SUURI KYSYMYS.
I.
Rouva Saytherin menestys Dawsonissa muistutti tähdenlentoa. Hän saapui sinne keväällä koiravaljakoilla ranskalais-kanadalaisen saattueen mukana, häikäisi ja loisti paikkakunnalla lyhyen kuukauden ja jatkoi sitten matkaansa jokea ylöspäin niin pian kuin jäät sulivat. Naisista köyhä Dawson ei voinut koskaan oikein käsittää tätä pikaista poislähtöä, ja sen merkittävimmät miehet tunsivat kaipuuta ja ikävää, kunnes löydöt Nomen seuduilla saivat vanhat asiat unohtumaan. Sillä Dawson oli ollut kovin ihastunut rouva Saytheriin ja ottanut hänet avosylin vastaan. Hän oli kaunis, ihastuttava ja kaiken hyvän lisäksi leski. Tästä johtui, että hän sai ihailijoikseen joukon eldoradolaispohattoja, virkamiehiä ja seikkailuhaluisia nuorukaisia, jotka kaikki olivat kauan ikävöineet hienohelmojen läheisyyttä.
Kaivosinsinöörit tunsivat syvää kunnioitusta hänen miehensä, eversti Saytherin muistoa kohtaan, ja syndikaatin jäsenet ja kaupungin edustajat puhuivat ihailevasti miehen toiminnasta, sillä Valtioissa tämä oli tunnettu etevänä kaivosmiehenä ja Lontoossa oli hänen maineensa kenties vieläkin suurempi. Mutta miksi hänen leskensä — juuri hänen leskensä — oli tullut Pohjan perille, kas siinä päivän suuri kysymys. Miehet näillä seuduilla olivat kuitenkin käytännöllistä väkeä, he eivät välittäneet arveluista, vaan tyytyivät tosiseikkoihin. Ja suurelle osalle heistä oli Karen Sayther ylen tärkeä tosiseikka. Ettei rouva Sayther katsonut asiaa samalta kannalta, kävi selville siitä nopeasta ja sukkelasta tavasta, jolla hän noina neljänä viikkona jakeli rukkasia ihailijoilleen. Hänen kadotessaan näyttämöltä katosi myös tosiasia, mikä oli hurmannut heidät, mutta suuri kysymys jäi yhä ratkaisematta.
Sattuma toi pienen mahdollisuuden arvoituksen selvittämiseksi. Kun rouva Saytherin viimeinen uhri, Jack Coughran, turhaan oli laskenut sydämensä ja viisisataa jalkaa pitkän valtauksensa hänen jalkojensa juureen, juhli mies kärsimäänsä tappiota remuamalla kokonaisen yön. Keskiyön seuduilla hän sattui tapaamaan Pierre Fontainen, joka ei ollut enempää eikä vähempää kuin rouva Saytherin saattueen johtaja. Uudistettiin vanha tuttavuus, juotiin ja oltiin lopuksi melko hutikassa.
— Mitä sanoitte? — sopersi Pierre. — Miksikö madame Sayther tuli tänne? Voitte kysyä häneltä itseltään. Minä en tiedä yhtään mitään — sen verran vain, että hän lakkaamatta kyselee erästä miestä. "Pierre", sanoi hän minulle "teidän on hankittava se mies käsiinne, niin saatte paljon rahaa — saatte tuhannen dollaria". Ja sen miehen nimi kuuluu olevan David Payne, niinhän te sen lausutte. Kaiken aikaa hän puhui tuosta nimestä, ja minä haeskelin miestä kaikkialta, ponnistelin hemmetisti, mutta turhaan, ja niin jäivät tuhat dollariani saamatta. Lempo soikoon! —
— Kuinka? Ah oui. Kerran tuli miehiä Circle Citystä ja he tunsivat tuon miehen. Hän asui Birch Creekissä, niin he kertoivat. Ja madame? Hän sanoi: "Hyvä!" — ja hän näytti hyvin onnelliselta. Ja sitten hän jatkoi: "Pankaa valjakot kuntoon, ja jos me löydämme hänet, niin saatte tuhat dollaria lisää". Minä vastasin: "Kyllä — heti paikallako? — lähtekäämme, madame!" —
Ja silloin olin tietysti vakuutettu siitä, että nuo kaksi tuhatta
dollaria olivat varmasti minun. Mutta mitä vielä! Tuli useampia miehiä
Circle Citystä, ja he sanoivat, että se David Payne oli lähtenyt
Dawsoniin jonkun aikaa sitten. Siten ei madamen ja minun matkasta Birch
Creekiin tullut mitään. —
— Ah, m'sieu. Sinä päivänä madame sanoi: "Pierre", sanoi hän antaen minulle viisisataa dollaria, "menkää ostamaan vene. Huomenna lähdemme jokea ylös". Ah oui, huomenna, jokea ylöspäin — ja se kirottu Sitka Charley pani minut maksamaan nuo viisisataa dollaria veneestä. Lempo soikoon! —
Kun siis Jack Coughran seuraavana päivänä oli levittänyt saamiaan tietoja, joutui Dawson pohtimaan, kuka kumma tuo David Payne mahtoi olla miehiään ja minkätähden hänen olemassaolollaan oli niin suuri merkitys Karen Saytheriin. Mutta samana päivänä, yhtäpitävästi Pierre Fontainen kertomuksen kanssa, sauvoivat rouva Sayther barbaarisine saattajineen venettä vastavirtaan pitkin itäistä rantamaa Klondyke Cityyn, poikkesivat länsirannalle väistääkseen kalliojyrkänteet ja katosivat saarten sokkeloihin etelää kohti.
II.
— Oui, madame, juuri tässä se on. Ensimäinen, toinen, kolmas saari Stuart Piveriä laskettaessa. Ja tämä saari on numero kolme. —
Sanottuaan tämän Pierre Fontaine iski sauvoimensa rantatörmään niin että veneen perä kääntyi virtaan ja keula läheni maata. Eräs ketterä nuorukainen hyppäsi siinä samassa rannalle kiinnitysköysi kädessä ja sitoi veneen kiinni.
— Hetkinen, madame, minä käyn katsomassa. — Tuskin oli mies kadonnut rantapenkereen taa, kun alkoi kuulua kovaa koiranhaukuntaa, ja minuutin kuluttua hän palasi takaisin.
— Kyllä, madame, siellä on maja. Tutkin sitä. Ketään ei ollut kotona. Mutta omistaja ei voi olla kaukana, sillä muuten hän ei olisi jättänyt koiria. Hän tulee pian, siitä olen varma. —
— Auttakaa minua veneestä, Pierre. Minä olen niin hirveän uupunut matkasta. Mielestäni teidän olisi pitänyt valmistaa venesijani hieman mukavammaksi. —
Karen Sayther nousi ylös veneen keskelle turkiksista tehdyltä istuimeltaan. Kovin hän näytti joustavalta ja kauniilta. Mutta joskin hän muistutti hentoa liljaa keskellä tätä alkuperäistä luontoa, niin päinvastaisia ominaisuuksia hänessä osoitti se luja ote, jolla hän tarttui Pierren käteen ja jota seurasi hänen käsivarsilihaksiensa jännittyminen koko ruumiinpainonsa joutuessa käsien varaan, ja lisäksi tarmo, jolla hän kiipesi rantaäyrästä ylös. Vaikkakin hänen hintelää luustoaan ympäröivä liha oli pehmeän kaunista, kätkeytyi hänen ruumiiseensa paljon voimaa.
Vaivattoman kevyesti oli hän noussut maihin, mutta siitä huolimatta hehkui hänen poskillaan tavallisuutta lämpöisempi väri ja hänen sydämensä löi huomattavasti nopeammin. Ja hän lähestyi majaa vapisevalla uteliaisuudella ja samalla hänen hehkuvat kasvonsa muuttuivat vieläkin tummemmiksi.
— Kas tässä! — Pierre osoitti puupinon ympärille sinkautuneita lastuja.
— Ollut äskettäin täällä — kaksi, kolme päivää sitten, ei enempää. —
Rouva Sayther nyökkäsi. Hän koetti katsahtaa sisälle pienestä ikkunasta, mutta ruutuna oli öljyttyä pergamenttiä, mikä kyllä päästi valoa sisälle, mutta esti sinne näkemästä. Kun tämä siis epäonnistui, kiersi hän majan ympäri ovelle, nosti jo puoleksi kömpelön säpin, mutta muuttikin mieltään, veti kätensä pois, ja säppi putosi takaisin paikoilleen. Sitten hän äkkiä lankesi polvilleen ja suuteli karkeasti veistettyä kynnystä. Jos Pierre Fontaine lie nähnytkin tämän, ainakaan hän ei vastaisina aikoina kertonut kenellekään tästä muistostaan. Mutta eräs venemiehistä, joka täysin rauhallisena sytytteli piippuaan, sai samassa aiheen säpsähtää esimiehensä tavallista ankarampaa äänensävyä.
— Hei! Le Goire! Pitäkää huolta madamen vuoteesta — komensi Pierre. —
Enemmän karhunnahkoja! Lisätkää huopia? Kuulitteko, hemmetissä! —
Mutta pian sen jälkeen vuode purettiin ja suurin osa taljoja ja huopia heitettiin rantaäyräälle, mihin rouva Sayther mukavasti sijoittautui lepäämään ja alkoi odottaa. Hän asettautui kyljelleen ja katsoi edessään olevaa laajaa Yukonia. Vastarannan puolella olevien vuorten yläpuolella taivas, oli himmeämpi kaukaisten metsäpalojen savusta ja tämän verhon läpi kuulsi iltapäiväaurinko heikosti heittäen ympäristöön epämääräistä valoa ja aavemaisesti häilyviä varjoja. Joka ilmansuunnalle taivaanrantoja myöten jatkuivat erämaat, joita ihmisjalka ei milloinkaan ollut polkenut — hongikkojen peittämiä saaria, synkkiä vesistöjä ja jään uurtamia vuorenharjanteita. Mikään ei tässä yksinäisyydessä todistanut inhimillisestä elämästä, ainoakaan ääni ei häirinnyt hiiskumatonta hiljaisuutta. Maa näytti vaipuneen tuntemattomaan epätodellisuuteen, se oli kietoutunut samaan selittämättömään salaperäisyyteen kuin mikä väreilee suurten aavikkojen yllä. Kenties rouva Saytherin hermostuneisuus johtui tästä; alituisesti hän muutti asentoa. Hän tähyili vuoroin ylös, vuoroin alas jokea tai heitti jännittyneitä katseita pitkin synkkiä rantamia keksiäkseen kaikki puoleksi kätkössä olevatkin sivujokiuomat. Kului tunnin verran ja venemiehet lähetettiin maihin yöleiriä pystyttämään, mutta Pierre jäi auttamaan rouva Saytheriä tähyilemisessä.
— Katsokaa, tuolta hän tulee kuin tuleekin — kuiskasi Pierre pitkän vaitiolon jälkeen, katse suunnattuna joen yläjuoksulle päin saaren pohjoiskärkeä.
Kanootti välähtelevine airoineen lähestyi nopeasti myötävirtaa. Perässä näkyi mieshenkilö, keulassa nainen; molemmat työskentelivät tottuneesti ja tarkassa tahdissa. Rouva Sayther ei välittänyt katsoa naiseen, mutta kun vene tuli rantaan, kiintyi hänen huomionsa pakostakin tämän ainutlaatuiseen kauneuteen. Tiukasti vartalonmukainen hirvennahkapusero mielikuvituksellisesti helmillä koristeltuna noudatti uskollisesti vartalon kauniskaarteisia muotoja, ja loistavanvärinen silkkiliina, maalauksellisesti sidottuna, peitti osaksi hänen hyvin runsaat sinimustat hiuksensa. Mutta ne olivat naisen kasvot, jotka — ollen kuin pronssiin valetut — vangitsivat ja pysähdyttivät rouva Saytherin ohikiitävän katseen. Silmät, läpitunkevan mustat ja suuret, huomattavasti perinnäisen vinot, katsoivat rohkeasti kauniskaarteisen otsan alta. Poskipäät tosin olivat korkeat ja ulkonevat, mutta ne eivät muistuttaneet pääkallonkuvaa, ja posket kapenivat ja yhtyivät vihdoin suun luona, jonka ohuet huulet ilmaisivat hellyyttä ja voimaa. Nämä kasvot viittasivat heikosti mongolilaisvereen — paluusta alkuperäisiin rotuominaisuuksiin vuosisataisten vaellusten jälkeen. Vaikutusta vahvisti hienokaarteinen nenä ohuine, värisevine sieraimineen ja se kotkan viileyttä muistuttava yleissävy, mikä näytti antavan leiman ei yksistään hänen kasvoilleen vaan koko hänen olemukselleen. Hän oli todella tyyppinsä täydellisimmän kauneuden tuote, ja punaisen miehen suku voi ylistää itseään onnelliseksi, jos se kahdenkymmenen sukupolven aikana saa luoduksi yhdenkin näin ainutlaatuisen olennon.
Pitkin ja voimakkain aironvedoin tyttö yhdessä miehen kanssa sukkelasti käänsi pienen aluksen vasten virtaa ja ohjasi varovasti rantaan. Seuraavassa hetkessä hän jo oli rantaäyräällä ja veti köyden avulla ote otteelta veneestä neljänneksen vastasurmattua hirveä. Sitten mies hypähti maihin, ja kiivaalla yhteisvedolla he tempaisivat kanootin ylös maalle. Koirat ympäröivät heidät heti, ja kun tyttö lempeästi kumartui niitä hyväilemään, sattui miehen katse rouva Saytlieriin, joka oli noussut paikaltaan. Hän katseli naista, hieroi vaistomaisesti silmiään, ikäänkuin epäillen silmiensä pettäneen, ja katsoi uudemman kerran.
— Mutta sittenkin, tehän se olette Karen — sanoi hän levollisesti lähestyen tätä ja ojentaen kätensä — ensi hetkessä luulin näköhäiriön itseäni kohdanneen. Yhteen aikaan keväällä olin lumisokea ja sen jälkeen ovat silmäni monasti tehneet minulle jos jonkinlaisia kepposia. —
Rouva Saytherin poskien puna oli käynyt yhä tummemmaksi ja hänen sydämensä löi tuskallisen kiivaasti. Hän oli odottanut mitä muuta mahdollista tahansa paitsi että mies näin rauhallisesti ojentaisi hänelle kätensä. Mutta hän ei kadottanut itsehillintäänsä ja puristi siis sydämellisesti miehen kättä.
— Tiedättehän, Dave, että useasti uhkailin seurata jäljestänne. Ja sen olisinkin tehnyt, jos vain — — — jos vain — — — Jos vain olisin kehoittanut teitä siihen — David Payne nauroi ja katsoi intiaanityttöön, joka meni sisälle majaan.
— Oi, minä käsitän, Dave — ja teidän sijassanne olisin varmasti tehnyt samoin. Mutta joka tapauksessa olen minä tullut — nyt. —
— Jatkakaa siis hieman vielä matkaanne — menkäämme majaan, niin että saatte hiukan syödäksenne — sanoi mies iloisesti kiinnittämättä huomiota naisen äänessä ilmenevään rukoilevaan sävyyn. — Ja te olette luonnollisesti hyvin väsyksissä. Mitä tietä te tulitte? Ylhäältä käsinkö? Te olette siis viettänyt talven Dawsonissa tai sitten saavuitte viimeisellä rekikelillä. Onko tämä teidän leirinne? — Hän katseli venemiessaattuetta, joka oli leiriytynyt taivasalle nuotion ympärille, ja samalla hän piteli ovea auki, jotta nainen voisi astua sisälle.
— Minä saavuin tänne jäitse Circle Citystä viime talvena — jatkoi mies — ja asettauduin toistaiseksi tänne. Olen suorittanut kullanetsiskely retkiä Henderson Creekiin ja jos epäonnistun, niin aion syksyllä koettaa onneani Stuart Riverillä. —
— Te ette ole paljoakaan muuttunut, vai kuinka? — huomautti nainen ei järin asiaankuuluvasti, mutta koettaen johtaa keskustelun henkilökohtaisemmalle pohjalle.
— Hiukan laihtunut kenties, mutta sen enempi lihaksia. Niinkö tarkoitatte? —
Mutta rouva Sayther kohautti olkapäitään ja alkoi majan heikossa valossa katsoa intiaanityttöä, joka oli virittänyt tulen lieteen ja paistoi suuria hirvenlihapaloja ohuiden silavaviilujen kanssa.
— Viivyittekö kauankin Dawsonissa? — Mies kiinnitti innokkaasti uutta koivuista vartta kirveenterään ja teki kysymyksensä päätään nostamatta.
— Muutamia päiviä — vastasi nainen seuraten yhä silmillään tyttöä ja tuskin kuullen toisen sanoja. — Mitä kysyittekään, Dave? Dawsonissako? Kuukauden ja olin hyvin iloinen päästessäni sieltä. Äärimmäisen Pohjolan miehet ovat hyvin lapsekkaita, kuten tiedätte, ja liiallisen voimakas on heidän tapansa ilmaista tunteitaan. –
— He eivät voi olla toisenlaisia, sillä he ovat siksi läheisessä yhteydessä maakamaraan. Jättäessään kotinsa mukavuuksineen he luopuvat samalla kaikista muodollisuuksista. Mutta te valitsitte hyvin viisaasti matkustamisenne ajan. Te olette täältä pois ennen moskiittojen tuloa. Ja se on todella onni, jota puuttuvan kokemuksenne perusteella ette kykene kyllin korkealle arvioimaan. —
— Sitä en usko. Mutta kertokaa minulle itsestänne, omasta elämästänne.
Ketä teillä on naapureina? Tai eikö ole ketään? —
Näitä kysymyksiä tehdessään rouva Sayther ei hellittänyt katsettaan intiaanitytöstä, joka lieden kulmauksella rouhi jauhosäkin nurkkaukseen panemiaan kahvipapuja. Tyttö käytti survaisimena raskasta kvartsikappaletta ja voima ja taito, millä hän työnsä suoritti, osoittivat hänen hermojensa olevan yhtä alkuperäistä laatua kuin tämän hänen menettelyntapansa. David Payne pani merkille vieraansa kiinteän katseen ja tuskin huomattava hymy väreili hänen huulillaan.
— Minulla on kyllä ollut joitakin — hän vastasi— muutamia Missourin miehiä ja pari Cornwallista, mutta he lähtivät Eldoradoon päiväpalkkalaisiksi erääseen kaivokseen. —
Rouva Sayther heitti tutkivan katseen tyttöön. — Mutta ympäristöllä on luultavasti runsaasti intiaaneja?
— Joka ikinen niistä on jo aikoja sitten muuttanut Dawsoniin. Koko maassa ei ole ainuttakaan alkuasukasta, lukuunottamatta Winapieta täällä ja hänkin on kotoisin Koyukukista — noin tuhat mailia täältä vastavirtaa. —
Rouva Saytheristä tuntui äkkiä kuin olisi hän pyörtymäisillään. Tosin hymy ei kadonnut hänen huuliltaan, mutta hänestä tuntui siltä kuin olisivat David Paynen kasvot yhtäkkiä häipyneet loppumattoman kauas ja kuin olisivat tuvanhirret liikahtaneet alassortuakseen. Mutta nyt häntä pyydettiin siirtymään ruokapöydän ääreen ja aterian aikana hänellä oli aikaa ja tilaisuutta tointua. Hän puhui vähän ja pääasiallisesti hänen sanansa koskettivat maanoloja ja ilmastoa, kun sitävastoin Payne syventyi laajasti kuvailemaan eroavaisuuksia, mitkä ovat vallalla kesällä alavissa seuduissa tehtyjen matalain ja talvella ylevimmillä paikkakunnilla toimeenpantujen syvien kaivausten välillä.
— Te ette ole kysynyt minkätähden minä olen tullut tänne pohjoiseen — sanoi rouva Sayther. — Mutta aivan varmasti te sen tiedätte. — He olivat nousseet pöydästä, ja David Payne oli jälleen ryhtynyt äskeiseen työhönsä. — Oletteko saanut minun kirjeeni? —
— Viimeisenkö? En luule saaneeni. Luultavasti se kuljeksii jossakin ympäri Birch Greek Countryä tai voi se myös lojua jonkun kaupustelijan luona Dower Riverin varrella. Niitten tapa huolehtia postista on suorastaan häpeällistä. Ei järjestystä, ei minkäänlaista järjestelmää, ei — — —
— Älkää olko noin ikävystyttävä, Dave! Auttakaa minua! — Hän sanoi nämä sanat jyrkästi, käyttäen menneisiin suhteisiin perustuvaa oikeutta. — Minkätähden te ette kysele mitään minusta itsestäni? Ette mitään entisajoistamme? Eikö teissä enää ole minkäänlaista mielenkiintoa ulkomaailmaa kohtaan? Tiedättekö, että mieheni on kuollut. —
— David! — Hän tahtoi huudahtaa suuttumuksesta, mutta äänensä sai nuhtelevan sävyn ja hän tyytyi siihen.
— Oletteko saanut kirjeitäni? Joitakin niistä te olette varmasti vastaanottanut, vaikkakin ette ole kertaakaan vastannut niihin. —
— Missään tapauksessa en ole saanut viimeistä, mikä nähtävästi sisälsi tiedon miehenne kuolemasta — ja luultavasti on muitakin kirjeitä kadonnut — mutta muutamia olen kyllä saanut. Olen — hm — lukenut ne ääneen Winapielle saadakseni hänet käsittämään valkoisten sisartensa epäluotettavaisuuden. Ja minä luulen — hm — että hänellä on ollut hyötyä niistä.
Mitä te ajattelette? —
Nainen ei ollut huomaavinaan miehen ivaa, vaan jatkoi: — Viimeisessä kirjeessäni, jota te siis ette ole saanut, kerroin — aivan kuten edellytitte — eversti Saytherin kuolemasta. Se oli kirjoitettu vuosi sitten. Kirjoitin myöskin, että ellette te tulisi minun luokseni, matkustaisin minä teidän luoksenne. Ja minä tulin — kuten jo niin monasti olin luvannut. —
— Minä en tiedä mistään sellaisista lupauksista. —
— Aikaisemmissa kirjeissä. —
— Niin, te lupasitte, mutta minä en ole pyytänyt, enkä vastannut, joten lupauksenne ovat muuttuneet merkityksettömiksi. Ja sen tähden en myöskään tiedä mistään sellaisista lupauksista. Mutta sitä vastoin minä muistan erään toisen lupauksen ja sen tekin muistanette. Se annettiin hyvin kauan sitten. — Mies antoi kirveenvarren pudota permannolle ja kohotti päätään. — Siitä on jo kulunut paljon aikaa, kun se lupaus annettiin, mutta silti muistan selvästi — päivän, tunnin, kaikki yksityiskohdatkin. Me olimme kauniissa puutarhassa, te ja minä — äitinne ruusutarhassa. Kaikki ympärillämme teki terää ja kukki, ja niin myös meissäkin heräsi kevään hehku. Minä vedin teidät puoleeni — se tapahtui minulle ensimäistä kertaa — ja suutelin teitä keskelle suuta. Muistatteko? —
— Älkää puhuko menneisyydestä, Dave — älkää tehkö sitä! Minä kyllä muistan kaiken ja häpeän. Kuinka useasti olenkaan itkenyt sen johdosta? Jospa tietäisitte kuinka suuresti minä olen kärsinyt — — —
— Ja silloin lupasitte te minulle — niin, ja sen jälkeen tuhannet kerrat sitä seuranneina ihanina aikoina. Jokainen silmistänne lähtevä katse, jokainen käsienne kosketus, jokainen huuliltanne irtautunut tavu, oli lupaus. Ja sitten — niin, mitenkä minun on sanani muovailtava? — ilmestyi toinen mies. Hän oli vanha, niin vanha, että olisi voinut olla teidän isänne — eikä hän ollut kaunis katsella, mutta yleisen mielipiteen mukaan erinomainen. Hän ei ollut tehnyt mitään väärää, hän seurasi aina lainkirjainta ja oli siis kunnioitettava. Lisäksi — ja sehän juuri tärkeintä — hän omisti joukon kurjia huuhtomoita, tietääkseni parisenkymmentä — suuria maa-aloja, kallisarvoisia tontteja — ja hän leikkasi kuponkeja. Hän — — —
— Mutta vaikuttimia oli muitakin — keskeytti nainen. — Sanoin sen teille. Pakoittavia asianhaaroja — ahtaat ajat — rahahuolet — omaisteni kärsimä puute — heidän oli vaikeata tulla toimeen. Te näitte ja käsititte tämän raskaan tilanteen täydellisesti. En voinut sitä auttaa. Minut uhrattiin — tai minä uhrasin itseni, niinkuin haluatte. Mutta oi hyvä Jumalani! — niin minä hylkäsin teidät, Dave! Mutta oletteko koskaan ollut minulle oikeudenmukainen. Ajatelkaa, mitä olen saanut kärsiä. —
— Eikö se tapahtunut teidän omasta tahdostanne? Pakoittavat asianhaarat? Koko maailmassa ei saattanut olla mitään sellaista, mikä olisi pakoittanut teidät jakamaan vuoteenne hänen tai kenenkään muun kanssa. —
— Mutta sydämeni kuului koko ajan teille — puolustautui nainen rukoilevasti. — En ollut oppinut käsittämään rakkautta teidän tavallanne. Ja vieras on se tapa minulle vieläkin. En ymmärrä sitä laisinkaan. —
— Mutta nyt — nyt! Mehän puhuimme miehestä, jonka te katsoitte sopivaksi aviomieheksenne. Mikä oli tämä mies? Millä hän teidät lumosi? Mitä suurenmoisia ominaisuuksia hänellä oli? On totta, että hänellä oli ansaitsemiskyky — tavaton kyky ansaita. Hän tunsi kaikki rikastumismahdollisuudet. Hän tiesi taidon ansaita sata prosenttia. Ovela hän oli ja omasi verrattoman vainun saalistaa yksinkertaista väkeä ja sen kautta siirtää rahat lähimmäisensä taskusta omaansa. Eikä lailla ollut mitään sitä vastaan muistuttamista. Laki ei tuominnut häntä; yleinen mielipide hyväksyi hänen menettelytapansa. Mutta teidän mittakaavanne mukaan, ja minun mielestäni — meidän ruusutarhamme mielestä, millainen hän oli? —
— Muistakaa, että hän on kuollut. —
— Se ei muuta asiaa. Mikä hän oli? — Iso, karkea, materialistinen olento, kuuro laululle, sokea kauneudelle, henkisesti kuollut. Hän oli lihonut laiskuudessa, hänen ryppyiset poskensa riippuivat ja hänen pyöreä vatsansa todisti, että hän oli ahne. —
— Mutta hän on kuollut, Dave! Me taasen elämme yhä — yhä! Kuuletteko? Niinkuin sanoitte, minä olin uskoton. Minä olen rikkonut. Hyvä! Mutta eikö teidänkin täydy sanoa: olen rikkonut Jos minä rikoin lupaukseni, niin olette tekin tehnyt samoin. Teidän rakkautenne, ruusutarhassa tunnustamanne rakkauden tuli kestää ikuisesti. Missä se nyt on? —
— Täällä se on nytkin — huudahti mies lyöden intohimoisesti nyrkillä, rintaansa. — Ja on aina ollut. —
— Ja teidän rakkautenne oli niin suuri, mikään ei voinut olla sen suurempi — jatkoi nainen — niin ainakin sanoitte siellä ruusutarhassa. Ja kuitenkaan se ei näy olevan kyllin suuri ja jalo kyetäkseen anteeksiantamaan minulle, joka jalkojenne juuressa itkien rukoilen.
David Payne epäröi. Hän avasi suunsa puhuakseen mutta sanat eivät irtautuneet hänen huuliltaan. Nainen oli saanut hänet paljastamaan sydämensä ja ilmilausumaan totuuksia, joita hän tähän saakka oli salannut jopa itseltäänkin. Ja nainen oli ihana katsella seisoessaan hänen edessään intohimosta säteilevänä ja palauttaen mieleen vanhoja muistoja. Hän käänsi päänsä pois päästäkseen näkemästä naista, mutta tämä kiersi hänet ja asettui jälleen katsomaan häntä silmiin.
— Katsele minua, Dave! Katsele minua! Minä olen se sama kuin ennenkin.
Ja niin olet sinäkin, jos tahdot olla suora. Me emme ole muuttuneet. —
Naisen käsi lepäsi miehen olkapäällä ja miehen käsivarsi ojentautui kietoutuakseen naisen vyötäisille, kun samassa tulitikun sähähtävä rapsahdus saattoi miehen ennalleen, Winapie, käsittämättä mitä tapahtui, pani tulen hitaasti syttyvään rasvalamppuun. Hänen vartalonsa erottautui selvästi sysimustaa seinää vastaan, ja kun liekki äkkiä leimahti täyteen voimaan, näyttäytyi hänen pronssinvärinen kauneutensa täydessä kuninkaallisessa hohteessaan.
— Te näette, että se on mahdotonta! — voihkaisi mies työntäen samalla varovasti luotansa valkoisen naisen. — Se on mahdotonta — toisti hän. — Mahdotonta. —
— Minä en ole pikku tyttö enää, Dave, eikä minulla ole tyttömäisiä haaveita — sanoi nainen lempeästi, mutta ei rohjennut palata miehen luo. — Olen täysin kehittynyt nainen ja sentähden ymmärrän tämän.
Miehet ovat aina miehiä — — — Sehän on yleinen tapa tässä maassa — eikä se minua loukkaa. Arvasin sen heti alusta. Sehän lienee vain tuollainen tämän maan tapainen liitto — eikä mikään todellinen avioliitto? —
— Sen tapaisia kysymyksiä me emme tee täällä Alaskassa — vastasi mies tuskin kuuluvalla äänellä.
— Tiedän sen, mutta — — —
— No niin — tämä on täällä tavanmukainen avioliitto, ei muuta. —
— Eikä ole lapsia? —
— Ei ole. —
— Eikä myöskään ole — — —
— Ei, ei, ei laisinkaan — — Mutta sittenkin se on
mahdotonta. —
— Se ei ole mitään. — Nainen astui jälleen miehen luo ja hänen kätensä kosketti lempeästi miehen ruskettunutta niskaa. — Tunnen erittäin hyvin täkäläiset tavat. Sellaista tapahtuu täällä joka päivä. Miehet eivät aio jäädä tänne, eroittautua ainaiseksi maailmasta ja niin antavat he P.C.C-yhtiölle maksumääräyksen vuoden ylöspidosta ja lisäksi käteisiä ja silloin tyttö on tyytyväinen. Jonkun ajan kuluttua voi mies — — —
Nainen kohautti olkapäitään. — Siten on tämänkin tytön laita. Teemme tilauksen yhtiöltä, ei vain vuodeksi, vaan koko hänen elämänsä ajaksi. Mikä hän oli, kun hänet ensi kerran tapasit? Raaka, lihaa ahmiva villi, jonka ruokana oli kesällä kala, talvella hirvenliha, joka juhlien aikana mässäsi, mutta tavallisesti — näki nälkää. Jos et sinä olisi osunut hänen tielleen, olisi hän jäänytkin sellaiseksi. Sinun ilmaantumisesi saattoi hänet parempaan asemaan; mutta jos sinä nyt lähdet pois, kun hänen elämänsä on ainiaaksi turvattu, tulee hän luultavasti onnellisemmaksi kuin olisi ollut, ellette olisi lainkaan toisianne tavanneet. —
— Ei, ei — vastusti mies — se ei olisi oikein. —
— Kuulehan, Dave, sinun täytyy käsittää. Hän ei ole sinun vertasi. Teidän välillänne ei ole rotuyhteyttä. Hän on täkäläinen alkuasukas, kasvanut tässä maassa ja sukua sille ja mahdotonta on häntä siitä eroittaa. Hän on syntynyt villiksi ja tulee villinä myös kuolemaan. Mutta me — sinä ja minä — me kuulumme hallitsevaan, kehittyvään rotuun, joka on maan suola ja valtias. Me olemme luodut toisiamme varten. Samaan rotuun kuuluvien olentojen kesken vallitsee vetovoima, ja sekä järki että tunne ovat tämän vetovoiman takana. Jo yksistään vaistomme sen säätävät. Sitä sinä et voi kieltää. Sinä et voi riistäytyä sukupolvilta, jotka ovat eläneet ennen sinua. Sinä polveudut esi-isistä, jotka ovat jatkaneet sukuaan tuhannet — niin, sadattuhannet vuodet, ja sinuun sukusi ei saa sammua. Niin ei voi käydä. Syntyperäsi ei sitä salli. Vaisto on tahtoa voimakkaampi. Rotusi voimakkaampi kuin sinä. Tule, lähtekäämme, Dave! Me olemme vielä nuoria ja elämä, on ihana. Tule! —
Winapie lähti ulos ruokkimaan koiria. Miehen katse seurasi tyttöä ja pudistaen päätään hän hiljaisella äänellä uudisti vastaväitteensä. Mutta Karen Sayther vei kätensä miehen kaulalle ja painoi poskensa tämän poskea vastaan. Ja koko nykyisen elämän synkkyys valtasi miehen mielen — tulokseton kamppailu säälimättömiä luonnonvoimia vastaan, monet pitkät vuodet täynnä kylmää ja nälkää, ankarat ja julmat yhteenotot villin luonnon kanssa, tuskastuttava tyhjyydentunne, jota pelkkä eläimellinen olemassaolo ei voinut tyydyttää. Ja tuossa hänen vierellään kuiskaili kiusaus aurinkoisista, lämpimämmistä maista, soitosta, valosta ja riemusta ja loihti esille menneitten aikojen muistot. Itsetiedottomasti ne nousivat kuvina miehen silmien eteen. Hän näki tuttuja kasvoja, sirpaleita elämänsä menneiltä ajoilta, onnellisia hetkiä, hän oli kuulevinaan soittoa ja iloista naurua — — —
— Tule, Dave, tule! Minulla on riittävästi varoja meille molemmille. Tasainen tie häämöttää edessämme. — Nainen katseli ympärilleen köyhästi sisustetussa majassa. — Omaisuuteni riittää meille molemmille. Koko maailma on jalkojemme juuressa ja sen riemut kuuluvat meille. Tule, tule! —
Nainen värisi miehen käsivarsissa ja tämä puristi häntä lujasti itseänsä vastaan. Mutta pian mies nousi seisomaan. Nälkäisten koirien murina ja Winapien kimeät huutelut, kun tyttö koetti rauhoittaa tappelevia, tunkeutuivat hillittynä hänen korviinsa paksujen seinähirsien läpi. Ja äkkiä hänen mieleensä muistui kokemansa tapaus. Taistelu metsässä — hirvittävän suurta harmaata karhua oli haavoitettu lapaan ja siitä peto oli raivoissaan; koirat ulvoivat vimmatusti ja Winapie huusi kimakasti yllyttäessään niitä hyökkäämään; hän itse ponnisteli karhun kynsissä viimeiset voimansa välttääkseen verisen kuoleman; koiria katkaistuine selkärankoineen ja raadeltuine sisuksineen kieriskeli kuolintuskissa hangella; neitseellisen valkoinen lumi oli muuttunut tulipunaiseksi ihmisen ja eläimen verestä; raivoava karhu ylivoimaisena, valmiina antamaan hänelle kuoliniskun — ja vihdoin Winapie keskellä tätä kauhun kuvaa, keskellä kamppailua elämästä ja kuolemasta, hiukset hajallaan ja silmät salamoiden — ilmettynä raivottarena — kerta, kerran jälkeen iskien pitkällä metsästyspuukolla. — — — Hiki nousi hänen otsalleen. Hän työnsi luotaan vaaleaverisen naisen ja hoiperteli takaisin seinävierelle. Ja nainen, tietäen että ratkaiseva hetki oli lyönyt, mutta aavistamatta mitä miehelle oli tapahtunut, tunsi vaistomaisesti, että tähän astiset voitonsaavutukset luikuivat pois hänen käsistään.
— Dave, Dave! — hän huudahti — Minä en tahdo luopua sinusta! Minä en jätä sinua! Ellet sinä halua lähteä täältä, jäämme tänne. Minä jään sinun luoksesi. Maailma on minulle vähemmästä merkityksestä kuin sinä. Minusta tulee sinun Pohjolan-vaimosi. Valmistan ruokasi, ruokin koirasi, tallon tietä sinulle ja soudan sinun kanssasi. Voin tehdä sen. Usko minua: minä olen voimakas. —
Mies ei epäillyt katsellessaan naista ja pitäessään hänet loitolla itsestään. Mutta hänen kasvonsa olivat muuttuneet synkiksi ja värittömiksi ja hänen silmiensä lämpimä katse oli kadonnut.
— Minä maksan Pierrelle ja venemiehille, he saavat lähteä. Ja jään tänne sinun luoksesi papin siunaamana tai siunaamatta, vihittynä tai vihkimättömänä — olen valmis seuraamaan sinua kaikkialle. Dave, Dave! Kuuntele minua! Sanoit minun tehneen sinulle vääryyttä entisaikoina — ja niin teinkin — mutta anna minun nyt hyvittää se, salli minun sovittaa syntini! Jos minä muinoin arvostelin rakkautta väärin, niin rukoilen sinulta, salli minun näyttää, että nyt tiedän arvostella sitä oikein. —
Nainen heittäytyi polvilleen ja kietoi itkien käsivartensa miehen polvien ympärille. — Ja sinä tunnet hellyyttä minuun. Sinä tunnet hellyyttä. Ajattele kaikkia niitä hirveän pitkiä vuosia, joina olen odottanut ja kärsinyt! Oi, sinä et voi milloinkaan, et ikinä aavistaa kärsimyksieni määrää. — Mies kumartui ja nosti hänet permannolta.
— Kuunnelkaa mitä sanon — sanoi mies käskevällä äänellä, avasi oven ja ohjasi naisen sen ulkopuolelle. — Se on mahdotonta. Me emme saa ajatella vain itseämme. Teidän täytyy lähteä. Toivon teille onnekasta matkaa. Sixty Milen luona matkanteko vaikeutuu, mutta teillä on maailman parhaat venemiehet, ja he voittavat kyllä kaikki esteet. Ehkä nyt haluatte sanoa hyvästi? —
Vaikka nainen jo oli saanut vallan itsensä yli, katseli hän miestä epätoivoisin ilmein. — Jos — jos — jos Winapie — läähätti hän ja vaikeni.
Mies ymmärsi ajatuksen ja vastasi: — Niin. — Mutta heti sen sanottuaan hän tajusi moisen ajatuksen mahdottomuuden ja lisäsi: — Sellainen ei saa tulla kysymykseen. Se ei ole lainkaan todennäköistä. Moisesta ajatuksesta meidän täytyy luopua. —
— Suutele minua! — kuiskasi nainen kirkastunein katsein. Ja sitten hän kääntyi ja lähti astelemaan poispäin.
— Lähdemme heti, Pierre — sanoi nainen saattajalleen, ainoalle, joka valveilla odotti hänen paluutaan.
— Meidän täytyy lähteä. —
Pierren terävät silmät havaitsivat nuotion loisteessa tuskan ilmeen naisen kasvoilla, mutta hän suhtautui tähän kummalliseen määräykseen kuin olisi se maailman luonnollisin asia. — Out, madame — hän sanoi.
— Mitä tietä? Dawsoniinko? —
— Ei — vastasi rouva Sayther melko rauhallisesti — ei, vaan ylöspäin
Dyeaan. —
Heti Pierre kääntyi nukkuvien saattomiesten puoleen, potki heidät murahteluistaan huolimatta pois huopien sisältä ja ajoi työhön. Muutamissa minuuteissa rouva Saytherin pieni teltta oli purettu, pannut ja kattilat kootut, huovat kerällä, ja miehet matkalla alas veneelle kompastellen raskaitten taakkojensa alla. Rouva Sayther odotti rannassa, kunnes matkatavarat olivat sijoitetut veneeseen ja hänen oma paikkansa oli laitettu kuntoon.
— Hinaamme veneen saaren ulommaiseen kärkeen — selitti Pierre puuhaillen pitkän hinausköyden kimpussa. — Ja sitten soudamme salmen läpi, missä virta ei ole niin voimakas kuin muualla, ja luulen, että se onnistuu meille hyvin. —
Äkkiä hänen herkät korvansa kuulivat edellisenvuotisessa kuivettuneessa ruohossa kahisevia askeleita, ja hän käänsi päätään. Intiaanityttö tuli heidän luokseen, seuranaan useampia selkäkarvansa pöyhistäneitä susikoiria. Rouva Sayther huomasi, että tytön kasvot, jotka olivat olleet välinpitämättömän näköiset kohtauksen aikana majassa, olivat nyt hehkuvan vihan punertamat.
— Mitä te teitte hänelle? — kysyi tyttö jyrkästi rouva Saytheriltä. — Hän paneutui vuoteeseensa ja on niin huonon näköinen. Ja minä kysyin: 'Mikä sinua vaivaa, David? Oletko sairas?' Mutta hän ei vastaa kerrassaan mitään. Vähän ajan kuluttua hän sanoo: 'Winapie, hyvä tyttö, mene pois. Pian voin minä taasen hyvin.' Mutta mitä te olette tehnyt hänelle? Puhukaa! Te olette huono nainen. —
Rouva Sayther silmäili uteliaana villinaista, joka jakoi David Paynen elämän, kun sitä vastoin hänen itsensä täytyi yksin lähteä yön pimeään.
— Minun nähdäkseni te olette paha nainen — toisti Winapie hitaasti ja täsmällisesti niinkuin yleensä käytettäessä vähän tunnettua vierasta kieltä. — Minun mielestä parasta, että te menette pois, ettekä enää koskaan tule takaisin. Mitä te itse ajattelette? Minulla on vain yksi mies. Minä olen intiaanityttö. Te amerikkalainen nainen. Te olette kaunis katsella. Te saatte niin monta miestä kuin vaan tahdotte. Teidän silmänne siniset kuin taivas. Teidän ihonne on niin valkea, niin pehmeä. —
Tyttö ojensi täysin rauhallisesti ruskean etusormensa ja painoi sen vasten toisen pehmeätä poskea. Ja Karen Saytherin ikuiseksi kunniaksi on luettava, ettei hän peräytynyt. Pierre oli ottamaisillaan askeleen eteenpäin suojellakseen häntä, mutta rouva Sayther antoi hänelle merkin poistua samalla tosin tuntien voimakasta kiitollisuutta miestä kohtaan. — Ei hätää, Pierre — hän sanoi. — Olkaa hyvä ja siirtykää vähän loitommalle meistä. —
Mies meni kunnioittavasti kuulomatkan ulottuvilta, mutta siinä hän heti pysähtyi, murahteli itsekseen ja jäi silmillään mittailemaan välimatkaa naisten luo.
— Niin valkea — niin pehmoisa — aivan kuin pienellä lapsella — Winapie kosketti toistakin poskea ja veti sitten kätensä pois. — Mutta moskiitit tulevat pian. Silloin hieno iho käy haavoille ja turpoaa — ah, turpoaa niin pahasti. Paljon, paljon moskiittoja — paljon, paljon haavoja. Minä luulen, on parempi, että matkustatte nyt heti, ennenkuin moskiitit tulevat. Tätä tietä — hän viittasi virtaa alas — te tulette St. Michaelsiin. Tätä tietä — hän näytti vastavirran suuntaan — te tulette Dyeaan. Paras teidän on matkustaa Dyeaan. Hyvästi. —
Ja se, mitä rouva Sayther nyt teki, saattoi Pierren mitä suurimman hämmästyksen valtaan. Sillä hän kietoi käsivartensa intiaanitytön ympärille, suuteli tätä ja purskahti itkuun.
— Olkaa hänelle hyvä — hän nyyhkytti — olkaa hyvä Davelle! Sitten laskeutui hän puolitiehen rantaäyrästä, ennenkuin katsoi taakseen ja huudahti: — Jää hyvästi! — minkä sanottuaan hän nousi veneeseen. Pierre seurasi häntä ja päästi kiinnitysköyden irti. Sitten mies asetti peräsinairon paikoilleen ja antoi lähtömerkin. Le Goire viritti vanhan ranskalaisen laulelman. Ja hinausköyteen perättäisin kumartuneet miehet muistuttivat tähtien heikossa valossa vaeltavia haamuja; peräsinairo halkoi terävästi mustaa vettä, ja vene häipyi yön pimeyteen.