XI LUKU.
Burning Daylight, joka oli aikaisemmin, ennen Carmackin löytöä, ollut Yukonin sankari, oli nytkin kultakaivoksen sankari. Tarinaa hänen onnestaan ja siitä, kuinka hän osasi käyttää sitä hyväkseen, kerrottiin ylt'ympäri maata. Epäilemättä oli hän menetellyt paljon rohkeammin kuin kukaan muu, sillä ei viidelläkään niistä, joita onni parhaiten oli suosinut, ollut hallussaan niin paljon ja arvokkaita valtauksia kuin hänellä. Ja sitäpaitsi hän yhä kartutti omaisuuttaan vähenemättömällä rohkeudella. Jotkut viisaat ravistivat päätään ja ennustivat, että hän vielä kadottaisi joka unssin, jonka oli voittanut. He väittivät, että hän teki kauppoja aivankuin olisi koko seutu ollut täynnä kultaa, eikä kukaan, joka sillä tavoin rehenteli kullanhuuhtelupaikalla, voinut voittaa.
Toisaalla arveltiin hänen omaisuutensa arvon nousevan miljooniin, ja oli niinkin herkkäuskoisia miehiä, että he pitivät mielettömänä miestä, joka ryhtyi vedonlyöntiin Daylightin kera. Hänen loisteliaassa tuhlaavaisuudessaan ja huolettomassa rahojen käytössään piili selvää, käytännöllistä arvostelukykyä, mielikuvitusta ja kaukonäköisyyttä. Hänessä oli suuren pelaajan rohkeutta. Hän kuvitteli sellaista, mitä ei milloinkaan ollut omin silmin nähnyt, ja hän pelasi voittaakseen paljon tai hävitäkseen kaikki.
"Täällä Bonanzassa on liian paljon kultaa, jotta se päättyisi tähän", päätteli hän. "Jossakin muualla on pääsuoni ja uusia löytöjä tehdään vielä. Pitäkää silmällä Indian-jokea. Joet, jotka laskevat siltä puolelta Klondiken vedenjakajaa, saattavat aivan yhtä hyvin olla kultarikkaita kuin ne, jotka laskevat tältä puolen."
Hän oli niin varma tässä uskossaan, että hän palkkasi puoli tusinaa retkikuntaa etsimään malmia Indianjoen varsilta. Toisia miehiä, sellaisia, joiden ei ollut onnistunut paaluttaa kultarikkaita valtauksia, hän pani työhön Bonanzassa oleviin kaivoksiinsa. Ja hän maksoi heille hyvin — kuusitoista dollaria päivältä kahdeksantuntisesta työvuorosta, ja hän oli järjestänyt kolme vuoroa. Hänellä oli niin paljon ruokavaroja, että saattoi panna työn alkuun, ja kun jäiden lähdettyä Bella laski maihin tuoden ruokatavaroita, luovutti hän Jack Kearnsille varastohuoneen paikan ruokatavaravarastoa vastaan, josta kaikki hänen miehensä saivat elantonsa vuoden 1896 koko talven ajan. Ja tänä talvena, kun nälänhätä uhkasi ja jauhonaula maksoi kaksi dollaria, piti hän kolme työvuoroa työssä Bonanzan kaikilla neljällä valtauksella. Toiset kaivostenomistajat maksoivat viisitoista dollaria päivässä miehilleen; mutta hän oli ensimäisenä ottanut miehiä työhön ja alusta alkaen maksanut heille täyden unssin päivältä. Seurauksena oli, että hänellä oli työssään parhaimmat miehet, jotka hyvin ansaitsivat suuremman palkkansa.
Yhden rohkeimmista kaupoistaan hän teki syystalvella joen jäädyttyä. Satoja kullankaivajia, jotka olivat paaluttaneet itselleen valtauksia muualta kuin Bonanzasta, oli palannut ennen joen jäätymistä myötävirtaa Forty Mileen ja Circle Cityyn. Daylight panttasi Alaskan Kauppayhtiölle yhden Bonanza-valtauksistaan ja osti rahoilla matkakreditiivin. Sitten hän valjasti koiransa ja lähti taivaltamaan myötävirtaa jäätä pitkin suorittaen päivämatkoja, jollaisia vain hän saattoi suorittaa. Hän uuvutti menomatkalla yhden intiaanin, paluumatkalla toisen ja neljä koiravaljakkoa, ja Forty Milessa ja Circle Cityssä hän osti valtauksia tusinoittain. Useimmat niistä osottautuivat aivan arvottomiksi, mutta muutamista saatiin parempia tuloksia kuin Bonanzasta. Hän osti oikealta ja vasemmalta ja maksoi niinkin alhaisen hinnan kuin viisikymmentä dollaria ja niinkin korkean kuin viisi tuhatta. Kalleimman valtauksensa hän osti Tivolin ravintolassa. Se oli Eldoradon ylimmäinen valtaus, ja kun hän suostui hintaan, nousi Jacob Wilkins, vanhanajan kullankaivaja, joka oli juuri käynyt vilkaisemassa hirvilaidunta, ja jätti huoneen sanoen:
"Daylight, olen tuntenut sinut seitsemän vuotta ja sinä olet aina tähän saakka näyttänyt järkevältä mieheltä. Ja nyt olet juuri antamaisillasi niiden nylkeä itseäsi oikealta ja vasemmalta. Sehän on suoraa nylkemistä. Viisi tuhatta valtauksesta tuolla kirotulla hirvilaitumella. En voi jäädä huoneeseen ja katsella, kuinka sinua petkutetaan."
"Sanon sinulle, Wilkins", vastasi Daylight, "että Carmackin kultalöytö on niin suuri, ettemme sen päätä voi nähdäkään. Tämä on kuin arpajaisissa. Jokainen valtaus, jonka ostan, on arpa. Ja sieltä saa varmaan erinomaisia voittoja."
Jacob Wilkins, joka seisoi avoimessa ovessa, puhisi epäuskoisesti.
"Otaksuppa nyt Wilkins", jatkoi Daylight, "otaksuppa, että tietäisit taivaasta satavan lientä. Mitä tekisit silloin? Ostaisit tietysti lusikoita. No hyvä, minä ostan parhaillaan lusikoita. Klondikessa rupeaa satamaan lientä, ja ne, joilla on haarukat, eivät saa mitään suuhunsa."
Mutta Wilkins paiskasi oven jälkeensä kiinni ja Daylight ryhtyi päättämään kauppaansa.
Palattuaan Dawsoniin hän teki työtä ankarammin kuin milloinkaan ennen elämässään, vaikka hän piti sanansa eikä kertaakaan koskenut kuokkaan tai lapioon. Hänellä oli tuhat rautaa tulessa ja ne pitivät hänet aina loimessa. Edustaminen kävi kalliiksi ja hänen täytyi usein taivaltaa valtaukselta toiselle, voidakseen päättää, missä piti keskeyttää työtä ja missä piti jatkaa kaivuuta. Hän oli itse nuoruudessaan ennen Alaskaan tuloaan ollut vuorikristallin-kaivajana ja haaveili nyt pääsuonen löytämistä. Kullanhuuhteluleiri on lyhytaikainen kun taas vuorikristallileiri on pysyväinen ja hän palkkasi kuukausmääriksi parisenkymmentä miestä etsimään sitä. Pääsuonta ei milloinkaan löydetty ja vuosien kuluttua hän arvioi sen etsimisen tulleen itselleen maksamaan viisikymmentä tuhatta dollaria.
Mutta hänellä oli suuret suunnitelmat. Vaikka hänen menonsa olivatkin suuret, olivat hänen tulonsa vieläkin suuremmat. Hän kylvi rahaa, osti puolia osuuksia, antoi ruokaa ja sai lisää alueita. Hänen koiransa olivat yöt päivät matkavalmiit ja hänellä oli parhaimmat valjakot; kun tehtiin uusi suurlöytö, taivalsi Burning Daylight pisimmät, kylmimmätkin yöt läpeensä, kunnes pääsi ennen muita perille ja iski paalunsa löytäjän valtauksen viereen. Tavalla tai toisella (monista arvottomista valtauksista puhumattakaan) hankki hän valtauksia hyvistä kultapaikoista, sellaisista kuin Sulphur, Dominion, Excelsis, Siwash, Christo, Alhambra ja Doolitle. Tuhannet, jotka virtasivat hänen käsistään, tulvivat takaisin kymmeninä tuhansina. Forty Milen miehet kertoivat hänen kahdesta jauhotonnistaan ja tekivät laskelmia siitä, miten paljon ne olivat tuottaneet hänelle voittoa, ja arvioivat sen miljoonaksi tai puoleksi. Yksi seikka tiedettiin varmasti, nimittäin, että puolikas Eldoradon ensimäisestä valtauksesta, jonka Daylight oli ostanut jauhosäkin puolikkaalla, oli viiden sadan tuhannen arvoinen. Toisaalta kerrottiin, että kun tanssijatar Freda saapui solien poikki Peterborough-kanootilla ajojäiden keskitse, ja kun hän tarjosi tuhat dollaria kymmenestä jauhosäkistä, eikä kenelläkään ollut myydä, antoi Daylight jauhot hänelle lahjaksi, vaikkei ollut milloinkaan häntä nähnytkään. Samoin antoi hän kymmenen säkkiä yksinäiselle katooliselle papille, joka oli pannut kuntoon ensimäisen sairashuoneen.
Hänen anteliaisuutensa oli tuhlaavainen. Muut sanoivat sitä mielettömäksi. Kun hän kerran kaupoissa oli saanut jauhosäkin puolikkaasta puoli miljoonaa, niin oli sulaa hulluutta antaa kaksikymmentä täyttä säkillistä tanssijattarelle ja papille. Mutta se oli nyt hänen tapaistaan. Rahat olivat vain pelimerkkejä. Häntä viehätti itse peli. Miljoonien omistaminen muutti vähän hänen elämäntapojaan, lukuunottamatta sitä, että hän hoiti peliään intohimoisemmin. Kohtuullinen kun oli aina ollut paitsi harvoissa poikkeustapauksissa, joi hän vielä vähemmin nyt, kun hänellä olisi ollut varoja juoda määrättömästi ja juomat aina olivat saatavissa. Suurin muutos hänen elämäntavoissaan oli tapahtunut siinä, että hän enää vain matkoilla keitti itselleen. Muuan rampa kullankaivaja asui hänen kanssaan hirsimajassa ja valmisti hänen ruokansa. Mutta se oli samaa ruokaa: silavaa, papuja, jauhoja, luumuja, kuivattuja hedelmiä ja riisisuurimoita. Hänen pukunsakin oli yhä vielä sama kuin ennenkin: kaikkialla saksalaiset säärystimet, intiaanisaappaat, flanellipaita, nahkalakki ja villahuopatakki. Hän ei ruvennut polttamaan sikaareitakaan, jotka halvimmatkin maksoivat puoli dollaria tai dollarin kappale. Sama Bull Durham-tupakka ja ruskeasta paperista käsin kierretyt savukkeet kelpasivat hänelle. Tosin piti hän enemmän koiria ja maksoi niistä suunnattomia hintoja. Ne eivät olleet ylellisyyttä, vaan tarpeen vaatimat. Hänen täytyi kulkea nopeasti. Ja samasta syystä hän palkkasi keittäjänkin. Hänellä oli liian paljon työtä ennättääkseen keittää itselleen, siinä koko juttu. Ei kannattanut tuhlata aikaa tulen virittämiseen ja veden sulattamiseen, kun piteli miljoonia.
Dawson kasvoi nopeasti tänä talvena, 1896. Rahaa virtasi Daylightille maapalstojen myynnistä. Hän sijoitti sen heti uusiin tuottaviin yrityksiin. Hän pelasi vaarallista peliä, niin vaarallista kuin kullanhuuhteluleirissä saattoi tulla kysymykseen. Mutta hän pelasi silmät auki.
"Odottakaahan kunnes uutinen tästä löydöstä ennättää etäämmälle", sanoi hän vanhoille ystävilleen Moosehornin ravintolassa. "Uutinen ennättää levitä ensi kevääseen mennessä. Silloin on odotettavissa kolme rynnäkköä. Kesä-ryntäys, jolloin miehet tulevat ilman liikoja kapistuksia; syys-ryntäys, jolloin he tulevat tavaroineen; ja kevät-ryntäys ensi vuoden keväänä, jolloin tulee viisikymmentä tuhatta miestä. Silloin on täällä arkajalkoja maa kirjavanaan. No, puhuaksemme aluksi vuoden 1897 kesä- ja syys-ryntäyksestä. Mihin toimenpiteisiin aijotte sen johdosta ryhtyä?"
"Mihin toimenpiteisiin aijotte itse ryhtyä?" kysyi muuan ystävä.
"En mihinkään", vastasi hän. "Olen jo ryhtynyt toimenpiteisiin. Olen lähettänyt kaksitoista miesjoukkiota Yukonia ylöspäin hakkaamaan hirsiä. Jäiden lähdettyä saatte nähdä heidän lauttansa tulevan myötävirtaa tänne. Majoja! Niistä varmaan ensi syksynä miehet maksavat, mitä jaksavat. Hirsiä! Ne nousevat varmaan huimaavaan hintaan. Minulla on kolme sahaa, joita par'aikaa hinataan solien poikki. Ne tulevat tänne heti, kun järvet ovat tulleet jäistä vapaiksi. Ja jos olette hirsien tarpeessa, teen heti kanssanne sopimuksen — kolme sataa dollaria tuhannelta."
Syrjäisempiä palstoja halutuimmista valtauksista myytiin tänä talvena kymmenestä, jopa kolmestakymmenestäkin tuhannesta. Daylight lähetti uusille tulokkaille sanan tuoda hirsilauttoja alas myötävirtaa ja seurauksena oli, että kesällä 1897 hänen sahansa olivat työssä yötä päivää kolmessa työvuorossa ja vielä jäi häneltä hirsiä majojen rakennuttamiseen. Näistä majoista ja niitä ympäröivästä maapalstasta hän sai muutamia tuhansia dollareita. Kaksikerroksiset rakennukset leirien keskuksessa tuottivat hänelle neljäkymmentä tai viisikymmentä tuhatta dollaria kukin. Nämät pääoman lisäykset hän heti käytti toisiin yrityksiin. Kultaa tulvi hänelle joka taholta, kunnes kaikki mihin hän koski näytti muuttuvan kullaksi.
Mutta tämä ensimäinen talvi Carmackin kultalassa opetti Daylightille paljon. Tuhlaavaisuudestaan huolimatta tiesi hän kuitenkin määränsä. Hän katseli miljoonamies-nousukkaiden hurjaa tuhlausta eikä käsittänyt sitä. Hänen kannaltaan oli aivan paikallaan yhden yön iloisessa leikissä panna menemään kaikki säästönsä. Sen hän olikin tehnyt pelatessaan Circle Cityssä pokeria, missä menetti viisikymmentä tuhatta — kaiken mitä omisti. Mutta viisikymmentä tuhatta oli hänen mielestään ollut vain pikkusumma. Toista oli, kun tuli miljoonista kysymys. Niin suuri omaisuus oli panos, eikä sitä saanut kylvää ravintolahuoneiden lattialle, suorastaan kylvää, niinkuin tekivät humalaiset miljoonanomistajat, jotka olivat menettäneet kaiken käsityksen mitasta ja määrästä. Sellainen oli Mc Mann, jonka yksi ainoa ravintolalasku nousi kolmeenkymmeneen kahdeksaan tuhanteen dollariin; ja Raaka Jimmie, joka menetti sata tuhatta kuukaudessa ja hurjisteli neljä kuukautta kunnes eräänä maaliskuun yönä kaatui humalaisena lumeen ja paleltui kuoliaaksi; ja Swiftwater Bill, joka tuhlattuaan kolmen arvokkaan valtauksen hinnan kohtuuttomissa juomingeissa, lainasi kolme tuhatta dollaria jättääkseen seudun, ja joka erään naisen tähden, joka keimaillen oli vakuuttanut pitävänsä munista, osti Dawsonin torilta sata kymmenen tusinaa munia maksaen niistä kaksikymmentä neljä dollaria tusinalta ja syötti ne heti koirille.
Samppanja maksoi neljä-, viisikymmentä dollaria neljännes ja osterilaatikko viisitoista dollaria. Daylight ei sallinut itselleen mitään sellaista ylellisyyttä. Hän tarjosi mielellään tarjoiluhuoneen täyteiselle miesjoukolle whiskyä, joka maksoi viisikymmentä senttiä lasi, mutta hänenkin tuhlaavaisessa ja hurjassa luonteessaan oli jonkinlainen sopivaisuuden ja sopusuhtaisuuden tunne, joka esti häntä maksamasta viittätoista dollaria osterilaatikon sisällöstä. Toisaalta menetti hän mahdollisesti enemmän rahaa kovaonnisten auttamiseen kuin hurjimmatkaan vastaleivotuista miljoonamiehistä panivat mielettömiin hurjisteluihinsa. Sairaalan isä Judge olisi voinut kertoa paljon suuremmista lahjoituksista kuin ensimäiset kymmenen jauhosäkkiä. Ja entiset toverit, jotka tulivat Daylightin luo hädässään, läksivät aina hänen luotaan autettuina. Mutta viisikymmentä dollaria vaahtoavasta samppanjaneljänneksestä! Se oli liikaa!
Ja kuitenkin hän vielä toisinaan vietti yön entiseen tapaan juoden ja reuhaten. Mutta hän teki niin eri syistä. Ensiksikin hän kaipasi tällaisia öitä, syystä että ne entiseen aikaan olivat kuuluneet hänen elämänjärjestykseensä. Ja toiseksi hänellä oli varoja siihen. Mutta hän ei enää pitänyt tästä huvittelumuodosta aivan yhtä paljon kuin ennen. Hän oli saanut hiukan esimakua vallasta. Sitä oli seurannut vallanhalu. Hän oli rikkain Alaskan kullankaivajista, mutta hän halusi tulla vielä rikkaammaksi. Hän pelasi suurta peliä ja piti siitä enemmän kuin mistään muusta pelistä. Se vaati tavallaan luovaa työtä. Hän teki jotakin. Kuitenkaan ei tyydytys, jota hän tunsi Eldoradon miljoonavaltauksen johdosta, ollut koskaan niin syvä kuin ilo, jota hän tunsi nähdessään sahansa työssä ja hirsilauttojen laskevan rantaan Moosehide Mountainin tuolla puolen. Kulta vaakakupeissakin oli sekin oikeastaan epätodellista, käytännössä merkityksetöntä, Se edusti kappaleita ja voimaa tehdä. Mutta sahat olivat itse kappaleita, todellisia ja käsitettäviä, ja ne olivat kappaleita, joiden avulla tehtiin uusia kappaleita. Ne olivat todellisuudeksi muuttunut unelma, kauniiden haaveiden kova ja epäämätön toteutus. Kesärynnäkön mukana tuli suurten sanomalehtien ja aikakauskirjojen erikoiskirjeenvaihtajia ja kaikki kirjoittivat he Daylightista, joten Daylightista sanomalehtiä lukevan yleisön silmissä tuli Alaskan tärkein henkilö. Luonnollisesti maailman mielenkiinto muutaman kuukauden kuluttua kohdistui Espanjan sotaan; mutta Klondikessa Daylight vielä sittenkin pysyi huomattavimpana henkilönä. Kun hän kulki Dawsonin kaduilla, kääntyivät kaikkien katseet seuraamaan häntä ja ravintoloissa uudet tulokkaat tuskin käänsivät silmiään hänestä niin kauan kuin hän oli heidän näköpiirissään. Hän ei ainoastaan ollut seudun rikkain mies, vaan hän oli Burning Daylight, uranuurtaja, mies, joka tämän nuoren maan nuoruudenaikana oli kulkenut Chilcootin poikki ja ajautunut myötävirtaa Yukonia pitkin tapaamaan noita vanhempia sankareita, Al Mayo'a ja Jack Mc Questionia. Hän oli Burning Daylight, lukemattomien hurjien seikkailujen sankari, mies, joka halki jää-aavikoiden oli vienyt sanan Pohjois-Jäämereen jäätyneeseen valaanpyytäjälaivastoon, joka oli kuljettanut postin Circlesta valtamerelle ja sieltä takaisin kuudessakymmenessä päivässä, joka talvella 91 pelasti koko Tananan heimon kuolemasta sukupuuttoon lyhyesti sanoen, mies, joka sai tulokkaiden mielikuvituksen enemmän liikkeelle kuin kaksitoista muuta miestä yhteensä.
Hänellä oli tuo turmiollinen taipumus puhua itsestään. Hänen tilapäiset ja luonnollisetkin tekonsa leimasi yleisön mielikuvitus merkittäviksi. Ja hänen viimeinen tekonsa oli aina joka miehen huulilla, joko hän sitten oli ensimäisenä ennättänyt Danish Creekin löytöpaikalle tai voittanut kanootinsoutukilpailussa Queens Birthdayssa, oltuaan pakoitettu ottamaan osaa kilpailuun viime tingassa, kun vanhojen kullankaivajien edustaja ei saapunut. Eräänä yönä pelasi hän Moosehornissa Jack Kearnsin kanssa pokeria, josta he jo aikoja sitten olivat sopineet. Taivas ja kello kahdeksan aamulla olivat rajana ja pelin päätyttyä oli Daylight voittanut kaksisataa kolmekymmentä tuhatta dollaria Jack Kearnsille, joka jo oli moni-miljoonanomistaja, ei tämä häviö ollut huimaava. Mutta koko yhteiskuntaa vapisutti panosten suuruus ja jokainen noista kahdestatoista kirjeenvaihtajasta lähetti lehdelleen mieltäkiihoittavan kyhäelmän.