XII LUKU.
Monista tulolähteistään huolimatta oli Daylight koko ensi talven ahtaalla. Kultasora, joka sulatettiin peruskalliossa, jäätyi heti, kun se hinattiin maanpinnalle. Siten hänen kaivoksensa, joissa oli monen miljoonan arvosta kultaa, olivat hyödyttömät. Vasta kun palaava aurinko sulatti maan ja veden, missä voi huuhdella, saattoi hän käyttää hyväkseen niissä löytyvää kultaa. Ja silloin talletti hän kahteen vastaperustettuun pankkiin ylijäämän; ja monet miehet ahdistivat häntä ankarasti saadakseen hänet sijoittamaan pääomansa heidän yrityksiinsä.
Mutta hän huomasi parhaaksi hoitaa omaa peliään ja liittyi muihin vain silloin, kun oli yhteinen puolustus tai hyökkäys kysymyksessä. Niinpä hän, vaikka oli maksanut korkeimmat päiväpalkat, liittyi Kaivostenomistajain liittoon, ratkaisi taistelun ja lannisti perinpohjin päivätyöläisten kytevän uppiniskaisuuden. Aika oli muuttunut. Entiset ajat olivat olleet ja menneet. Uusi aikakausi oli alkanut ja Daylight, joka oli rikkain kaivostenomistajista, oli uskollinen nykyiselle yhteiskuntaluokalleen. Tosin teki hän vanhanajan kullankaivajat, jotka olivat hänen työssään, uusien tulokkaiden päällysmiehiksi, estääkseen heitä liittymästä järjestyneen työväen ammattiyhdistykseen; mutta tämä oli Daylightille sydämen asia, eikä pään. Sydämessään ei hän ollut voinut unohtaa entisiä aikoja, vaikka hän järjellään hoiti taloudellista peliä noudattaen viimeisiä ja tarkoituksenmukaisimpia menetelmiä.
Mutta lukuunottamatta työnantajain liittoon liittymistä, kieltäytyi hän sitoutumasta kenenkään peliin. Hän pelasi yksin suurta peliä ja tarvitsi kaikki rahansa omiin yrityksiinsä. Hiljattain perustettu arvopaperipörssi herätti hänessä vilkasta mielenkiintoa. Hän ei ollut milloinkaan ennemmin nähnyt sellaista laitosta, mutta hän näki heti sen ansiopuolet ja osasi käyttää sitä hyväkseen. Kaupanteko siellä oli ennen kaikkea uhkapeliä, ja monta kertaa, vaikkei se ollut välttämätöntä hänen omien suunnitelmiensa edistämiseksi, sai hän aikaan paniikin pörssissä pelkästä kevytmielisyydestä ja kujeilunhalusta.
"Tämä on kuin farao-peliä", sanoi hän eräänä päivänä, kun hän, pidettyään viikon ajan Dawsonin pörssipelaajia jännityksessä vuoroin ostamalla ja myymällä, näytti kaikille korttinsa ja luopui voitosta, joka jollekin toiselle olisi ollut melkoinen rikkaus.
Koottuaan omaisuuden olivat toiset miehet lähteneet etelään, Yhdysvaltoihin, ottaen lomaa napaseudun julmasta taistelusta. Mutta kun Daylightilta kysyttiin, milloin hän lähtisi etelään, nauroi hän aina ja sanoi lähtevänsä vasta sitten kun oli pelannut pelinsä loppuun. Hän lisäsi vielä, että hullu oli se mies, ken luopui pelistä juuri kun oli saanut voittoisat kortit.
Tuhannet uudet tulokkaat, jotka jumaloivat Daylightia kuin sankaria, väittivät, että hän oli mies, joka ei tiennyt mitä on pelko. Mutta Bettles ja Dan MacDonald ja muut entisajan miehet pudistivat päätään ja nauroivat mainitessaan sanan naiset. Ja he olivat oikeassa. Hän oli aina pelännyt heitä, aina siitä lähtien kuin "Kuningatar Anna" Juneausta oli avonaisella ja naurettavalla tavalla osoittanut rakkauttaan hänelle, seitsemäntoistavuotiaalle nuorukaiselle. Tämän takia ei hän milloinkaan ollut tuntenut naisia. Hän oli syntynyt kaivosleirissä, missä naiset ovat harvinaisia ja salaperäisiä, hänellä ei ollut yhtään sisarta, hänen äitinsä oli kuollut hänen pienenä ollessaan, joten hän ei milloinkaan ollut joutunut tekemisiin heidän kanssaan. Tosin oli hän paettuaan "Kuningatar Annan" luota tavannut heitä myöhemmin Yukonissa ja seurustellut heidän kanssaan — uranuurtajanaisten, jotka olivat miesten jälkiä seuraten kulkeneet solien poikki ensimäisille kultakaivospaikoille. Mutta mikään lammas ei ollut milloinkaan kulkenut suden kanssa suuremmalla pelolla ja vavistuksella kuin hän oli kulkenut heidän kanssaan. Hänen miehisestä ylpeydestään johtui, että hän seurusteli heidän kanssaan, ja hän oli tehnyt sen vain näön vuoksi; mutta naiset olivat yhä hänelle suljettu kirja, ja hänestä oli hauskempaa pelata yksin tai sitten suuressa joukossa.
Ja nyt, kun hänet tunnettiin nimeltä "Klondiken kuningas", kun hänellä oli kosolti muitakin kuninkaallisia arvonimiä, kuten "Eldoradon kuningas", "Bonanzan kuningas", "Metsä-parooni" ja "Kultala-ruhtinas", puhumattakaan hänen parhaimmasta lisänimestään, joka oli "Vanhanajan-miesten isä", pelkäsi hän naisia enemmän kuin milloinkaan ennen. Innokkaammin kuin konsanaan koettivat he kietoa hänet pauloihinsa, ja päivä päivältä tulvaili paikkakunnalle uusia naisia. Joko hän istui päivällistä syöden kulta-asiamiehen talossa, tai tarjosi heille tanssisalissa juotavaa, tai suostui New Yorkin "Sun"-lehden naisreportterin haastateltavaksi, niin koettivat he kaikki kietoa häntä pauloihinsa.
Oli vain yksi poikkeus ja se oli Freda, tanssijatar, jolle hän oli antanut jauhoja. Tämä oli ainoa nainen, jonka seurassa hän viihtyi, sillä tämä oli ainoa, joka ei koettanut häntä kietoa. Ja kuitenkin oli kohtalo määrännyt, että juuri tämä nainen hänessä herätti entistä ankaramman pelon.
Tämä tapahtui syksyllä 1897. Hän oli paluumatkalla tarkastamassa Henderson-jokea, joka laski Yukoniin, tavalliselta nopealta retkeltään, oltuaan tällä kertaa aivan Stewartin yläpuolella. Talvi oli tullut yht'äkkiä ja hänen täytyi kulkea seitsemänkymmentä peninkulmaa Yukonia alaspäin kehnossa Peterborough-kanootissa myötävirtaa ajelehtivien jäälohkareitten keskitse. Pysytellen lähellä rantajäätä, joka jo piti, hän ennätti Klondiken suuhun parhaiksi näkemään, miten yksinäinen mies kiihoittuneena hyppeli rannalla ja osoitti veteen. Samassa näki hän turkkeihin puetun naisenruumiin kasvot alaspäin vajoomassa jäälauttojen väliin. Kun kapea kuja avaantui jäiden keskelle, oli vain muutaman silmänräpäyksen työ ohjata kanootti paikalle, tarttua naiseen ja vetää hänet varovaisesti kanootin viereen. Nainen oli Freda. Ja kaikki olisi käynyt hyvin, ellei tämä myöhemmin, tultuaan tuntoihinsa olisi katsonut häneen vihasta säihkyvin sinisilmin ja kysynyt: "Miksi teitte sen? Voi, miksi teitte sen?"
Tämä ahdisti hänen mieltään. Seuraavana yönä hän sen sijaan, että olisi heti vaipunut uneen, niinkuin tapansa oli, makasi valveilla ja näki yhä edessään nuo vihasta säihkyvät sinisilmät ja mietti noita sanoja. Ne olivat kuuluneet vilpittömiltä. Moite oli todellinen. Tyttö oli tarkoittanut juuri sitä mitä oli sanonut. Ja yhä hän aprikoi.
Kun hän ensi kerran sen jälkeen tapasi Fredan, kääntyi tämä vihaisen ja halveksivan näköisenä poispäin. Ja kuitenkin hän tuli sitten pyytämään Daylightiltä anteeksi ja kertoi jostakin miehestä, jonka takia hän oli menettänyt kaiken elämänhalunsa. Hän puhui suoraan, mutta sekavasti, ja Daylight sai hänen puheistaan selville vain sen, että tuo tapaus, mikä se sitten lienee ollutkin, oli sattunut jo vuosia takaperin. Niinikään hän sai selville, että Freda oli rakastanut tuota miestä.
Sellaista oli rakkaus. Se toi onnettomuutta mukanaan. Se oli pelottavampi kuin pakkanen tai nälkä. Naiset olivat hyvät olemassa, kauniit ja suloiset nähdä; mutta jos se, mitä sanottiin rakkaudeksi, sai heissä vallan, poltti se heidät luihin saakka ja teki heidät niin sekapäisiksi, ettei milloinkaan saattanut arvata, mihin he seuraavalla hetkellä ryhtyisivät. Tämä Freda oli komea naisolento, uhkea, kaunis ja älykäs; mutta rakkaus oli tullut ja katkeroittanut hänen elämänsä, pakoittanut hänet lähtemään Klondikeen ja etsimään väkivaltaista kuolemaa niin innokkaasti, että hän rupesi vihaamaan miestä, joka pelasti hänen henkensä.
Tähän saakka Daylight oli välttänyt rakkauden kuten hän oli välttänyt isonrokonkin; mutta se oli yhtä tarttuvaa kuin rokko ja aiheutti vielä pahempia vaurioita. Se sai miehet ja naiset tekemään hirveitä ja mielettömiä tekoja. Se muistutti juoppohulluutta, mutta oli vain pahempi. Jos se saisi valtoihinsa hänet, Daylightin, hämmentäisi se hänenkin elämänsä yhtä armottomasti kuin kaikkien muidenkin. Se oli hulluutta, sulaa hulluutta ja päällepäätteeksi tarttuvaa. Puolisen tusinaa nuorta miestä oli rakastunut Fredaan. He kaikki halusivat mennä hänen kanssaan naimisiin. Mutta Freda taas oli rakastunut johonkin mieheen toisella puolella maailmaa eikä tahtonut olla missään tekemisissä heidän kanssaan.
Mutta Neito sittenkin herätti hänessä ankarimman pelon. Hänet löydettiin eräänä aamuna kuolleena majassaan. Hän oli ampunut luodin päähänsä, eikä ollut jättänyt jälkeensä mitään viestiä eikä selitystä. Siitä puhuttiin paljon. Jotkut tiesivät, että Daylight oli syynä tähän tapaukseen. Neito oli surmannut itsensä hänen tähtensä. Kaikki tiesivät sen ja lausuivat sen julki. Sanomalehtien kirjeenvaihtajat kirjoittivat siitä ja vielä kerran täyttyivät Yhdysvaltain sunnuntai-lisälehtien palstat mieltäkiihoittavilla kuvauksilla Daylightista, "Klondiken kuninkaasta". Neito oli viettänyt hyvin vaatimatonta elämää, kertoivat kirjeenvaihtajat, ja se oli totta. Hän ei ollut milloinkaan käynyt Dawsonin tanssisalissa. Circle Citystä tultuaan oli hän ensin hankkinut elatuksensa vaatteiden pesulla. Sitten hän oli hankkinut ompelukoneen ja valmistanut miesten parka-takkeja, turkislakkeja ja hirvennahkakäsineitä. Sitten hän oli mennyt virkailijaksi ensimäiseen Yukonin pankkiin. Tämä ja vielä muutakin tiedettiin ja kaikki olivat yksimieliset siitä, että Daylight oli tahtomattaan syypää hänen ennenaikaiseen kuolemaansa.
Ja pahinta oli, että Daylight itsekin tiesi sen olevan totta. Aina oli hän muistava tuon viimeisen yön, jona oli nähnyt hänet. Hän ei silloin ollut ajatellut mitään sen johdosta; mutta kun hän ajatteli kulunutta elämäänsä, muistui hänen mieleensä jokainen pikkupiirre ja tapahtuma. Tämän surullisen tapauksen valossa hän ymmärsi kaiken — Neidon levollisuuden, hänen tyynen varmuutensa. Oli aivankuin olisi Neito ratkaissut kaikki elämän kiduttavat kysymykset ja vaijentanut ne, ja tuo taivaallinen lempeys kaikessa, mitä Neito sanoi ja teki, oli ollut miltei äidillistä. Daylight muisti, miten hän oli katsonut häneen, miten hän oli nauranut, kun hän kertoi erehdyksestä, minkä Mickey Dolan oli tehnyt paaluttaessaan kappaleen Skookum-rotkosta. Hänen naurunsa oli ollut iloista, ja kuitenkin oli siitä samalla puuttunut sen entinen voima. Ei niin, että Neito olisi ollut vakava ja alistuvainen. Päinvastoin oli hän näyttänyt niin ilmeisen tyytyväiseltä, niin rauhalliselta. Hän oli pettänyt Daylightia, joka oli todenteolla hullu. Hän oli tuona yönä ajatellut, että Neidon rakkaus häntä kohtaan oli sammunut ja tämä ajatus oli tuottanut hänelle mielihyvää ja hän oli kuvitellut heidän vastaista ystävyyttään, jota rakkaus ei enää häiritsisi.
Daylight muisti kuinka hän sitten seisoi lakki kädessä ovella ja sanoi hyvää yötä. Hänestä oli silloin tuntunut naurettavalta ja kiusalliselta, että Neito oli kumartunut ja suudellut hänen kättään. Hänestä oli tuntunut, että Neito piti häntä pilkkanaan, mutta nyt hän värisi muistaessaan sen ja tuntiessaan vielä kerran kädellään Neidon huulien kosketuksen. Neito oli sanonut hänelle jäähyväiset, iäiset jäähyväiset, eikä hän ollut aavistanut sitä. Tällä hetkellä ja koko illan oli hän kylmäverisesti ja tarkoin punnittuaan, yhtä varmasti kuin hän, Daylight tiesi mitä teki, päättänyt kuolla. Jospa hän vain olisi tiennyt sen! Vaikkei tuo tarttuva tauti ollutkaan häneen itseensä kajonnut, olisi hän mennyt naimisiin Neidon kanssa, jos olisi vain hiukankaan aavistanut, mitä tällä oli mielessä. Ja kuitenkin hän tiesi, että Neidossa oli tuollaista jäykkäpolvista ylpeyttä, joka ei olisi sallinut tämän suostua avioliittoon, jota tarjottiin säälistä. Hän ei itse asiassa ollutkaan enää pelastettavissa. Rakkaudentauti oli iskenyt häneen kyntensä ja hän oli alusta alkaen tuomittu sortumaan.
Neidon ainoa pelastusmahdollisuus olisi ollut se, että häneenkin, Daylightiin, olisi sama tauti tarttunut. Mutta se ei ollut tarttunut häneen. Jos hän olisi rakastunut, olisi hän todennäköisimmin rakastunut Fredaan tai johonkin toiseen naiseen. Hän tunsi Dartworthyn, joka oli paaluttanut itselleen kultarikkaan valtauksen Bonanzasta. Kaikki tiesivät, että vanhan Doolittlen tytär Bertha oli mielettömästi rakastunut häneen. Mutta ennen kaikkia muita naisia oli kapteeni Walthstonen, suuren Guggenhammerin liikkeen kaivostentuntijan vaimo sytyttänyt hänen rakkautensa ja vastannut siihen. Seurauksena oli kolme mielettömyyttä: Dartworthy myy kaivoksensa kymmenesosaan sen arvosta; naisraukka uhraa kunniansa ja pakenee hänen kanssaan avonaisessa veneessä Yukonia alas; ja kapteeni Walthstone, jonka on vallannut murhan ja hävityksen himo, ajaa heitä takaa toisessa avonaisessa veneessä'. Tuo traagillinen kolmikko oli kulkenut alas Yukonia, ohi Forty Milen ja Circlen ja sen takana oleva erämaa oli ollut murhenäytelmän todistajana. Oli totinen tosi, että rakkaus toi onnettomuutta ja hämmennystä miesten ja naisten elämään, kylvi hävitystä ja kuolemaa ympärilleen, pani ylösalaisin kaikki käsitteet oikeasta ja järkevästä, teki kelpo naisista avioliitonrikkojia tai itsemurhaajia, sekä konnia ja murhamiehiä miehistä, jotka aina olivat olleet rehellisiä ja moitteettomia.
Ensi kerran elämässään menetti Daylight tarmonsa. Hän tunnusti suoraan itselleen pelkäävänsä pahasti. Naiset olivat hirveitä olentoja ja rakkaudensiemen orasti erittäin vehmaasti heidän läheisyydessään. Ja he olivat niin häikäilemättömiä, niin pelottomia. Heitä ei peloittanut Neidon kohtalo. He koettivat viekottelevammin kuin milloinkaan kietoa häntä pauloihinsa. Rikkaudettaankin, pelkkänä miehenä, joka juuri oli täyttänyt kolmekymmentä, oli harvinaisen voimakas ja yhtä hyvännäköinen ja hyväluontoinen, olisi hän tavallisen naisen silmissä ollut tavottelemisen arvoinen. Mutta kun hänen luontaisiin avuihinsa liittyi hänen nimensä romanttisuuden sädekehä ja hänen suunnaton rikkautensa, niin jokainen naimaton nainen katsoi häneen ihastunein silmin, puhumattakaan joistakuista naineistakin naisista. Muut miehet olisivat siinä asemassa kadottaneet järkensä; mutta tämän kaiken ainoa vaikutus häneen oli se, että hänen pelkonsa kasvoi. Seurauksena oli, että hän useimmiten vastasi kieltävästi kutsuihin taloista, missä hän saattoi tavata naisia, ja kävi vain poikamiesten luona Moosehornin ravintolassa, jonka yhteydessä ei ollut tanssisalia.