XIV LUKU.
"Tietysti on mahdotonta saada selville se, mitä joku tahtoo, siitä, mitä hän sanoo". Daylight hipaisi ruoskallaan Bobin kapinallisia korvia ja aprikoi tyytymättömänä juuri lausumiaan sanoja. Ne eivät sanoneet sitä, mitä hän oli tarkoittanut. "Olette päättäväisesti sanonut, ettette halua tavata minua enää ja olette ilmoittanut syynne, mutta kuinka tiedän, että ne ovat teidän todelliset syynne. Kukaties, ette halua seurustella kanssani, ettekä tahdo sanoa sitä pelosta, että loukkaisitte minua. Ymmärrättekö? En mistään hinnasta maailmassa tahdo tungetella kenenkään seuraan, joka ei minua suvaitse. Jos luulisin, ettette enää haluaisi minua tavata, niin suorisin tieheni niin nopeasti, ettette näkisi minua pölyltä."
Dede hymyili hänen sanoilleen, mutta jatkoi äänettömänä ratsastusta. Ja tämä hymy, ajatteli Daylight, oli suloisin ja ihmeellisin hymy, minkä hän milloinkaan oli nähnyt. Hän vakuutti itselleen, että se erosi kaikista hymyilyistä, mitä Dede ennemmin oli hänelle antanut. Niin hymyili se, joka hiukkasen häntä tunsi, se, joka hiukan tunsi ystävyyttä häntä kohtaan. Tietysti oli se itsetiedotonta Deden puolelta, koetti hän tyynnyttää itseään. Sellaista varmaan sattui keiden tahansa kahden henkilön seurustelussa. Joku vieras, joku liikemies, konttoristi, ken tahansa saisi muutaman satunnaisen yhdessäolon jälkeen osakseen samanlaisia ystävyyden osoituksia. Sellaista varmaan tapahtui, mutta kun Dede sen teki, teki se häneen suuremman vaikutuksen; ja sitäpaitsi oli se niin suloinen ja ihmeellinen hymy. Muut naiset, jotka hän oli tuntenut, eivät milloinkaan olleet hymyilleet siten; hän oli varma siitä.
Se oli ollut onnellinen päivä. Daylight oli tavannut Deden Berkeleyn syrjätiellä ja he olivat ratsastaneet monta tuntia yhdessä. Vasta nyt, kun päivä jo oli päättymässä ja kun he lähenivät Berkeleyn tien veräjää, oli Daylight ottanut puheeksi tärkeän kysymyksen.
Dede alotti vastauksensa hänen viimeiseen väitteeseensä ja Daylight kuunteli kiitollisena.
"Mutta otaksukaa, otaksukaa vain, että ilmoittamani syyt ovat ainoat? — ettei ole ollenkaan kysymys siitä haluanko oppia teitä tuntemaan?"
"Silloin minä ahdistan teitä kuten Sam Scratch", sanoi Daylight nopeasti. "Koska, nähkääs, olen aina huomannut, että ihmiset, jotka ovat taipuvaiset johonkin, ovat paljon vilpittömämmät kuullessaan, että asia on päätetty. Mutta jos teillä on tuo toinen syy, ellette te halua tutustua minuun, ja jos — jos, no, jos te ajattelette, ettei minun tunteitani pidä loukata siitä syystä, että teillä on hyvä paikka konttorissani…" Tällöin pelkän mahdollisuuden ajatteleminen täytti hänet pelolla, että se olikin todellisuus, ja hän kadotti perustelujensa langan. "No, oli miten oli, teidän tarvitsee vain lausua sana ja minä katoan. Enkä ole loukkaantunutkaan; ajattelen vain, että minulla on ollut huono onni. Siis olkaa rehellinen, neiti Mason, ja sanokaa, onko tämä syy — miltei olen varma siitä, että niin on laita."
Dede katsahti häneen silmät äkkiä hiukan kosteina ja näytti puolittain loukkaantuneelta, puolittain suuttuneelta.
"Oi, mutta tämä ei ole kaunista", huudahti hän. "Minun täytyy joko valhetella teille ja loukata teitä päästäkseni teistä eroon tai luopua suojastani sanomalla teille totuuden, sillä silloin te, kuten itse sanoitte, aijotte ahdistaa minua."
Hänen poskensa punottivat, hänen huulensa vapisivat, mutta hän tuijotti
Daylightia suoraan silmiin.
Daylight hymyili tyytyväisenä.
"Olen todella iloinen, neiti Mason, todella iloinen noista sanoista."
"Mutta ne eivät hyödytä teitä", jatkoi Dede kiireesti. "Ne eivät hyödytä teitä. Älkää luulkokaan. Tämä on viimeinen ratsastusretkemme, ja… tuossa on portti."
Hän ratsasti tammansa portin ääreen, kumartui, avasi säpin ja ratsasti aukenevasta portista.
"Ei, ette saa tulla", sanoi hän kun Daylight yritti seuraamaan häntä.
Nöyränä ja tottelevaisena Daylight peräytyi ja portti sulkeutui heidän välillään. Mutta he eivät olleet vielä puhuneet loppuun sanottavaansa ja Dede pysähtyi.
"Kuulkaa, neiti Mason", sanoi Daylight matalalla äänellä, joka vavahteli vilpittömyydestä. "Tahdon vakuuttaa teille muuatta seikkaa. Ei ole tarkoitukseni pettää teitä. Pidän teistä, kaipaan teitä, enkä milloinkaan elämässäni ole ollut totisemmalla mielellä. Aikeissani ei ole mitään väärää. Aikomukseni ovat kunnialliset — —"
Mutta Deden kasvojen ilme sai hänet pysähtymään. Tämä oli vihainen ja nauroi samalla.
"Ne olivat vihoviimeiset sanat, mitkä teidän piti sanoa", huudahti Dede. "Ne muistuttavat avioliittotoimistoa: aikeet täysin kunnialliset; tarkoitus avioliitto. Mutta en ansainnut sen parempaa. Tätä te kai sanotte ahdistamiseksi Sam Scratchin lailla."
Daylightin nahanvärinen hipiä oli vaalennut kaupungissa, joten veriaalto kuulsi punaisena noustessaan niskaan ja levitessään kasvoille. Daylight ei suuressa onnettomuudessaan aavistanut, että Dede tällä hetkellä katsoi häneen ystävällisemmin kuin kertaakaan ennen tänä päivänä. Hän ei ollut ennen nähnyt suurten ikämiesten punastuvan kuin koulupojat ja hän jo katui äkillistä ilkeyttään.
"Katsokaas, neiti Mason", alkoi Daylight ensin hitaasti ja hapuillen, mutta sitten yhä nopeammin. "Olen karkeatapainen mies, tiedän sen kyllä, ja tiedän, etten paljoakaan tiedä maailman menoista. En ole harjaantunut käyttämään kauniita sanoja. En ole milloinkaan kosinut, enkä ole milloinkaan rakastanutkaan — enkä tiedä, miten silloin on meneteltävä. Ette saa takertua houkkiomaisiin sanoihini, vaan oppikaa tuntemaan mies, joka on sanojen takana. Se mies olen minä ja tarkoitukseni on vilpitön, vaikken tiedäkään, miten sen teille selvittäisin."
Dede Mason oli vilkas kuin lintu ja siirtyi nopeasti mielialasta toiseen; ja nyt hän oli täynnä katumusta ja sovittamishalua.
"Suokaa anteeksi nauruni", sanoi hän portin toiselta puolen. "En todella aikonut nauraa. Se tuli vallan tahtomattani, olin niin hämmästynyt ja loukkaantunutkin, Nähkääs, herra Hamish, en ole…"
Hän vaikeni äkkiä epäröiden täydentää ajatusta, jonka hän vilkkaudessaan oli alottanut.
"Tarkoitatte, ettette ole tottunut sellaiseen kosintaan", sanoi Daylight. "Näin se käy: Hyvää päivää, hauska tutustua, suostutteko tarjoukseeni."
Dede nyökähytti päätään ja purskahti nauruun, johon Daylight yhtyi ja joka karkoitti nolouden tunteen. Daylightin rohkeus kasvoi nauraessa ja hän rupesi nyt kylmäverisemmin ja maltillisemmin ajamaan asiaansa.
"Siinä näette. Teillä on kokemusta näissä asioissa. En epäile, että teitä on monta kertaa kosittu. No, minä en ole milloinkaan ketään kosinut ja olen kuin kala kuivalla maalla. Sitä paitsi ei tämä ole kosimista. Tämä on epätavallinen asema, siinä kaikki, ja minä olen ahdingossa. Minulla on kylliksi paljon hevostuntemusta tietääkseni, ettei otaksuta miehen esittävän avioliittoa tytön kanssa syyksi, minkä vuoksi tahtoo seurustella hänen kanssaan. Ja juuri siksi minä olen pulassa. Ensiksikin, minä en voi seurustella kanssanne konttorissa. Toiseksi, te sanotte, ettette tahdo tavata minua konttorin ulkopuolella. Kolmanneksi syyksi te sanotte sen, että ihmiset juoruavat syystä, että te olette minun konttorissani. Neljänneksi, minun täytyy saada seurustella kanssanne ja minun täytyy saada teidät uskomaan, että tarkoitukseni ovat oikeat ja vilpittömät. Viidenneksi, te olette toisella puolen veräjää valmiina lähtemään ja minä olen toisella puolen veräjää aivan toivottomana ja koetan sanoa jotakin, joka saisi teidät muuttamaan mielenne. Kuudenneksi, minä sanoin sanottavani. Ja nyt minä toivon, että te olette muuttanut mieltänne."
Ja kuunnellessaan häntä, nähdessään hänen totiset, levottomat kasvonsa ja kuullessaan hänen koruttomat, arkipäiväiset sanansa, jotka vain tekivät hänen totisuutensa huomattavammaksi ja tekivät silmiinpistävämmäksi eron hänen ja kaikkien niiden keskinkertaisten miesten välillä, jotka Dede oli tuntenut, unohti hän lopulta kuunnella ja vaipui omiin ajatuksiinsa. Voimakkaan miehen rakkaus kiehtoo aina tervesieluista naista ja katsellessaan suljetun veräjän yli Daylightia, tunsi Dede voimakkaammin kuin milloinkaan sen tenhovoiman. Tosin ei hänellä ollut kaukaisintakaan aikomusta mennä naimisiin Daylightin kanssa — monet syyt estivät häntä siitä; mutta saattoihan hän hiukan enemmän seurustella hänen kanssaan. Daylight ei suinkaan ollut hänelle vastenmielinen. Päin vastoin Dede piti hänestä, oli pitänyt hänestä siitä päivästä lähtien, kun oli ensikerran nähnyt hänen laihat intiaanin-kasvonsa ja hänen säkenöivät intiaanin-silmänsä. Hän oli miesten mies muissakin suhteissa kuin erinomaisten lihaksiensa puolesta. Olihan hän monien seikkailujen sankari, tämä miehekäs, hienostumaton Pohjanperän seikkailija, tämä monien sankaritekojen ja monien miljoonien mies, joka oli tullut napaseudulta kamppailemaan niin mestarillisesti Etelän miesten kanssa.
Hurja kuin punainen intiaani, pelaaja ja irstailija, mies, jolla ei ollut moraalia ja jonka kostonhimo ei milloinkaan saanut kyllikseen. Mies, joka polki kasvoihin kaikkia niitä, jotka vastustivat — niin, hän tiesi kyllä kaikki hänen raskauttavat nimensä. Mutta hän ei pelännyt häntä. Hänen nimeensä sisältyi muutakin. Burning Daylight herätti eloon muullaisiakin mielikuvia. Niistä kerrottiin sanomalehdissä, aikakauskirjoissa ja kirjoissa Klondikesta. Kaiken kaikkiaan sisältyi Burning Daylight-nimeen niin paljon — sellaista, mikä sai joka naisen mielikuvituksen liikkeelle, niinkuin se sai hänen, Deden, mielikuvituksen liikkeelle, kun hän veräjän poikki kuunteli hänen kaihoavaa ja intohimoista puhettaan. Dede oli nainen ja hänellä oli naisen sukupuoliturhamaisuus ja tätä turhamaisuutta hiveli ajatus, että sellainen mies hädässään kääntyi hänen puoleensa.
Ja vielä muutakin liikkui hänen mielessään — väsymyksen ja yksinäisyyden tunteita; tuhansia epäselviä tunteita ja vielä epäselvempiä mielijohteita. Hän tunsi suurta kiusausta ratsastaa tämän miehen kanssa kukkuloilla. Eihän se milloinkaan muuttuisi muuksi, sillä hän oli varma siitä, ettei hän milloinkaan voisi jakaa Daylightin elämää. Toisaalta ei häntä kiusannut mikään tavallinen naisellinen pelko eikä arkuus. Hän ei milloinkaan epäillyt, ettei kaikissa olosuhteissa voisi huolehtia itsestään. Mikseikä siis? Olihan se kuitenkin niin pieni seikka.
Hänen elämänsä oli jokapäiväistä ja ikävää. Hän näki kuin kuvaelma-sarjana erakko-elämänsä vierivän ohitseen: kuusi päivää viikossa konttorissa ja kulkien edes takaisin lautalla; tunnit ennen maatamenoa, jotka hän kuin varkain käytti pianonsoittoon, vaatteittensa ompelemiseen ja korjaamiseen; kaksi iltaa viikossa, jolloin hän salli itselleen seuraelämän huvituksia; muut varkain anastetut hetket ja lauvantai-iltapäivä, jonka hän vietti veljensä luona sairaalassa; ja seitsemäs päivä, sunnuntai, hänen virkistyspäivänsä, jonka hän vietti Mabin selässä kukkuloilla. Mutta hänen täytyi ratsastaa yksin. Monet naisylioppilaat olivat koettaneet ratsastaa, mutta vietettyään sunnuntain tai pari vuokrattujen hevoskaakkien selässä, olivat he menettäneet halunsa. Madeline oli ostanut oman hevosen ja ratsastanut innokkaasti muutaman kuukauden, mutta oli sitten mennyt naimisiin ja poistunut Etelä-Kaliforniaan. Aikojen kuluessa kävi yksitoikkoiseksi aina ratsastaa yksin. Hän oli niin poikamainen, tuo suuri miljoonanomistaja-jättiläinen, jota puolet San Fransiskon rikkaista miehistä pelkäsi. Niin poikamainen! Hän ei ollut milloinkaan aavistanut hänen luonteensa tätä puolta.
"Miten joutuvat ihmiset naimisiin?" jatkoi Daylight puhettaan. "No, ensiksikin he tapaavat toisensa; toiseksi, mieltyvät toistensa ulkomuotoon; kolmanneksi, tutustuvat toisiinsa; ja neljänneksi, menevät naimisiin tai ei, riippuen siitä, miten he pitävät toisistaan opittuaan tuntemaan toisensa. Mutta en käsitä, miten meillä on mahdollisuus saada selville pidämmekö toisistamme, ellemme itse luo tätä mahdollisuutta."
Äkkiä Deden mieliala muuttui ja asema tuntui hänestä naurettavalta ja eriskummalliselta. Häntä halutti nauraa — ei vihaisesti eikä hysteerisesti, vaan ainoastaan hilpeästi. Se oli niin hullunkurista. Hän itse, pikakirjoittajatar, hän, kuuluisa ja mahtava miljoonanomistaja ja heidän välissään veräjä, jonka yli vyöryivät hänen todistelunsa siitä, miten ihmiset tutustuvat toisiinsa ja menevät naimisiin. Olihan asema mahdoton. Nämät salaiset kohtaukset kukkuloilla lakkaisivat. He eivät missään konttorin ulkopuolella tapaisi toisiaan. Ja jos Daylight näin ollen koettaisi konttorissa kosia häntä, menettäisi hän hyvin edullisen paikan ja siihen juttu loppuisi. Sitä ei ollut hauska ajatella, mutta hän oli huomannut, että miehet, etenkin kaupungeissa, olivat kaikkea muuta kuin hienotunteisia. Hän ei ollut vuosikausia tehnyt työtä elatuksekseen menettämättä monta harhaluuloa.
"Emme piileskele ratsastusretkillämme", selitti Daylight. "Ratsastamme niin rohkeasti kuin haluatte ja jos joku näkee meidät, niin nähköön, Jos he juoruavat — no, niin kauvan kuin omatuntomme on puhdas, ei meidän tarvitse kiusata itseämme. Suostukaa ja Bobilla on selässään maailman onnellisin mies."
Dede pudisti päätään, hillitsi tammaa, joka kärsimättömänä tahtoi kotiin, ja katsoi merkitsevästi piteneviin varjoihin.
"On myöhä jo", sanoi Daylight, "emmekä ole tulleet mihinkään ratkaisuun. Vielä yksi sunnuntai — se ei ole paljon pyydetty — tehdäksemme lopullisen päätöksen."
"Meillä on ollut koko tämä päivä", sanoi Dede. "Mutta me rupesimme liian myöhään sitä pohtimaan. Ensi kerralla ryhdymme siihen aikaisemmin. Voin sanoa teille, että tämä on minulle vakava ja tärkeä ehdotus. Luvatkaa siis ensi sunnuntaina?"
"Eivätkö miehet milloinkaan ole rehellisiä?" kysyi Dede. "Tiedätte varsin hyvin, että ensi sunnuntailla tarkoitatte monena sunnuntaina."
"No luvatkaa sitten monena sunnuntaina", huusi Daylight häikäilemättömästi ja Dede ajatteli, ettei hän milloinkaan ollut nähnyt häntä kauniimpana. "Sanokaa se sana. Vain se sana. Ensi sunnuntaina kivilouhoksella…"
Dede kokosi ohjat käteensä lähtövalmisteluksi.
"Hyvää yötä", sanoi hän, "ja — —"
"Kyllä", kuiskasi Daylight ja hänen äänessään oli tuskin tuntuva käskevä väre.
"Kyllä", sanoi Dede hiljaisella mutta selvällä äänellä, Samassa hän kiihoitti tamman raviin ja ratsasti tietä alaspäin katsahtamatta kertaakaan taakseen, kiinteästi aprikoiden omia tunteitaan. Vaikka hänen teki mieli kieltää — ja viime hetkeen saakka hän oli päättänyt kieltää — olivat hänen huulensa kuitenkin lausuneet myöntymyksen. Tai näytti ainakin siltä kuin olisi hän myöntynyt vain huulillaan. Hän ei ollut aikonut myöntyä. Miksi hän siis oli myöntynyt? Hänen ensi hämmästyksensä ja ihmettelynsä niin täysin harkitsemattomasta teosta muuttui säikähdykseksi, kun hän mietti sen seurauksia. Hän tiesi, ettei Burning Daylight ollut mies, joka tyytyi vähään ja että hän teeskentelemättömyydestään ja poikamaisuudestaan huolimatta oli itse asiassa voimakas, miehekäs olento ja että hän oli vannoutunut tulevaisuudelle, josta välttämättä tulisi jännittävä ja myrskyinen.