KAHDEKSASTOISTA LUKU
Ihastukseni Oaklandin satamapuolta kohtaan oli kokonaan kadonnut. En pitänyt sen ulkonäöstä sen enempää kuin elämästäkään. En välittänyt ryyppäämisestä enkä tyhjäntoimittamisesta, ja niin minä palasin Oaklandin kansankirjastoon ja lueskelin kirjoja suuremmalla ymmärtämyksellä. Äiti sanoi myöskin, että olin jo kylläkseni hurjistellut ja että minun oli aika hankkia itselleni vakinainen toimeentulo. Omaisenikin tarvitsivat rahaa. Hankin itselleni siis paikan eräässä hampputehtaassa — kymmenen tunnin työpäivä ja kymmenen sentin tuntipalkka. Siitä huolimatta, että voimani ja kykyni olivat karttuneet, en saanut enempää kuin raataessani säilyketehtaassa useita vuosia varemmin. Mutta päiväpalkkani luvattiin kuitenkin korottaa yhdeksi dollariksi viideksikolmatta sentiksi muutaman kuukauden kuluttua.
Ja täällä alkoi minulle oikea viattomuuden kausi, mikäli on kysymys Tuliliemestä. Kuukausimääriin en kallistanut kertaakaan lasia. Kävin vasta kahdeksattatoista, ruumiini oli terve, lihakset työn karaisemat, mutta vioittumattomat; ja jokaisen nuoren luontokappaleen tavoin minäkin kaipasin vaihtelua, jotain kiihottavaa, mitä eivät kirjat eikä koneellinen työ saattaneet tarjota.
Liityin Nuorten Miesten Kristilliseen Yhdistykseen. Siellä elämä oli terveellistä ja reipasta urheiluharjoituksineen, mutta liian poikamaista. Minulle se tuli liian myöhään. En ollut poika, en nuorukainenkaan, vaikka ikävuosia ei ollutkaan runsaasti. Miesten parissa olin varttunut suureksi. Tunsin salaperäisiä ja vaarallisia asioita. Kuuluin elämän toiselle puolelle verrattuna niihin nuoriin miehiin, jotka kohtasin N.M.K.Y:ssä. Puhuin toisellaista kieltä, omistin surullisemman ja kamalamman kokemuksen. (Kun nyt tulen asiaa ajatelleeksi, käsitän selvästi, ettei minulla ole koskaan ollutkaan poikuutta.) Joka tapauksessa N.M.K.Y:n nuoret miehet olivat minusta liian poikamaisia, liian turmeltumattomia. Tästä en kuitenkaan olisi välittänyt, jos he vain olisivat henkisesti astuneet minua vastaan ja auttaneet minua. Mutta minä olin oppinut kirjoista enemmän kuin he. Heidän laihat ruumiilliset ja yhtä laihat älylliset kokemuksensa tekivät yhteensä niin suuren negatiivisen summan, ettei heidän terve siveellisyytensä ja terveelliset urheilunsa voineet korvata sitä.
Sanalla sanoen, minä en saattanut leikkiä alemman luokan oppilaiden kanssa. Minulle ei oltu suotu sitä puhdasta oivallista nuoruutta, minkä he olivat viettäneet — olin liian varhain joutunut Tuliliemen holhouksen alaiseksi. Tiesin liian paljon liian nuorena. Ja kuitenkin vastaisina hyvinä päivinä, kun alkoholi on eliminoitu pois ihmisten tarpeista ja laitoksista, juuri N.M.K.Y. ja samallaiset käsittämättömän paljoa paremmat ja viisaammat ja miehevämmät kokouspaikat ottavat vastaan miehet, jotka nyt menevät kapakkaan löytääkseen itsensä ja toinen toisensa. Sitä odotellessa me elämme nykyisyydessä, täällä ja tällä haavaa ja pohdimme nykyisyyttä ja nykyisiä oloja.
Raadoin kymmenen tuntia päivässä hampputehtaassa. Se oli kuolettavan yksitoikkoista, koneellista työtä. Minä kaipasin elämää. Halusin käyttää voimani toisella tapaa kuin kuluttamalla sen koneen ääressä kymmenen sentin tuntipalkasta. Ja kuitenkin olin saanut kylläkseni kapakoista. Halusin jotain uutta. Minä vartuin suuremmaksi. Minussa kehittyi arvaamattomia ja huolestuttavia voimia ja taipumuksia. Ja juuri tällöin minä kohtasin onnekseni Louis Shattuckin ja meistä tuli toverukset.
Louis Shattuckissa ei tavannut ainoatakaan häijyä piirrettä, hän oli todellakin viaton nuori veijari, mutta omasta mielestään kerrassaan turmeltunut kaupunkilaispoika. Minä taasen en ollut vähimmässäkään määrässä kaupunkilaispojan kaltainen. Louis oli sievä ja sulavakäytöksinen ja rakasti hurjasti tyttöjä. Ne herättivät hänessä voimakkaan, kaiken nielevän intohimon. Minä en tietänyt tytöistä tuon taivaallista. Olin pyrkinyt liian uutterasti mieheksi. Tämä oli aivan uusi puoli elämää, joka oli jäänyt minulta huomaamatta. Ja kun näin Louisin lausuvan minulle jäähyväiset, kohottaen hattua jollekin tutulle tytölle ja astelevan hänen rinnallaan katua pitkin, minä jouduin kiihdyksiin ja kävin kateelliseksi. Minäkin halusin ruveta tähän leikkiin.
"Jaa — ei siinä muu auta", selitti Louis, "kuin että sinulle hankitaan tyttö".
Tämä on vaikeampaa, kuin miltä se kuulostaa. Sallikaa minun näyttää se teille tekemällä pieni syrjähyppäys. Louis ei tuntenut tyttöjä kotoa pitäen. Hän ei seurustellut yhdenkään tytön kodissa. Ja luonnollisesti minulla, tähän uuteen maailmaan eksyneellä muukalaisella, oli edessäni samat esteet. Lisäksi ei meillä ollut mahdollisuutta päästä tanssikouluun tai yleisiin tanssiaisiin, jotka olivat aivan omiansa tuttavuuksien solmimiseen. Meiltä ei riittänyt rahaa sellaiseen. Hän työskenteli sepän oppilaana ja ansaitsi vain vähäistä enemmän kuin minä. Me asuimme kumpikin kotona ja maksoimme vanhemmillemme. Kun olimme suorittaneet tämän maksun ja ostaneet savukkeita ja tarpeelliset vaatteet ja jalkineet, meille jäi kummallekin kulutettavaksi summa, joka vaihteli seitsemästäkymmenestä sentistä yhteen dollariin viikkoa kohti. Löimme nämä rahat yhteen, jaoimme ne keskenämme ja toisinaan lainasimme koko jäännöksen, kun jompikumpi meistä tarvitsi sen suuremmoisempaan tyttöseikkailuun, kuten esimerkiksi raitiotieretkeen Blairin puistoon ja takaisin — kaksikymmentä senttiä, ja kahteen jäätelöannokseen — kolmekymmentä senttiä, tai maissinekkuihin, jotka olivat halvempia ja maksoivat kahdelle vain kaksikymmentä senttiä.
En välittänyt siitä, että rahaa oli näin niukalti. Osterirosvoilta olin oppinut halveksimaan rahaa, eikä se tunne ollut hävinnyt minusta. Mieskohtaisesti en piitannut siitä rahtuakaan, ja filosofiassani kiersin kehän umpeen pysyen yhtä tyytyväisenä, vaikka taskussa ei ollut senttiäkään, kuin muinoin tuhlatessani kymmeniä dollareita tarjoamalla kapakoissa ryyppyjä jokaiselle maleksijalle.
Mutta miten saisin käsiini tytön? Emme tunteneet ainoatakaan kotia, minne Louis voisi viedä minut esittääkseen minut siellä tytöille. Minä en tuntenut ketään. Louis taas tahtoi pitää itse kaikki tyttönsä; eikä hän muutenkaan olisi voinut luovuttaa yhtään niistä minulle, sillä sellainen on poikien ja tyttöjen käsitys asiasta. Hän houkutteli heitä tuomaan ystävättäriään minua varten; mutta minusta ne olivat varsin heikkoja sisaria, kalpeita ja vaivaisia verrattuina hänen korukappaleisiinsa.
"Sinun täytyy tehdä niin kuin minäkin tein", hän virkkoi lopulta.
"Minä sain nämä ottamalla. Sinun täytyy menetellä samalla lailla".
Ja hän perehdytti minut menettelytapaansa. Lukijan on muistaminen, että Louis ja minä elimme varsin niukoissa oloissa. Meidän täytyi todellakin ponnistella voidaksemme maksaa täysihoidostamme ja pukea itsemme siististi. Me tapasimme toisemme iltasella, päivätyön päätyttyä, jossain kulmassa tai erään sivukadun pienessä makeismyymälässä, joka oli meidän ainoa huvittelupaikkamme. Sieltä me ostimme savukkeemme ja toisinaan viidellä sentillä karamelleja. (Niin, Louis ja minä söimme punehtumatta makeisia — niin paljon kuin vain saimme. Kumpikaan meistä ei käynyt koskaan kapakassa.)
Mutta se tyttö. Louisin ohjauksen mukaan minun oli varsin alkuperäisellä tavalla valittava hänet joukosta ja pyrittävä hänen tuttavakseen. Me harhailimme pitkin katuja varhain iltasella. Tytöt kuljeskelivat meidän tavallamme parittain. Ja tytöt, jotka ovat kävelemässä, katsovat ehdottomasti käveleviin poikiin, jotka katsovat heihin. (Vielä nykyäänkin minä seuraan jokaisessa kaupungissa, kauppalassa tai kylässä, minne satun joutumaan, vanhasta kokemuksesta harjaantunein katsein sitä viehkeätä näytelmää, jota suorittavat kävelevät pojat ja tytöt; ja näiden täytyy ehdottomasti päästä kävelemään, kun keväiset ja kesäiset illat kutsuvat.)
Vaikeuksia tuotti se, että minä, joka olin saapunut elämän toiselta puolen verraten karaistuna, osoittausin tässä elämäni suloisessa vaiheessa varsin araksi ja ujostelevaksi. Tuon tuostakin Louis rohkaisi minua. Mutta minä en tuntenut tyttöjä. Varhaiskypsän miehevän elämänikin jälkeen he pysyivät minulle outoina ja ihmeellisinä. Ratkaisevan hetken lähetessä menetin aina rohkeuteni ja välttämättömän aloitekyvyn.
Sitten Louis otti osoittaakseen minulle, miten se kävi päinsä — erikoinen, kaunopuheinen katse, hymy, rohkea hatun kohotus, pari sanaa, epäröintiä, naurunhihitystä, ujoa hermostuneisuutta, ja kas vaan! Louis oli jo tehnyt tuttavuutta ja nyökkäsi minua joutumaan esiteltäväksi. Mutta kun me sitten asetuimme kävelemään parittain, poika ja tyttö yhdessä, niin huomasinkin, että Louis oli aina valinnut omalle osalleen sievännäköisen ja jättänyt minulle pienen vaivaisen sisaren.
Kokeiltuani niin monta kertaa, ettei niistä kannata tässä puhua, minä luonnollisesti edistyin ja minulla oli jo useita tyttöjä, joille saatoin kohottaa hattua ja tarjoutua kävelykumppaniksi iltasella. Mutta silti en vielä rakastunut yhteenkään tyttöön. Mielenkiintoni oli herännyt ja minä jatkoin tätä leikkiä. Milloinkaan ei päähäni juolahtanut lähteä ryypyille. Muutamat Louisin ja minun seikkailuistamme ovat sittemmin saattaneet minut vakavasti miettimään asiaa, kun olen halunnut laatia sosiologisia yleistämisiä. Mutta kaikki tuo oli oivallista ja viattoman nuorekasta, ja minä opin siitä yhden yleistämisen, pikemmin biologisen kuin sosiologisen, nimittäin että "moni on kakku päältä kaunis, vaan on silkkua sisässä".
Kauan ei kestänyt, ennenkuin opin tuntemaan rakkauden, sen ihanan suloisuuden, sen loiston ja ihmeellisyyden. Tahdon nimittää hänet Haydeeksi. Hän kävi kuudettatoista. Hänen lyhyt hameensa ulottui puoliväliin pohjetta. Me istuimme rinnan Pelastusarmeijan kokouksessa. Hän ei ollut kääntyneitä, ei myöskään hänen tätinsä, joka istui hänen toisella puolellaan; täti oli saapunut vierailulle maalta, missä ei silloin ollut Pelastusarmeijaa, ja oli pistäytynyt osittain uteliaisuudesta puolituntiseksi tähän kokoukseen. Ja vierelläni istui Louis huomioita tehden — minä uskon, että hän teki vain huomioita, koska Haydee ei tyydyttänyt hänen makuaan.
Me emme vaihtaneet sanaakaan, mutta tuona suuremmoisena puolituntisena me vilkaisimme ujostellen toisiimme ja välttelimme ujostellen tai kohtasimme ujostellen toinen toisemme katseen useammin kuin kerran. Hänellä oli hennot, soikulaiset kasvot. Hänen ruskeat silmänsä olivat ihanat. Hänen nenänsä oli kuin unelma, samaten simahuulinen, oikullisuutta ilmaiseva suu. Päässään hänellä oli lavealierinen huopahattu, ja ruskeassa tukassa oli mielestäni kaunein ruskea vivahdus, mitä milloinkaan olen nähnyt. Ja tuon puolituntisen tuottamasta kokemuksesta minä olen aina sen koommin ollut varma siitä, että rakkaus saattaa syttyä ensi näkemältä.
Täti ja Haydee poistuivat aivan liian pian. (Pelastusarmeijan kokouksissa tämän saattaa tehdä milloin tahansa.) Kokous ei herättänyt minussa enää mielenkiintoa, ja kun oli ennättänyt kulua sopiva väliaika, minuutti tai pari, minäkin nousin lähteäkseni Louisin kera. Muuan salin perällä istuva nainen kohdisti minuun katseensa, kohosi paikaltaan ja seurasi minua. Häntä en ryhdy kuvaamaan. Hän oli vanhoja tuttavia niiltä ajoilta, jotka olin viettänyt satamassa. Kun Nelsonia oli ammuttu, hän oli heittänyt henkensä juuri tämän naisen sylissä, ja hän tiesi minun olevan Nelsonin entisiä tovereita. Nyt hän halusi kertoa minulle, kuinka Nelson oli kuollut, ja minuakin halutti kuulla siitä. Ja niin minä siirryin hänen kerallaan elämän halki, palasin haivenhuulisen nuorukaisen rakkaudesta ruskeakutrista tyttöä kohtaan takaisin tuohon entiseen surkeaan villielämään, jota olin ennen viettänyt.
Ja kuultuani tarinan minä riensin tieheni etsimään Louisia, sillä pelkäsin kadottaneeni ensimäisen rakkauteni jo ensi vilahduksen jälkeen. Mutta Louis osoittautui luotettavaksi. Tytön nimi oli — Haydee. Louis tiesi, missä hän asusti. Joka päivä tyttö kulki sen pajan ohi, missä hän työskenteli, matkallaan Lafayetten kouluun tai sieltä kotiin. Lisäksi Louis oli toisinaan nähnyt hänet yhdessä Ruthin, erään toisen koulutytön seurassa; ja vielä enemmän, Nita, joka myi meille makeisia, oli Ruthin ystäviä. Nyt meidän oli lähdettävä makeismyymälään tiedustelemaan, eikö Nita suostuisi antamaan Ruthille kirjelappua Haydeelle toimitettavaksi. Jos se kävi päinsä, ei tarvinnut muuta kuin sepittää tuo kirje.
Niin kävikin. Ja salaisissa yhtymätilaisuuksissa minä opin tuntemaan pojan ja tytön keskinäisen rakkauden täyden suloisen mielettömyyden. Se ei suinkaan ole suurinta rakkautta maailmassa, mutta kaikkein suloisimmaksi rohkenen sen vakuuttaa. Oi, kun nyt muistelen sitä! Tytöllä ei ole milloinkaan ollut viattomampaa rakastajaa kuin minä, joka olin ollut niin kurjan viisas ja hurja vuosiini nähden. En tietänyt tytöistä rahtuistakaan. Minua oli mainittu Osterirosvojen Prinssiksi, minä saatoin lähteä kaikkialle maailmassa miehenä miesten parissa, osasin ohjata purjevenettä, keikkua mastossa myrskyssä ja pimeässä, käydä merimieskorttelin kurjimmissa komeroissa, ottaa osaa hurjimpaan meteliin ja kutsua joka jätkän kapakkaan — mutta minä en tietänyt laisinkaan, mitä sanoa tai tehdä tälle hennolle pikku naiselle, jonka hamepahanen ulottui vain puoliväliin pohjetta ja elämäntuntemus oli yhtä niukka kuin minun oli, omasta mielestäni ainakin, syvällisen perinpohjainen.
Muistan, että istuimme penkillä tähtien valossa. Meidän välillämme oli ainakin jalan verta tyhjää. Olimme kääntyneet puolittain päin nojaten kyynärpäitä penkin selkänojaan, ja pari kertaa kyynärpäämme osuivat lievästi yhteen. Hurjan onnellisena minä juttelin mahdollisimman varovaisesti ja harkituin sanoin, jotta en loukkaisi hänen herkkiä korviaan, ja kaiken aikaa vaivasin aivojani koettaen saada selville, mitä minun nyt oikeastaan oli tehtävä. Mitä mahtoivat tytöt odottaa poikien tekevän, kun näin istuttiin penkillä ja koetettiin saada selkoa siitä, mitä rakkaus oli? Mitä hän mahtoi odottaa minun tekevän? Oliko minun suudeltava häntä? Odottiko hän minun yrittävän? Ja jos hän odotti sitä enkä minä tehnyt niin, mitä hän mahtoi silloin ajatella minusta?
Ah, hän oli minua viisaampi — tiedän sen nyt — tuo pieni viaton tyttönainen puolipitkissä hameissaan. Hän oli tuntenut poikia kaiken ikänsä. Hän kannusti minua tyttöjen tavalla. Hän oli riisunut hansikkaansa ja piteli niitä toisessa kädessään, ja minä muistan, kuinka hän ikään kuin rangaistakseen minua jostain puheestani kevyesti ja rohkeasti löi minua suulle noilla hansikkailla. Minä olin pyörtymäisilläni ihastuksesta. Niin ihmeellistä seikkaa en ollut koskaan ennen kokenut. Ja muistan vieläkin sen lievän tuoksun, mikä noista hansikkaista lähti ja jota sain hengittää sinä tuokiona, jolloin ne koskettivat minun huuliani.
Sitten tuli pelon ja epävarmuuden aiheuttama tuska. Vangitsisinko kouraani tuon pienen kätösen, joka äsken oli tuoksuvilla hansikkaillaan koskettanut huuliani? Uskaltaisinko suudella häntä juuri nyt tai kietoa käsivarteni hänen vyötäisilleen? Rohkenisinko edes siirtyä lähemmäksi?
Ei, minä en uskaltanut. En tehnyt mitään. Istuin vain paikallani ja rakastin kaikesta sielustani. Ja kun me sinä iltana erosimme, en ollut suudellut häntä. Muistan, kun suutelin häntä ensimäisen kerran eräänä toisena iltana erotessamme — se oli valtaava hetki ja minä tarvitsin siihen kaiken rohkeuteni. Meidän ei onnistunut järjestää enempää kuin tusinan verta salaisia kohtauksia, ja me suutelimme kai yhtä monta kertaa — kuten pojat ja tytöt suutelevat, lyhyesti ja viattomasti ja ihmetellen. Me emme käyneet koskaan missään — emme edes matineoissa. Kerran me tasasimme viiden sentin määrän makeisia. Mutta minä olen aina hellästi uskonut, että hän rakasti minua. Tiedän, että itse rakastin häntä; ja vuoden ajan ja kauemminkin uneksin hänestä valveillani, ja hänen muistonsa on minulle hyvin kallis.