SEITSEMÄSTOISTA LUKU
Me laskimme Bonin-saarilta pohjoista kohti tavataksemme hyljelauman, ja pohjoista kohti me sitten vainosimme sitä sadan päivän ajan koleaan talviseen ilmanalaan joutuen ja halki avarien sumujen, jotka peittivät meiltä auringon viikonpäiviksi kerrallaan. Tämä työ Siperian rannikon edustalla oli hurjaa ja raskasta, silloin ei saanut ryyppyä eikä edes ajatellutkaan sitä. Sitten purjehdimme takaisin etelää kohti Jokohamaan lastina suuri saalis hylkeennahkoja, ja siellä meidän oli määrä saada palkkamme, joka oli melkoinen sekin.
Halusin kiihkeästi päästä maihin Japania näkemään, mutta perille saavuttuamme oli ensimäinen päivä käytettävä laivatöihin, ja vasta illan tullen me merimiehet jouduimme maihin. Mutta sellaiseksi oli elämä järjestetty, siten ihmiset toimittivat asiansa, että täälläkin Tuliliemi kurkotti kättään ja tarttui minua käsivarresta. Kapteeni oli antanut meille rahaa pyydystäjille vietäväksi, ja pyydystäjät odottelivat meitä eräässä japanilaisessa kapakassa. Me ajoimme sinne rikshaw-kärryissä. Miehistömme oli ottanut melkein koko ravintolan haltuunsa. Väkijuomia virtasi tulvanaan. Jokaisella oli rahaa, jokainen tarjoili. Sata päivää me olimme ankarasti raataneet ja pysyneet ehdottomasti raittiina, terveytemme oli kukkeimmillaan, ruumiissa kuohuili voima, mieli läikkyi vapaana oltuaan kauan kurin ja olosuhteiden kahlehtimana — luonnollisesti meidän piti nyt saada ryyppy tahi pari. Ja sen jälkeen lähdettäisiin kaupunkia katselemaan.
Siitä kehittyi vanha juttu. Oli kallistettava niin monta ryyppyä, ja kun lämmin taikaneste virtasi suonissa ja pehmitti äänen ja tunteet, silloin tiesimme, ettei sopinut ruveta laseja laskemaan ja siten pahaa verta tovereissa herättämään — ei käynyt päinsä juoda toisen toverin kera ja jättää toisen malja juomatta. Me olimme kaikki laivatovereita, yhdessä olimme kamppailleet vaivojen ja myrskyjen halki, samoja touveja kiskoneet, toinen toisemme vapauttaneet ruorin äärestä, rinnan maanneet samalla halkaisijapuomilla, kun se sukelsi aaltoihin, ja tarkastelleet, kuka mahdollisesti oli kadonnut näkyvistä, kun se taas nosti nokkansa merestä. Niin me joimme kaikkien kanssa ja kaikki tarjosivat. Ja äänemme kohosivat ja me muistimme tuhansia toverillisia tekoja, unohdimme tappelumme ja sanakiistamme ja tiesimme toinen toisemme maailman parhaiksi tovereiksi.
Ilta oli vielä varhainen meidän saapuessa tuohon japanilaiseen ravintolaan, ja koko ensimäisenä yönä en nähnyt Japanista sen enempää kuin tuon kapakan, joka oli varsin samallainen kuin kapakka kotosalla tai missä tahansa muualla maailmassa.
Kaksi viikkoa viivyimme Jokohaman satamassa, ja Japanista tuskin näimme muuta kuin sen kapakat, minne merimiehet kokoontuivat. Toisinaan eräät meistä hankkivat yksitoikkoisuuteen vaihtelua perinpohjaisempiin juominkeihin antautumalla. Sellaisessa tilaisuudessa minun onnistui suorittaa oikea urotyö uimalla eräänä pimeänä yönä kuunariin ja käymällä rauhallisesti nukkumaan, sillä välin kuin satamapoliisi etsi ruumistani merestä ja vei vaatteeni tunnusteltaviksi.
Kuvittelin, että ihmiset kenties joivat itsensä humalaan moisten seikkojen vuoksi. Minun tekoni oli huomattava tapahtuma meidän pienessä piirissämme. Koko satama puhui siitä. Minä nautin usean päivän ajan kuuluisuutta japanilaisten venemiesten ja kapakkavieraiden keskuudessa. Uimaretkeni oli sellainen, että sitä kannatti muistella ja ylpeydellä mainita. Minä muistan sen vielä tänäänkin, kahdenkymmenen vuoden perästä, salaista ylpeyttä tuntien. Se oli purpuraloimi, aivan samoin kuin ne hetket, jolloin Victor tuhosi teeravintolan Bonin-saarilla ja karkulaisoppilaat ryöstivät minut putipuhtaaksi.
Tuliliemen velhovoima pysyi minulle yhä salaisuutena. Elimistöltäni olin siihen määrään alkoholille vieras, ettei alkoholi sellaisenaan viehättänyt minua laisinkaan; kemialliset reaktsiot, jotka se minussa vaikutti, eivät olleet tyydyttäviä, koska en ollut sellaisen kemiallisen tyydytyksen tarpeessa. Minä join siitä syystä, että seuralaiseni joivat, ja koska luontoni oli sellainen, etten sietänyt esiintyä vähemmän miehekkäänä kuin toiset miehet. Ja siitä huolimatta olin yhä vielä perso makeisille, ja salavihkaa, kun ei yksikään silmä ollut näkemässä, minä ostin karamelleja ja ahmin niitä suuremmoisesti nauttien.
Hilpeästi laulaen me nostimme ankkurin ja purjehdimme Jokohaman satamasta San Franciscoa kohti. Noudatimme pohjoista reittiä, ja tasaisen länsituulen puhaltaessa me ennätimme valtameren poikki seitsemässäneljättä päivässä. Meillä oli vielä jäljellä hyvä palkka, ja seitsemänneljättä päivän ajan, voimatta häiritä ajatustyötämme ainoallakaan ryypyllä, me suunnittelimme, miten kuluttaisimme rahamme.
Ensimäiseksi vakuutti joka mies, kuten kotimatkalla vanhastaan on tapana kanssissa: "Nyt eivät minua puijaakaan ruokatalon nylkyrit." Sitten pahoiteltiin ohimennen, että Jokohamassa oli tuhlattu niin paljo rahaa. Sen jälkeen kukin ryhtyi maalailemaan lempi-harhakuviaan. Victor esimerkiksi sanoi, että päästyään San Franciscossa maihin hän marssisi suoraa päätä satama-alueen ja Barbary Coastin halki ja panisi sanomalehtiin ilmoituksen. Siinä hän tiedustelisi täysihoitoa jossain vaatimattomassa työläisperheessä. "Sitten", selitti Victor, "minä käyn pari viikkoa tanssikoulua, jotta saan tehdä tuttavuutta tyttöjen ja poikien kanssa. Sitten minut kutsutaan heidän koteihinsa ja pitoihinsa ja muuhun semmoiseen, ja minä tulen kyllä rahoillani toimeen ensi tammikuuhun asti, jolloin taas lähden purjehtimaan."
Ei, ryyppäämään ei hän rupeisi. Hän tiesi, mihin se johtaisi, varsinkin hänen kaltaisensa miehen: viinaa nahkaan, järki tuulen teille, ja rahat tipotiessään yhdessä hurauksessa. Katkeran kokemuksensa nojalla hän saattoi valita joko kolmipäiväiset juomingit Barbary Coastin nylkyrien ja puijarien parissa tai koko talven pituisen terveellisen huvittelukauden, eikä ollut vähintäkään epäilystä siitä, minkä hän tällä kertaa valitsisi.
Axel Gunderson, joka ei välittänyt tanssista eikä seurustelusta, virkkoi: "Minulla on tallella runsas palkka. Nyt minä voin matkustaa kotiin. Viiteentoista vuoteen en ole nähnyt äitiä ja omaisia. Kun saan palkkani, niin lähetän rahat etukäteen kotia. Sitten valitsen hyvän laivan, joka on matkalla Europpaan, ja saavun sinne uusi palkka tiedossa. Kun molemmat summat pannaan yhteen, niin minulla on enemmän rahaa kuin koskaan ennen elämässäni. Minä voin elää kotona kuin ruhtinas. Teillä ei ole aavistustakaan siitä, kuinka halpaa kaikki on Norjassa. Minä saatan ostaa lahjoja jok'ikiselle ja kuluttaa rahoja niin, että he luulevat minua miljoonamieheksi, voin elää siellä kokonaisen vuoden, ennenkuin taas täytyy lähteä merille."
"Juuri samoin minäkin aion tehdä", selitti Puna-Jukka. "Kolmeen vuoteen en ole saanut riviäkään kotoa, ja siitä on jo viisi vuotta kuin viimeksi kävin siellä. Ruotsissa on yhtä halpaa, Axel, kuin Norjassakin, ja minun omaiseni ovat oikein talonpoikaisväkeä. Minä lähetän palkkani kotiin ja lähden sinun kanssasi kiertämään Kap Hornin ympäritse. Me valitsemmekin oikein hyvän laivan."
Ja kuvaillessaan kotimaansa maalaiselämän ihanuuksia ja juhlia Axel Gunderson ja Puna-Jukka rakastuivat toistensa kotipaikkaan ja lupasivat pyhästi matkustaa yhdessä ja viettää ensin kuusi kuukautta toisen ruotsalaisessa kodissa ja sitten kuusi kuukautta toisen norjalaisessa kodissa. Ja loppumatkalla heitä saattoi tuskin repimälläkään saada toisistaan erilleen, niin suuresti he mielistyivät suunnitelmiansa pohtimaan.
Pitkää-Jukkaa ei vaivannut koti-ikävä. Mutta kanssielämään hän oli kyllästynyt. Hänkään ei jäisi ruokatalojen nylkyrien kynittäväksi. Hänkin hankkisi asunnon jonkun rauhallisen perheen luona, lähtisi merikouluun ja lukisi kapteeniksi. Ja niin sitä jatkettiin. Jok'ikinen vannoi, että pysyisi kerrankin elämässään järkevänä eikä tuhlaisi rahojaan. Alas ruokatalonylkyrit, alas merimieskorttelit, alas väkijuomat! kaikui sotahuutona meidän kanssissamme.
Miehet muuttuivat saitureiksi. Sellaista säästäväisyyttä ei ole koskaan tavattu. He kieltäytyivät ostamasta mitään varastoarkusta. Vanhojen rääsyjen täytyi kestää, he ompelivat paikan paikan päälle, muuttuen hämmästyttävässä määrässä variksenpeläteiksi. Yksinpä tulitikkujakin he käyttelivät säästeliäästi, odotellen kunnes pari, kolme oli valmistunut sytyttämään piippunsa samalla tikulla.
Me pääsimme San Franciscon satamaan, ja niin pian kuin satamalääkärit olivat tarkastaneet meidät, saapui ruokatalojen asiamiehiä valkoisissa veneissään. He kapusivat sankkana parvena kannelle, kukin kehuskellen omaa paikkaansa ja kullakin whiskypullo povessaan. Mutta me ajoimme heidät häpeällä tiehensä. Emme tarvinneet heidän ruokatalojaan sen enempää kuin heidän whiskyään. Me olimme raittiita, uutteria merimiehiä, jotka osasivat käyttää rahansa parempaankin.
Saimme sitten laivatoimistosta palkkamme. Me sukelsimme taas kadulle, kullakin tasku täynnä rahaa. Ympärillämme parveili petkuttajia korppikotkien tavoin. Ja me katsahdimme toisiimme. Seitsemän kuukautta olimme viettäneet yhdessä, ja nyt tiemme johtivat eri tahoille. Jäljellä oli vielä yksi toveruuden jäähyväismenoista. (Niin, sellainen oli yleinen tapa.) "Tulkaa pois, pojat", virkkoi pursimiehemme. Edessämme oli välttämätön kapakka. Ympärillä sijaitsi toistakymmentä kapakkaa. Ja kun olimme seuranneet pursimiestä hänen valitsemaansa, seisoi katukäytävällä sen ulkopuolella tiheälti nylkyreitä. Eräät heistä uskalsivat pistäytyä sisäänkin, mutta me emme olleet heistä tietääksemmekään.
Siinä me nyt seisoimme pitkän pöydän ääressä — pursimies, matruusit, kuusi pyyntimiestä, kuusi veneenohjaajaa ja viisi soutajaa. Viimeksi mainittuja oli vain viisi, sillä yksi joukostamme oli Kap Jerimon luona ankaran rajusään vallitessa laskettu mereen hiilisäkki jalkoihin sidottuna. Meitä oli kaikkiaan yhdeksäntoista, ja meillä oli aikomus ottaa viimeiset ryypyt yhdessä. Suoritettuamme seitsemän kuukauden ajan reima miesten työtä, oli sää millainen tahansa, me katselimme nyt toisiamme viimeisen kerran. Me tiesimme sen, sillä merimiesten tiet harhailevat ympäri maailmaa. Ja kaikki yhdeksäntoista tyhjensivät nyt lasin, jonka pursimies tarjosi. Sitten perämies loi meihin paljonpuhuvan katseen ja tilasi uudet annokset. Me pidimme perämiehestä yhtä paljon kuin pursimiehestä, ja me pidimme kummastakin. Saatoimmeko juoda toisen kera ja hylkiä toisen tarjousta?
Ja Pete Holt, oman veneeni pyydystäjä (joka hukkui seuraavana vuonna, kun Mary Thomas upposi kaikkine väkineen) tilasi myöskin puolestaan. Aika kului, pöydälle ilmestyi yhä edelleen täysiä laseja, me kävimme äänekkäämmiksi ja päässä alkoi suhista. Pyydystäjiä oli kuusi, ja jokainen vaati toveruuden pyhässä nimessä, että jok'ikisen oli juotava hänen kerallaan. Sitten oli joukossa kuusi veneenohjaajaa ja viisi soutajaa, ja nämät valtasi sama ajatus. Jokaisen taskussa oli rahaa, meidän rahamme oli yhtä hyvää kuin kenen muun tahansa, ja sydämemme olivat yhtä vapaat ja anteliaat.
Yhdeksäntoista kertaa tilattiin koko joukolle. Tarvitsiko Tuliliemen vaatia enempää päästäkseen tahtonsa perille? Miehet olivat valmiit unohtamaan kaikki rakkaat suunnitelmansa. He kierivät kapakasta nylkyrien ja petkuttajien syliin. Kauaa he eivät kestäneet. Rahat loppuivat parissa päivässä, viimeistään viikon kuluttua, ja sitten ruokatalon isäntä pestasi heidät jollekin laivalle. Victor oli oivallinen mies ja erään hyvän ystävän avulla hänen onnistui päästä meripelastusasemalle. Tanssikouluun hän ei joutunut milloinkaan eikä hän myöskään pannut ilmoitustaan lehteen. Eikä Pitkä-Jukkakaan päässyt merikouluun. Viikon kuluttua hän toimi satunnaisena jätkänä eräällä jokihöyryllä. Puna-Jukka ja Axel eivät lähettäneet rahojaan kotiin. Sen sijaan he joutuivat muiden tavoin purjelaivoihin, jotka lähtivät kaikille ilmansuunnille; sinne heidät olivat toimittaneet ruokatalojen isännät ja siellä he raatoivat ennakkomaksusta, jota eivät olleet koskaan nähneet eivätkä kuluttaneet.
Minut pelasti se, että minulla oli koti ja omaiset, joiden luo saatoin lähteä. Matkustin lahden poikki Oaklandiin ja muun muassa otin selvää kalman tiestä. Nelson oli kadonnut — hänet oli ammuttu kuoliaaksi, kun hän oli humalapäissään vastustanut poliisia. Hänen osatoverinsa siinä jutussa virui vankilassa. Whisky-Bob oli kadonnut. Ukko Cole, ukko Smoudge ja Bob Smith olivat myöskin hävinneet. Toinen Smith, Annien revolveriniekka, oli hukkunut. Ranskan Ranssi maleksi jossain ylävirralla, mistä hän ei uskaltanut palata kaupunkiin, koska kuului tehneen jotain vaarallista. Eräät toiset kulkivat viiruvaatteisina San Quentinissa tai Folsomissa. Iso Alec, kreikkalaisten kuningas, jonka olin tuntenut hyvin Benician aikoina ja jonka kera olin ryypiskellyt kokonaisia öitä, oli tappanut kaksi miestä ja paennut vieraisiin maihin. Fitzsimmons, jonka kanssa olin purjehtinut kalastusvartiana, oli saanut takaapäin puukon iskun keuhkoihinsa ja kuollut verkalleen keuhkotautiin. Ja niin kulki tie edelleen ristiltä toiselle, ja jokaisen muun; paitsi Annien Smithin surmaan oli syynä Tuliliemi.