KUUDESKOLMATTA LUKU
Poltettuani näin viimeisen laivani minä ryhdyin täydellä höyryllä kirjailemaan. Pelkään olleeni aina äärimmäisyyksien mies. Varhain ja myöhään minä olin toimessa — sepittelin, kirjoitin koneella puhtaaksi, tutkin kielioppia, kirjallisuutta ja kirjailijoita, jotka olivat saavuttaneet menestyksen, keksiäkseni heidän menestymisensä syyn. Minun onnistui tulla toimeen viiden tunnin unella vuorokaudessa, ja melkeinpä kykenin työskentelemään ummelleen ne yhdeksäntoista tuntia mitkä jäivät jäljelle neljästäkolmatta. Lamppuni paloi kello kahteen ja kolmeen aamuisin, mikä seikka houkutteli erään kelpo naapurivaimon senttimentaalisiin Sherlock Holmesin tapaisiin johtopäätöksiin. Kun hän ei nähnyt minua koskaan päivisin, hän arveli että minä varmaankin pelasin ja että äiti oli sijoittanut lampun akkunaani opastamaan hänen harhaan joutuneen poikansa kotiin.
Alkavalla kirjailijalla on paljon vaikeuksia voitettavina, hänelle sattuu pitkiä kuivuuden kausia, jolloin ei ilmaannu ainoatakaan rahalähetystä kustantajilta ja kaikki panttaamisen arvoinen viruu jo panttilainakonttoreissa. Käytin kesäpukuani kaiken talvea, ja seuraavana kesänä sattui kaikkein pisin kuivuuden kausi, kun toimittajat ja kustantajat oleksivat lomalla ja käsikirjoitukset saivat virua toimistoissa, kunnes loma-ajat päättyivät.
Suurimpia vaikeuksia tuotti se, ettei minulla ollut ainuttakaan neuvonantajaa. En tuntenut ainoatakaan sielua, joka oli kirjaillut tai edes koettanut kirjailla. En tuntenut edes sanomalehti-reporttereitakaan. Myöskin huomasin, että onnistuakseni kirjailijana minun oli unohdettava kaikki se, minkä kirjallisuuden opettajat ja professorit lukiossa ja yliopistossa olivat minulle opettaneet. Siihen aikaan tämä harmitti minua melkoisesti, mutta nyt voin sen kyllä ymmärtää. Armon vuosina 1895 ja 1896 he eivät tietäneet, millä keinoin saattoi onnistua kirjailijana. He tunsivat tarkalleen teokset sellaiset kuin "Snow Bound" ja "Sartor Resartus",[3] mutta vuoden 1899 amerikkalaiset toimittajat eivät välittäneet sellaisesta tavarasta. He halusivat vuoden 1899 tavaraa ja tarjosivat siitä niin suuria summia, että kirjallisuuden opettajat ja professorit olisivat luopuneet toimestaan, jos olisivat kyenneet sellaista sepittämään.
Minä ponnistelin edelleen, annoin teurastajan ja sekatavarakauppiaan odottaa, panttasin kelloni, polkupyöräni ja isä vainajan sadetakin ja jatkoin työtäni. Minä tein todellakin työtä ja nukuin edelleen varsin niukalti. Arvostelijat ovat moittineet, että olen antanut erään romaanihenkilöistäni, Martin Edenin, kehittyä niin nopeasti. Kolmessa vuodessa tuosta merimiehestä, jolla oli pohjana vain kansakoulusivistys, tuli onnistunut kirjailija. Arvostelijat väittävät tämän mahdottomaksi. Mutta minä olin itse Martin Eden. Kun oli kulunut kolme vuotta, joista kaksi vietin lukiossa ja yliopistossa ja yhden kirjailemalla sekä kaikki kolme suunnattomia määriä lueskelemalla, minä julkaisin jo novelleja aikakauskirjoissa sellaisissa kuin Atlantic Monthly, pidin huolta ensimäisen kirjani oikoluvusta (sen kustansi toiminimi Houghton, Mifflin Co.), myin sosiologisia artikkeleita Cosmopolitan ja McClure's Magazine aikakauskirjoihin, olin hylännyt toimittajan paikan, jota sähköteitse tarjottiin New Yorkista, ja valmistuin menemään naimisiin.
Kaikki tämä merkitsee työtä, varsinkin viimeisenä noista vuosista, jolloin opiskelin kirjailijan ammattia. Ja tuona vuonna, jolloin nukuin mahdollisimman vähän ja rasitin aivojani äärimmilleen, en juonut laisinkaan enkä halunnutkaan juoda. Minulle ei alkoholia ollut olemassakaan. Toisinaan jouduin päästäni melkein pyörälle, mutta koskaan ei mieleeni juolahtanut käyttää alkoholia parannuskeinona. Hyvä jumala! Muita parannuskeinoja en tarvinnut kuin toimitusten lähettämiä maksuosoituksia. Ohut kirje, joka aamupostissa saapui jostain aikakauskirjasta, virkisti paljoa enemmän kuin puoli tusinaa cocktail-ryyppyjä. Ja jos kirjeestä ilmaantui sievoinen maksuosoitus, niin sellainen tapaus merkitsi yhtä paljon kuin kokonainen humala.
Siihen aikaan en muuten tietänytkään, mitä cocktail[4] oikeastaan oli. Muistan, että kun ensimäinen kirjani ilmestyi, niin joukko alaskalaisia, jotka kuuluivat Bohemian Clubiin, juhlivat minua eräänä iltana San Franciscossa. Me istuimme mitä ihmeellisimmissä nahkatuoleissa ja sitten tilattiin juomia. En ollut koskaan ennen kuullut tilattavan sellaisia juomia, en tuntenut niitä nimeltä enkä tietänyt, että "skottilaisella" tarkoitettiin whiskyä. Tunsin vain köyhäin juomia, joita ryypättiin erämaissa ja merimieskortteleissa — halpaa olutta ja vieläkin halvempaa whiskyä, jota sanottiin muitta mutkitta whiskyksi. Jouduin aivan ymmälleni, kun oli valittava, ja tarjoilija oli lentämäisillään selälleen, kun minä tilasin päivällisen jälkeen punaviiniä.