III.
Vanhus pyyhki kyyneleensä tahraisiin rystysiinsä ja alkoi uudestaan kertoa heikolla, värisevällä äänellään, joka tuli varmemmaksi ja voimakkaammaksi, kun hän pääsi kertomuksensa vauhtiin.
"Rutto puhkesi vuonna 2013. Olin kaksikymmentäseitsemän vuotta vanha ja muistan hyvin. Langattoman sähkölennättimen avulla —"
Ristihuuli ilmaisi äänekkäästi suuttumuksensa, ja isoisä ryhtyi sovitteluihin.
"Me puhuimme silloin kautta ilmojen tuhansien mailien päähän. Saimme sanoman, että New Yorkissa oli esiintynyt outo tauti. Tuossa Amerikan ylväimmässä kaupungissa eli silloin seitsemäntoistamiljoonaa ihmistä. Sanoma ei herättänyt huolestusta. Sehän oli pikkuseikka. Oli ollut vain muutamia tapauksia. Mutta taudin uhrit olivat kuolleet kovin pian. Ensimäinen oire oli se, että kasvot ja koko ruumis kävivät punaisiksi. Vuorokauden kuluttua Chicagosta ilmoitettiin tautia tavatun sielläkin. Samana päivänä levisi tieto, että Lontoossa, joka oli Chicagon jälkeen maailman suurin kaupunki, oli taisteltu salaa ruttoa vastaan jo kahden viikon aikana. Kaikki uutiset ja sähkösanomat oli sensuroitu — se on: ei annettu muuanne levitä tietoa, että Lontoo oli ruton saastuttama.
"Tilanne näytti vakavalta, mutta me Californiassa, kuten muuallakin, olimme levollisia. Olimme varmoja, että bakterioloogit löytäisivät keinon tuhota tämän uuden taudin aiheuttajan, kuten ennenkin oli tapahtunut. Mutta pelkoa herätti se tavaton nopeus, jolla tauti kehittyi ja surmasi ihmisiä, ja se, että jokainen, johon se ilmestyi, oli ehdottomasti kuoleman oma. Ei kukaan parantunut siitä. Oli ollut olemassa vanha aasialainen kolera, joka oli niin nopea, että saattoi olla päivällispöydässä illalla jonkun aivan terveen miehen kanssa ja seuraavana aamuna aikaisin nähdä hänet ruumisvaunuissa kadulla. Mutta tämä uusi rutto oli nopeampi sitäkin — paljon nopeampi. Sen ensimäisten oireiden ilmaantumisesta kului uhrin kuolemaan vain yksi tunti. Joskus kului useampia tunteja, mutta useat kuolivat jo kymmenen tahi viidentoista minuutin kuluttua.
"Sydän alkoi sykkiä kiivaasti, ja ruumiinlämpö kohosi. Sitten ruumiinväri muuttui silmänräpäyksessä sarlakanpunaiseksi kuin kulovalkean vaikutuksesta. Useimmat uhrit eivät lainkaan huomanneet sydämen sykinnän ja ruumiinlämmön lisääntymistä, vasta kun heidän ihonsa väri muuttui, tiesivät he olevansa tuomittuja. Tavallisesti sen yhteydessä oli kouristuskohtauksia, mutta ne eivät kestäneet kauan eivätkä olleet kovia. Jos uhri kesti ne, tuli hän aivan levolliseksi ja tunsi vain, miten hänen jäsenensä alkoivat nopeasti turtua. Se alkoi jaloista, ensin jalkapohjat, sitten sääret, reidet ja yhä ylöspäin, kunnes turtumus oli saavuttanut sydämen, jolloin hän kuoli. He eivät hourineet eivätkä nukkuneet, vaan pysyivät levollisina ja selvinä, kunnes sydän kangistui ja pysähtyi. Toinen kummallinen seikka oli se tavaton nopeus, jolla kuolleitten ruumiit hajaantuivat perusaineisiinsa. Tuskin oli uhri kuollut, kun jo ruumis näytti murentuvan kappaleiksi, kohoavan pölynä ilmaan ja häipyvän pois ihan silmien edestä. Tämä oli yhtenä syynä ruton tavattomaan leviämiseen. Ruumiissa olleet tuhannetmiljoonat idut pääsivät näet vapaiksi hetkessä.
"Sen vuoksi bakterioloogeilla ei ollut onnea taistellessaan tätä tautia vastaan. He saivat surmansa laboratorioissaan tutkiessaan sarlakkakuoleman aiheuttajaa. He olivat sankareita. Kaatuneitten tilalle astui alati uusia. Lontoossa onnistuttiin eristämään rutto. Sähkölennätin tiedotti uutisen kaikkialle. Trask oli sen miehen nimi, jolle se onnistui, mutta kolmenkymmenen tunnin kuluttua hän oli kuollut. Silloin ryhdyttiin kaikissa laboratorioissa toden perään etsimään jotakin vastamyrkkyä, joka tappaisi rutonidut. Kaikki lääkkeet olivat turhia. Nähkääs, koko asian ydin oli löytää lääke tahi seerumi, joka tappaisi ruumiissa olevat taudinidut vahingoittamatta itse ruumista…. He koettivat surmata sitä toisien tautien iduilla, joita he istuttivat potilaan vereen. Nämä idut saattoivat näet olla ruton itujen vihollisia —"
"Sinä et näe näitä ituolentoja, isoisä", intti Ristihuuli, "mutta kuitenkin lörpöttelet yhä niistä, ikäänkuin ne todellakin olisivat jotakin, vaikka ne eivät ole yhtään mitään. Mitä ei näe, sitä ei ole olemassa, se on varma. Taisteltiin olemattomia olentoja vastaan olemattomilla olennoilla! Silloin he mahtoivat olla narreja. Sen takia he heittivät henkensä. En tosiaankaan aio kuunnella tuollaista pötyä, sen sanon."
Isoisä oli valmis itkemään, mutta Edwin kiivastui ja alkoi puolustaa vanhusta.
"Kuuleppas, Ristihuuli, uskot sinäkin, että on olemassa paljon sellaista, mitä et ole nähnyt."
Ristihuuli pudisti päätään.
"Uskot, että kuolleet harhailevat. Et ole milloinkaan sitä nähnyt."
"Olenpahan viime talvena, kun olin isän kanssa metsästämässä susia."
"No, miksi aina syljet, kun menet poikki virtaavan veden", Edwin yhä kiristi.
"Jotta huono onni pysyisi etäällä", puolusteli Ristihuuli.
"Uskot siis, että on olemassa huono onni?"
"Varmasti."
"Etkä ole milloinkaan nähnyt sitä", julisti Edwin riemuiten. "Olet yhtä hupsu kuin isoisä ja hänen itunsa. Uskot sellaiseen, mitä et näe. Jatka, isoisä."
Kun Ristihuuli oli joutunut häviön puolelle tässä metafyysillisessä väittelyssä, vaikeni hän ja isoisä jatkoi. Poikien keskinäinen kinastelu keskeytti usein isoisän puheen, vaikka emme sitä merkitsekään tähän pidentämään kertomustamme. Myös kuului heidän keskuudestaan alituinen matala ääni, jolla he lausuivat selittelyjä ja arveluja toisilleen yrittäessään seurata isoisää hänen outoon, kadonneeseen maailmaansa.
"Sarlakkakuolema puhkesi San Franciscossakin. Ensimäinen kuolemantapaus sattui maanantaiaamuna. Torstain seuduissa ihmisiä kuoli San Franciscossa ja Oaklandissa kuin kärpäsiä. Heitä kuoli kaikkialla — vuoteisiinsa, työnsä ääreen, kaduilla kävellessään. Tiistaina minä näin ensimäisen tapauksen — neiti Collbranin, erään luennoillani kävijän, joka oli luentosalissa aivan silmäini edessä. Huomasin puhuesssani, että hänen kasvonsa tulivat äkkiä sarlakanvärisiksi. Keskeytin puheeni. Kaikki katsoivat häneen, sillä he tunsivat pelkoa ja tiesivät, että rutto oli tullut. Nuoret naiset kirkaisivat ja juoksivat ulos huoneesta. Nuoret miehetkin juoksivat ulos, kahta lukuunottamatta. Neiti Collbranin kouristukset olivat aivan lieviä eivätkä kestäneet kahtakaan minuuttia. Toinen nuorista miehistä toi hänelle lasin vettä. Hän joi hiukkasen ja huudahti:
"'Jalkani! Niissä ei ole tuntoa!'
"Minuutin kuluttua hän virkkoi: 'Minulla ei ole jalkoja. En tunne, että minulla olisi. Polvenikin ovat kylmät. Tuskin tunnen, että minulla on polviakaan.'
"Hän lepäsi lattialla päänalaisenaan pinkka muistikirjoja. Emme kyenneet tekemään kerrassaan mitään hänen hyväkseen. Kylmyys ja turtumus kohosivat ylöspäin sydäntä kohti ja kun se oli saavutettu, hän oli kuollut. Kellon mukaan se kesti viisitoista minuuttia — katsoin ajan — sitten hän oli kuollut. Hän oli ollut sangen kaunis, voimakas ja terve nuori nainen. Kuitenkin kului vain viisitoista minuuttia ensi oireista hänen kuolemaansa. Se osottaa, miten nopea sarlakkakuolema oli.
"Siitä huolimatta noina viitenätoista minuuttina, jotka olin hänen kuolinvuoteensa ääressä, hälyytys oli levinnyt yli koko opiston. Tuhatlukuiset oppilasjoukot olivat lähteneet luentosaleista ja laboratorioista jättäen ne autioiksi. Kun menin antamaan tiedon tapauksesta tiedekunnan dekaanukselle, näin yliopiston olevan autiona. Kentältä vielä kiiruhti muutamia jälkeenjääneitä kotiinsa. Kaksi heistä juoksi.
"Löysin dekaanus Hoagin virkahuoneestaan yksinään. Hän oli sangen harmaantuneen ja vanhan näköinen, kasvot täynnä ryppyjä, joita en ollut huomannut ennen. Nähdessään minut hän nousi lähteäkseen pakoon ja horjui etäisimpään huoneeseen läjäyttäen oven kiinni perässään ja kiertäen sen lukkoon. Nähkääs, hän tiesi minun olleen tartunnalle alttiina ja pelkäsi. Hän huusi oven takaa, että menisin pois. En koskaan ole unohtava, mitä tunsin astuessani alas hiljaisia käytäviä ja tuota autiota kenttää pitkin. Se ei ollut pelkoa. Olin ollut tartunnalle alttiina. Tiesin sen ja pidin itseäni kuoleman omana. En pelännyt, mutta mieleni valtasi kaamea masennuksen tunne. Kaikki oli pysähtynyt. Se tuntui minusta maailman lopulta — minun maailmani lopulta. Olin syntynyt ja elänyt yliopiston piirissä. Se oli ennakolta määrätty urani. Isäni oli ollut professorina siellä ennen minua ja hänen isänsä ennen häntä. Tämä yliopisto oli jo puolentoista vuosisadan aikana ollut herkeämättömässä toiminnassa kuni joku oivallinen kone. Ja nyt yhdessä ainoassa hetkessä se oli pysähtynyt. Minusta tuntui kuin pyhä tuli olisi sammunut kaikkein pyhimmän alttarilta. Olin kauhuissani, sanomattomasti kauhuissani.
"Kun saavuin asuntooni, taloudenhoitajatar kirkaisi ja pakeni. Kun soitin sisäkköä, sain tietää hänenkin paenneen. Silloin ryhdyin tutkimaan asioita lähemmin. Keittiössä näin keittäjättären olevan lähtöhommissa. Hänkin kirkaisi ja pudotti kiireissään erään tavaralaukuistaan juostessaan ulos ja sitten yli pihan yhäti kirkuen. Voin vielä nytkin kuulla hänen kirkuvan. Me emme menetelleet siten, kun joku tavallinen tauti ilmestyi. Olimme silloin aivan tyyniä ja käytimme lääkäreitä ja hoitajia, jotka olivat perillä siitä, mitä oli tehtävä. Asia oli nyt toinen. Rutto ilmestyi niin äkkiarvaamatta ja oli niin nopea eikä milloinkaan jättänyt uhriaan elämään. Kun sarlakanväri ilmaantui henkilön kasvoille, oli se varmana merkkinä kuolemasta. Ei ainoankaan tiedetty toipuneen.
"Olin yksin suuressa talossani. Kuten olen kertonut teille ennen, me saatoimme puhella keskenämme pitkin lankoja, jotka kulkivat ilmassa. Puhelimeni soi, ja sain tietää veljeni puhuvan minulle. Hän sanoi, ettei hän tullut kotiin, koska hän pelkäsi, että rutto voisi tarttua minusta. Hän ja kaksi sisartani olivat jääneet professori Baconin luokse. Hän neuvoi minua pysymään kotona ja odottamaan, kunnes saisin selville, olisinko joutunut ruton uhriksi vai enkö.
"Suostuin siihen ja pysyin kotona. Ensi kerran elämässäni yritin keittää. Rutto ei tullut minuun. Puhelimen avulla sain keskustella kenen kanssa vain ja hankkia tietoja. Tulihan minulle myös sanomalehtiä, jotka määräsin heitettäväksi oveni edustalle, josta saatoin ottaa ne ja lukea uutiset. New York ja Chicago olivat täydellisessä sekasorrossa. Samoin oli kaikkialla suurkaupungeissa asianlaita. Kolmannes New Yorkin poliisikuntaa oli kuollut. Poliisipäällikkö ja pormestari olivat niinikään kuolleet. Laki ja järjestys olivat kokonaan kadonneet. Ruumiit olivat läjässä kaduilla hautaamattomina. Junat ja muut kulkuneuvot, jotka olivat tuoneet ravintoa ja elintarpeita tuohon suurkaupunkiin, olivat pysähtyneet. Nälkäiset roskajoukot ryöstivät kauppoja ja varastohuoneita. Kaikkialla näki murhia, ryöstöjä ja humalaisia. Ihmisiä oli jo paennut kaupungista miljoonittain — ensinnä rikkaat yksityisissä automobiileissaan ja ilmalaivoissaan ja sitten suuret kansanjoukot jalkaisin kuljettaen mukanaan ruton ituja ja ryöstäen nälissään maanviljelijät ja kylät ja pikkukaupungit tyhjiksi.
"Mies, joka lähetti tämän sanoman, sähkölennättimen hoitaja, oli yksinään koneineen korkean rakennuksen katolla. Kaupunkiin jääneet — hän arvioi ne muutamiksi sadoiksi — tuhansiksi — olivat menettäneet järkensä pelosta ja juovuttavista juomista, ja yltympäri raivosivat suuret tulipalot. Tuo mies oli sankari — nähtävästi hän oli joku tuntematon sanomalehtimies. Yhteen vuorokauteen, sanoi hän, ei ainoakaan atlantintakainen ilmalaiva ollut saapunut, eikä Englannista enää lähetetty tietoja. Hän sähkötti kumminkin, että Berliinistä — se on Saksassa — oli ilmoitettu Methnikoff-koulun bakterioloogin, Hoffmeyerin, keksineen seerumin ruttoa vastaan. Se oli viimeinen sanoma, jonka Amerikka tähän päivään saakka on saanut Euroopasta. Jos Hoffmeyer keksikin seerumin, se oli liian myöhäistä, sillä muuten olisi Euroopasta tullut löytömatkailijoita tänne luoksemme jo kauan sitten. Voimme siis päättää, että Euroopan kävi samoin kuin Amerikankin ja että parhaimmassa tapauksessa vain muutamat yksilöt säästyivät rutolta.
"New Yorkista saapui sanomia vielä seuraavaan päivään saakka. Sitten nekin loppuivat. Niiden lähettäjä oli joko kuollut ruttoon tahi joutunut ympärillään raivoavien tulipalojen uhriksi. Se, mitä tapahtui New Yorkissa, toistui kaikissa suurkaupungeissa, niinpä myös San Franciscossa, Oaklandissa ja Berkeley'ssa. Torstaina oli kuolevia niin paljon, ettei heidän ruumiitaan voitu korjata pois. Silloin alkoi ryntäys maaseudulle. Kuvitelkaa, pojat, tiheämmissä joukoissa kuin lohet nousevat Sacramento-jokeen, ihmiset riensivät pois kaupungeista, miljoonin joukoin, yrittäessään epätoivoisesti välttää kaikkialla uhkaavaa kuolemaa. He kuljettivat taudin mukanaan. Rikkaatkin, jotka pakenivat ilmalaivoissaan turvaan vuorille ja erämaihin, levittivät siten ruttoa.
"Sadat ilmalaivat suuntasivat kulkunsa Havaijille, jossa rutto jo raivosi, kun he sinne saapuivat tuomaan lisää siemeniä. Sähkösanomat ilmoittivat meille tämän. Mutta ne loppuivat, kun kaikki järjestys katosi San Franciscosta, eikä enää ollut ketään hoitamassa lennättimiä. Se oli outoa ja huumaavaa. Yhteys muun maailman kanssa oli tyystin lakannut. Tuntui kuin maailma oli pyyhkäisty pois. Kuuteenkymmeneen vuoteen ei sitä ole enää ollut. Tiedän, että on olemassa paikkoja sellaisia kuin New York, Eurooppa, Aasia ja Afrikka, mutta niistä ei ole kuultu kuuteenkymmeneen vuoteen ainoatakaan sanaa. Sarlakkakuoleman tulo hajotti maailman erillisiin osiin, auttamattomasti ja täydellisesti. Kymmenen vuosituhannen sivistys ja järjestynyt yhteiskunta raukesi kuin vaahto yhdessä silmänräpäyksessä.
"Kerroin rikkaiden ilmalaivoista. He kuljettivat ruton mukanaan ja kuolivat huolimatta siitä, minne he pakenivat. Ainoastaan yhden eloonjääneen olen nähnyt — Mungersonin. Sittemmin hän liittyi santarosalaisiin ja nai vanhimman tyttäreni. Hän saapui heimon asuinsijoille kahdeksan vuotta ruton jälkeen. Hän oli silloin yhdeksäntoistavuotias, mutta sai odottaa vielä kaksitoista vuotta, ennenkuin hän saattoi naida. Nähkääs, ei ollut naimattomia naisia, ja monet santarosalaisten vanhimmista tyttäristä oli jo luvattu toisille. Hänen oli pakko odottaa, kunnes Mary'ni oli täyttänyt kuusitoista vuotta. Nilkku, jonka kuuma surmasi viime vuonna, oli hänen poikansa.
"Mungerson oli yksitoista vuotta vanha ruton raivotessa. Hänen isänsä oli rikas ja mahtava mies, yksi teollisuusmagnaateista. He pakenivat omalla ilmalaivallaan, Kondoorilla, koko perhe, Brittiläisen Columbian erämetsiin. Se on kaukana pohjoisessa. Matkalla sattui jokin onnettomuus, ja heidän oli pakko laskeutua alas lähellä Shasta-vuorta. Olette kuulleet tuosta vuoresta. Sekin on pohjoisessa, pitkän matkan päässä. Rutto puhkesi heidän keskuudessaan, ja ainoastaan tämä poika jäi eloon. Kahdeksan vuotta hän vaelteli yksinään autioiksi jääneissä seuduissa ja etsi turhaan omaa rotuaan. Vihdoin tultuaan etelään hän osui meidän, santarosalaisten, joukkoon.
"Mutta kiirehdin liikaa. Kun San Franciscon lahden ympärillä olevista kaupungeista alkoivat kansanjoukot vyöryä maaseudulle ja kun puhelin vielä toimi, keskustelin veljeni kanssa. Sanoin hänelle, että oli järjetöntä paeta kaupungista ja ettei minussa ollut ruton merkkejä ja että meidän oli viisainta eristää itsemme ja sukulaisemme johonkin turvalliseen paikkaan. Päätimme valita yliopiston kemiantutkimusrakennuksen ja kerätä sinne ruokavaroja sekä tarpeen vaatiessa asein estää vieraita tunkeutumasta turvapaikkaamme. Kun kaikki tämä oli päätetty, veljeni pyysi minua pysymään kotona vielä vähintäin vuorokauden, koska rutto saattaisi olla kehittymässä minussa. Suostuin siihen, ja hän lupasi tulla seuraavana päivänä. Sitten pohdimme yksityiskohtaisemmin kemiantutkimusrakennuksen varustamista ruoalla ja puolustusvoimalla, kunnes puhelinyhteys katkesi. Se tapahtui aivan keskellä keskusteluamme. Sinä iltana ei ollut enää sähkövaloa, ja minä istuin yksinäni pimeässä huoneessani. Ei enää painettu sanomalehtiä, joten en tietänyt, mitä tapahtui ulkona kaupungissa. Kuulin kapinoivaa ääntä ja pistoolinlaukauksia ja ikkunasta näin Oaklandin suunnalta tulipalojen loimun punaavan taivaanrantaa. Se oli kauhun yö. En ummistanut silmiäni. Eräs mies — miksi ja miten, en tiedä — surmattiin käytävälle taloni edessä. Kuulin itsetoimivan pistoolin nopeasti toisiaan seuraavat pamahdukset, ja muutamia minuutteja myöhemmin tuo haavottunut raukka ryömi ovelleni ja huusi apua. Asestauduin kahdella pistoolilla ja menin katsomaan häntä. Tulitikun valossa näin, että hän kuolisi samalla sekä haavoihinsa että ruttoon. Pakenin sisälle, jolloin kuulin hänen vaikeroivan vielä puolisen tuntia.
"Aamulla veljeni tuli luokseni. Keräsin matkalaukkuun tärkeimmät tavarani, jotka aioin ottaa mukaani, mutta kun näin hänen kasvonsa, tiesin kohta, ettei hän seuraisi minua turvapaikkaamme. Rutto oli saanut hänestä uuden uhrin. Hän aikoi puristaa kättäni, mutta minä peräydyin kiireesti.
"'Katso peiliin', käskin.
"Hän katsoi ja huomatessaan kasvoillaan sarlakanvärin, joka yhä tummeni, hän vaipui hervottomana vieressä olevalle tuolille.
"'Oi Jumala!' hän huudahti. 'Olen saanut sen. Älä tule lähelle. Olen kuoleman oma.'
"Sitten tulivat kouristukset. Hänen kuolontuskansa kestivät kaksi tuntia, ja hän oli selvä viimeiseen saakka. Hän valitti, miten kylmyys ja tunnottomuus kohosi jaloista ylöspäin pohkeisiin, reisiin ja vihdoin sydämeen, jolloin hän kuoli. Siten sarlakkakuolema otti uhrinsa. Tartuin matkalaukkuuni ja pakenin. Kaduilla kohtasi minua kauhea näky. Yhtämittaa kompastuin ruumiisiin. Toisissa oli vielä elonkipinä. Kun vilkaisikin ympärilleen, näki, miten ihmisiä sortui kuolonmerkki kasvoillaan. Berkeley'ssa oli useita taloja liekkien vallassa, Oakland ja San Francisco olivat yhtenä tulimerenä. Savu täytti ilman, niin että keskipäivälläkin vallitsi synkkä hämäryys, ja kun tuulenpuuska pyyhkäisi sitä vähemmäksi, näkyi sen takaa taivaalta auringon himmeänpunainen kehrä. Totisesti, pojat, se tuntui maailman lopun päivältä.
"Talleissa oli useita automobiileja osottaen, että varikoista olivat bensiini ja konetarpeet lopussa. Muistan erikoisesti erään automobiilin. Mies ja nainen lepäsivät kuolleina istuimella nojaten taaksepäin, ja käytävällä sen vieressä oli kaksi naista ja lapsi, joka suunnalta tarjoutui outoja, kamalia näkyjä. Ihmiset hiipivät ohitseni äänettöminä ja salaperäisinä kuin aaveet — kalpeat naiset kantoivat lapsia käsivarsillaan, isät taluttivat poikiaan kädestä; toiset olivat yksinäisiä, toiset kaksittain tahi suuremmissa ryhmissä — kaikki pakenivat kuoleman kaupungista. Toisilla oli muonaa, toisilla huopapeitteitä ja arvoesineitä, mutta toisilla ei ollut mitään.
"Jouduin lähelle erästä vihanneskauppaa — paikkaa, josta sai ostaa ruokaa. Sitä puolusti sen omistaja, mies, jonka hyvin tunsin — hiljainen, vakava, mutta tyhmä ja itsepäinen. Ovet ja ikkunat oli särjetty, mutta siitä huolimatta hän oli suojassa pöytänsä takana ammuskellen miesjoukkoa, joka käytävältä käsin yritti murtautua sisään. Oviaukossa oli useita ruumiita — arvatenkin sellaisten, jotka olivat koettaneet ryöstää kauppaa aikaisemmin päivällä. Kun katselin tätä näytelmää etäältä, näin erään rosvoista rikkovan vieressä olevan myymälän, kenkäkaupan, ikkunan ja tahallaan sytyttävän tavarat tuleen. En mennyt auttamaan vihanneskauppiasta. Sivistynyt yhteiskunta horjui liitoksistaan, ja jokaisella oli tarpeeksi työtä itsensä hoitamisessa."