, milloin leikki on kaukana."
Taas Bob koetti. Mutta tällä kertaa oli se ennättänyt vain neljänneksen kierroksesta, kun kaksinkertainen ruoska läjähti sen turpaan ja pakoitti sen laskemaan etujalkansa maahan. Senjälkeen ei Dede enää tarvinnut ohjaksia eikä kannuksia, vaan hallitsi sen pelkällä ruoskalla.
Dede katsoi voitonriemuisena Daylightiin.
"Saanko ratsastaa sillä kovasti?" kysyi hän.
Daylight nyökäytti päätään ja Dede kiiti Bobin selässä tietä alaspäin. Daylight seurasi häntä katseillaan kunnes hän tienkäänteessä hävisi näkyvistä ja odotti kunnes hän palatessaan taas tuli näkyviin. Hänpä osasi ratsastaa, ajatteli Daylight, ja hän oli varmasti oikea naisen esikuva. Jumala, siinä olisi miehelle vaimo. Ja ajatella, että tuo koko viikon jyskytti kirjoituskonetta. Siinä ei ollut hänen paikkansa. Hänen olisi pitänyt olla miehen vaimo, pukeutua silkkiin, samettiin ja jalokiviin ja puuhailla koirien ja hevosten ja sellaisten seikkain kera — "Ja saammepa nähdä, herra Burning Daylight, mitä sinä ja minä voimme tässä suhteessa tehdä", mutisi hän itsekseen; ja ääneen hän sanoi Dedelle: —
"Te olette kelpo ratsastaja, neiti Mason. Ei mikään hevonen ole kyllin hyvä teille, joka, vaikka olette nainen, osaatte noin ratsastaa. Ei, pysykää vaan Bobin selässä, niin ratsastamme kivilouhokselle". Hän nauroi. "Bob todenteolla huokasi, kun te viimeisen kerran löylytitte sitä. Kuulitteko sitä? Ja näittekö, miten se laski jalkansa maahan — juuri aivankuin olisi nähnyt edessään kiviseinän. Ja se on tarpeeksi älykäs tietääkseen, että sama kiviseinä on aina oleva valmiina, jos se yrittää juonitella."
Kun he iltapäivällä erosivat toisistaan Berkeleyn tiehaarassa, ratsasti Daylight vähän matkan päässä kasvavien puiden luo, mistä hän huomaamatta saattoi katsella Dedeä, kunnes tämä hävisi näkyvistä. Palattuaan Oaklandiin vievälle tielle, juohtui hänen mieleensä ajatus, joka sai hänet katuvan näköisenä irvistelemään. "Ja nyt minun on kuin onkin pakko ostaa tuo kirottu kivilouhos", mutisi hän itsekseen. "Mikään vähempi asia ei riitä tekosyyksi näillä kukkuloilla kuljeksimiselleni."
Mutta kivilouhos menetti joksikin aikaa kaiken merkityksensä hänelle, sillä seuraavana sunnuntaina hän ratsasti yksin. Dede kastanjanruskean raudikon selässä ei tullutkaan tänä päivänä Berkeleyhin vievää syrjätietä eikä tullut viikkoa myöhemminkään. Daylight oli kärsimättömyydestä ja pettymyksestä suunniltaan, vaikka hän konttorissa hillitsi itsensä. Hän ei huomannut Dedessa mitään muutosta ja koetti olla itsekin näyttämättä mitään muutosta. Sama yksitoikkoinen koneellinen työ jatkui, vaikka se nyt oli ärsyttävää ja oli vähällä tehdä hänet hulluksi. Daylight oli tyytymätön maailmaan, joka ei sallinut miehen käyttäytyä pikakirjoittajatartaan kohtaan niinkuin kaikki miehet naisia kohtaan käyttäytyvät. "Mitä hyötyä on miljoonien omistamisesta?" kysyi hän eräänä päivänä pöytäkalenterilta, kun Dede sanelun päätyttyä poistui.
Kun kolmas viikko oli kulumassa loppuun ja uusi ikävä sunnuntai ole odotettavissa, päätti Daylight puhua vaikka sen täytyikin tapahtua konttorissa. Ja luonteensa mukaisesti hän kävi heti suoraan asian ytimeen. Dede oli päättänyt työnsä ja keräili papereitaan ja kyniään poistuakseen, kun Daylight sanoi: —
"Vielä yksi asia, neiti Mason, ja minä toivon, ettette pane pahaksenne, jos olen suora ja puhun suuni puhtaaksi. Olette aina tuntunut minusta järkevältä tytöltä, enkä luule, että loukkaannutte siitä, mitä aijon sanoa. Tiedätte, kuinka kauan olette ollut toimistossa — jo vuosikausia, monta vuotta ainakin; ja tiedätte, että aina olen käyttäytynyt teitä kohtaan moitteettomasti ja rehellisesti. En ole milloinkaan ottanut itselleni vapauksia. Syystä, että olette konttorissani, olen tässä suhteessa ollut tunnontarkempi kuin ellette — ellette olisi konttorissani — te ymmärrätte. Mutta se ei estä minua tuntemasta inhimillisesti. Olen yksinäinen mies — älkää käsittäkö tätä ystävällisyyden rukoukseksi. Aikomukseni on vaan selvittää teille, miten paljon nuo kaksi ratsastusmatkaa teidän kanssanne merkitsivät minulle. Ja nyt toivon, ettette pahastu kun kysyn teiltä, miksi ette ole ollut ratsastamassa kahtena viime sunnuntaina?"
Hän vaikeni ja odotti hyvin innokkaana ja hämillään ja pieniä hikikarpaloita kohosi hänen otsalleen. Dede ei heti puhunut ja Daylight kulki huoneen poikki ja kohotti akkunaa.
"Olen ollut ratsastamassa", vastasi Dede, "toisella suunnalla."
"Mutta miksi…?" hän ei syystä tai toisesta täydentänyt kysymystään.
"Pyydän, olkaa suora minua kohtaan", pyysi hän. "Aivan yhtä suora kuin
minä olen teitä kohtaan. Miksi ette ratsastanut Piedmontin kukkuloilla?
Minä etsin teitä kaikkialta."
"Ja juuri senvuoksi en tullut sinne". Dede hymyili ja katsoi häntä hetkisen suoraan silmiin, sitten hän loi alas katseensa. "Te käsitätte kyllä, herra Hamish."
Daylight pudisti nyrpeästi päätään.
"Käsitän enkä käsitä. En ole tottunut kaupunkilaistapoihin. On asioita, joita ei tarvitse tehdä ja joita minä en muista niinkauan kuin en halua niitä tehdä."
"Mutta entä silloin, kun haluatte tehdä?" kysyi Dede nopeasti.
"Silloin minä teen niin." Näin sanoessaan hän puristi huulensa lujasti yhteen, mutta seuraavalla hetkellä hän oli valmis korjaamaan väitettään. "Se on, enimmäkseen minä teen niin. Mutta miksi ette voi tehdä jotakin, missä ei ole mitään väärää ja mikä ei vahingoita ketään — kuten esimerkiksi tämä ratsastus."
Dede leikitteli hetkisen hermostuneesti kynällä ikäänkuin olisi harkinnut vastaustaan ja Daylight odotti kärsivällisesti.
"Tämä ratsastus", alkoi hän, "ei ole oikein ihmisten mielestä. Päättäkää itse. Te tunnette maailman. Te olette herra Hamish, miljoonainomistaja — —"
"Pelaaja", keskeytti Daylight tuimasti.
Dede nyökähytti hyväksyvästi päätään ja jatkoi:
"Ja minä olen pikakirjoittajattarena teidän konttorissanne — —"
"Te olette tuhat kertaa minua parempi — —" yritti Daylight keskeyttää, mutta Dede keskeytti hänet vuorostaan.
"Ei ole siitä kysymys. Se on selvä ja yleinen pulma, joka täytyy ottaa huomioon. Minä teen teille työtä. Eikä ole kysymys siitä, mitä te tai minä ajattelemme, vaan mitä muut ihmiset ajattelevat. Eikä ole tarvis kertoa teille sen enempää siitä. Te tiedätte itse."
Hänen kylmä, asiallinen puhetapansa oli ristiriidassa hänen naisellisuutensa kanssa — tai Daylight ainakin ajatteli niin katsellessaan hänen vartalonsa kaarevia viivoja, povea, joka nousi ja laski syvään — ja punaa, jonka mielenliikutus oli kohottanut hänen poskilleen.
"Olen pahoillani, että olen peloittanut teidät mielipaikoiltanne", sanoi hän miltei tarkoituksettomasti.
"Te ette ole minua peloittanut", vastasi Dede hiukan tulistuneena. "En ole typerä koulutyttö. Olen jo kauan pitänyt huolta itsestäni eikä minua ole säikytetty. Olimme yhdessä kahtena sunnuntaina ja olen varma siitä, etten pelännyt Bobia enkä teitä. Ei ole siitä kysymys. Osaan pitää huolen itsestäni, mutta maailma tahtoo yhtäkaikki huolehtia minusta. Siinä pulma. On kysymys siitä, mitä ihmiset sanoisivat, jos minä ja työnantajani säännöllisesti tapaisimme toisemme ja ratsastaisimme yhdessä kukkuloilla sunnuntaisin. Se on naurettavaa, mutta niin se on. Voisin huomiota herättämättä ratsastaa jonkun konttoristin kanssa, mutta teidän kanssanne — en."
"Mutta ihmiset eivät tiedä eikä heidän tarvitse tietää", sanoi Daylight.
"Siten asia tavallaan pahenee, sillä silloin täytyy hiiviskellä syrjäteitä ja tuntee koko ajan tekevänsä jotakin väärää. Minusta olisi hienompaa ja uljaampaa julkisesti…"
"Tulla kanssani jonakin arkipäivänä ravintolaan syömään välipalaa", sanoi Daylight arvaten hänen epätäydellisen todistelunsa tarkoituksen.
Dede nyökähytti päätään.
"En juuri sitä ajatellut, mutta niin se olisi. Minusta on parempi tehdä peittelemättä jotakin, jonka jokainen tietää kuin tehdä jotakin salaa ja pelätä, että se tulee ilmi. Eipä silti, että haluaisin tulla kanssanne ravintolaan", lisäsi hän hymyillen, "mutta olen varma, että ymmärrätte kantani."
"Miksi ette sitten ratsasta julkisesti ja rehellisesti kanssani kukkuloilla?" kysyi Daylight.
Dede pudisti päätään ja Daylightin mielestä hän tuntui olevan hieman pahoillaan. Ja äkkiä Daylight tunsi miltei hulluuteen saakka kaipaavansa häntä.
"Kuulkaahan, neiti Mason, tiedän, ettette pidä siitä, että puhumme asioista täällä konttorissa. En minäkään. Ei kai pidetä sopivana, että mies puhuu pikakirjoittajattarensa kanssa muista kuin liikeasioista. Tahdotteko ratsastaa kanssani ensi sunnuntaina niin puhumme asiasta perusteellisesti ja teemme jonkunlaisen päätöksen. Siellä kukkuloilla voimme puhua muustakin kuin liikeasioista. Arvelen, että tunnette minua tarpeeksi tietääksenne, että olen moitteettoman rehellinen. Minä — minä kunnioitan ja pidän teitä arvossa, ja… ja muuta sellaista, ja minä…" Hän oli alkanut puhua epäselvästi ja käsi, joka lepäsi pöydän imupaperilla, vapisi nähtävästi. Hän koetti suistaa mielenliikutuksensa. "Toivon sitä hartaammin kuin mitään ennen elämässäni. Minä — minä en voi sitä selittää, mutta niin se on. Tahdotteko? — Juuri ensi sunnuntaina? Huomenna?"
Hän ei aavistanut, että hikipisarat hänen otsallaan, hänen vapiseva kätensä ja silminnähtävä tuskansa saivat etupäässä Deden taivutetuksi vastahakoiseen myöntymykseen.