XV LUKU.
Elämä konttorissa jatkui jotenkin samaan tapaan kuin ennenkin. He eivät milloinkaan sanalla tai katseella ilmaisseet, että asema oli mitenkään entisestä muuttunut. Joka sunnuntai he sopivat, missä seuraavana sunnuntaina kohtaisivat; tähän he eivät milloinkaan puuttuneet konttorissa. Daylight oli tarkka ja ritarillinen tässä suhteessa. Hänelle tuotti ehtymätöntä iloa nähdä Dede työssä. Hän ei kuitenkaan käyttänyt tätä väärin viivyttämällä sanelua tai määräämällä ylimääräistä työtä, joka olisi pidättänyt Dedeä kauvemmin hänen silmiensä edessä. Mutta hänen rakkautensa rehelliseen peliin voitti sellaisen itsekkäisyyden. Häntä olisi hävettänyt käyttää hyväkseen aseman satunnaisia etuja. Rakkaus oli hänelle korkeampaa kuin pelkkää omistamista. Hän tahtoi tulla oman itsensä vuoksi rakastetuksi.
Vaikka Daylight olisi ollut kaikkein taitavin juonienpunoja, ei hän olisi voinut noudattaa viisaampaa menettelytapaa. Dede muistutti lintua yksilöllisessä vapaudenrakkaudessaan, joka ei sietänyt vaatimalla vaatimista eikä pakkoa tunneseikoissa, ja siksi hän piti suuressa arvossa Daylightin hillittyä käytöstä. Hän teki sen itsetietoisesti, mutta syvemmällä hänen itsetiedottomassa olemuksessaan olivat sen vaikutukset huomaamattomina kuin hienot hämähäkinkudokset. Aivan huomaamatta Daylightin personallisuuden verkko kietoutui hänen ympärilleen. Lanka langalta nämät salaiset ja aavistamattomat siteet vahvistuivat. Kukaties ne juuri olivat saaneet Deden sanomaan kyllä, kun hän oli aikonut sanoa ei. Ja kukaties hän samaten tulevaisuudessa jossakin tärkeämmässä vaiheessa huolimatta terveen järjen ohjeista antaisi toisenkin suostumuksen, jota ei ollut aikonut antaa.
Daylightin yhä kasvavasta tuttavallisuudesta Deden kera oli muiden muassa se hyvä seuraus, ettei Daylight uskaltanut juoda niin paljon kuin ennen. Hänen alkoholin himonsa oli vähentynyt niin, että hän lopulta itsekin huomasi. Tavallaan oli Dede itse välttämätön este. Häntä ajatteleminen vaikutti kuin cocktail. Tai jossain määrin hän vastasi vissiä cocktailmäärää. Hänen luonnottoman kaupunkielämänsä jännitys ja kiihkeä liikepelinsä oli tehnyt hänestä säännöllisen juomarin. Saadakseen huojennusta ankarasta jännityksestä täytyi hänen aina rakentaa unohduksen muuri ja Dede oli osana tässä muurissa. Hänen personallisuutensa, hänen naurunsa, hänen äänensä väreet, mahdottomat kultaiset välähdykset hänen silmissään, valoleikki hänen hiuksissaan, hänen vartalonsa muodot, hänen pukunsa, hänen liikkeensä hevosen selässä — kaikki tämä, joka oli syöpynyt Daylightin mieleen, sai hänet jättämään juomatta monta cocktailia tai skotlantilaista whiskyä soodan kera.
Huolimatta heidän päätöksestään, olivat heidän kohtauksensa kuitenkin jokseenkin salaisia. Itse asiassa he tapasivat toisiaan varkain. He eivät uljaasti ratsastaneet yhdessä koko maailman nähden. Päinvastoin he aina kohtasivat syrjäisillä teillä, Dede ratsasti Berkeleyhin vievää syrjätietä ja Daylight tuli häntä puolitiessä vastaan. He ratsastivat vain vähäliikkeisiä teitä pitkin kirkkoon menevien maalaisten ohitse, jotka tuskin olisivat tunteneet Daylightiakaan hänen kuvistaan sanomalehdissä.
Daylight huomasi pian, että Dede oli hyvä hevosnainen — ei ainoastaan hyvä ratsastaja, vaan kestäväkin. Muutamina päivinä he ratsastivat kuusikymmentä, seitsemänkymmentä, jopa kahdeksankymmentäkin peninkulmaa; eikä Daylight milloinkaan valittanut päivää liian pitkäksi eikä — mikä Daylightin mielestä oli mainio puoltolause — väsyttävimmänkään päivän jälkeen kastanjanruskean raudikon selässä ollut pienintäkään haavaa. "Siinä vasta on tyttö", kuului Daylightin kaavamainen, mutta aina innostunut arvostelu.
He oppivat paljon tuntemaan toisiaan näinä pitkinä keskeytymättöminä ratsastusretkinä. Heillä ei ollut paljon muuta puhuttavaa kuin itsestään ja samalla kuin Dede sai hyvän käsityksen napaseudun ponnistuksista ja kullankaivuusta, sai Daylight yhä selvemmän kuvan Dedestä. Dede kertoi seikkaperäisesti elämästä maatilalla, jutteli hevosista ja koirista ja ihmisistä ja asioista, kunnes Daylight oli näkevinään hänen kasvinaikansa ja kotinsa ilmielävinä edessään. Hän kertoi myös isänsä vararikosta ja kuolemasta, jolloin hänen oli täytynyt keskeyttää opintonsa yliopistossa ja ottaa paikka konttorissa. Myöskin veljestään hän puhui ja pitkällisistä ponnistuksistaan saada tämä terveeksi ja nyt heikkenevistä toiveistaan. Daylight arveli, että oli helpompaa kuin oli aavistanutkaan oppia häntä ymmärtämään, vaikka hän aina tajusi sen, että kaiken sen takana ja alla, mitä hän Dedestä tiesi, oli salaperäinen ja oikukas nainen ja sukupuoli. Hän tunnusti nöyrästi itselleen, että siinä oli kartoittamaton ja rajaton meri, josta hän ei tiennyt mitään ja jota hänen kuitenkin täytyi jotenkuten purjehtia.
Hänen ainainen naispelkonsa oli aikaansaanut sen, ettei hän ymmärtänyt naisia, ja se oli estänyt häntä koettamastakaan heitä ymmärtää. Dede hevosenselässä, Dede poimimassa unikoita aurinkoisella mäenrinteellä, Dede, joka nopein pikakirjoituspiirroin pani hänen sanelunsa paperille — tämän kaiken hän käsitti. Mutta hän ei tuntenut Dedeä, joka niin nopeasti siirtyi mielialasta toiseen, Dedeä, joka kivenkovaan kieltäytyi ratsastamasta hänen kanssaan ja sitten äkkiä myöntyi, Dedeä, jonka silmissä kultainen välke kisaili ja kuiski käskyjä ja viestejä, jotka eivät olleet hänen korviaan varten. Kaikessa tällaisessa hän näki sukupuolen häämöittävät syvyydet, tunnusti niiden tenhon ja piti niitä käsittämättöminä.
Dedessä oli toinenkin puoli, jonka suhteen hän tiesi olevansa tietämätön. Dede oli lukenut paljon ja hänellä oli tuota salaperäistä ja peloittavaa "sivistystä". Ja kuitenkaan ei hänen alituiseksi kummastuksekseen tämä sivistys koskaan tuppautunut heidän keskusteluihinsa. Dede ei milloinkaan puhunut kirjoista eikä taiteesta eikä senkaltaisista aiheista. Hän oli miltei yhtä koruton ja luonnollinen kuin Daylight itse. Hän piti raittiista ulkoilmaelämästä, hevosista ja kukkuloista, auringonpaisteesta ja kukista. Daylightille oli kasvikunta täällä osittain outo ja Dede opasti häntä, näytti hänelle eri tammilajit, tutustutti hänet madronoon ja manzanitaan, opetti hänelle lukemattomien villien kukkien, pensaiden ja sananjalkojen nimet, elintavat ja kasvupaikat. Deden kirkkaat silmät, jotka olivat harjaantuneet metsässä ja joilta vähän jäi huomaamatta, ihastuttivat Daylightia. Eräänä päivänä he koetteeksi päättivät katsoa, kumpi heistä keksisi enemmän linnunpesiä. Ja Daylight, joka aina oli ylpeillyt teräväksi harjaantuneesta huomiokyvystään, huomasikin olevan vaikeata pysyä voitolla. Päivän päätyttyä oli Daylight vain kolme pesää edellä. Daylight onnitteli häntä ja sanoi, että syynä hänen menestykseensä oli se, että hän itsekin oli lintu ja että hänellä oli linnun kirkas katse ja vilkkaat liikkeet.
Mitä enemmän Daylight oppi Dedeä tuntemaan, sitä enemmän tässä hänen mielestään oli linnun ominaisuuksia. Siitä syystä Dede myös piti ratsastamisesta, päätteli hän. Se muistutti lähinnä lentoa. Unikkoketo, sananjalkojen kattama vuorisola, poppelirivi kapealla tiellä, ruskeankeltainen kukkulanrinne, etäinen, auringonpaisteinen vuorenhuippu — kaikki tämä sai hänet puhkeamaan nopeisiin ilonhuudahduksiin, jotka Daylightin mielestä olivat kuin laulunhyrähdyksiä. Dede iloitsi pikkuseikoista ja hän näytti aina laulavan. Vakavammissakin asioissa hän muistutti lintua. Kun hän ratsasti Bobilla ja kamppaili tämän erinomaisen hevosen kanssa yliherruudesta, olivat kotkan ominaisuudet hänessä silmiinpistävimpinä.
Nämät Deden pienet nopeat ilonhuudahdukset olivat Daylightille ilon lähteitä. Hän iloitsi Deden ilosta, hänen silmänsä olivat yhtä hartaasti kiintyneinä Deden silmiin, kuin Deden silmät olivat kiintyneinä hänen mielenkiintonsa esineeseen. Deden avulla hän oppi paremmin käsittämään luontoa ja luonnon kauneutta. Dede näytti hänelle maisemassa värejä, joita hän ei milloinkaan ollut luullut olevan olemassakaan. Hän oli tuntenut vain päävärit. Kaikki punaiset värit olivat punaista. Musta oli mustaa ja ruskea oli ruskeaa kunnes se muuttui keltaiseksi, jolloin se ei enää ollut ruskeaa. Hän oli aina luullut, että purppura oli punaista, jokseenkin verenväristä, kunnes Dede opetti hänelle muuta. Kerran he ratsastivat pitkin korkean kukkulan reunaa, missä tuulentuomista siemenistä kasvaneet unikot helottivat heidän hevostensa polvien ympärillä ja Dede tuli haltioihinsa nähdessään ääriviivat eri etäisyyksien päässä. Hän laski niitä seitsemän ja Daylight, joka oli koko ikänsä katsellut maisemia, sai ensi kerran tietää, mitä oli "etäisyys". Tämän jälkeen ja aina hän katsoi luontoon silmillä, jotka näkivät enemmän ja hän löysi iloa katsellessaan purppuraisia kesäusvia, jotka vaippoivat etäisten kukkulain huiput.
Mutta kaiken lävitse kulki rakkauden kultainen lanka. Ensin oli Daylight tyytyväinen, kun sai ratsastaa Deden kanssa ja olla toverillisessa suhteessa häneen; mutta hänen himonsa ja tarpeensa olla Deden läheisyydessä kasvoivat. Mitä enemmän hän oppi Dedeä tuntemaan, sitä kalliimmaksi tämä hänelle kävi. Jos Dede olisi ollut umpimielinen ja ylpeä häntä kohtaan tai ollut pelkkä nauraa-kikattava, teeskentelevä naisolento, olisi ollut toista. Sen sijaan Dede hämmästytti häntä luonnollisuudellaan ja toverillisuudellaan. Tämä jälkimäinen oli odottamatonta hänelle. Hän ei milloinkaan ollut nähnyt sitä puolta naisessa. Nainen leikkikalu; nainen, verenimijä; nainen välttämätön vaimo ja suvun jälkeläisten äiti — muuta hän ei ollut naisessa nähnyt. Mutta nainen toverina, leikkitoverina, ilotoverina — tällä oli Dede häntä hämmästyttänyt. Ja mitä enemmän hyviä puolia hän Dedessä keksi, sitä tulisempana hehkui hänen rakkautensa, joka itsetiedottomasti väritti hänen äänensä hyväileväksi ja sytytti merkkitulia hänen silmiinsä. Eikä se jäänyt Dedeltä huomaamatta, mutta kuten niin moni nainen ennen häntä, luuli hän voivansa leikkiä tulella ja välttää sen luonnollisen seurauksen, tulipalon.
"Talvi lähenee", sanoi Dede surullisesti ja tarkoituksella, "ja sitten täytyy jättää ratsastaminen."
"Mutta minun täytyy saada samaten tavata teitä talvellakin", sanoi
Daylight nopeasti. Dede pudisti päätään.
"Olemme olleet hyvin onnelliset", sanoi hän ja katsoi Daylightia lujasti suoraan silmiin. "Muistan teidän hullunkuriset todisteenne miksi ihmiset tutustuvat toisiinsa; mutta se ei johda mihinkään, ei saata. Tunnen itseni liian hyvin voidakseni erehtyä".
Hänen kasvonsa olivat totiset, niistä näkyi selvästi, ettei hän olisi tahtonut loukata, ja hänen silmänsä olivat järkähtämättömät, mutta niissä oli kultaiset valot — sukupuolen syvyydet, joihin Daylight nyt vallan pelotta katsoi.
"Olen ollut oikein kiltti", julisti Daylight. "Enkö teidänkin mielestänne. Saatan sanoa teille, että se on kyllä ottanut kovalle. Ajatelkaa vaan. En ole kertaakaan sanonut teille sanaakaan rakkaudesta ja kuitenkin olen koko ajan teitä rakastanut. Se on vaikeata miehelle, joka on tottunut kulkemaan omia teitään. Kun on työnteko kysymyksessä, en minä siekaile. Ja kuitenkin olen teidän edessänne lauhkea kuin lammas. Luulen, että tämä on todisteena siitä, miten paljon teitä rakastan. Luonnollisesti haluan mennä kanssanne naimisiin. Olenko sanonut teille sanaakaan siitä? En tavuakaan, en henkäystäkään. Olen ollut tyyni ja kiltti, vaikka tämä tyynenä pysyminen on ollut aika-ajoin tehdä minut sairaaksi. En ole kosinut teitä. En kosi teitä nytkään. Eipä silti, ettette te tyydyttäisi minua. Tiedän varmasti, että te olette minulle sopiva vaimo. Mutta tunnetteko te minua tarpeeksi tietääksenne oman mielenne." Hän kohautti olkapäitään. "Minä en tiedä, enkä pidä sitä todennäköisenä. Teidän täytyy varmasti tietää, voitteko uskoa minulle elämänne vai ettekö voi, ja minä pelaan hidasta ja maltillista peliä. En tahdo hätiköimällä pilata peliäni."
Tällaista rakkauden tunnustusta ei Dede vielä milloinkaan ollut kuullut. Sen tulisuuden puute tuotti hänelle pettymyksen, jonka hän saattoi karkoittaa vain muistamalla, miten Daylightin käsi kerran oli vavissut, ja muistamalla intohimoa, jonka juuri tänäpäivänä ja joka päivä oli nähnyt hänen silmissään tai kuullut hänen äänessään. Sitten muisti hän vielä, mitä Daylight joitakuita viikkoja takaperin oli sanonut hänelle: "Tokko te tiedättekään mitä on kärsivällisyys", oli hän sanonut ja kertonut hänelle oravien ampumisesta silloin kun hän ja Elijah Davis olivat nähneet nälkää Stewart-joella.
"Näette siis", sanoi Daylight, "että meidän on juuri tehdäksemme rehelliset kaupat seurusteltava toistemme kanssa hiukan enemmän. On luultavinta, ettette te ole vielä selvillä tunteistanne — —"
"Mutta minä olen selvillä", keskeytti Dede. "En uskaltaisi rakastua teihin. En löytäisi onnea teidän rinnallanne. Pidän teistä, herra Hamish, mutta siitä ei milloinkaan voi tulla mitään sen enempää".
"Te ajattelette niin siksi, ettette pidä elämäntavastani", sanoi Daylight ja ajatteli itsekseen huomiotaherättäviä automobiiliajoja ja irstailijan mainetta, jolla sanomalehdet olivat häntä kunnioittaneet — ajatteli tätä ja aprikoi, kieltäisikö Dede tyttömäisestä kainoudesta tietävänsä tästä mitään.
Hänen hämmästyksekseen oli Deden vastaus suora ja taipumaton.
"Ei, en pidä siitä."
"Tiedän, että olen ollut hiukan raju noissa automobiili-ajoissa, joista on kerrottu sanomalehdissä", alotti Daylight puolustuspuheensa, "ja että olen seurustellut vallattomien veikkojen kanssa — —"
"En tarkoita sitä", sanoi Dede, "vaikka tiedän senkin enkä voi sanoa pitäväni siitä. Mutta en pidä elämästänne yleensä, toimestanne. On naisia, jotka saattavat mennä naimisiin teidän kaltaisenne miehen kanssa ja tulla onnelliseksi, mutta minä en saata. Mitä enemmän olisin rakastunut sellaiseen mieheen, sitä onnettomammaksi tulisin. Onnettomuuteni tekisi vuorostaan miehenikin onnettomaksi. Minä pettyisin ja saisin hänet pettymään, vaikkei hän olisi niin onneton, koska hänellä yhä olisi liikeasiansa."
"Toimeni!" ihmetteli Daylight. "Mitä pahaa on siinä? Minä hoidan liike-asiani rehellisesti ja moitteettomasti. En käytä mitään salateitä, jota ei voida sanoa useimman liikkeen hoidosta, olipa sitten kysymyksessä suuret yhtiöt tai pettävät, valhettelevat vähäpätöiset kamasaksat. Noudatan rehellisesti pelin sääntöjä enkä valhettele enkä petä enkä syö sanaani."
Dede tervehti helpoituksentunteella uutta keskustelun vaihetta ja tilaisuutta saada puhua suunsa puhtaaksi.
"Muinaisessa Kreikassa", alkoi hän opettavaisesti, "pidettiin kunnon kansalaisena sitä, joka rakensi taloja, istutti puita — —." Hän ei täydentänyt johdantoaan, vaan veti reippaasti johtopäätöksen. "Kuinka monta taloa olette te rakentanut? Kuinka monta puuta olette te istuttanut?"
Daylight pudisti päätään epätietoisena, sillä hän ei käsittänyt Deden todistelujen tarkoitusta.
"No niin", jatkoi Dede, "kaksi talvea sitten te saitte aikaan pulan hiilimarkkinoilla."
"Vain San Fransiskossa", irvisteli Daylight sitä muistellessaan, "vain
San Fransiskossa. Ja minä käytin hyväkseni lakkoa brittiläisessä
Columbiassa."
"Mutta te ette itse ollut kaivamassa tätä hiiltä. Kuitenkin te kohotitte hinnan neljällä dollarilla tonnilta ja ansaitsitte paljon rahaa. Tämä oli teidän liikkeenhoitoanne. Te pakoititte köyhät maksamaan enemmän hiilistään. Te sanoitte pelaavanne rehellisesti, mutta te pistitte kätenne kaikkien heidän taskuun ja ryöstitte rahanne heiltä. Minä tiedän. Minä poltan arkihuoneessani Berkeleyssa valkeata. Ja sen sijaan, että olisin maksanut yksitoista dollaria hiilitonnilta, maksoinkin sinä talvena viisitoista. Te ryöstitte minulta neljä dollaria.
"Minä saatoin maksaa nuo neljä dollaria. Mutta oli tuhansittain oikein köyhiä, jotka eivät voineet niitä maksaa. Voitte nimittää sitä lailliseksi peliksi, mutta minusta se on suoraa ryöväystä."
Daylight ei hämmästynyt. Tämä ei ollut mitään uutta hänelle. Hän muisti vanhaa naista, joka valmisti viiniä Sonoma-kukkuloilla, ja miljoonia hänen kaltaisiaan, jotka olivat luodut ryöstettäviksi.
"Tunnustan, neiti Mason, että tuossa on hieman perää. Mutta olette jo pitkän ajan kuluessa nähneet liikeasiain hoitoani ja tiedätte, ettei ole tapanani ryöstää köyhiä. Minä ahdistan pomoja. He ovat minun miehiäni. He ryöstävät köyhiä ja minä ryöstän heitä. Tuo hiilijuttu oli tapaturma. Minä en tavoitellut köyhien rahoja, vain rikkaiden, ja ne minä sainkin. Köyhät sattuivat olemaan tiellä ja saivat samalla kärsiä, siinä kaikki."
"Ettekö näe", jatkoi hän, "että koko elämä on peliä. Jokainen pelaa tavalla tai toisella. Maanviljelijä pelaa säätä ja markkinoita vastaan vuodentulollaan. Niin tekee Yhdysvaltojen rautayhtiö. Monen elinkeinona on ryöstää köyhiä. Tiedän sen. Olen aina ahdistanut ryöväreitä."
"Kadotin näkökohtani", sanoi Dede. "Odottakaa hetkinen."
Ja he ratsastivat hetkisen äänettöminä.
"Näen sen selvemmin kuin saatan sen selvittää, mutta jotenkin tähän tapaan. On rehellistä työtä ja on työtä, joka — no, joka ei ole rehellistä. Maanviljelijä muokkaa maata ja kasvattaa jyviä. Hän tekee jotakin, joka on hyödyllistä ihmiskunnalle. Hän todella tavallaan luo jotakin, jyviä, jotka täyttävät nälkäisen suun."
"Ja sitten rautatiet ja kauppiaat ja muut ryöstävät häneltä melkoisen osan noiden jyvien hinnasta", keskeytti Daylight.
Dede hymyili ja kohotti kättään. "Odottakaa hetkinen. Hämmennätte ajatuksenjuoksuni. Ei vaikuta asiaan, jos he ryöstävät häneltä kaikki, niin että hän nääntyy nälkään. Vehnä, jonka hän kasvatti, on yhä vielä maailmassa. Se on olemassa. Ettekö käsitä? Maanviljelijä luo jotakin, sanokaamme kymmenen tonnia vehnää, ja nämät kymmenen tonnia ovat olemassa. Rautatiet kuljettavat vehnän kauppaan, suihin, jotka tahtovat syödä sen. Tämä on niinikään rehellistä. Se on samantapaista kuin jos joku toisi teille lasin vettä tai ottaisi kivensirusen silmästänne. Jotakin on tehty, jotakin on saatu aikaan, aivankuin vehnä."
"Mutta rautatiet ryöstävät kuin Sam Scratch", oikaisi Daylight.
"Silloin työ, jonka ne suorittavat, on osittain rehellistä, osittain ei. Nyt tulemme teihin. Te ette luo mitään. Mitään uutta ei ole olemassa, kun te olette päättänyt jonkun liikeyrityksenne. Samoin kävi tuossa hiilijutussa. Te ette kaivanut sitä. Te ette kuljettanut sitä kauppaan. Te ette hankkinut sitä. Käsitättekö? Tätä minä tarkoitan puiden istuttamisella ja talojen rakentamisella. Te ette ole istuttanut yhtään puuta, ettekä rakentanut ainoatakaan taloa."
"En milloinkaan ole aavistanut, että kukaan nainen maailmassa osaisi puhua tuolla tavoin liikeasioista", mutisi Daylight ihaillen. "Ja te olette pannut minut ahtaalle. Mutta minun kannaltanikin on paljon sanomista. Nyt kuunnelkaa te minua. Puhun kolmessa osassa. Ensiksi: Elämämme on lyhyt parhaimmassakin tapauksessa ja kuolema kohtaa pian. Elämä on peliä. Toiset ovat syntyneet onnellisiksi ja toiset ovat syntyneet onnettomiksi. Jokainen ottaa osaa peliin ja jokainen koettaa ryöstää jotakuta toista. Useimpia ryöstetään. He ovat synnynnäisiä raukkoja. Joku minun kaltaiseni veikko pääsee perille pelin juonesta. Minulla on kaksi valintamahdollisuutta. Voin vetää yhtä köyttä raukkojen kanssa tai voin vetää yhtä köyttä ryövärien kanssa. Raukkana en voita mitään. Leivänkannikatkin riistävät ryövärit suustani. Teen kovaa työtä koko ikäni ja kuolen työni ääreen. En ole milloinkaan saanut hengähtää. Minulla ei ole ollut mitään muuta kuin työtä, työtä, työtä. Puhutaan työn arvokkaisuudesta. Sanon teille, ettei tämänlaatuisessa työssä ole mitään arvokkaisuutta. Toinen mahdollisuuteni on vetää yhtä köyttä ryövärien kanssa ja minä vedän yhtä köyttä heidän kanssaan. Tahdon ansaita. Saan automobiileja ja hyvää ruokaa ja pehmeitä vuoteita.
"Toiseksi: Ei ole suurta eroa siinä, jos on puolittain ryöväri, kuten rautatie, joka kulettaa maanviljelijän vehnän kauppaan, tai jos on kokonaan ryöväri ja ryöstää ryöväreitä, kuten minä. Ja sitäpaitsi on puolinainen ryövääminen liian hidasta peliä minulle. En saata ansaita kyllin nopeasti."
"Mutta minkävuoksi haluatte ansaita?" kysyi Dede, "Teillä on jo miljoonia ja miljoonia. Ette voi ajaa useammalla kuin yhdellä automobiililla kerrassaan, ette nukkua useammassa kuin yhdessä vuoteessa kerrassaan."
"Numero kolme antaa siihen vastauksen", sanoi Daylight, "ja näin se kuuluu: Ihmisillä ja luontokappaleilla on eri halut ja mieliteot. Kaniini pitää kasvisravinnosta. Ilves pitää lihasta. Sorsat uivat; kananpojat pelkäävät vettä. Joku mies kerää postimerkkejä, joku toinen kerää perhosia. Tämä mies pitää tauluista, tuo mies huvipursista ja jonkun toisen intohimo on metsästys. Jonkun mielestä on hevos-kilpa-ajo tärkeintä maailmassa, toiselle tuottaa suurimman tyydytyksen seurustelu näyttelijättärien kanssa. He eivät voi auttaa näitä halujaan. Heillä on ne ja mitä tehdä? Nyt minä pidän pelistä. Pidän pelaamisesta. Tahdon pelata korkeata peliä ja pelata nopeasti. Sellainen on luontoni. Ja minä noudatan sitä."
"Mutta miksi ette voi tehdä hyvää rahallanne?"
Daylight nauroi.
"Tehdä hyvää rahallanne! Sehän olisi samaa kuin jos antaisi Jumalalle korvapuustin, kuin jos sanoisi hänelle, ettei hän osaa johtaa maailmaansa ja että te olisitte kiitollinen jos hän väistyisi syrjään ja antaisi teidän yrittää. Eikö ole naurettavaa kulkea suuri nuija kädessä ja murskata ihmisten päitä ja ottaa heidän rahansa kunnes on koonnut aimo omaisuuden ja sitten katua tekojaan ja kulkea sitomassa päitä, jotka muut ryövärit ovat musertaneet. Eikö totta? Siksi muuttuu hyvän tekeminen rahalla. Silloin tällöin joku ryöväreistä muuttuu helläsydämiseksi ja ryhtyy ajamaan sairasvaunua. Niin teki Carnegie. Hän, joka oli oikein suurryöväri, nujersi päitä vimmatuissa taisteluissa, ryösti raukoilta viisisataa miljoonaa ja nyt hän kulkee jakelemassa sitä heille takaisin. Naurettavaa? Eikö totta?"
Hän kiersi savukkeen ja odotti puoleksi uteliaana, puoleksi huvitettuna Deden vastausta. Hänen vastauksensa ja häikäilemätön ajatustapansa sai vastustajan helposti ymmälle ja Dede palasi lähtökohtaansa.
"Minä en voi väitellä kanssanne ja te tiedätte sen. Vaikka nainen olisi kuinka oikeassa, on miehillä kuitenkin sellainen taito, että kaikki mitä he sanovat tuntuu vakuuttavimmalta ja kuitenkin nainen on yhä varma siitä, että hän on oikeassa. Mutta on olemassa jotakin muuta — luomisilo. Nimittäkää sitä pelaamiseksi jos tahdotte, mutta sentään tuottaa minusta enemmän tyydytystä luoda jotakin, tehdä jotakin, kuin pyöritellä koko päivä arpanappuloita. Toisinaan kun halusin ruumiinliikettä tai kun minun täytyi maksaa viisitoista dollaria hiilistä, rupesin sukimaan Mabia. Ja kun sen karva kiilsi hienona kuin silkki, olin tyytyväinen työhöni. Samaa täytyy tuntea miehen, joka rakentaa talon tai istuttaa puita. Hän saattaa katsella sitä. Hän teki sen. Se on hänen kättensä työtä. Vaikka joku teidän kaltaisistanne ottaisi hänen puunsa, olisivat puut silti olemassa ja hän tietäisi, että hän ne on istuttanut. Te, herra Hamish, ette kaikkine miljooninenne voi riistää häneltä tätä tietoa. Se on luomisiloa ja se on puhtaampaa iloa kuin pelkkä pelaaminen. Ettekö milloinkaan ole itse tehnyt mitään esinettä — hirsimajaa Yukonissa, tai kanoottia, tai lauttaa, tai jotakin muuta? Ja ettekö muista, miten tyytyväinen te olitte ja miten hyvältä tuntui ollessanne työssä ja sen jälkeen kun olitte päättänyt työnne."
Hänen puhuessaan heräsi Daylightin mielessä samansuuntaisia muistoja. Hän näki aution lakeuden Klondike-joen varrella ja hän näki hirsimajojen ja varastohuoneiden nousevan maasta ja sahansa yöt ja päivät työssä kolmessa työvuorossa.
"Niin, olkoon menneeksi, neiti Mason. Te olette oikeassa — tavallaan. Olen rakentanut satoja taloja siellä Napaseudulla ja muistan, että olin ylpeä ja iloinen nähdessäni ne valmiina. Ja olen iloinen ja ylpeä nyt, kun muistan niitä. Ja siellä oli Ophir — kehnoin hirvilaidun kullankaivuupaikaksi mitä milloinkaan on nähty. Ja minä tein siitä suuren Ophirin. Minä johdin sinne veden Rinkabillysta, kahdeksankymmenen peninkulman päästä. Kaikki sanoivat, etten minä voi sitä tehdä, mutta minä tein sen ja se oli tehty. Pato ja huuhdontaväylä maksoivat minulle neljä miljoonaa. Mutta teidän olisi pitänyt nähdä Ophir — sähkölaitokset, sähkövalo ja satoja miehiä työssä yöt ja päivät. Luulen hieman aavistavani, mitä te tarkoitatte luomisella. Minä loin Ophirin ja se oli, piru vie, suuremmoinen homma — pyydän anteeksi. En aikonut kirota. Mutta tämä Ophir! — Tietenkin minä olen ylpeä siitä nyt kuten silloinkin kun viimeksi sen näin."
"Ja te voititte jotakin, joka on arvokkaampaa kuin pelkkä raha", rohkaisi Dede. "Nyt saatte tietää, mitä minä tekisin, jos minulle olisi paljon rahaa ja minä kuitenkin tahtoisin hankkia yhä lisää. Katsokaa noiden paljaiden kukkuloiden eteläisiä ja läntisiä rinteitä. Minä ostaisin ne ja istuttaisin niille eucalyptus-puita. Minä tekisin sen pelkän ilon vuoksi, jonka tämä työ minulle tuottaisi; mutta jos minussa olisi tuo kummallinen pelihimo, niin tekisin sen kuitenkin ja ansaitsisin rahaa puilla. Ja tässä on taas minun toinen näkökohtani. Sensijaan, että korottaisin hiilen hintaa tuomatta unssiakaan hiiliä kauppaan, minä hankkisin tuhansia syliä polttopuita. Ja jokainen, joka kulkisi lautalla lahden poikki, näkisi nuo metsäiset kukkulat ja ilostuisi. Kuka ilostui siitä, että te korotitte hiilen hintaa neljällä dollarilla tonnilta?"
Nyt oli Daylightin vuoro olla hetkinen ääneti, sillä aikaa kun Dede odotti vastausta.
"Soisitteko mieluummin, että tekisin jotakin tämän tapaista?" kysyi hän viimein.
"Se olisi parempi maailmalle ja parempi teille", vastasi Dede.