HÄNEN ISIENSÄ JUMALA
Aarniometsä, mieluisten huvitelmien ja hiljaisten murhenäytelmien temmellyspaikka, jatkui joka suuntaan. Täällä käytiin olemassaolon taistelua yhäti alkuperäisellä raakuudella. Englantilaiset ja venäläiset eivät näihin aikoihin olleet täyttäneet Sateenkaaren maata eikä Pohjois-Amerikan kultakaan ollut vallannut sen suuria lakeuksia. Susilaumat seurasivat vapaudessa eläviä hirvilaumoja saalistaen niistä heikoimmat ja kantavat eläimet, jotka ne iskivät hengiltä samalla säälimättömyydellä kuin tuhansia sukupolvia takaperin. Harvalukuiset alkuasukkaat tottelivat päälliköitään ja poppamiehiään; he karkoittivat pahoja henkiä, polttivat noitia, taistelivat naapureittensa kanssa ja söivät vihollisensa mielihyvällä, mikä asiantila todisti heidän vatsojensa erinomaisen kunnon. Mutta näihin aikoihin maan kivikausi läheni loppuaan. Tuntemattomien erämaitten raivaamattomilla teillä lähenivät teräksen tuojat — vaaleaveriset, sinisilmäiset ja tarmokkaat miehet, lannistumattoman rotunsa edustajat. Sattumalta tai tarkoituksellisesti, yksittäin, kaksittain tahi kolmekin yhteenliittyneinä, he saapuivat — kukaan ei voinut sanoa mistä — taistelivat, kaatuivat tai kulkivat edelleen — tietämätöntä minne. Papit raivosivat heitä vastaan, päälliköt kokosivat sotilaansa, kivi törmäsi teräkseen, mutta turhaan. Samoin kuin vesi tihruu ääriään myöten täydestä vesialtaasta, samoin hekin ilmaantuivat läpi synkkien metsien ja vuorensolien, sousivat kanooteissa yli vesialueitten tahi tasoittivat mokkasiineillaan ladun susikoirilleen. He polveutuivat suuren suuresta suvusta, mutta turkiksiin puetut Pohjolan asukkaat eivät siitä vielä olleet tietoisia. Usea nimeämätön kulkija taisteli täällä viimeisen kamppailunsa heittäen henkensä revontulien kylmässä loisteessa samoinkuin hänen veljensä tekivät troopillisten maanosien hiekka-aavikoilla: ja kuten he tulevat vastaisuudessakin tekemään, kunnes heidän rodulleen asetettu päämäärä on saavutettu.
Keskiyö läheni. Pohjoisella taivaanrannalla näkyi ruusunpunainen hohde, joka vaaleni länttä kohden ja tummeni itään, muistuttaen näkymättömän keskiyön auringon olemassaoloa. Häviävä päivä ja aamunsarastus seurasivat niin lähi toisiaan, että mitään yötä ei ollut — päivä vaan yhtyi uuteen päivään tuskin huomattavan auringonkierroksen kautta. Sadelintu piipitti hiljaisen "hyvää yötä" ja punarinta-satakieli kuulutti täydellä kurkulla "hyviä huomenia". Yukonin keskeltä olevalta saarelta päästeli lauma villilintuja loppumattomia valituksia ja kauempaa joelta kuului jääkuikan ivallinen vastaus.
Etualalla rantaa, joka tällä kohdin oli muodostunut niemekkeeksi, seisoi useammassa perättäisessä rivissä puunkuoresta valmistettuja kanootteja. Norsunluupäiset keihäät, luukärkiset viinet, pukinnahkaiset jousenjänteet ja yksinkertaiset vitsasverkot osoittivat, että lahnalla joessa parhaillaan oli kutuaikansa. Taaempaa, kuivatustelineitten ja eläinten nahoilla päällystettyjen telttojen luota kuului kalapyydystäjien ääniä. Vallattomat pojat temmeskelivät keskenään tahi kujeilivat tyttöjen kanssa, kun sitä vastoin vanhemmat naiset, jotka sukua lisäämällä jo olivat täyttäneet tarkoitusperänsä, eivät ottaneet osaa toisten leikinlyöntiin, vaan jutellen keskenään punoivat köyttä viiniköynnöksien vihreistä juurista… Heidän jalkojensa juuressa leikkivät ja torailivat heidän alastomat jälkeläisensä kieriskellen liassa ruskeankeltaisten susikoirien kanssa.
Leiripaikan toisella puolella, täysin erillään siitä seisoi toinen leiri, jossa oli kaksi telttaa. Tämä leiri kuulut valkoiselle miehelle. Ja ellei muu, niin jo yksistään paikan valinta oli omansa ilmaisemaan tämän seikan. Hyökkäyksen sattuessa hallitsi se intiaanien asemapaikkaa sadan yardin alalta: puolustuksen tullessa kysymykseen oli "sillä etuna, että se sijaitsi korkealla mäellä, josta"oli vapaa näköala; jos vihdoin tappio sattuisi oli kahdenkymmenen yardin päässä jyrkkä mäki, jota pitkin tie johti suoraan kanooteille alhaalla.
Toisesta teltasta kuului sairaan lapsen oikukasta itkua ja äidin rauhoittavaa laulua. Ulkona, sammuvan nuotion ääressä istui kaksi miestä keskustellen keskenään.
— Mitä? Minäkö rakastaisin kirkkoa kuin uskollinen lapsi? Hyvä! Rakkauteni siihen on niin suuri, että päiväni ovat menneet sitä paetessani ja yöt raskaissa unelmissa tehdessäni itselleni tiliä tästä rakkaudestani. Kuulkaa! — Puoliverisen ääni muuttui vihaiseksi murinaksi. — Olen syntynyt Red Riverillä. Isäni oli valkoihoinen, yhtä valkoinen kuin te. Mutta te olette jenkki, hän oli syntyään englantilainen ja sivistyneen miehen poika. Äitini taasen oli päällikön tytär ja minä olin mies. Niin, helppoa ei ollut määritellä minkälainen veri suonissani virtasi, sillä asuinhan valkoisten parissa, lukeuduin heihin ja isäni sydän sykki minussa. Ja sitten sattui niin, että siellä oli tyttö — valkoinen — joka katseli minua suopein silmin. Hänen isänsä omisti suuria maa-aloja, paljon hevosia, ja hän oli mahtava henkilö omiensa keskuudessa ja ranskalainen alkuperältään. Hän sanoi, että tyttö ei ollut selvillä siitä mitä todella tahtoi, hän keskusteli paljon tyttärensä kanssa ja oli kovin vihastunut tapahtuneesta.
Mutta tyttö tiesi mitä tahtoi, sillä pian me seisoimme papin edessä. Mutta tytön isä oli ollut meitä nopeampi ja pettävin lupauksin oli hän saanut kirkonpalvelijan kieltämällä meiltä siunauksensa asettamaan niin, ettemme voisi elää yhdessä. Kuten kirkko ensi aluksi ei ollut tahtonut siunata syntymistäni, samoin se nyt kielsi avioliittoni ja tahri käteni ihmisverellä. Hyvä! Tällä tavoin on minulla siis syytä rakastaa kirkkoa. Sentähden minä iskin pappia vasten hänen juorusuutaan, ja me otimme pari nopeata hevosta, tyttö ja minä, ja ratsastimme Port Pierreen, jonka papin tiesimme olevan hyväsydämisen ihmisen. Mutta aivan kintereillämme seurasivat tytön isä ja veljet ja hyvät ystävät.
Ja me taistelimme hevosten kiitäessä täyttä laukkaa, kunnes olin lyönyt kolme alas satulasta, ja ne toiset jatkoivat Port Pierreen. Mutta me, tyttö ja minä, käännyimme vuorille itään ja metsiin, ja me elimme yhdessä, mutta meitä ei oltu vihitty — ja se oli hyvän kirkon ansio, kirkon, jota rakastin niinkuin uskollinen poika. —
— Mutta pankaa nyt merkille, sillä tässä tulee esiin tuo naisen kummallisuus, jota yksikään mies ei voi käsittää. Yhdessä satuloista, jotka tyhjensin, oli hänen isänsä, ja hevoset, jotka tulivat jäleltäpäin, musersivat hänet kavioillaan. Tämän me näimme, tyttö ja minä, mutta minä olisin sen unohtanut, ellei hän olisi sitä muistanut. Ja hiljaisina iltoina, kun päivän metsästys oli päättynyt, nousi se meidän välillemme, samoin yön äänettömyydessä nukkuessamme tähtien alla, juuri nyt kun meidän olisi täytynyt olla yksi. Se seurasi meitä kaikkialle. Hän ei siitä koskaan puhunut, mutta se istui tulemme ääressä ja vieraannutti meidät toisistamme. Tyttö koetti työntää sen luotaan, mutta silloin se juuri kiihdyttikin hänen mieltänsä, niin että saatoin lukea sen hänen silmistään ja kuulla hänen epätasaisesta hengityksestään. —
— Sitten synnytti hän minulle lopuksi lapsen — tytön — ja kuoli. Minä palasin äitini heimon luo hankkiakseni lapselleni mahdollisuuden elää. Mutta käteni olivat tahratut ihmisvereen, niin, huomatkaa, ne olivat kirkon ansiosta ihmisveren tahraamat. Ja pohjoisesta saapuneet ratsastajat etsiskelivät minua, mutta äitini veli, joka siihen aikaan oli päällikkönä isänsä jälkeen, piiloitti minut ja antoi minulle hevosia ja ruokaa. Ja me lähdimme, tyttäreni ja minä, kauas Hudsonlahden rannalle, jossa asusti vähän valkoisia miehiä, ja kysymykset, joita he tekivät, eivät olleet monet. Minä työskentelin yhtiön metsästäjänä, oppaana, ja koirienajajana, kunnes tyttäreni oli varttunut naiseksi, pitkäksi; ja solakaksi sekä kauniiksi katsannoltaan. —
— Te tiedätte, että talvi täällä on pitkä ja yksinäinen, ja että se helposti synnyttää huonoja ajatuksia ja rumia tekoja. Varastonhoitaja oli kovasydäminen mies ja rohkea. Mitään sellaista hänessä ei ollut, että naiset olisivat kiintyneet häneen. Mutta hän kiinnitti katseensa tyttäreeni, josta oli tullut nainen. Jumalan Äiti! Hän lähetti minut koirineni pitkälle matkalle, jotta sillä aikaa voisi — te ymmärrätte, hän oli kova mies, mies ilman sydäntä. Tyttäreni oli, voimmehan sanoa, kokonaan valkoinen ja hänen sielunsa oli valkoinen, ja hän oli kelpo nainen — no niin, hän kuoli.
— Yö oli jääkylmä kun palasin; olin ollut poissa muutamia kuukausia ja koirat ontuivat saapuessani perille. Intiaanit ja puoliveriset katselivat minua vaieten, ja; minä en sanonut sanaakaan, ennenkuin koirat olivat ruokitut ja minä itse olin syönyt navakasti kuten ainakin mies, jota työnteko odottaa. Sitten minä puhuin, pyysin selvitystä, mutta he ikäänkuin karttoivat minua peläten vihaani ja sen seurauksia. Sana sanalta tuli asia kuitenkin kerrotuksi, surkea asia, ja he ihmettelivät, että saatoin olla niin rauhallinen. —
— Kun he olivat lopettaneet, menin varastonhoitajan taloon rauhallisempana kuin nyt siitä kertoessani. Hän oli pelästynyt ja pyytänyt puoliverisiä auttamaan itseään, mutta nämä eivät hyväksyneet hänen tekoaan, vaan jättivät hänet yksin selviytymään asiasta. Silloin oli hän juossut papin taloon. Minä seurasin sinne. Mutta tullessani perille oli pappi ovella vastassani ja alkoi ladella lempeitä sanoja, että vihastunut mies ei saa mennä oikeaan eikä vasempaan, vaan on hänen käännyttävä suoraan Jumalan puoleen. Rukoilin häntä isän oikeutetun vihan nimessä päästämään minut edelleen, mutta hän vastasi, että voisin sen tehdä vain hänen ruumiinsa yli, ja sitten hän vannotti minua rukoilemaan. Nähkääs, se oli kirkko, jälleen kirkko, sillä minä menin hänen ruumiinsa yli ja lähetin varastonhoitajan tapaamaan tyttäreni oman jumalansa luo, joka on huono jumala ja valkoisten miesten jumala. —
— Niin jouduin peräänkuulutettavien luetteloon, alempana olevaan asemaan lähetettiin sana, ja minulle tuli kiire eteen. Katosin Suuren Orjajärven alueen kautta, Mackenzie-laaksoa alas pitkin ikuisia jäätiköitä, poikki Valkoisten Vuorien, ohi Yukonin suuren mutkan ja aina tänne saakka. Ja tähän päivään saakka ovat teidän kasvonne ensimäiset, mitkä sen jälkeen näen valkoisella miehellä. Ja toivottavasti viimeisetkin! Täällä oleva kansa, joka on minun kansaani, on yksinkertaista väkeä, ja se on nostanut minut kunniaan. Minun sanani on heidän lakinsa ja heidän pappinsa tottelevat käskyjäni, sillä muuten en minä heitä sietäisi. Kun puhun heidän nimissään, puhun omasta puolestani. Me vaadimme saada elää rauhassa. Teidän kansaanne me emme tarvitse. Jos me sallimme teidän istua tuliemme ääressä, niin teidän jäljessänne tulevat kirkkonne, pappinne ja jumalanne. Siis tietäkää: jokaisen valkoisen miehen, joka saapuu kylääni, minä pakoitan kieltämään jumalansa. Te olette ensimäinen, ja minä tahdon olla teille suopeamielinen. Mutta parasta olisi, että täältä poistuisitte ja mitä pikemmin, sen parempi itsellenne. —
— En ole vastuussa veljieni teoista — sanoi toinen merkityksellisesti hymyillen ja täyttäen piippunsa. Hay Stockard oli joskus yhtä ajattelevainen sanoissa kuin hän oli rohkea teoissa, mutta vain joskus.
— Mutta minä tunnen teidän rotunne — vastasi toinen. — Teillä on paljon veljiä ja te väkenne kanssa kuljette vain toisten edellä. Aikaa myöten he tulevat valtaamaan tämän maan, mutta ei minun aikanani Olen kuullut heidän jo saapuneen Suuren joen pääjuoksulle, ja hyvän matkaa alempana joella ovat venäläiset. —
Hay Stockard nosti päänsä yhdellä nykäyksellä. Tämähän oli yllättävä maantieteellinen paljastus. Hudson Bay-yhtiön asemalla Fort Yukonissa oltiin toista mielipidettä joen suunnasta; siellä otaksuttiin joen päättyvän Jäämereen.
— Yukon laskee siis Beringin mereen? — hän kysyi.
— Sitä en tiedä, mutta alempana ovat venäläiset, paljon venäläisiä. Ja sellaisia ei ole täällä eikä siellä. Voittehan mennä itse, niin näette omin silmin, mutta Koyukukia ylöspäin teidän ei pidä mennä, niinkauan kuin sotilaat ja papit tottelevat minun määräyksiäni. Niin kuuluu minun käskyni, Punaisen Babtisten, jonka sana on laki, ja joka on tämän kansan päällikkö. —
— Mutta jos en menisikään alas venäläisten, enkä takaisin veljieni luo? —
— Silloin joudutte te nopeasti jumalanne luo, joka on huono jumala ja valkoisten miesten jumala. —
Aurinko nousi veripunaisena pohjoiselle taivaanrannalle. Punainen Babtiste nyökkäsi kevyesti ja asteli: takaisin leiriinsä punarinta-satakielen liverrellessä.
Hay Stockard poltti piippunsa tyhjäksi tulen ääressä. Tuijottaessaan heikkenevään hiillokseen hän koetti ajatuksissaan seurata Koyukuk-joen tuntematonta yläjuoksua, tuon ihmeellisen joen, jonka pohjoisnavanpuoleinen retkeily päättyi täällä, missä se liitti vetensä liejuiseen Yukon-virtaan. Jos erään haaksirikkoutuneen merimiehen viimeisiin sanoihin oli luottamista, hän kun oli tehnyt tämän kamalan matkan maitse, ja jos hänen nahkaliiveistään tavattu pullo, joka sisälsi kultahiekkaa, jotain merkitsi, niin silloin olisi Pohjolan aarreaitta tuolla ylhäällä ikuisen talven maassa. Ja sinne johtavan portin kaitsijana seisoi Punainen Baptiste, tämä puolienglantilainen sekasikiö ja luopio, ja hän sulki tien.
— Haa! — Hay Stockard potkaisi hiilloksen sammuksiin. Sitten ojentautui hän laiskasti seisomaan ja kääntyi huolettomin ilmein katselemaan hohdetta pohjoisella taivaanrannalla.
2.
Hay Stockard sinkautti muutamia äidinkielensä karkeita, yksitavuisia kirosanoja. Hänen vaimonsa kohoitti katseensa padoista ja pannuista katsahtaen hänkin terävästi joelle. Vaimo oli kotoisin Taslinin maasta, ja hän oli oppinut määrittelemään miehensä kiihtyneet mielentilat. Koskipa kysymys taittunutta kengänhihnaa tai äkkinäistä hengenvaaraa, heti hän saattoi kuulemistaan kirouksista päätellä minkä arvoinen asia oli. Ja sentähden ymmärsi hän nyt, että kysymyksessä oli sellaista, mikä ansaitsi huomiota. Pitkä kanootti, jonka airoissa mailleen menevä aurinko välkehti, läheni joen yläjuoksulta käsin ohjautuen kohti maihinnousupaikkaa. Hay Stockard seurasi veneen kulkua jännittynein ilmein. Kolme miestä kohottautui ja kumartui, kumartui ja kohottautui säännöllisessä tahdissa; mutta punainen huivi, joka oli kierretty yhden miehen pään ympäri, veti hänen huomion puoleensa.
— Bill! — hän huusi. — Bill hei! —
Veltto jättiläinen kompuroi huojuvin; askelin toisesta teltasta ulos haukotellen ja hieroen unisia silmiään. Mutta uni karkkosi hänestä heti nähdessään vieraan kanootin.
— Tuhat tulimmaista! Tätä vielä puuttui! Senkin kirottu taivaaseen kaitsija! —
Hay Stockard kurottautui ottamaan pyssynsä, mutta ei sitä sitten ottanutkaan, hymähti vain katkerasti.
— Lähettäkää luoti hänen niskaansa — ehdotti Bill. — Siten hänestä helpoiten pääsemme. Varmasti hän turmelee meiltä kaiken jos päästämme hänet tänne. — Mutta Stockard hylkäsi tämän äärimmäisen ehdotuksen ja kääntyi käskemään vaimonsa palaamaan askareihinsa. Sitten huusi hän Billin pois rannasta. Kaksi kanooteissa seurannutta intiaania kiinnitti aluksen rantateloihin, ja kirkaspäähineinen matkustaja lähti astelemaan mäkeä ylös.
— Paavali Tarsolaisen lailla tervehdin minä teitä. Olkoon rauha ja
Jumalan armo teidän kanssanne! —
Tervehdys vastaanotettiin nyrpeällä vaiteliaisuudella.
— Hay Stockard, jumalankieltäjä ja filistealainen, tervehdykseni! Teidän sydäntänne hallitsee mammona, ilkeät henget raatelevat sieluanne ja teltassanne on nainen, jonka kanssa te elätte luvattomassa rakkaussuhteessa. Ja kaikkien näitten syntienne tähden olen minä, Sturges Owen, Jumalan lähetti, saapunut teidän luoksenne erämaahan kehoittamaan ja käskemään teitä ajoissa kääntymään ja katumaan pahoja tekojanne. —
— Säästäkää nuo lörpötyksenne, säästäkää! — keskeytti Hay Stockard suuttuneena. — Pian te tarvitsette kaiken taitonne, jos riittääkään, Punaista Baptistea vastaan, joka asuu tuolla. —
Hän osoitti kädellään intiaanileiriä, jossa Punainen Baptiste koetti saada selvyyttä vastatulleesta. Sturges Owen, valistaja ja Herran apostoli, meni jyrkänteen reunalle ja käski miehensä noutamaan leiritarpeet. Stockard seurasi häntä.
— Kuulkaa — tämä sanoi tarttuen lähetyssaarnaajaa olkapäähän. — Onko elämänne teille jonkin arvoinen? —
— Elämäni on Herran huomassa, minä olen vain mitätön työmies Hänen viinitarhassaan. —
— Voi, jättäkää jo tuo! Haluatteko, että teitä kidutetaan? —
— Jos se on Herran tahto. —
— No, sen päämäärän te täällä saavutatte millon tahansa, mutta sitä ennen tahtoisin teille antaa hyvän neuvon. Ottakaa se varteen tai ei — miten haluatte. Jäädessänne tänne keskeytyy työnne. Ja samainen kohtalo kohtaa ei vain teitä vaan niinikään seuralaisianne, Billiä, vaimoani — — —
— — — joka on Belialin tytär, eikä usko pyhään evankeliumiin — —
— ja minuakin. Paitsi kärsimyksiä itsellenne, tuotatte te niitä, myös meille. Paleltuani viime talvena yhdessä kanssanne, kuten hyvin muistanette, tiedän teidän olevan hyvän miehen ja hullun. Jos te pidätte velvollisuutenanne työskennellä pakanoitten hyväksi, niin pahaa siitä ei voine sanoa, mutta työnne mahdollisia seurauksia älkää unohtako. Tuo mies, Punainen Baptiste, ei ole intiaani. Hän on samaa rotua kuin mekin, hän on minunlaiseni visakallo ja yhtä mieletön mielipiteittensä kiihkoilija kuin tekin. Kun te molemmat kohtaatte, nousee helvetillinen melu, ja minulla ei ole vähäisintäkään halua sotkeutua selvittelyihinne. Ymmärrättekö? Noudattakaa neuvoani ja matkustakaa pois täältä. Seuratessanne jokea alas te tulette venäläisten luo. Heidän joukossaan on varmasti kreikkalaiskatolilaisia pappeja, ja he auttavat teitä pääsemään onnellisesti Beringin merelle — Yukon-virran suulle — ja sieltä ei sitten ole vaikeata palata sivistyneisiin oloihin. Luottakaa sanoihini ja lähtekää täältä niin pian kuin Herramme sen myöntää. —
— Se, jonka sydämessä Herra asustaa ja jonka kädessä on evankeliumi, ei pelkää ihmisiä eikä saatanaa — vastasi lähetyssaarnaaja järkähtämättömästi. — Tahdon tavata tuon miehen ja kamppailla hänen kanssansa. Yhdenkin luopion palauttaminen lammaslaumaan on suurempi arvoinen kuin tuhannen pakanan käännyttäminen. Se, joka on voimakas pahassa, saattaa tulla suureksi hyvänteossa, siitä on meillä esimerkkinä Saul, joka lähti Pamaskukseen saattaakseen kristittyjä vankeja Jerusalemiin. Tiellä kuuli hän Vapahtajan äänen, joka sanoi: Saul, Saul — miksi vainoot minua? Siitä lähtien Paavali muuttui Herran palvelijaksi ja hänestä tuli yksi kaikkein suurimpia sielujen pelastajia. Ja niinkuin tämä Paavali Tarsolainen, niin työskentelen minäkin Herran viinimäessä; tahdon kärsiä koettelemuksia ja tuskia, loukkauksia ja pilkkaa, lyöntejä ja kidutuksia Herrani nimessä. —
— Tuokaa tänne ylös se pieni teepussi sekä kattilallinen vettä — huusi hän seuraavassa silmänräpäyksessä seuralaisilleen. — Ja älkää unohtako hirvenlihaa ja paistinpannua. —
Kun hänen miehensä, jotka hän itse oli käännyttänyt, saapuivat rantaäyräälle, polvistuivat he kaikki kolme, kädet ja selkä lastattuina leiritarpeilla, ja kiittivät Jumalaa erämaan halki suorittamansa onnellisen matkan johdosta. Hay Stockard katseli heitä ivansekaisella tyytymättömyydellä; heidän liikkeittensä romantillisuus ja juhlallisuus ei liikuttanut hänen kovaa sydäntään. Punainen Baptiste seurasi yhä tapahtumia avonaisen paikan tuolta puolen; hän pani merkille rukoilevien tutunomaiset asenteet, ja hän muisteli nuorta naista, joka oli jakanut vuoteen hänen kanssaan tähtitaivaan alla vuorilla ja metsissä sekä tytärtään, joka lepäsi jossain synkän Hudson lahden rantamalla.
3.
— Hitto vie, Baptiste — en olisi saattanut edes ajatella sellaista. En hetkeäkään. Myönnän miehen olevan hullun ja suurtakaan hyötyä hänestä ei ole, mutta kaikissa tapauksissa en voi häntä luovuttaa, ymmärrättehän! —
Hay Stockard vaikeni ja koetti senjälkeen ilmaista sydämensä synnynnäisen siveysopin seuraavalla tavalla:
— Tuo mies on suututtanut minua, Baptiste, sekä nyt että aikaisemminkin, ja monet kerrat on hän tuottanut minulle kaikenlaisia ikävyyksiä. Mutta te ymmärrätte minua kun sanon — hän on samaa rotua kuin minä — valkoinen mies — ja — ja — niin, minä en voisi koskaan ostaa elämääni hänen elämällään, en vaikkapa hän olisi neekeri. —
— Olkoon niin — kuului Punaisen Baptisten vastaus. — Olen antanut teidän vapaasti valita. Palaan takaisin pappieni ja sotilaitteni kanssa, ja teidän on kiellettävä jumalanne tai muuten minä tapan teidät. Luovuttakaa pappi minulle, niin saatte itse lähteä rauhassa täältä. Muussa tapauksessa päättyy kulkunne tähän. Minun kansassani kytee vihamielisyys teitä kohtaan, jopa lapsissakin. Katsokaa tuonne — ne ovat nyt juuri varastaneet kanoottinne. —
Hän osoitti kädellään joelle. Joukko alastomia poikia oli vastakkaisella niemeltä uinut virran mukana kanooteille, joita he nyt kuljettivat poispäin ja edettyään rihlapyssyn kantaman ulottuvilta he kiipesivät veneenlaitojen yli ja sousivat maihin.
— Jättäkää pappi minulle ja te saatte kanoottinne takaisin. Niin.
Sanokaa mielipiteenne, mutta älkää hätäilkö. —
Stockard pudisti päätään. Hänen katseensa osui vaimoon Taslinin mailta, vaimoon, joka istui lähettyvillä pitäen hänen omaa lastaan rinnoillaan ja hän olisi epäröinnyt päätöksessään, ellei olisi tullut katsahtaneeksi edessä seisoviin miehiin.
— Minä en pelkää — huomautti Sturges Owen. — Herra suojelee minua voimakkaalla kädellään, ja minä olen valmis menemään yksin tämän uskottoman leiriin. Vielä ei ole liian myöhäistä. Usko siirtää vuoria. Yhdennellätoista hetkellä voin käännyttää hänen sielunsa oikealle tielle. —
— Töytäiskää tuo Baptiste lurjus kumoon ja otamme hänet kiinni — kuiskasi Bill käheästi herransa korvaan lähetyssaarnaajan jatkaessa puhettaan pakanalle. — Pidämme hänet panttivankina ja kidutamme häntä, jos nuo toiset käyvät sietämättömiksi. —
— Ei — vastasi Stockard. — Annoin hänelle sanani, että hän voisi tulla rauhassa keskustelemaan kanssamme. Tavanmukaiset sodansäännöt, Bill — vain sodansäännöt. Ja hän on käyttäytynyt rehellisesti, on varoittanut meitä ja muutakin sentapaista, ja — niin enhän, hitto vie, voi rikkoa sanaani, mies! —
— Voitte joka tapauksessa luottaa siihen, että hän kyllä panee uhkauksensa täytäntöön. —
— Siitä ei ole epäilystäkään, mutta en tahdo, että puoliverinen voisi kerskua olevansa minun kunniallisempi. Mutta miksi emme suostuisi hänen pyyntöönsä — antamalla hänelle lähetyssaarnaajan teemme lopun koko jutusta? —
— Ee-ei — venytteli Bill epäröiden.
— Puristaako varpaitasi — mitä? —
Bill hieman punastui, mutta ei vastannut. Punainen Baptiste odotti yhä lopullista päätöstä. Stockard meni hänen luokseen.
— Asianlaita on kuin kerroin. Saavuin teidän kyläänne, Baptiste, aikomuksella edetä Koyukukia ylöspäin. Tarkoitukseni eivät olleet pahat. Sydämeni oli vapaa pahasta. Ja on sitä nytkin. Niin ilmestyi tämä pappi kuten te häntä nimitätte. Minä en ole tuonut häntä tänne. Hän olisi tullut olinpa täällä tahi en. Mutta koska hän nyt on täällä ja hän kuuluu minun kansaani, niin olen minä velvollinen auttamaan häntä. Ja tässä sanassani aion pysyä. Ja mitään lastenleikittelyä siitä ei ole tuleva. Sillä kun leikki jälleen hiljenee, on kylänne oleva autio ja tyhjä ja teidän kansanne tuhoutunut aivan kuin suuren nälänhädän sattuessa. Tosin mekin häviämme samoin kuin useimmat sotureistanne — Mutta ne, jotka jäävät elämään, saavuttavat rauhan; outojen jumalien ja vieraitten pappien porina ei sitten enää tule surisemaan heidän korvissaan. —
Molemmat miehet kohottivat olkapäitään ja erkanivat; puoli-intiaani palasi takaisin leirilleen. Lähetyssaarnaaja kutsui molemmat seuralaisensa luokseen ja kolmisin he syventyivät rukoukseen. Stockard ja Bill hakkasivat kirveillään lähellä seisovat, harvalukuiset petäjät maahan ja laittoivat niistä sopivan varusteen. Lapsi oli nukahtanut ja vaimo asetti sen nahkakasan päälle, minkä jälkeen hänkin ryhtyi auttamaan leirin linnoittamisessa. Kun valmistukset olivat saatetut loppuun menivät molemmat miehet avonaiselle paikalle ja hakkasivat parista kohden pensaikon pois. Vastakkaiselta leiriltä kajahti sotarumpujen pärinä ja pappien äänet, näiden lietsoessa kansassa vihaa.
— Pahinta on että ne tulevat hyökkäämään joukottain — valitti Bill heidän palatessaan kirveet olalla takaisin.
— Ja että he odottavat keskiyön tuloa, jolloin on vaikea tähdätä. —
— Siis parhainta alkaa leikki heti. — Bill sieppasi kirveen asemesta rihlapyssynsä ja valikoi huolellisesti tuen itselleen. Eräs poppamies, joka oli heimolaisiansa pitempi, erottautui hyvin muusta joukosta. Bill tähtäsi häneen. — Onko kaikki kunnossa? — hän kysyi.
Stockard avasi ampumatarvelaatikon, osoitti vaimolle turvallisen paikan ja antoi merkin ampua. Poppamies kaatui. Hetken verran vallitsi täydellinen hiljaisuus, mutta sitten kuului raivokasta ulvontaa ja luunuolisade viilsi ilmaa.
— Haluaisinpa nähdä kaatamani lurjuksen — selitti Bill ladatessaan pyssynsä uudelleen. — Voisin vannoa ampuneeni häntä silmien väliin. —
— Mitäpä apua siitä olisi. — Stockard pudisti päätään alakuloisesti hymyillen. Baptiste oli kaikesta päättäen saanut tyynnytettyä sotaisimmat miehensä, sillä intiaanit eivät ryhtyneetkään laukauksen johdosta hyökkäykseen päivänvalossa, vaan peräytyivät nopeasti kylästä luodin kantaman ulkopuolelle.
Käännytysinnon kiihkeimmillään ollessa, kun Sturges Owen tunsi itsensä Jumalan käden suojelemaksi, olisi hän ilman pelkoa yksin uskaltautunut uskottomien leiriin yhtä valmiina ihmeen tapahtumiseen kuin marttyyri kuolemaan. Mutta sitä seuranneella odotusajalla hänen uskonvimmansa heikkeni ja luonnollinen itsesäilytysvaisto astui etualalle. Ruumiillinen kauhu voitti haltioituneen toivehikkuuden, rakkaus elämään kävi suuremmaksi kuin rakkaus Jumalaan. Mitään uutta tämä ei ollut. Hän tunsi uskonsa heikkenevän, kuten monasti aikaisemminkin. Olihan hän ennenkin taistellut sitä vastaan, mutta turhaan. Hänelle muistui mieleen, kuinka hän kerran keskellä vuolasta virtaa seuralaistensa mielipuolten tavoin taistellessa hirmuisia jäävuoria vastaan vaarallisimmilla hetkellä oli heittänyt airon kädestään ja alkanut hädissään huutaa Jumalalta armoa. Ja sentapaista oli hänelle sattunut muulloinkin. Tämänlaiset muistot eivät olleet mieluisia. Hän tunsi häpeävänsä sielunsa heikkoutta, sitä, että ruumis niin helposti anasti ylivallan. Mutta — rakkaus elämään, rakkaus elämään! Sitä hän ei voinut tukahduttaa. Se se oli saanut hänen esi-isänsä jo ammoisista ajoista saakka jatkamaan sukua ja se häntäkin velvoitti tekemään samoin kuin he. Hänen urhoollisuutensa, jos sitä siksi voi nimittää, oli uskonkiihkon tuotetta, kun sitä vastoin Stockard ja Billin rohkeus johtui syvälle juurtuneesta ihanteellisuudesta. Heidän rakkautensa elämään ei ollut sen vähäisempi, mutta rakkaus rodun perintätapoihin oli paljon voimakkaampi — hekin pelkäsivät kuolemaa, mutta silti he eivät halunneet häpeän hinnalla ostaa omaa elämäänsä.
Lähetyssaarnaaja nousi hetkellisen uhrautumishalun innoittamana. Hän puolittain ryömi rintavarustuksen yli mennäkseen vastakkaiseen leiriin, mutta pian hän vaipui voihkien maahan. Koko hänen ruumiinsa vapisi ja hän alkoi ääneensä valittaa: — Henki on voimakas! Henki on voimakas! Kuka minä olen vastustaakseni Herran tahtoa? Jo ennen maailman luomista oli kaikki elämä kirjaan kirjoitettu. Minä vaivainen mato — kuinka voisin minä muuttaa sivua, edes yhtäkään sanaa siitä? tapahtukoon Herran tahto. —
Bill kurottautui rintavarustuksen yli, nosti papin ylös ja pudisti häntä rajusti sanaakaan sanomatta. Sitten jätti hän tämän värisevän hermoläjän ja käänsi huomionsa molempiin puoliverisiin. He eivät näyttäneet tuntevan pelkoa, vaan valmistautuivat innokkaasti lähenevään taisteluun.
Stockard oli puhellut hiljaisella äänellä Taslinin maalta olevan vaimon kanssa, ja nyt hän kääntyi katsomaan mihin lähetyssaarnaaja oli joutunut.
— Tuokaa hänet tänne — komensi hän Billiä.
Kun Sturges Owen oli asianmukaisesti asetettu hänen eteensä, sanoi hän käskevällä äänellä: — No niin — nyt teidän on tehtävä meidät mieheksi ja vaimoksi, mutta pian. — Senjälkeen kääntyi hän Billin puoleen ja jatkoi selittääkseen käytöstään: — Mahdotonta on edeltäkäsin tietää miten tämä jupakka päättyy ja senpä vuoksi parasta saada asiat järjestykseen. —
Nainen alistui empimättä valkoisen herransa käskyyn. Hänelle vihkiminen ei ollut mistään merkityksestä. Katsantokantansa mukaisesti hän piti itseänsä Stockardin vaimona jo siitä lähtien kuin he olivat asettautuneet yhteen. Molemmat soutajat olivat todistajina. Bill seisoi lähetyssaarnaajan vieressä ja piti varansa, ja kun sormuksen antamisen aika tuli, niin tarttui Stockard paremman puutteessa etu- ja keskisormellaan naisen sormeen.
— Ja nyt — suudelkaa morsianta! — komensi Bill. Ja Sturgen Owen oli liiaksi masennuksissa ollakseen tottelematta.
— Ja nyt ristikää lapsi! —
— Nopeasti ja kunnollisesti! —pauhasi Bill.
— Meidän on valmistauduttava pitkälle matkalle — selitti isä ottaessaan lapsen äidin sylistä. — Erään kerran ollessani pitkällä matkalla oli minulla muassani kaikkea, paitsi ei suoloja. Ja sitä matkaa en voi unohtaa. Jos nyt vaimo ja lapsi on yöllä saatettava yli virran, niin kaikkea on pantava mukaan. Ymmärräthän Bill — varovaisuus ei ole vahingoksi. —
Tuotiin astiallinen vettä ja kastetoimituksen loputtua kannettiin lapsi vaarattomaan nurkkaukseen rintavarustuksen suojaan. Nuo kaksi miestä sytyttivät tulen illallisen valmistamista varten.
Aurinko kiisi pohjoista taivaanrantaa. Sen puoleiset pilvet muuttuivat verenpunaisiksi. Varjot pitenivät, ilma hämärtyi ja metsän pimennoissa elämä vähinerin kuoleutui. Vieläpä villilintujen joelta kuuluva käheä katkatus harveni ja hiljeni. Mutta vastakkaisen leirin alkuasukkaitten aikaansaama melu sitä vastoin kasvoi kasvamistaan, rummut pärisivät ja hurjat sotalaulut halkaisivat ilmaa. Mutta kun aurinko laski, lakkasi melu.
Keskiyön aikana oli kaikki hiljaista. Stockard kohottautui polviensa varaan ja alkoi tähyillä hirsien välitse. Lapsi vaikeroi unissaan ja se hermostutti häntä. Äiti kumartui pienokaisen puoleen, mutta tämä olikin jälleen nukahtanut. Hiljaisuus oli aivan täydellinen. Silloin äkkiä punarinta-satakielet alkoivat laulaa täydellä kurkulla. Yö oli loppunut.
Leirien välisellä avonaisella paikalla läheni joukottain tummia haamuja. Nuolet suhisivat, kaarijänteet vingahtelivät. Rihlapyssyt vastasivat kumeammassa äänilajissa. Voimakkaan käsivarren heittämä keihäs lävisti Taslinin mailta olevan naisen kumartuneena lapsen yli. Ja toinen keihäs sukeltautui puunrunkojen väliin pysähtyen lähetyssaarnaajan käsivarteen.
Hyökkäystä oli mahdoton torjua. Avonaisen paikan keskellä makasi läjittäin ruumiita, mutta jäljelle jääneet hyökkäsivät yhä edelleen ja paiskautuivat rintavarustuksia vastaan tai niitten yli aivankuin mahtavat merenaallot. Sturges Owen pakeni telttaan, ja nuo toiset kolme miestä hautautuivat pian eteenpäin vyörivan ihmismeren jalkoihin. Vain Hay Stockardin onnistui jälleen kohota pinnalle. Hän käsitteli päällekarkaavia alkuasukkaita kuin vikiseviä koiranpenikoita. Hän oli saanut siepatuksi käteensä kirveen. Tumma käsi tarttui lapsen paljaaseen jalkaan, veti pienokaisen äitinsä ruumiin alta ja heitti murskaksi läheisintä kantoa vastaan. Stockard halkaisi pahantekijän kallon aina niskaan myöten ja teki sitten parempaa tilaa itselleen. Mutta villien rengas vain tiukkeni hänen ympärillään, keihäitä ja nuolia lensi häntä kohti aivan satamalla. Aurinko pilkisti esiin valaisten punertavilla säteillään taistelijat. Kaksi kertaa hänen kirveensä takertui kiinni liian syvän osuman vuoksi, ja vihamiehet pääsivät häneen käsiksi. Mutta jälleen hän työnsi heidät syrjään. Kaatuneita punanahkoja kasaantui hänen ympärilleen, hänen jalkansa polkivat kuolleita ja kuolevia, maa muuttui liukkaaksi verestä. Ja päivä valkeni ja linnut lauloivat — — — Äkisti intiaanit perääntyivät kauhun valtaamina hänen luotaan, ja hän nojautui hengästyneenä kirveeseensä.
— Kautta sieluni! — huusi Punainen Baptiste.— Sinä olet todella mies.
Kiellä Jumalasi, niin saat elää. —
Stockard vannoi levollisesti, ettei hän tulisi sitä tekemään.
— Katsokaa! Katsokaa! Pelkää kuin nainen! — Se oli Sturges Owen, joka vietiin puoli-intiaanin luo.
Lukuunottamatta naarmua käsivarressa oli lähetyssaarnaaja säilynyt haavoitta. Täynnä mieletöntä kauhua tähyilivät hänen silmänsä joka suuntaan. Stockardherjaajan sankarivartalo, haavojen ja nuolien viileskelemänä, uhmaten nojautuneena kirveeseensä, välinpitämättömänä, lannistumattomana ja ylpeänä, kiinnitti hänen harhailevan katseensa. Ja hän tunsi suurta kateutta tätä miestä kohtaan, joka näin rauhallisena saattoi katsoa kuolemaa silmiin. Varmasti oli Kristus ollut samaa laatua — mutta ei hän, Sturges Owen. Ja minkätähden ei hän? Epämääräisesti hän tunsi esi-isiltään perimänsä hengen heikkouden ja hänet valtasi viha sitä kaiken määräävää voimaa kohtaan, joka oli tehnyt hänet, palvelijansa, näin heikoksi. Voimakkaampikin mies kuin hän olisi näin suuren vihan vallassa ja moisissa olosuhteissa joutunut kiusaukseen kieltää uskonsa, ja Sturges Owella ei ollut muita mahdollisuuksia valittavana. Peläten ihmisten vihaa hän voi pettää jumalan. Hänet oli kasvatettu palvelemaan Herraa ja tullakseen maahan lyödyksi. Hänelle oli annettu usko, mutta ei uskon voimaa. Ja se oli väärin.
— Missä on nyt sinun jumalasi? — kysyi puoli-intiaani.
— En tiedä. — Hän seisoi suorana ja jäykkänä kuin lapsi, joka vastaa ulkoa oppimansa katkismusläksyn.
— Onko sinulla mitään jumalaa? —
— On ollut. —
— Ja nyt? —
— Ei ole. —
Hay Stockard kuivasi veren silmistään ja nauroi.
Lähetyssaarnaaja katseli uteliaana häneen ollen kuin unessa. Hänet valtasi poissaolemisen tunne, ikäänkuin hänet olisi siirretty jonnekin kauas. Hän ei ottanut osaa siihen mitä oli tapahtunut tai tulisi tapahtumaan. Hän esiintyi vain kauempaa katselijana, niin, hyvin kaukaa. Baptisten sanat tuskin saavuttivat hänet.
— Hyvin sanottu. Pitäkää silmällä, että tämä mies vapautetaan ja ettei hänelle mitään pahaa tapahdu. Lähteköön rauhassa täältä. Antakaa hänelle kanootti ja ruokatarpeita. Menköön venäläisten luo, niin että voi kertoa näiden papeille Punaisesta Baptistesta, jonka maassa ei ole mitään jumalaa. —
He taluttivat lähetyssaarnaajan jyrkänteen reunalle, mutta tässä he pysähtyivät nähdäkseen murhenäytelmän loppuosan. Puoli-intiaani kääntyi nyt Hay Stockardin puoleen.
— Jumalaa ei ole olemassa — saneli hän. Stockard nauroi vastaukseksi.
Eräs nuori alkuasukas kohotti keihäänsä iskuasentoon.
— Onko sinulla jumala? —
— On! Minun isieni Jumala. —
Stockard tarttui lujemmin kirveensä varteen. Punainen Baptiste antoi merkin ja keihäs lensi suoraan kohti Stockardin rintaa. Sturges Owen huomasi keihäänkärjen pistävän esiin selästä — hän näki Stockardin naurussa suin horjuvan, ja kuinka keihäänvarsi tunkeutui yhä syvemmälle miehen kaatuessa. Sitten hän meni alas joelle ja lähti venäläisten luo kertomaan Punaisesta Baptistesta, jonka maassa ei ole mitään jumalaa. —