YHDESKOLMATTA LUKU
Mutta kas! Niin pian kuin jouduin seikkailutielle, tapasin taasen Tuliliemen. Liikuin vieraiden parissa, missä lasien kilistäminen teki ihmiset keskenään tuttaviksi ja avasi tien seikkailujen maailmaan. Asian laita oli sama, olipa sitten kysymys pöhnäisistä kaupunkilaisista jossain kapakassa tai suopeasta rautatieläisestä, jolla oli päässään hyvä humala ja taskussa täydet pullot, tai pulituurimies-parvesta jossakin syrjäisessä mökissä. Samoin kävi kieltolakivaltioissakin, kuten esimerkiksi Iowassa vuonna 1894, jolloin vaelsin Des Moinesin pääkatua ja sain monelta uppo-oudolta kutsun pistäytyä useaan salakapakkaan — muistan silloin ryypänneeni partureissa, korjauspajoissa ja huonekalukaupoissa.
Aina oli vastassa Tuliliemi. Yksinpä maankiertäjäkin saattoi noina onnen päivinä saada tuhkatiheään humalan. Muistan, kuinka moni meistä sai Buffalon vankilassa hankituksi itselleen suuremmoisen pöhnän ja kuinka sitten vapaiksi päästyämme onnistuimme järjestämään toiset juomingit kerjäämällä lantteja kaupungin pääkaduilla.
Minä en tuntenut laisinkaan alkoholin tarvetta, mutta ollessani sellaisten seurassa, jotka joivat, minä ryyppäsin itsekin. Minä pyrin aina matkustelemaan ja maata kiertelemään sukkelimpain, terävimpäin miesten parissa, ja juuri nämä sukkelimmat ja älykkäimmät joivat eniten. He olivat muita toverillisempia, yritteliäämpiä ja yksilöllisempiä. Kenties ylen voimakas luonteensävy oli saanut heidät pakenemaan kuolettavan ikäviä arkioloja ja etsimään huojennusta Tuliliemen valheellisista ja fantastisista maailmoista. Olkoon asianlaita mikä tahansa, totta vain on, että aina tapasin juuri Tuliliemen seurassa ne miehet, joista eniten pidin, joiden parissa mieluimmin halusin olla.
Vaeltaessani maankiertäjänä Yhdysvaltain halki minä saavutin uuden kokemuksen. Maankiertäjänä minä olin yhteiskunta-näyttämön takapuolella — elin niin sanoakseni sen kellarikerroksessa. Saatoin tarkastella sen koneiston toimintaa. Näin yhteiskuntakoneen pyöräin pyörivän ja opin huomaamaan, ettei ruumiillinen työ ollutkaan niin arvokasta kuin opettajat, papit ja politikoitsijat olivat minulle vakuuttaneet. Sellaiset ihmiset, jotka eivät osanneet jotain ammattia, olivat avutonta karjaa. Jos perehtyi johonkin ammattiin, täytyi liittyä ammattiyhdistykseen saadakseen harjoittaa sitä. Ja ammattiyhdistyksen oli pakko taistella työnantajain liittoja vastaan pitääkseen korkealla palkkoja tai lyhentääkseen työaikaa. Samalla tapaa sortivat työnantajain liitot. Minä en voinut huomata siinä mitään arvokasta. Ja kun työmies vanheni tai joutui tapaturman uhriksi, silloin hänet heitettiin tunkiolle kuin kulunut kone. Näin ylen paljon tällaisia onnettomia, joiden elämä läheni perin surkeaa loppua.
Minä saavutin siis sellaisen kokemuksen, että ruumiillinen työ oli vähäarvoista eikä kannattanut. Ammattilaiseksi en rupea, niin päättelin, enkä välitä johtajain tyttäristä. En myöskään rupea pahantekijäksi. Se olisi melkein yhtä tuhoisaa kuin ruumiillinen työ. Aivotyöstä maksettiin, mutta ei lihastyöstä, ja minä päätin, etten koskaan enää tarjoisi lihaksiani kaupan työmarkkinoilla. Aivojani, ainoastaan aivojani myisin tästä lähtien.
Palasin Kaliforniaan lujasti aikoen kehittää aivojani. Siihen tarvittiin koulunkäyntiä. Vuosia varemmin olin käynyt alkeiskoulun, joten menin nyt Oaklandin lukioon. Tullakseni toimeen minä rupesin ovenvartijaksi. Myöskin sain apua sisareltani; enkä minä pitänyt laisinkaan alentavana siistiä pihamaiden nurmikkoja tai tomuttaa mattoja, milloin riitti puoli päivää sellaiseen työhön. Tein työtä päästäkseni vapaaksi työstä, ja minä alistuin ikeeseen katkerasti käsittäen tämän paradoksin totuuden.
Kuhertelu jäi syrjään ja sen ohella Haydee ja Louis Shattuck ja iltakävelyt. Sellaiseen ei minulla ollut aikaa. Minä liityin "Henry Clay"-keskusteluseuraan. Muutamat sen jäsenistä kutsuivat minut kotiinsa, missä tapasin sieviä tyttöjä, joiden hameet ulottuivat maahan asti. Minä seurustelin pienissä kotiklubeissa, missä me pohdimme runoutta ja taidetta ja kielellisiä vivahduksia. Minä kävin sosialistien kokouspaikoissa, missä tutkittiin ja pohdittiin kansantaloutta, filosofiaa ja politiikkaa. Olin hankkinut puolitusinaa kansankirjaston jäsenkortteja ja lainasin niiden avulla suunnattomat määrät kirjoja, lukien rinnan jos jotakin.
Puoleentoista vuoteen en ottanut ainoatakaan ryyppyä enkä edes ajatellutkaan ryyppäämistä. Minulla ei ollut aikaa sen enempää kuin haluakaan. Ovenvartiatoimelta, opinnoilta ja viattomilta huvituksilta, kuten esimerkiksi shakkipeliltä, ei riittänyt hetkistäkään muihin hommiin. Minulle avautui uusi maailma, ja niin innokkaasti ryhdyin sitä tutkimaan, ettei Tuliliemen vanha maailma tarjonnut minulle mitään viehätystä.
Muistuupa sentään mieleeni, että kävin kuitenkin kapakassa. Minä pistäysin "Viimeiseen voiteluun" Johnny Heinholdia tapaamaan ja rahaa lainatakseni. Ja tässä meille paljastuu taasen uusi puoli Tulilientä. Kapakoitsijat ovat tunnetut hyvänahkaisiksi miehiksi. Yleensä he ovat paljoa anteliaampia kuin liikemiehet. Kun kipeästi tarvitsin kymmenen dollaria eikä minulla ollut muuta keinona, käännyin epätoivoissani Johnny Heinholdin puoleen. Moneen vuoteen en ollut astunut hänen kynnyksensä yli ja kuluttanut senttiäkään hänen kapakassaan. Ja kun nyt lähdin kymmentä dollaria lainaamaan, en myöskään tilannut ryyppyä. Mutta Johnny Heinhold antoi minulle rahat vaatimatta takuuta tai korkoa.
Useammin kuin kerran minä kävin Johnny Heinholdin luona rahaa lainaamassa sinä lyhyenä aikana, jolloin ponnistelin sivistystä saadakseni. Yliopistoon lähtiessäni lainasin häneltä neljäkymmentä dollaria antamatta takausta, lupaamatta korkoja, tilaamatta ainoatakaan ryyppyä. Ja kuitenkin — sellainen on tapa ja laki Tuliliemen kannattajain kesken — minä olen myöhempinä vuosina, onnen päivien tultua, kulkenut pitkiä kiertoteitä kuluttaakseni Johnny Heinholdin kapakkapöydän ääressä monien lainojeni myöhästyneet korot. En siksi, että Johnny Heinhold olisi vaatinut tai edes odottanut minun tekevän niin. Tein sen, kuten jo sanoin, totellen sitä lakia, jonka olin monien muiden seikkojen yhteydessä oppinut Tuliliemeltä. Tukalassa tilassa, kun ei ole mihin kääntyisi, kun ei ole ainoatakaan esinettä, josta kovasydäminen panttikonttorin omistaja välittäisi, voi mennä jonkun tutun kapakoitsijan puheille. Kiitollisuus kuuluu ihmisen luontoon. Kun avunsaaja on taas ansainnut rahaa, voi olla varma siitä, että osa kulutetaan sen kapakkapöydän ääressä, jonka omistaja on osoittanut ystävällisyyttä.
Muistan hyvin kirjailijatoimintani varhaisimmat ajat, jolloin aikakauskirjoilta ansaitsemani vähäiset summat saapuivat surullisen epäsäännöllisesti ja minulla oli elätettävänä yhä kasvava perhe — vaimo, lapset, äiti, sisarenpoika ja Jenny-mummo miehineen, jotka olivat joutuneet koville päiville. Rahaa sain lainaksi kahdesta paikasta: eräältä parturilta ja eräältä kapakoitsijalta. Parturi otti minulta etukäteen korkoa viisi prosenttia kuukaudessa. Toisin sanoen, kun lainasin sata dollaria, hän antoi minulle yhdeksänkymmentä viisi. Puuttuvat viisi dollaria hän pidätti ennakkokorkoina ensimäiseltä kuukaudelta. Ja seuraavassa kuussa maksoin hänelle jälleen viisi dollaria, ja siten jatkoin joka kuukausi, kunnes toimitus minua armahti ja minä saatoin maksaa takaisin koko lainan.
Toinen paikka, minne pulassa käännyin, oli kapakka. Tämän kapakoitsijan olin tuntenut ulkonäöltä parisen vuotta. En ollut koskaan kuluttanut rahojani hänen kapakassaan, enkä edes häneltä lainatessanikaan kuluttanut siellä penniäkään. Eikä hän kuitenkaan kieltänyt minulta milloinkaan rahaa, kun sitä häneltä pyysin lainaksi. Onnettomuudeksi hän siirtyi toiseen kaupunkiin, ennenkuin minä pääsin hyville päiville. Yhä vieläkin minua surettaa, että hän muutti pois. Jos tietäisin, missä hän nykyään on, pistäytyisin silloin tällöin hänen kapakkaansa ja kuluttaisin siellä muutaman dollarin vanhan ystävyyden vuoksi ja kiitollisuutta osoittaakseni. Se olisi oikea menettelytapa vanhoina aikoina oppimani lain mukaan.
Tällä en suinkaan tahdo ylistellä kapakoitsijoita. Olen maininnut sen ylistääkseni Tuliliemen mahtia ja kuvatakseni vielä yhden niistä tuhansista tavoista, jotka johtavat ihmisen Tuliliemen seuraan, kunnes hän lopulta huomaa, ettei voikaan tulla toimeen ilman tätä toveria.
Mutta palaanpa kertomukseeni. Jouduttuani pois seikkailutieltä ja vajottuani korvia myöten opintoihin minä en muistanut rahtuistakaan Tulilientä. Minun piirissäni ei juonut kukaan. Jos joku olisikin ryypännyt ja tarjonnut minullekin, en varmaankaan olisi maistanut. Nyt vietin joutohetkeni pelaamalla shakkia tai kävellen sievien tyttöjen kanssa, jotka itsekin opiskelivat, tai ajaen polkupyörällä, milloin minun onnistui lunastaa se vapaaksi panttilainakonttorista.
Tarkoitukseni on kaiken aikaa ollut todistaa, ettei minussa vallinnut vähinkään taipumus nauttia alkoholia, vaikka olinkin viettänyt pitkän ajan Tuliliemen ankarassa orjuudessa. Olin siirtynyt elämän toiselta puolen ja nyt minua ihastutti se turmeltumattomuus ja yksinkertaisuus, joka ilmeni opiskelevain nuorukaisten ja neitosten elämässä. Olin myöskin päässyt hengen maailmaan ja joutunut älyllisen huumauksen valtaan. Mutta myöhempinä aikoina sain valitettavasti kokea, että älyllistäkin huumausta seuraa pohmelo.