SIWASH-NAINEN.
— Jos minä olisin —
Naisen sanat sinänsä eivät olleet niin räikeät, mutta se musertava ylenkatse, joka kiilui hänen mustissa silmissään, ei jäänyt huomaamatta molemmilta teltassa olevilta miehiltä.
Tommy, englantilainen merimies, väänteli itseään, mutta vanha, ritarillinen Dick Humphries, kalastaja Cornwallista ja entinen amerikkalainen lohikapitalisti, hymyili naiselle yhtä hyvänsuopeasti kuin konsanaan. Hän oli antanut naisille niin lavean tilan parkkiintuneessa sydämessään, ettei hän osannut harmistua heidän nyreillä olostaan, kuten hänellä oli tapana sanoa, tai kun heidän rajoitettu näköpiirinsä esti heitä tarkkaamasta asiaa joka puolelta. Ja sentähden he eivät sanoneet mitään, nämä kaksi miestä, jotka kolme päivää sitten olivat ottaneet naisen puoleksi paleltuneena telttaansa, jossa hän oli lämminnyt, ja antaneet hänelle ruokaa sekä pelastaneet hänen tavaransa intiaanikantajain käsistä. Sitäpaitsi oli viimeksimainittu teko vaatinut heiltä joukon dollareita, puhumattakaan siitä, että heidän oli täytynyt käyttää väkivaltaa — Dick Humphriesin oli koko ajan pitänyt seistä silmä pyssyntähtäimellä Tommyn jaellessa intiaaneille kantopalkkiot oman arviointinsa mukaan. Sinänsä koko tapahtuma oli vähästä merkityksestä, mutta sitä suurempiarvoinen se oli naiselle, joka epätoivoisen yksinäisenä oli mukana yhtä epätoivoisella Klondyke-ryntäyksellä vuonna 1897. Miehet yleensä olivat sidotut omiin pakoittaviin tehtäviinsä, ja he eivät hyväksyneet sitä, että naiset yksinpäin olivat lähteneet uhmaamaan napaseudun vaikeuksia.
— Jos minä olisin mies, niin varmasti tietäisin mitä tehdä — toisti Molly, nainen, jonka silmät säkenöivät, tuoden sen kautta ilmi viideltä perättäiseltä amerikkalaispolvelta perimänsä karskiuden.
Seuranneen hiljaisuuden vallitessa asetti Tommy pannullisen korppuja Yukon-liedelle ja lisäsi polttoaineksia. Hänen auringonpaahtama ihonsa oli saanut punertavan hohteen, ja hänen kumartuessa alas voi huomata hänen niskansa olevan aivan tulipunaisen. Dick työnteli taukoamatta kolmikulmaista purjeneulaa repaleisten solkihihnojen läpi, eikä antanut hyväntahtoisuutensa vähimmässäkään määrin häiriytyä rajuilmasta, joka uhkasi purkautua heidän häväistyssä teltassaan.
— Niin — jos te siis olisitte mies? — hän kysyi ystävällisyyttä ilmaisevalla äänellä. Kolmikulmainen neula juuttui kosteaan nahkaan, ja hän lakkasi hetkiseksi työskentelemästä.
— Silloin minä myös olisin mies. Minä kiinnittäisin kantamukset selkääni ja lähtisin eteenpäin. Minä en kuluttaisi aikaa leirissä täällä, kun Yukon voi jäätyä minä päivänä tahansa, ja kun tavarat eivät ole edes kannettavan matkan puolitiessä. Ja te — te olette miehiä, ja te istutte täällä kädet ristissä ja pelkäätte vähäistä tuulta ja sadetta! Tahdonpa todella sanoa teille, että meidän jenkkimme ovat toisenlaista tekoa. He lähtisivät Dawsoniin, vaikka heidän olisi kuljettava helvetin liekkien läpi. Ja te, te — — — Kunpa olisin mies! —
— Minä iloitsen siitä, ettette ole mies, rakas lapsi — Dick Humphries kietaisi rihman neulan ympärille ja veti sen sitten parilla näppärällä väännöllä ja kerran nykäisemällä nahan läpi.
Ankara tuulenpuuska antoi teltalle ohimennen aimo korvapuustin, ja jäänsekainen sade rytisi hirveällä voimalla ohutta telttakangasta vasten. Savu, joka ei päässyt kohoamaan ylöspäin, löi sensijaan alas täyttäen teltan tuoreen kitkerällä kuusipuuntuoksulla.
— Hyvä Jumala! Minkätähden nainen ei pysty käsittämään järkisyitä? — Tommy kohotti päänsä savusta ja silmäili tyttöä kirvelevin ja vuotavin silmin.
— Ja miksei mies kykene osoittamaan miehuutta? — Tommy hypähti pystyyn päästäen kirouksen, mikä olisi saattanut vähemmän arkaluontoisen naisen kauhun valtaan. Hän riuhtaisi lujat köysisolmut auki niin että teltan ovi avautui.
Kaikki kolme katselivat ulos. Näky ei ollut rohkaiseva. Surkean näköisen etualan muodostivat muutamat läpimärät teltat, joitten takaiseen alaspäin viettävään maastoon kaikkialla tulvehtiva vesi oli syönyt syvän uoman yhtyen alempana kuohuvaan vuoristokoskeen. Siellä täällä näkyi vaivaiskuusia, jotka olivat juurtuneet ohueeseen, liettyneeseen maahan ja osoittivat oikeata metsää olevan lähistöllä. Taaempana, vastakkaisella rinteellä, häämöittivät sadekuurojen läpi valkoisen, aavemaisen jäätikön epämääräiset piirteet. Heidän parhaillaan katsellessa ulos irtautui sen mahtavalta etusivulta suuri lohkare syöksyen alas laaksoon, jossa se osui kohtaan, missä maa pinnan alta osui olemaan onttoa, niin että syntyi pauhina, joka hetkeksi yritti myrskyn äänen. Molly vetäytyi tahtomattaan kauemmaksi ovelta.
— Katsokaa tuonne, nainen! Katsokaa silmät suurina! Kolme mailia myrskyssä Crater Lake'en — kahden jäätikön yli — yli jäähuurteesta liukkaiden kalliokielekkeiden — kahlata polvia myöten tulvan kuohuttamissa koskissa. Katsokaa, te jenkkinainen, minä sanon — katsokaa. Tuolta tapaatte rakkaita maamiehiänne! — Tommy viittoi intohimoisesti vapisevalla kädellään kohti huojuvia telttoja. — Ne ovat jenkkejä jokaikinen. Ja ovatko he taipaleella? Onko siellä edes yhtä ainoata naisesta syntynyttä, joka olisi kiinnittänyt taakan selkäänsä? Ja te ryhdytte opettamaan meille miehille mitä tehdä? Katsokaa, sanon minä! — Uusi hirvittävän suuri lumivyöry syöksyi jäätiköltä alas laaksoon. Tuuli työntyi oviaukosta sisään ja pullistutti teltan seinämät niin, että koko teltta huojui kuin suuri, maahan kiinnitetty ilmapallo. Savu tunkeutui joka paikkaan ja jääkiteet pieksivät heidän kasvojaan ja käsiään. Tommy kiskaisi äkisti ovisuojuksen alas ja ryhtyi jälleen kyyneliä kysyvään askarteluunsa lieden ääressä. Dick Humphries paiskasi korjaamansa hihnat nurkkaan ja sytytti piippunsa. Molly oli joksikin aikaa mykistetty.
— Minun vaatteeni! — huudahti hän äkkiä puolittain itkien — naisellisuus oli saanut hänessä ylivallan.
— Ne jäivät varastoteittaan aivan päällimmäisiksi ja tietysti ne nyt menevät piloille! Kokonaan piloille! —
— Malttakaahan toki! — virkahti Dick viimeisen valittavan sanan päästyä tytön huulilta. — Älkää niitten vuoksi olko huolissanne, pikku ystäväiseni. Ikäni Ikäni perusteella soveltuisin hyvin teille sedäksi ja minulla on teitä vanhempi tytär, ja minä hankin teille uudet rimssut ja rämssyt Dawsoniin tultuamme, vaikka se minulle maksaisi viimeiset dollarini. —
— Dawsoniin tultuamme! — Tytön ääni ilmaisi jälleen mitä syvintä halveksumista. — Kyllä te lahoatte matkan varrelle, te hukutte johonkin pieneen lätäkköön — te — englantilaiset! —
Näillä räjähdyksentapaisen kiivaasti lausumillaan sanoilla hän oli ilmaissut keksimänsä pahimman herjauksen. Ellei siitäkään olisi apua, niin mikä sitten tepsisi noihin miehiin? Tommyn niska muuttui jälleen tulipunaiseksi, mutta hän puri vain hammasta sanomatta sanaakaan. Dickin silmät kävivät entistä lempeämmiksi. Hänellä oli Tommyyn nähden se etu, että hänellä aikoinaan oli ollut valkoinen vaimo.
Viiden amerikkalaissyntyisen sukupolven veri voi määrätyissä olosuhteissa koitua sangen kiusalliseksi perinnöksi, ja niin saattaa esimerkiksi käydä, kun on joutunut lähimmän sukulaiskansan jäsenten vieraanvaraisuutta nauttimaan. Molemmat miehet olivat englantilaisia. Maalla ja merellä olivat tytön esi-isät ja heidän jälkeläisensä voittaneet englantilaiset. Ja samoin tulisivat he vastedeskin tekemään. Hänen rotunsa perintätavat puolustivat hänessä entisyyttä. Hän tosin oli nykyajan nainen, mutta mahtava menneisyys kiehui hänen veressään. Ei yksistään Molly Travis käyttänyt kumisia saappaita, kuttaperkka-takkia ja solkihihnoja; kymmenien tuhansien manalle menneiden sisarien varjokädet kiristivät lujemmiksi hänen solkihihnojaan ja saivat aikaan sen, että hänen yhteenpuristettujen huultensa ja silmiensä ilme kävi niin päättäväiseksi. Hän, Molly Travis, tahtoi saattaa häpeään nämä englantilaiset, ja nuo lukemattomat varjot tulisivat häntä tehtävässään auttamaan.
Kumpikaan mies ei millään tavalla estellyt tyttöä. Kerran Dick ehdotti, että tyttö ottaisi päällensä hänen öljytakkinsa, koska hänen omansa oli tuskin paperia kestävämpi moisessa myrskyssä. Mutta tyttö ilmaisi omapäisyytensä niin pontevasti, että Dick senjälkeen keskitti kaiken huomionsa vain piippuunsa, kunnes tyttö ulkoapäin oli sitonut teltansiekaleet kiinni ja lähtenyt astelemaan poispäin vettä tulvehtivassa maassa.
— Luuletko, että hän selviytyy? — Dickin kasvojen ilme ei ollut yhtä rauhallinen kuin hänen äänensä.
— Ettäkö selviytyy? Jos hän pysyy pystyssä varastohuoneelle saakka, niin voit olla varma siitä, että hän tulee pähkähulluksi pakkasesta ja kärsimyksistä. Vai selviytyisi? Halpaantunut ja sekapäinen hänestä tulee. Kyllähän sinä sen tiedät, Dick, sinä, joka olet ollut myrskyn kynsissä Cap Hornin ympärillä. Sinä tiedät, miltä tuntuu maata märssypurjeen raa'alla tällaisessa ilmassa ja kamppailla jääkiteitä ja lunta vastaan seilien ollessa jäästä kankeat. Lopulta sitä on valmis heittämään kaiken oman onnensa nojaan ja itkemään kuin sylivauva. Vaatteitako noutamaan? Hän ei kykenisi eroittamaan hametta teekannusta tai huuhtelukattilasta. —
— Oli kai väärin, että päästimme hänet menemään?
— Mitä vielä. Jumala minua auttakoon, Dick, mutta varmasti hän olisi tehnyt tämän teltan pieneksi helvetiksi meille koko loppumatkan ajaksi, ellemme olisi päästäneet häntä lähtemään. Vika on siinä, että hänelle on suotu liiaksi intoa. Mutta tämä retki sitä kaiketi hieman jäähdyttää. —
— Niin, tyttö on aivan liian karski — myönsi Dick. — Mutta kunnon tyttö hän on joka tapauksessa. Hemmetin hullua oli hänen lähteä moiselle retkelle, mutta pidän hänestä kuitenkin paljon enemmän kuin senkaltaisista naisista, jotka koko ajan kuin haluaisivat sanoa: ota minut syliini ja kanna minua! Hän muistuttaa meidän äitejämme, Tommy, niin että kyllä sinun on annettava anteeksi hänen karskiutensa. Kunnon miehen synnyttäjäksi vaaditaan kelpo naista. Lapsi ei ime miehuutta hentomielisen äidin rinnoilta. Ei lehmä milloinkaan kykene tiikeriä synnyttämään. —
— Ja kun naisväki käy tolkuttomaksi, pitääkö meidän muitta mutkitta tyytyä siihen, niinkö? —
— Se olisi kyllä parasta. Terävä puukko lyö syvemmän haava kuin tylsä — mutta sehän ei lainkaan edellytä takomaan terää tylsäksi. —
— Lienet hyvinkin oikeassa, mutta mitä erikoisesti naisväkeen tulee, niin tuntuu minusta siltä kuin olisi kohtalainen terävyys paikallaan. —
— Mitäpä sinä siitä tietäisit? — kysyi Dick.
— Vähän sentään. — Tommy kurottautui ottamaan käteensä parin Mollyn märkiä sukkia ja levitti ne polvilleen kuivamaan.
Dick katsoi häneen ärtyisästi ja meni sitten kaivelemaan Mollyn yösäkkiin, josta hän veti esille muutamia kastuneita vaatekappaleita ja levitti ne kuivamaan liedestä säteilevään lämpöön.
— Muistaakseni olet sanonut, ettet ole ollut naimisissa?— sanoi hän.
— Olenko sanonut? No, enhän olekaan — tahtoo sanoa — niin, totta pulmakseni olen ollut. Ja sellaisen kelpo naisen kanssa, että vertaistaan tuskin tapaa. —
— Pettikö ankkuri ja myrsky vei mennessään? —
— Tavallaan — — — Lapsivuode — lisäsi Tommy hetken vaitiolon jälkeen
Pavut kiehuivat liian rajusti, niin että hänen oli ne siirrettävä kauemmaksi liedelle. Sitten silmäili hän korppujaan, koetteli niitä puutikulla ja nosti ne sivulle heittäen samalla kostean pyyhenliinan niitten päälle. Kuten Dickin laisilla miehillä oli tapana, niin hänkin hillitsi heränneen mielenkiintonsa ja odotti vaitiollen.
— Naiseni oli aivan toista maata kuin Molly — Siwash-heimoa, näetkös.
Dick nyökkäsi merkiksi, että oli ymmärtänyt.
— Ei niin ylpeä ja tahdonluja, mutta peräti uskollinen myötä- ja vastoinkäymisessä. Hän hoiti airoa yhtä hyvin kuin kuka tahansa ja kesti nälkää kärsivällisesti kuin Job. Meni keulaan, kun se useammin oli veden alla kuin päällä ja kokosi purjeet yhtä rivakasti kuin mies. Kerran otin hänet mukaan kullanetsintäretkelle ylämaahan Teslin taholle, ohi Surprise Daken ja Little Yellow-Headin. Muona loppui, ja me söimme koiramme. Koirat loppuivat, ja me söimme valjaat, mokkasiinit ja turkikset. Mutta hän ei päästänyt pienintäkään valitusta, ei vähäisintäkään ilmettä, mikä oli sanonut: 'ota minut syliisi ja kanna minua!' Ennen lähtöämme oli hän ehdottanut, että ottaisin enemmän ruokavaroja mukaan, mutta kun ne sitten loppuivat, niin ei hän kertaakaan kiusoitellut minua sanomalla: 'mitä minä sanoin lähtiessämme?' 'Ei se mitään merkitse, Tommy', sanoi hän päivä päivältä, vaikka olikin niin heikko, että tuskin kykeni lumikenkiä nostamaan, ja vaikka jalkansa olivat ponnistuksista pahasti hiertyneet. 'Ei se merkitse kerrassaan mitään. Tahdon mieluummin kuihtua nälkään sinun omanasi, Tommy, kuin olla George-päällikön kloochina, hänen, joka viettää potlachia joka päivä. George oli chilcatkansan päällikkö, näetkös, ja hän olisi kauhean mielellään ottanut naiseni. —
— Suuria päiviä ne silloiset. Olin todella pulska poika saapuessani
rannikolle. Karkasin eräästä valaanpyyntilaivasta, Pole Starista,
Unalaskassa, ja kuljin alas Sitkaan muuan saukonpyytäjän matkassa.
Siellä yhdyin Onnen-Jackin seuraan — tunnetko hänet? —
— Oli loukkujeni peräänkatsojana Columbiassa — vastasi Dick. — Melko hurjapäinen velikulta, eikö niin? Ja kiintynyt wiskyyn ja naisiin? —
— Juuri hän. Pidin kauppaa hänen kanssaan pari myyntikautta — hooch-juomia ja huopia ja sentapaista.
Sitten hankin oman aluksen ja etten olisi hänen tiellään, siirryin minä Juneaun taholle. Ja siellä se oli kuin minä tapasin Killisnoon — lyhykäisyyden vuoksi aloin häntä nimetä Billyksi. Kohtasin hänet intiaanien järjestämässä tanssitilaisuudessa rannalla. George-päällikkö oli siltä vuodelta päättänyt kauppa-asiansa stickskansan kanssa, joka asui solan toisella puolella, ja hän oli Dyeasta saapunut juhlaan puoli heimoa mukanaan. Tanssipaikka kiehui siwasheja, ja minä olin ainoa valkoinen. Kukaan ei tuntenut minua paria nuorta miestä lukuunottamatta, jotka olin tavannut Sitkan seuduilla, mutta Onnen-Jack oli minulle jutellut paljon heistä. —
— He puhuivat kaikki chinookkieltä, mutta heillä ei ollut aavistustakaan siitä, että minä osasin papattaa sitä paremmin kuin monet heistä — ainakin paremmin kuin pari tyttöstä, jotka olivat tulleet Haines Missionsista Lynn Canalia ylöspäin. Mainitut tytöt olivat näppärän näköisiä, kauniita katsella ja vähältä piti, etten käynyt heitä lemmiskelemään, luonteeltaan he olivat terhakoita kuten äsken syntyneet turskanpoikaset — ja aivan liian suulaita, käsitäthän. Senjohdosta, että olin uusi tulokas alkoivat he tehdä pilaa minusta tietämättä, että ymmärsin jokaikisen sanan, minkä he lausuivat. –
— En ollut asioista tietääkseni, vaan aloin tanssia Tillyn kanssa, ja mitä kauemmin tanssimme, sitä enemmän sydämemme lämpenivät. 'Varmasti hän katselee itselleen tyttöä', sanoi toinen Missionsin tytöistä, ja toinen heilahutti niskojaan ja vastasi: 'Ihmekkös hänen on saadessa, kun tytöt kilvan heittäytyvät poikien syliin'. Kaikki ympärillä seisovat nuoret miehet ja naiset alkoivat nauraa hihittää kuultuaan tytön vastauksen. 'Hän on kaunis poika', sanoi edellinen tyttö. En tahdo kieltää näyttäneeni poikamaiselta ja ihonikin oli sileä, mutta itse asiassa olin jo monet vuodet käynyt täydestä miehestä, niin että tytön sanat suututtivat minua. 'Tanssii päällikön tyttären kanssa', hihitti toinen, luulen, että George pian iskee häntä airon lavalla ja lähettää hänet sinne, missä hänen oikea paikkansa on'. Päällikkö oli tähän asti ollut surkean näköinen, mutta nyt hän alkoi nauraa polviaan pidellen. Hän oli pitkä roikale ja olisi kyllä voinut lyödä airolla. —
— Mistä nuo tytöt ovat? — kysyin Tillyltä tanssissa pyöriessämme. Ja heti kun hän oli maininnut heidän nimensä, muistui mieleeni kaikki mitä Onnen-Jack oli heistä kertonut. Hän oli kuvannut koko heidän elämänsä yksityisseikkoja myöten — sellaisiakin tapahtumia, joista heidän omaisillaan ei ollut aavistustakaan. Mutta minä pysyin yhä vaiti ja seurastelin vain Tillyn kanssa Missionsin tyttöjen silloin tällöin päästellessä suustaan kirpeitä huomautuksiaan, joille kaikki toiset nauroivat. 'Odota hetkinen, Tommy', sanoin itselleni, 'odota vielä vähän!' —
— Ja minä maltoin mieleni siihen asti, kunnes seura alkoi hajaantua ja huomasin, että George oli hankkinut airon minua varten. Kaikki pitivät varmana, että tanssin loputtua syntyisi meteli. Mutta minä astuin joukon keskelle yhtä huolettomana kuin nyt tässä istun. Missionsin tytöt sinkauttivat vasten kasvojani sukkeluuden ja vaikka olinkin sangen kiukuissani piti minun purra huuliani pysyäkseni totisena. Sitten käännyin äkkiä heidän puoleensa. —
— Oletteko jo kaiken sanonut? — kysyin heidän omalla kielellään. Olisitpa nähnyt heidän ilmeensä, kun kuulivat minun puhuvan chinoockkieltä. Ja minä päästin koko kaunopuheisuuteni valloilleen. Kuvasin kaiken minkä tiesin heistä itsestään ja koko heidän suvustaan, heidän isistään ja äideistään, sisaristaan ja veljistään — kerroin tarkalleen, mitä kustakin tiesin. Vedin esille kaikki heidän kolttosensa, pälkähät, joissa he olivat olleet ja kaikki ne häpeätahrat, joihin he olivat syyssä. Pelkäämättä seurauksia löylyytin minä heitä oikein olan takaa, ilman armoa. Kaikki kokoontuivat ympärillemme. He eivät olleet tähän mennessä tavanneet valkoista miestä, joka olisi osannut niin näppärästi käytellä heidän papatustaan kuin minä. Kaikki nauroivat paitsi molemmat Missionsin tytöt. Päällikkö Georgekin unohti aironsa tai liekö hänessä herännyt niin suuri kunnioitus minua kohtaan, ettei hän ryhtynyt sitä käyttämään. —
— Ja tytöt sitten! 'Ole vaiti, Tommy!' he huusivat ja kyyneleet valuivat pitkin heidän poskiaan. 'Oi, ole niin kiltti ja vaikene. Tahdomme olla oikein kilttejä. Aivan varmasti, Tommy, siihen voit luottaa'. Mutta olinhan selvillä heistä, ja minä en säälinyt heidän ainoatakaan heikkoa kohtaansa. Enkä hellittänyt, ennenkuin he langeten polvilleen rukoilivat minua vaikenemaan. Pidin koko ajan silmällä George-päällikköä, mutta tämä näytti epäröivän uskaltaako vai ei käydä kimppuuni ja nauroi lopuksi pois mielestään koko jutun. —
— Niin se oli. Ja ennenkuin sinä iltana erosin Tillystä, annoin hänelle lupauksen, että palaisin suunnilleen viikon kuluttua ja että silloin halusin tavata häntä. Hänen sukunsa ei ole järin paksunahkaista myötä- ja vastenmielisyyden osoittamisessa, ja hän itse näytti kovin tyytyväiseltä, tuo rehellinen sielu. Niin, hän oli kelpo tyttö, enkä laisinkaan ihmettele sitä, että päällikkö oli häneen ihastunut. —
— Minua onnisti mainiosti. Riistin tuulen päällikön purjeista jo ensi luovailulla. Aikomukseni oli ottaa tyttö mukaani ja purjehtia alas Wrangelin seuduille, kunnes pahin myrsky olisi ohi ja George tyyntynyt, mutta minun ei ollut sallittu saada häntä niin helpolla. Hän asui setänsä luona — holhoojansa — ja tämä sairasti keuhkotautia tai jotain sentapaista pitkällistä vaivaa. Setänsä oli milloin parempi milloin huonompi, ja tyttö ei halunnut jättää häntä ennen lopun tuloa. Poikkesin heidän luokseen juuri ennen lähtöäni nähdäkseni miten kauan sairautta voi kestää. Mutta tuo vanha veitikka oli luvannut tytön päällikölle ja nähdessään minut raivostui hän niin että sai verensyöksyn keuhkoihin. —
— 'Tule noutamaan minut, Tommy, sanoi tyttö hyvästellessämme toisiamme rannalla. 'Saatuani sanan sinulta tulen heti paikalla', vastasin. Ja suutelin häntä valkoisen miehen lailla, niinkuin rakastaja ainakin, kunnes hän alkoi väristä kuin haavanlehti ja itsekin jouduin siinä määrin pois suunniltani, että vähältä piti, etten mennyt auttamaan ukkorähjää pikemmin maailman rajan tuolle puolelle. —
— Suuntasin kulkuni Wrangelin puoleen, ohi S:t Maryn aina Kuningatar Charlottan maahan saakka, ja kävin kauppaa ja kuljetin wiskyä ja käytin alustani sen ohella muihinkin puuhiin. Sitten tuli talvi, kova ja kireä, ja minä olin jälleen Juneaussa, kun sana saapui. 'Tule', ilmoitti lähettinsä, Killisnoo sanoo: 'Tule heti!' — 'Mitä uutta?' kysyin minä. 'Päällikkö George', vastasi mies. 'Potlach. Hän tehdä Killisnoo omansa klooch.' —
— Niin, oli tuima talvinen sää. Pohjoismyrsky ulvoi, suolavesi jäätyi heti kannelle ajauduttuaan, ja vanha purteni ja minä ponnistelimme siitä huolimatta eteenpäin nuo sata mailia Dyeaan. Minulla oli lähtiessäni laivamiehenä muuan Douglass-saarelainen, mutta puolitiessä pyyhkäisivät aallot hänet mereen. Kolmeen kertaan risteilin edestakaisin paikalla, mutta en hänestä nähnyt vilahdustakaan. —
— Kohmettui tietysti heti kylmästä — keskeytti Dick ripustaessaan Mollyn hameen kuivamaan — ja silloin hän vajosi, luonnollisesti, suoraa päätä pohjaan kuin lyijymöhkäle. —
— Niin juuri. Lopun matkaa purjehdin sitten yksinäni, mutta olin melkein puolikuollut saapuessani Dyeaan eräänä pimeänä iltana. Vuorovesi osui onnekseni ja niin ohjasin purteni aivan joen suulle. Mutta tuumaakaan pitemmälle en päässyt, sillä suolaton jokivesi oli kovassa jäässä. Köydet ja väkipyörät olivat kauttaaltaan jäänpeittämät, niin etten uskaltanut laskea suurpurjetta enkä liian klyyvariakaan. Jätin siis kaiken niinkuin se oli, matkavalmiiksi, heitin huovan ympärilleni ja suuntasin kulkuni poikki lakeuden leiriä kohti. Ajatteles — siellä oli suuret kestit. Kaikki Chileetistä olivat kerääntyneet sinne kuin yhteispäätöksestä — mukana koirat, pienet lapset ja kanootit — puhumattakaan Hundöronilaisista ja Little Salmonsin ja Missionsin väestöä. Ainakin puolisen tuhatta alkuasukasta oli kokoontunut viettämään Tillyn häitä ja ketään toista valkoista miestä ei ollut kahtakymmentä mailia lähempänä. —
— Minuun ei kukaan tullut kiinnittäneeksi huomiota, sillä olin kietaissut huovan pääni ympärille, niin että kasvojani ei voinut nähdä, ja kahlasin polviani myöten koira- ja lapsilaumassa, kunnes pääsin etualalle. Juhlaa vietettiin puitten ympäröimällä, suurella avonaisella kentällä; oli sytytetty valtavia nuotioita ja lumi oli tallattu mokkasiineilla kovaksi kuin sementti.
— Lähinnä minua seisoi Tilly, punaisenhelakka puku yllään ja helmillä koristeltuna ja vastapäätä häntä päällikkö mahtavimpain miestensä kanssa. Shamanilla oli apunaan toisten heimojen suurimmat poppamiehet, ja minä värisin ytimiäni myöten seuratessani heidän saatanallisia edesottamisiaan. Kesken kaiken juolahti mieleeni: mitähän tuttavani Liverpoolissa sanoisivat, jos näkisivät minut tällä hetkellä? Ja mieleeni johtui vaaleaverinen Gossie, jonka veljen löylyytin aikalailla ensimäiseltä retkeltä palattuani syystä, että poika ei pitänyt siitä, että pelkkä merimies hakkaili hänen sisartaan. Ja Gossie ajatuksissani katselin Tillyä. Kummallista tämä maailman meno, mietiskelin ajatuksissani, ei ollut äitini uneksinut imettäessään minua rinnoillaan, että poikansa joutuisi tällaisia kohtaloja kokemaan. —
— Niin, sellaista se oli. Ja kun juhla oli ylimmillään, kun valaannahkarummut pärisivät ja papit lauloivat, sanoin Tillylle: 'Oletko valmis?' Ja voi hyvä Jumala! Hän ei värähtänyt, eikä edes katsahtanut minuun! Mutta hän vastasi, 'tiesin että tulisit', vastasi hitaasti ja rauhallisesti ja hänen hiljainen äänensä muistutti kevätpurojen solinaa. 'Missä?' — 'Joenrannalla korkean rantatörmän alla' kuiskasin. 'Lähdet täältä kun sanon.'
— Olenko tullut maininneeksi, että siellä oli susikoiria laumoittain? Siellä ja täällä — joka askeleella niitä kohtasi, ja ne olivat kesyjä susia, ei muuta. Kun suku käy liian harvalukuiseksi, parittuvat ne villien metsäsukulaistensa kanssa, ja jälkeläisistä tulee hurjia tappelupukareita. Aivan mokkasiinieni edessä loikoi muuan tällainen iso peto ja kantapäitteni takana toinen samanlainen. Nykäisin voimakkaasti edessä olevan hännästä, ja kun susikoira kääntyi puraistaakseen paikkaan, missä käteni oli ollut, paiskasin takana olleen eläimen suoraan sen kitaan. 'Nyt!' huudahdin Tillylle. —
— Sinä tiedät miten hurjasti tuollaiset koirat tappelevat. Muutamassa silmänräpäyksessä oli ainakin satakunta koiraa ilmitappelussa keskenään. Naiset ja lapset sotkeutuivat toisiinsa, ja koko leirissä vallitsi pian kuvaamaton sekasorto. Tilly oli lähtenyt ja minä seurasin perästä. Mutta päästyäni jonkun matkaa tulin katsahtaneeksi taakseni ja minut valtasi paha henki: heitin huovan ja käännyin takaisin leiriin. —
— Koirat olivat nyt piiskatut eroon toisistaan ja ihmisvilinä oli asettumaisillaan. Mutta kukaan ei ollut oikealla paikallaan ja siitä johtui, ettei oltu pantu merkille Tillyn poissaoloa. 'Halloo!' sanoin minä ja tartuin päällikön käteen. 'Kohotkoon potlachisi savu useasti taivaalle ja suokoon Sticks sinulle runsaasti turkiksia ensi keväänä!' —
— Et voi kuvitella, Dick, kuinka tyytyväinen hän oli nähdessään minut siellä. Hänhän nyt oli yläkynnessä ja vietti häitään Tillyn kanssa. Hänellä olisi nyt tilaisuus aimolailla pöyhistellä edessäni. Leirissä oli yleisesti kerrottu, että halusin tytön itselleni ja sentähden läsnäoloni saattoi miehen ylpeäksi. Kaikki tunsivat minut nyt, kun olin ilman huopaa, ja kaikki alkoivat hihittää ja kuiskailla keskenään. Olihan moinen "sattuma hemmetin hupaisa, ja minä lisäsin sen hauskuutta teeskentelemällä olevani asiasta tietämätön. —
— 'Mistä täällä on kysymys?' tiedustelin. — 'Kuka täällä häitä viettää?' —
— 'George-päällikkö', vastasi shamani ja kumarsi syvään päällikölle.
— "Tietämäni mukaan pitäisi hänellä olla jo kaksi kloochia ennestään?" —
— "Mutta hän ottamas lisää — kolmansi!" Jälleen kumarrus päällikölle. —
— "Vai niin". Käännyin poispäin, ikäänkuin asia ei minua laisinkaan huvittaisi. Mutta se ei auttanut, sillä nyt kaikki alkoivat huutaa kuin yhdestä suusta: "Killisnoo! Killisnoo!" —
— "Killisnoo — no, mitä hänestä?" — kysyin.
— "Killisnoo George-päällikön klooch" — papattivat intiaanit.
"Killisnoo klooch." —
— Minä säpsähdin ja käännyin George-päällikön puoleen. Hän nyökkäsi päällään ja pöyhisteli itseään.
— "Ei hänestä tule sinun kloochiasi" — ilmoitin juhlallisesti. "Hänestä ei ikipäivinä tule sinun kloochiasi — toistin hänen käydessä aivan mustaksi muodoltaan ja alkaessa hapuilla metsästyspuukkoaan.
— "Katsokaa tänne!" — huusin minä käyden vaikuttavaan asentoon. "Suuria taikatemppuja. Katsokaa!" — Riisuin kintaat käsistäni, käärin hihansuut ylös ja tein kaikenmoisia taikaliikkeitä ilmassa.
"Killisnoo!" huusin. "Killisnoo! Killisnoo!"
— Intiaanit arvelivat minun osaavan taikoa ja alkoivat tuntea pelkoa. Kaikki silmät kohdistuivat minuun; kenelläkään ei ollut aikaa huomata, että Tilly oli poissa. Sitten huusin Killisnoon nimen vielä kolmasti, odotin hieman ja huusin jälleen kolme kertaa. Kaiken tämän tein sen tähden, että saisin kaiken näyttämään salaperäiseltä ja kuulijani hermostumaan. George-päällikkö joutui aivan ymmälle ja tahtoi keskeyttää hullutteluni. Mutta shamanit olivat sitä mieltä, että tuli odottaa ja että he kyllä pitäisivät silmänsä auki ja minut aisoissa tai jotain sentapaista. Ja lisäksi päällikkö oli taikauskoinen retkale ja luullakseni hän hieman pelkäsi valkoisen miehen taikamahtia. —
— Sitten huudahdin "Killisnoo!" niin pitkäveteisesti ja laulavalla äänellä, että huutoni muistutti suden ulvontaa — ja kaikki naiset alkoivat väristä ja miesten ulkomuoto muuttui vakavaksi.
— "Katsokaa!" Hypähdin pari askelta eteenpäin ja viittasin eräälle ryhmälle squav-naisia — tiedäthän, että helpompi on pettää naisia kuin miehiä. "Katsokaa!" Kohotin ylös sormeni ja osoitin ilmaan ikäänkuin lennossa olevaa lintua näyttääkseni. Ylös — yhä ylemmäksi — korkealla pääni yläpuolella olin seuraavinani sitä silmilläni, kunnes se katosi pilviin.
— "Killisnoo" sanoin katsahtaen George-päällikköön ja samalla osoitin yläilmoja kohti. "Killisnoo."
— Ja Herra minua varjelkoon, Dick, eikös hullutukseni tehnytkin toivomaani vaikutusta. Vähintäin puolet heistä näki Tillyn katoavan korkeuteen. He olivat juoneet wiskyäni Janeaussa, ja rohkenenpa väittää, että he silloin olivat nähneet vieläkin merkillisempiä näkyjä. Miksikä minä en olisi kyennyt aikaansaamaan moista, minä, joka myin pulloihin teljettyjä pahoja henkiä? Osa naisista kirkui. Kaikki kuiskailivat keskenään. Minä asetin käsivarteni ristiin rintani päälle, ja he vetäytyivät loitommalle minusta. Nyt oli minun lähdettävä. "Ottakaa hänet kiinni! huusi George, Kolme tai neljä miestä lähestyivät minua, mutta minä pyörähdin äkisti heitä kohden ja tein muutamia taikaliikkeitä ja osoitin samalla ylös ilmaan ikäänkuin aikomukseni olisi lähettää heidät samaa tietä kuin Tillyn. Tarttuako minuun? Ei, sitä he eivät olisi uskaltaneet tehdä. Päällikkö piti heille nuhdesaarnan, mutta sekään ei saanut heitä liikahtamaan paikoiltaan. Silloin yritti George itse hyökätä kimppuuni — mutta minä uudistin taikani ja hän pelkäsi yhtä suuresti kuin nuo muutkin.
— "Käske shamanisi tekemään yhtä suuria ihmeitä kuin minä olen tehnyt tänä iltana", sanoin minä. "Kutsukoot he Killisnoon takaisin pilvistä jonne hänet lähetin!" Mutta papit kyllä tiesivät, mihin he taikuuksillaan pystyivät. "Synnyttäkööt kloochisi sinulle yhtä monta poikalasta kuin joessa keväisin on lahnanpoikasia", lisäsin ja käännyin poislähteäkseni — "ja älköön leirisavusi milloinkaan lakatko kohoamasta kohti korkeuksia."
— Mutta jos ne elukat olisivat huomanneet millaisia hyppyjä tein heti päästyäni heidän näkyvistään pikemmin purrelle joutuakseni, niin kaiketi he olisivat luulleet, että taikavoimani oli vaikuttanut myös minuun itseenikin. Tilly oli sillä välin pysyäkseen lämpimän hakannut jäätä pois aluksesta, ja niin me lähdimme heti paikalla purjehtimaan. Ja voinet kuvitella matkaamme, kun sanon, että myrsky puski täysin voimin purjeisiimme ja jäiset hyökyaallot löivät yli laidan joka minuutti. Moisessa kirotussa säässä saimme olla puolen yötä — minä peräsimessä ja Tilly hakkasi jäätä pois — kunnes ohjasin Porcupine Islandin rantaan. Huopamme olivat läpimärät, samoin tulitikut, jotka Tilly kuivatti rinnoillaan.
— Luulenpa siis oppineeni tuntemaan naisia, Dick. Seitsemän vuotta me elimme miehenä ja vaimona, purjehdimme yhdessä sekä hyvät että huonot säät, mutta sitten hän kuoli, keskellä talvea, kuoli synnytykseen kaukana Chilcat-asemalla. Viimeiseen hetkeen asti piteli hän minua kädestä; ja jää oven sisäpuolella kohosi kohoamistaan ja valkoinen huurre täytti ikkunaruudut; ja luoksemme läheni kuolema ja hiljaisuus. Sinä et ole kuunnellut tuollaista hiljaisuutta, Dick, ja suokoon Jumala, ettei sinun sitä koskaan tarvitsisi kuulla istuessasi kuolinvuoteen ääressä. Niin, kuunnellako sitä? Kuunnella, kuunnella, kunnes tuntuu siltä kuin oma hengitys ulvoisi sumusireenin voimalla, ja sydän lyö ja pauhaa aivan kuin suuret meren mainingit rantaa vastaan. — — —
— Killisnoo oli siwashi, Dick, mutta oi, mikä verraton nainen! Valkoinen, ihan valkoinen, Dick, kauttaaltaan valkoinen ja läpikuultava. Loppunsa lähetessä sanoi hän minulle: "Säilytä höyhenpatjani, Tommy, säilytä se aina". Minä lupasin niin tehdä. Ja sitten hän avasi silmänsä ja ne olivat täynnä tuskaa. "Minä olen ollut sinulle hyvä vaimo, Tommy, ja sentähden tahdon — sinun täytyy luvata — sanat tuskin erkanivat hänen huuliltaan — että ensi kerralla otat valkoisen vaimoksesi. Ei toistamiseen siwashia, Tommy-. Minä tiedän. Juneaussa tapaat paljon valkoisia naisia. Tiedän miten asia on. Kansasi nimittää sinua squaw-mieheksi, sinun heimosi naiset kääntävät päänsä toisaalle kohdatessaan sinut kadulla ja heidän luoksensa sinä et voi mennä kuten toiset miehet. Minkätähden? Syystä, että vaimosi on siwashi. Eikö olekin niin? Ja se ei ole hyväksi. Sentähden minä kuolen. Lupaa minulle! Suutele minua merkiksi, että lupaat."
— Suutelin häntä, ja hän nukahti kuiskaten: "Se on hyvä". Mutta noina viimeisinä silmänräpäyksinä, kun kumarruin hänen puoleensa painaakseni korvani hänen huulilleen, havahtui hän vielä kerran ja sanoi: "Muista lupauksesi, Tommy." Ja niin hän kuoli lapsivuoteeseen kaukana Chilcat-asemalla. —
Teltta huojui ja painui miltei litteäksi myrskyn kynsissä. Dick täytti piippunsa sillä välin kuin Tommy valmisti teen ja asetti sen lieden syrjälle Mollyn paluuta odottamaan.
Niin, miten kävi naisen, jonka silmät iskivät tulta ja jonka suonissa amerikkalaisveri kuohahteli? Hän oli parhaillaan paluumatkalla teltalle, jääsateen ja myrskyn sokaisemana, horjuen ja kaatuillen, tuulen tunkeutuessa hänen kurkkuunsa niin että hän oli vähältä tukehtua, hän saapui miltei nelinkontin teltalle. Myrsky riuhtoi raivoisasti hänen selkäänsä kiinnitettyä suurta kantamusta. Väsyneesti hän koetti sormillaan aukoa yhteensidottuja oviverhoja, mitkä Tommyn ja Dickin piti päästää hänelle auki. Sitten pinnisti hän viimeiset voimansa, hoippui sisälle ja lysähti umpi uuvuksissa lattialle.
Tommy irroitti kantohihnat ja sieppasi kantamuksen tytön hartioilta. Sitä nostaessaan kuului sisältä kattiloiden ja pannujen kolinaa. Dick, joka parhaillaan oli kaatamassa wiskyä mukiin, vilkuili tytön toisella puolella seisovalle toverilleen. Tommy iski silmää takaisin. Hänen huulensa muodostivat sanan: "Vaatteet!" mutta Dick pudisti nuhtelevasti päätään.
— Tässä olisi, pikku ystävä — hän sanoi Mollyn juotua wiskyn ja hiukkasen virkistyttyä — vähän kuivia vaatteita. Sulkeutukaa niihin. Me pujahdamme siksi aikaa ulos lujittamaan teltan kiinnitysköysiä. Ja pukeuduttuanne voitte huutaa meille, niin tulemme sisälle ja syömme yhdessä päivällisen. Huutakaakin lujasti, kun olette valmis! —
— Herra suokoon, Dick, arveluni oikeaksi, että tämä läksytys olisi loppumatkan ajaksi taltuttanut hänen liiallisen terävyytensä — läähätti Tommy heidän päästessä suojaisemmalle puolelle telttaa.
— Mutta onhan tuo terävyys itse asiassa parasta hänessä — vastasi Dick ja koetti suojella päätään jääkidekuurolta, joka tuiskahti teltannurkkauksen takaa. — Mollyssä on samaa ydintä kuin mitä on sinussa ja minussa, Tommy — sitkeyttä, jota oli äideissämmekin.