KAHDESKOLMATTA LUKU
Lukion kurssin suorittamiseen vaadittiin kolmen vuoden opintoaika. Minä kävin malttamattomaksi. Koulunkäynti alkoi myöskin muuttua taloudellisista syistä mahdottomaksi toteuttaa. Niin hitaasti edistyen minä en voisi kauaakaan pysyä pystyssä, ja minua halutti suuresti päästä valtion yliopistoon. Käytyäni vuoden lukiota minä päätin turvautua oikotiehen. Lainasin rahaa ja suoritin pääsymaksun erään "ylioppilasleipomon" yläasteelle. Minut luvattiin toimittaa yliopistoon neljän kuukauden kuluttua ja siten minulta säästyisi kaksi vuotta.
Sepä vasta vaati pänttäämistä! Kolmannesvuodessa minun oli suoritettava kahden vuoden työ. Ja minä pänttäsin viisi viikkoa, kunnes pääni surisi matemaattisista yhtälöistä ja kemiallisista kaavoista. Sitten leipomon johtaja kutsui minut pakinoilleen. Hän pahoitteli syvästi, mutta hänen täytyi luovuttaa minulle takaisin rahani ja pyytää minua eroamaan koulusta. Tässä ei ollut kysymys opinnoista. Minä edistyin hyvin, ja hän oli varma siitä, että pitäisin puoliani yliopistossakin, jos hän toimittaisi minut sinne. Syynä oli se, että minun tapauksestani puhuttiin jos jotakin. Ettäkö neljässä kuukaudessa voisi suorittaa kahden vuoden työn! Siitä koituisi täydellinen skandaali, ja yliopistot alkoivat jo kohdella hyväksyttyjä ylioppilasleipomoita ankarammin. Hän ei uskaltanut antautua sellaiseen skandaaliin, ja sen vuoksi minun täytyi suostua eroamaan.
Sen teinkin. Ja minä maksoin takaisin lainaamani rahat, purin hammasta ja ryhdyin pänttäämään omin neuvoin. Ylioppilastutkintoon oli vielä kolme kuukautta. Ilman laboratorioita, ilman ohjausta, istuen makuusuojassani minä yritin "tiivistää" kahden vuoden työn kolmen kuukauden työksi ja pitää sen ohella muistissa edellisen vuoden saavutuksia.
Minä opiskelin yhdeksäntoista tuntia vuorokaudessa. Kolmen kuukauden ajan jatkoin tällä tapaa, vain toisinaan keskeyttäen aherrukseni. Ruumiini uupui, henkeni lamautui, mutta minä vain jatkoin työtä. Silmäni väsyivät, niitä alkoi kirveltää, mutta ne kestivät kuitenkin. Ehkä kävin hiukan höperöksi loppupuolella. Tiedän, että uskoin varmasti keksineeni tavan ympyrän neliöitsemiseksi, mutta siirsin päättäväisesti tämän problemin todistamisen tuonnemmaksi, kunnes tutkinnot olivat ohitse. Sitten kyllä näyttäisin maailmalle.
Niin tulivat tutkintopäivät, joiden välillä tuskin ummistinkaan silmiäni uneen; jokainen hetki käytettiin pänttäämiseen ja kertaamiseen. Ja kun sitten luovutin viimeiset kirjalliset kokeeni, olivat voimani peräti lopussa. En sietänyt nähdä kirjaakaan. Minua ei haluttanut ajatella, eipä edes nähdäkään ketään, joka saattoi ajatella.
Sellaiseen tilaan oli vain yksi parannuskeino, ja sen minä nyt määräsin itselleni; se oli seikkailutie. En jäänyt odottamaan tietoja tutkintoni tuloksista. Kuljetin käärön vaippoja ja jonkun verran kuivaa ruokaa lainaamaani veneeseen ja nostin purjeet. Varhain aamulla ajauduin ulos Oaklandin vuonosta pakoveden mukana, tapasin vuoksen nousemassa lahtea ylöspäin ja kiisin eteenpäin repäisevän vihurin mukana. San Pablon lahti kuohui ja Carquinez-salmi Selbyn sulaton toisella puolen kuohui, kun riensin edelleen ja jätin peräpuolelle vanhat maamerkit, jotka ensinnä olin oppinut tuntemaan purjehtiessani Nelsonin parissa reivaamattomalla Peuralla.
Eteeni avautui Benicia. Sivuutin Turnerin telakan poukaman, kiersin Solanon veistämön ympäritse ja ryntäsin edelleen ohi kalastajamökkien, missä menneinä aikoina olin elellyt ja ryypiskellyt.
Ja juuri täällä minulle tapahtui jotain, jota en moneen vuoteen voinut käsittää niin vakavaksi seikaksi, kuin se todellakin oli. Minulla ei ollut laisinkaan aikomusta pysähtyä Beniciaan. Vuoksi auttoi, tuuli oli suotuisa ja vinha — merimiehelle tarjousi suuremmoinen purjehdusretki. Bull Head ja Army Points häämöttivät edessäni merkiten Suisun-lahden suuta, missä aallot myöskin kuohuivat valkopäisinä. Ja kuitenkin kun näin nuo kalastajamökit, minä käänsin aprikoimatta, viivyttelemättä peräsintä, kiristin purjetta ja suuntasin rantaa kohti. Hämärtyneiden aivojeni syvyydessä tiesin heti paikalla, mitä halusin. Halusin juoda. Halusin saada humalan.
Tämä halu veti minua vastustamattomasti. Kulunut, lopen uupunut mieleni ei kaivannut mitään niin suuresti kuin huojennusta väsymyksessään ja huojennusta sen tapaista, jota tiesi täällä varmasti saavansa. Ensimäistä kertaa elämässäni minä halusin tietoisesti, harkiten joutua humalaan. Se oli uusi, entisestä perin eroava ilmaus Tuliliemen vallasta. Nyt ei ruumis kaivannut alkoholia. Se oli henkistä tarvetta. Rasittunut mieleni halusi unohdusta.
Tässä juuri joudumme asian ytimeen. Tosin aivoni olivat aivan suunniltaan, mutta kuitenkin kaikitenkin: ellen olisi koskaan ryypännyt entisinä aikoina, ei päähäni olisi nyt juolahtanut ajatusta hankkia itselleni humala. Alkuaan minussa vallitsi fyysillinen vastenmielisyys alkoholia kohtaan, vuosikausia join ainoastaan toveruuden tähden ja siitä syystä, että alkoholi oli kaikkialla vastassani seikkailutiellä; mutta nyt olin edistynyt sille asteelle, jolla aivoni huusivat alkoholia, ei pelkästään ryypyn tähden, vaan joutuakseni humalaan. Ja ellen olisi ollut niin kauan tottunut alkoholiin, eivät aivoni olisi vaatineet sitä niin voimakkaasti. Olisin purjehtinut edelleen Bull Headin ohitse Suisun-lahden valkoisiin kuohuihin, ja raitis tuuli, joka täytti purjeeni ja henki minua vastaan, olisi saanut minut unohtamaan henkisen väsymykseni ja tuottanut lepoa ja virkistystä aivoilleni.
Nyt minä laskin rantaan, kiinnitin purjeet ja veneen ja riensin mökkien luo. Charley Le Grant lankesi kaulaani. Hänen vaimonsa Lizzie painoi minut avaralle povelleen. Billy Murphy ja Joe Lloyd ja muut vanhan kaartin veteraanit kerääntyivät ympärilleni ja halailivat minua. Charley sieppasi ruukun ja poistui Jorgensenin kapakkaa kohti rautatien toiselle puolen. Se merkitsi olutta. Minä halusin whiskyä, joten huusin jälkeen, että hän toisi mukanaan pullon.
Monta kertaa tuo pullo sai kulkea rautatien poikitse ja taasen takaisin. Joukkoon saapui lisää ystäviä noilta vanhoilta vapailta ja huolettomilta päiviltä, kalastajia, kreikkalaisia, venäläisiä ja ranskalaisia. He ottivat tarjottaessa lasinsa ja tarjosivat sitten itsekin koko parvelle. Heitä tuli ja meni, mutta minä pysyin paikallani ja join kaikkien kanssa. Minä naukkasin ryypyn toisensa jälkeen, siemaisin lasillisen toisensa jälkeen. Väkijuoma valui virtanaan alas kurkustani ja iloni nousi ylimmilleen, kun pääni rupesi turtumaan.
Sisään saapui myöskin Näkki, joka oli ennen minua ollut Nelsonin laivatoverina, saapui yhtä kauniina kuin ennen, mutta häikäilemättömämpänä, melkein mielipuolena, miltei korventuneena whiskystä. Hän oli juuri riidellyt toverinsa kanssa Gasellilla, siellä oli paljastettu puukot ja käytetty nyrkkejä, ja hän halusi lisää whiskyä kiihtyäkseen enemmän tuon tapahtuman muistosta. Ja laseja kallistellessamme me aloimme muistella Nelsonia, joka oli painunut leveille hartioilleen juuri tässä samaisessa kaupungissa; ja me valitimme kyynelsilmin hänen kuolemaansa, muistimme hänestä vain hyvää, lähetimme pullon uudelleen täytettäväksi ja ryyppäsimme taasen.
Minua pyydettiin jäämään, mutta avoimesta ovesta saatoin nähdä tuulen puhaltavan ripeästi ulapalla, ja veden kohu soi korvissani. Ja sillä välin kuin minä unohdin, että olin kokonaista kolme kuukautta viettänyt yhdeksäntoista tuntia vuorokaudessa kirjoihin syventyneenä, Charley Le Grant siirti varusteeni suureen Columbia-virran lohiveneeseen. Hän toimitti lisäksi puuhiiliä sekä kalastajan tuliastian, kahvipannun ja paistinpannun, kahvia sekä lihaa ja tuoreen, samana päivänä pyydystetyn ahvenen.
Toverien täytyi auttaa minua ränsistynyttä laituria myöten veneeseen. Myöskin he pingottivat puomin ja pirkkelin, niin että purje jännittyi kiinteäksi kuin lauta. Toisten mielestä oli vaarallista käyttää pirkkelipurjetta, mutta minä pysyin itsepintaisena eikä Charleykaan arastellut. Hän tunsi minut vanhastaan ja tiesi, että minä osasin purjehtia niin kauan kuin vain silmät pysyivät auki. Sitten he irroittivat keulaköyden. Painoin peräsimen alas, ohjailin hämärtyvin silmin venettä vakavaan suuntaan ja heiluttelin jäähyväisiä.
Vuorovesi oli kääntynyt ja kiihkeä luode, joka vyöryi vieläkin kiihkeämmän tuulen suomimana, nosti ulapan voimakkaiksi vaahtopäiksi. Suisun-lahti raivosi valkoisena vaahtomylläkkänä. Mutta lohivene kykenee purjehtimaan, ja minä tiesin, miten lohivenettä on hoidettava. Niinpä laskin vyöryjen keskelle, niiden halki, niitä päin, puhkesin laulamaan ja karjuin ylenkatsettani kaikkia kirjoja ja kouluja kohtaan. Laineiden ryöpyt löivät veneeseeni jalan verran vettä, mutta minä vain nauroin, kun se loiskui jaloissani, ja kajahuttelin ilmoille ylenkatsettani tuulta ja merta kohtaan. Minä ylistin itseäni elämän herraksi, joka ratsasti valloilleen laskettujen luonnonvoimien hartioilla, ja Tuliliemi ratsasti rinnallani. Toisinaan väittelin matemaattisista ja filosofisista kysymyksistä tai laususkelin mahtipontisesti, toisinaan kaiuttelin vanhoja lauluja, joita olin oppinut menneinä aikoina, jolloin lähdin säilyketehtaasta osterialuksille ruvetakseni merisissiksi — lauluja sellaisia kuin: "Musta Lulu", "Kiitävä pilvi", "Ole hellä ty-yttärelleni", "Bostonin rosvo", "Hei tulkaa hurjat veikkoset", "Jos oisin lintunen", "Shenandoah" ja "Ranzo, poiat, ranzo".
Tunteja myöhemmin, kun läntinen taivas hohti päivänlaskussa tulipunaisena, minä suuntasin kohti Antiochia, missä sitten hiukan raitistuneena ja suuremmoisen nälkäisenä laskin erään ison perunajaalan rinnalle, tunnusteltuani sen köysistöä tutunomaiseksi. Täällä oli vanhoja ystäviä, jotka paistoivat ahvenia oliiviöljyssä. Siellä sain myöskin muhevaa merimiespihviä, joka oli kynsilaukalla höystetty ihanaksi, sekä mureata italialaisleipää, ja palan painimeksi ryypättiin tuopeittain paksua, huumaavaa punaviiniä.
Lohiveneeni oli melkein täynnä vettä, mutta jaalan siistissä kajuutassa sain kuivan peitteen ja kuivan kojun. Ja siellä me makasimme tupakoiden ja menneistä ajoista tarinoiden, tuulen viuhuessa köysistössä ja pingottuneiden vallien rummuttaessa mastoa.