IV.
"Kiiruhdin pois niin nopeasti kuin taisin erästä syrjäkatua pitkin, jonka kulmauksessa näin uuden murhenäytelmän. Kaksi työläisluokkaan kuuluvaa miestä oli parhaillaan ryöstämässä erästä miestä ja naista, joilla oli kaksi lasta mukanaan. Tunsin miehen ulkonäöltä, vaikka minua ei oltu milloinkaan esitetty hänelle. Hän oli runoilija, jonka säkeitä olin aina ihaillut. Kuitenkaan en mennyt auttamaan häntä, sillä samassa kuului laukaus, ja näin hänen vaipuvan maahan. Nainen huudahti kauhusta, mutta toisen hirviön nyrkinisku kaatoi hänet. Huusin uhkauksia, mutta lähdin juoksemaan pakoon, sillä he laukaisivat pistoolinsa minua kohti. Juoksin kulmauksen taakse, mutta siellä sulki tieni tulipalo, joka eteni minuun päin. Kadun kummallakin puolella olivat rakennukset liekkien vallassa ja ilma oli täynnä savun katkua. Tämän synkkyyden keskeltä kuului vaikeroiva naisen ääni. En mennyt auttamaan häntä. Sydämeni kovettui raudaksi nähdessäni niin paljon kamalaa ja kuullessani alati avunhuutoja.
"Kääntyessäni takaisin olivat rosvot hävinneet. Runoilija ja hänen vaimonsa viruivat kuolleina käytävällä. Se oli tärisyttävä näky. Lapset olivat kadonneet, ties' minne. Nyt ymmärsin, miksi kaikki liikkuivat niin salaperäisesti ja kasvot kalpeina. Järjestetyssä yhteiskunnassamme olimme elättäneet laitakortteleissa ja työläiskasarmeissa raakalaisjoukkoa ja nyt, kun meitä oli kohdannut onnettomuus, he hyökkäsivät päällemme kuin pedot, joita he olivatkin, ja hävittivät meidät. Mutta samassa he myös itsekin tuhoutuivat. He myrkyttivät itsensä väkevillä juomilla ja tekivät tuhansia hirveitä tekoja, riitelivät ja surmasivat toisiaan lyhytnäköisyydessään. Näin kuitenkin toisenlaisiakin, parempia työläisiä, jotka olivat liittyneet yhteen ja pakenivat kaupungista suurena joukkona, naiset ja lapset keskellä ja vanhat ja sairaat paareilla. Rattaitten eteen valjastetut hevoset vetivät heidän muonavarojaan. He olivat miellyttävänä vastakohtana noille rosvoille. Kun he tulivat näkyviin ajelehtivien savupilvien keskeltä, olivat he vähällä ampua minut. Tarkemmin nähtyään eräs johtajista pyysi anteeksi ja selitti, että he ampuivat rosvot ja kauppojen ryöstäjät vähääkään arvelematta ja että ainoa keino olla turvassa näiltä oli liittyä yhteen suureksi joukoksi. Silloin näin ensimäisen kerran tapauksen, joita pian näin tuhkatiheään. Erään miehen kasvoille ilmestyi ruton pettämätön merkki. Hänen ympärillään olevat vetäytyivät kauemmaksi, ja hän astui pois joukosta ilman vastaväitteitä. Eräs naisista, hänen vaimonsa nähtävästi, koetti seurata häntä. Hän talutti pientä poikaansa kädestä. Mutta mies käski ankaralla äänellä vaimoaan pysymään muitten mukana joukossa. Joukkoon kuuluvat tarttuivat naiseen ja veivät hänet mukaansa. Näin tämän ja lisäksi näin miehen, sarlakanvärinen merkki kasvoillaan, astuvan kadun toiselle puolelle erään oviaukon eteen. Kuulin pistoolin laukauksen ja näin hänen vaipuvan elottomana maahan.
"Kun olin saanut vielä kaksi kertaa muuttaa tietäni tulipalojen takia, onnistui minun vihdoin päästä yliopistolle. Kentän reunalla kohtasin yliopiston opettajia, työtovereitani, jotka kulkivat kemiantutkimusrakennusta kohti. He olivat kaikki perheellisiä miehiä. Heillä oli mukanaan vaimonsa ja lapsensa sekä palvelijattaret. Professori Badminton tervehti minua. Minun oli vaikea tuntea häntä, sillä jossakin tulipalossa oli hänen partansa kärventynyt pois. Hänellä oli päänsä ympärillä verinen side ja hänen vaatteensa olivat tahraiset. Hän kertoi joutuneensa rosvojen hyökkäyksen alaiseksi. Hänen veljensä oli saanut surmansa edellisenä yönä asuntoaan puolustaessansa.
"Kulkiessamme yli kentän hän yhtäkkiä osotti sormellaan rouva Swintonin kasvoja. Ne oli merkityt ruton leimalla. Toiset naiset kirkaisivat kauhusta ja pakenivat hänen luotaan. Palvelijatar hoiti hänen kahta lastaan, jotka myös juoksivat kauemmaksi. Mutta tohtori Swinton, hänen miehensä, jäi hänen luokseen.
"'Mene toisten mukana, Smith', hän sanoi minulle. 'Pidä huolta lapsista. Minä pysyn vaimoni luona. Tiedän, että hän on kuoleman oma, mutta en saata jättää häntä yksin. Jos säästyn, tulen myöhemmin kemiantutkimusrakennukseen. Pitäkää varalla ja päästäkää sisään!'
"Hän jäi. Näin hänen kumartuvan vaimonsa ylitse lieventääkseen hänen kuolinhetkiään. Minä juoksin saavuttaakseni muun joukon. Me olimme viimeiset, jotka otettiin kemiantutkimusrakennukseen. Sen jälkeen suojelimme eristettyä asemaamme kivääreillä. Olimme suunnitelleet rakennuksesta turvapaikkaa kuudellekymmenelle hengelle. Kuitenkin jokainen, joka alunpitäen oli laskettu sinne tulevan, oli tuonut mukanaan sukulaisia ja ystäviä, useinkin kokonaisia perheitä, joten meitä oli siellä nyt yli neljänsadan. Mutta kemiantutkimusrakennus oli laaja ja kun se oli yksinään, ei ollut vaaraa, että ympärillämme raivoavat tulipalot ulottuisivat siihen.
"Meillä oli tarpeeksi muonaa, jota erityinen ravintokomitea ryhtyi hoitamaan. Sen huolena oli jakaa annokset kullekin perheelle ja ruokakunnalle. Pian nimitettiin joukko muitakin komiteoita, joten olomme kävi hyvin säännöstellyksi. Minä kuuluin puolustuskomiteaan, vaikka ensimäisen päivän saimme olla rauhassa rosvoilta. Etäämmällä niitä kuitenkin näkyi; heidän sytyttämistään tulista päättäen he valtasivat kentän etäisemmän reunan. He olivat humalassa, ja usein kuulimme heidän lauleskelevan säädyttömiä lauluja tahi hoilaavan järjettömästi. Kun maailma sortui heidän ympärillään ja ilma oli täynnä tulipalojen katkua, nämä eläimelliset olennot päästivät valloilleen raakuutensa, tappelivat, joivat ja kuolivat. Mutta mitä sillä oli väliä? Jokainen kumminkin kuoli, niin hyvät kuin pahatkin, kelpo kansalaiset ja tyhjäntoimittajat, ne, jotka rakastivat elämää, ja ne, jotka sitä halveksivat. He katosivat. Kaikki katosi.
"Kun oli kulunut vuorokausi, eikä ruttoa ollut ilmennyt, me onnittelimme toisiamme ja aloimme kaivaa kaivoa. Olette nähneet nuo suuret rautaputket, jotka silloin kuljettivat vettä kaikille kaupunkilaisille… Pelkäsimme, että tulipalojen kuumuus räjähdyttäisi ne ja että säiliöt juoksisivat tyhjiin. Sen vuoksi irrotimme sementtikerroksen kemiantutkimusrakennuksen keskuspihasta ja kaivoimme kuopan. Mukanamme oli useita nuoria miehiä, ylioppilaita, jotka tekivät työtä kaivon kaivamisessa yötä päivää. Aavistuksemme toteutui. Kolme tuntia ennenkuin saavutimme vesisuonen, putket kuivuivat.
"Kului jälleen vuorokausi, eikä vieläkään ollut rutto ilmestynyt. Luulimme pelastuneemme. Mutta emme ymmärtäneet sitä, minkä minä jälkeenpäin päättelin olevan asian laidan, nimittäin, että ruton kehittyminen uhrinsa ruumiissa vaati useita päiviä. Mutta kun sen merkki kerran oli ilmestynyt, korjasi se saaliinsa sellaisella nopeudella, että me luulimme ruton kehittymisen olevan yhtä nopean. Niinpä kun oli kulunut kaksi vuorokautta ilman sen merkkejä, me tunsimme ylpeyttä siitä, ettemme olleet saaneet tartuntaa. Mutta kolmas päivä särki harhakuvitelmamme. En voi milloinkaan unohtaa sen edellistä yötä. Vartiopalvelusvelvollisuuteni oli kahdeksasta kahteentoista. Rakennuksen katolta saatoin tarkastaa, miten ihmiskunnan työn tulos hävisi. Lähellä raivosivat niin kauheat tulipalot, että ne valaisivat yön päiväksi. Niitten punaisessa hohteessa olisin voinut lukea hienointakin kirjotusta. Liekit valtasivat syleilyynsä koko maailman. San Franciscossa näytti olevan kahdessakymmenessä eri paikassa tulta ja savua suitsuavia tulivuoria. Oakland, San Leandro, Haywards — kaikki paloivat; samoin oli laita pohjoisessa aina Point Richmondiin saakka. Tämä näky loihti mieleeni omituisen kauhuntunnelman. Sivistynyt yhteiskunta katosi tulimereen ja kuolonenkelin henkäykseen. Kymmenen aikaan sinä iltana räjähtivät Point Pinole'issa sijaitsevat ruutivarastot perätysten. Vahva rakennuksemme tärisi kuin maanjäristyksessä ja joka ainoa lasiruutu särkyi. Silloin lähdin vartiopaikaltani alas pitkiin käytäviin tyynnyttääkseni hätääntyneitä naisia ja kertoakseni, mitä oli tapahtunut.
"Tuntia myöhemmin, seisoessani pohjakerroksessa ikkunan ääressä, kuulin rosvojen leiristä helvetillistä melua, kirkumista, huutoja ja useita pistoolinlaukauksia. Jälkeenpäin arvasimme, että taistelun oli aiheuttanut terveitten yritys karkottaa ruton uhrit. Olkoon asia miten oli, mutta joukko ruttoon sairastuneita rosvoja juoksi yli kentän kohti rakennustamme. Me varotimme heitä, mutta he kirosivat ja ampuivat yhteislaukauksen. Professori Merryweather, joka seisoi erään ikkunan ääressä, sai kuulan silmiensä väliin ja kuoli paikalla. Me ammuimme vastaan, ja kaikki pakenivat lukuunottamatta kolmea. Yksi heistä oli nainen. He olivat ruton omia ja tietoisuus siitä teki heidät häikäilemättömiksi. Kuin paholaiset, taivaan loistaessa punaisena ja saattaessa heidän kasvonsa hehkumaan, he kirosivat ja ammuskelivat meitä. Erään heistä ammuin omin käsin. Sen jälkeen toinen miehistä ja nainen asettuivat ikkunaimme alle, yhä kiroten meitä. Meidän oli pakko olla heidän kuolemansa todistajina, kun rutto vihdoin vaimensi heidät.
"Tilanteemme oli uhkaava. Ruutivarastojen räjähdys oli rikkonut kemiantutkimusrakennuksesta ikkunat, joten ruumiista saattoi vapaasti levitä taudinituja keskuuteemme. Terveyskomitea kutsuttiin tehtäväänsä ja se suoritti sen uhrautuvasti. Vaadittiin, että kaksi miestä lähtisi ulos korjaamaan ruumiit etäämmälle. Tämä merkitsi todennäköisesti heidän oman henkensä menetystä, sillä suoritettuaan velvollisuutensa heidän ei ollut lupa palata turvapaikkaan. Eräs professoreista, joka oli poikamies, sekä eräs ylioppilaista tarjoutuivat vapaaehtoisiksi. He jättivät hyvästi ja läksivät. He olivat sankareita. He uhrasivat oman henkensä, jotta toiset voisivat elää. Suoritettuaan tehtävänsä he pysähtyivät ja katsoivat meihin surullisesti. Sitten he huiskuttivat käsiään jäähyväisiksi ja astuivat hitaasti yli kentän palavaa kaupunkia kohti.
"Kuitenkin kaikki varovaisuus oli hyödytöntä. Päivän valjetessa näimme ensimäisen uhrin keskuudessamme — professori Stoutin perheen nuori lastenhoitajatar sai sen ensiksi. Ei ollut aika antautua heikkohermoisuuden ja tunteellisuuden valtaan. Koska hän saattaisi olla ainoa, joka oli saanut ruton, me ajoimme hänet pois rakennuksesta ja käskimme hänen mennä. Hän horjui hitaasti yli kentän väännellen käsiään ja itkien surkeasti. Olimme petoja, mutta mitä muutakaan olisimme voineet tehdä. Meidän joukkomme käsitti neljäsataa henkeä; sen hyväksi tuli yksilöiden uhrautua.
"Erääseen laboratorioon oli sijoittautunut kolme perhettä, ja samana päivänä iltapuoleen saimme tietää, että heistä oli kokonaista neljä kuolleena ja seitsemän lievemmin tahi pahemmin sairaana. Silloin valtasi kauhu meidät. Jätimme kuolleet siihen, mihin he olivat vaipuneet, ja pakotimme vielä elävät eristäytymään toiseen huoneeseen. Rutto vaati uusia uhreja joukostamme, ja niin pian kuin sen merkki näyttäytyi, me lähetimme onnettomat eristettyihin huoneisiin. Pakotimme heidät kulkemaan yksin, jottei meidän olisi tarvinnut koskea heihin. Se oli sydäntä vihlovaa. Rutto yhä lisääntyi, kunnes huone toisensa perästä luovutettiin kuolleille ja kuoleville. Ja me, jotka vielä olimme sen saastasta vapaita, pakenimme toiseen kerrokseen ja yhä ylemmäksi kuoleman vyöryn tieltä, joka valtasi rakennuksen huone huoneelta ja kerros kerrokselta.
"Turvapaikkamme muistutti nyt ruumishuonetta. Me, jotka olimme vielä jääneet henkiin, pakenimme yön pimeydessä ottamatta mukaamme mitään muuta kuin aseita, ruutia ja suuren määrän säilykeruokia. Pysähdyimme kentälle, vastaiselle puolelle rosvojen leiristä, ja toisten jäädessä vartioiksi lähdimme kaupunkiin partioretkelle hankkiaksemme hevosia, automobiileja, rattaita ja vaunuja tahi mitä tahansa, johon vain voisimme lastata tavaroitamme, kuten olin nähnyt aikasemmin yhteenliittyneiden työmiesten tehneen helpottaakseen kulkuaan maaseudun vapauteen.
"Minä olin yksi partiolaisista. Tohtori Hoyle, joka muisti jättäneensä automobiilin talliin, neuvoi minua hakemaan sen. Hajaannuimme kahden miehen joukoiksi; minua seurasi Dombey, nuori ylioppilas. Meidän oli kuljettava puoli mailia kaupungin keskustaan päästäksemme tohtori Hoyle'in talolle. Tässä osassa rakennukset olivat etäällä toisistaan puiden ja nurmikenttien keskellä ja sen johdosta tuli oli täällä leikkinyt oikullisesti. Se oli jostakin polttanut koko korttelin, toisaalla säästänyt taas koko korttelin, joskus se oli hypännyt yksityisen talon yli ja polttanut muut samaan kortteliin kuuluvat. Näimme täällä vielä rosvoja työssään. Meillä oli pistoolit käsissämme ja koetimme näyttää mahdollisimman uhkaavilta, jotta olisimme saaneet olla rauhassa heiltä. Mutta tohtori Hoyle'in talon luona tapahtui siitä huolimatta pelkäämämme onnettomuus. Se oli säästynyt tulelta, mutta juuri kun saavuimme sen edustalle, raskaat savupilvet tunkeutuivat ikkunoista ulos.
"Roisto, joka oli sytyttänyt tulen, horjui alas portailta ja siitä edelleen ajotietä pitkin. Hänen taskuistaan pisti esiin whiskypulloja, ja hän oli aivan avuttomaksi humaltunut. Ensimäinen mielijohteeni oli ampua hänet enkä ole milloinkaan lakannut katumasta, etten sitä tehnyt. Kun hän siinä hoiperteli ja hoilasi, silmät verestävinä, ammottava haava toisella parrottuneella poskellaan, hän oli inhottavin turmeluksen ja kurjuuden kuva, minkä koskaan olen nähnyt. En ampunut häntä, koska hän nojasi erästä puuta vasten antaen meidän kulkea ohitsensa, juuri samassa hän kuitenkin tarttui pistooliinsa ja ampui Dombey'ta päähän. Se oli hurja ja hillitön teko. Paikalla kostin hänelle samalla mitalla, mutta se ei korvannut sitä, mitä oli tapahtunut. Dombey kuoli heti päästämättä hiiskaustakaan. Luulen, ettei hän lainkaan tiennyt itseään ammutun.
"Riensin pois ruumiiden ja palavan talon luota varastoon, josta löysin tohtori Hoyle'in automobiilin. Säiliöt olivat täynnä bensiiniä, ja itse vaunu oli käyttökunnossa. Ajoin sillä pujotellen talojen raunioiden välitse, kunnes saavuin kentälle, johon eloon jääneet olivat leiriytyneet. Muutkin partioretkeläiset saapuivat, mutta kukaan heistä ei ollut niin onnellinen kuin minä. Professori Fairmead oli löytänyt shetlantilaisen ponyhevosen, mutta eläinraukka oli seisonut tallissaan hyljättynä monta vuorokautta saamatta ruokaa tahi juomaa ja oli nyt liian heikko kantamaan vähintäkään kuormaa. Muutamat puolsivat sen päästämistä vapaaksi, mutta minä vastustin sitä, koska saattaisimme ainakin käyttää sen ravinnoksemme, ellei olisi muuta ruokaa saatavissa.
"Meitä oli lähtiessämme neljäkymmentäseitsemän, joista useat olivat naisia ja lapsia. Tiedekunnan dekaanus, joka oli vanha mies ja aivan murtunut kuluneen viikon tapauksista, istui automobiiliin lapsien ja professori Fairmeadin iäkkään äidin kanssa. Wathope, nuori englanninkielen professori, jolla oli kauhea luodin aiheuttama haava jalassaan, ohjasi sitä. Kaikki muut kävelivät. Professori Fairmead talutti ponyhevosta.
"Päivää olisi voinut sanoa kauniiksi kesäpäiväksi, mutta tulipalon savu pimitti taivaan, jolta aurinko kumotti elottomana, veripunaisena kiekkona, synkän ja kammottavan näköisenä. Mutta me olimme tottuneet jo sen veripunaiseen väriin. Savuun oli vaikeampi tottua. Se kirveli silmissämme ja sieramissamme; jokaisen silmät verestivät. Suuntasimme kulkumme kaakkoiseen, jossa meidän oli kuljettava useita maileja kautta esikaupunkien siellä, missä ensimäiset matalat kukkulat ilmoittivat kaupungin keskustassa olevien tasankojen loppuneen. Ainoastaan tältä suunnalta saatoimme toivoa pääsevämme maaseudulle.
"Etenimme tuskallisen verkkaan, sillä naiset ja lapset eivät saattaneet kävellä kovinkaan nopeasti. He eivät olleet edes unissaan kävelleet siten kuin me nykyään kävelemme. Totta puhuen, kukaan heistä ei osannut kävellä. Vasta ruton jälkeen minäkin opin kävelemään. Hitaimman nopeus oli määräävänä, sillä me emme uskaltaneet rosvojen vuoksi hajaantua pikkujoukkoihin. Näitä ihmispetoja ei enää näkynyt paljon. Rutto oli vähentänyt heidän lukumääräänsä, mutta silti he olivat vielä alituisena uhkana meille. Useat kauniit huvilat olivat säästyneet tulelta, kuitenkin näimme aina raunioitakin, jotka vielä savusivat. Rosvotkin näyttivät voittaneen järjettömän polttamisraivonsa, joten enää harvoin näimme vereksiä tulipaloja.
"Teimme jälleen partioretkiä yksityisiin varastoihin toivossa löytää automobiileja ja bensiiniä, mutta meillä ei ollut menestystä. Jo ensimäinen ryntäys oli pyyhkäissyt ne pois. Calgan, miellyttävä nuori mies, sai surmansa tässä työssä. Eräs roisto ampui hänet takaapäin hänen mennessään erään ruohokentän poikki. Tämä oli kuitenkin ainoa onnettomuus, joka kohtasi meitä rosvojen taholta, vaikka vielä eräs humalainen hirviö laukaisikin pyssynsä meitä kohti. Onneksi hän ampui liian umpimähkäisesti, ja me kostimme hänelle, ennenkuin hän saattoi tehdä mitään vahinkoa…
"Fruitvale'issa, siis vielä kaupungin hienossa osassa, rutto jälleen ilmaantui. Professori Fairmead oli tällä kerralla sen uhri. Hän osotti merkkikielellä meille, ettei hänen äitinsä tulisi tietää mitään koko asiasta ja astui hitaasti nurmikon poikki erään rakennuksen edustalle. Hän istahti alakuloisena kuistin portaille, ja minä, joka olin jäänyt muista jälkeen, jätin hänet hyvästi. Sinä iltana leiriydyimme useita maileja ohi Fruitvale'in; kuitenkin olimme vielä kaupungissa. Meidän oli pakko muuttaa leiriä kaksi kertaa yön kuluessa sairaitten tähden. Aamun sarastaessa meitä oli vain kolmekymmentä. En voi milloinkaan unohtaa tiedekunnan dekaanusta. Lähtiessämme aamulla matkaan hänen vaimonsa sai ruton merkin kasvoilleen, ja kun tämä astui syrjään antaakseen meidän jatkaa matkaamme, dekaanus ei suostunut jäämään automobiiliin, vaan meni puolisonsa luokse. Asiasta keskusteltiin, mutta lopuksi suostuimme. Sehän oli samantekevää, koska emme tienneet, ketkä säilyisivät hengissä, jos jotkut ylimalkaan säilyisivät.
"Sinä iltana, siis vaelluksemme toisena, pysähdyimme Haywardsiin, josta alkoi maaseutu. Aamulla heräsi enää yksitoista. Yön pimeydessä oli Wathope, professori, jolla oli jalassaan paha haava, paennut luotamme automobiililla. Mukaansa hän oli ottanut sisarensa ja äitinsä sekä suurimman osan säilykkeitämme. Iltapuolella samana päivänä näin viimeisen ilmalaivan, jonka koskaan olen näkevä. Istahdin tien viereen levähtääkseni. Täällä maaseudulla savu ei ollut niin sakeata. Ensin näin ilmalaivan ajelehtivan ja mutkittelevan avuttomana kahdentuhannen jalan korkeudessa. En käsitä, mitä sitte tapahtui, mutta näin ilmalaivan kokan vaipuvan nopeasti alaspäin. Kaasusäiliöt lienevät räjähtäneet, koska se putosi aivan kohtisuoraan alas. Siitä päivästä tähän saakka en ole nähnyt ainoatakaan ilmalaivaa. Seuraavina vuosina tähystelin usein taivaalle toivoen näkeväni niitä merkkinä, että jossain maanpallon osassa sivistys olisi säilynyt. Mutta niin ei ole asian laita. Se, mitä tapahtui Californiassa, tuli kaikkialla ihmiskunnan kohtaloksi.
"Kun saavuimme seuraavana päivänä Nilesiin, meitä oli vain kolme. Nilesin sivuutettuamme tapasimme Wathope'in valtatiellä. Automobiili oli saanut jonkun vian, ja siinä, matoilla, joita he olivat levittäneet maahan, he, hänen äitinsä ja sisarensa ja hän itse viruivat kuolleina. Alituinen kävely rasitti minua, joten nukuin sikeästi sinä yönä. Aamulla herätessäni huomasin olevani yksin maailmassa. Canfield ja Parsons, viimeiset toverini, olivat kuolleet ruttoon. Niistä neljästäsadasta, jotka etsivät turvaa kemiantutkimusrakennuksesta, ja niistä neljästäkymmenestäseitsemästä, jotka lähtivät matkalle, minä yksin olin elossa — minä ja shetlantilainen pony. Miksi piti tapahtua juuri niin, en osaa sanoa. En saanut ruttoa, siinä kaikki. Olin vapaa rutosta — yksi miljoonasta, juuri kuten kaikki muutkin henkiin jääneet olivat yksi miljoonasta tahi oikeammin miljoonista, sillä se pikemminkin oli suhde."