SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU
Sikäli kuin onnistuin kirjailijatoiminnassani, kohosi elinkantani ja näköpiirini avartui. Tyydyin sepittämään ja kirjoittamaan koneella tuhat sanaa vuorokaudessa, sunnuntait ja pyhäpäivät mukaan luettuina; ja yhä vielä minä opiskelin uutterasti, joskaan en niin ankarasti kuin varemmin. Myönsin itselleni viisi ja puoli tuntia uneen. Tuon puolituntisen lisäsin sen vuoksi, että oli pakko tehdä se. Taloudellinen menestys salli minun käyttää enemmän aikaa ruumiin virkistykseen. Ajoin useammin polkupyörällä, etupäässä siitä syystä, ettei sitä tarvinnut pitää enää panttilainakonttorissa; harjoittelin nyrkkeilyä ja miekkailua, kävelin käsilläni, harrastin pituus- ja korkeushyppyä, ammuskelin ja heitin kiekkoa sekä kävin uimassa. Ja minä sain huomata, että ruumiilliset ponnistukset saattavat vaatimaan enemmän lepoa kuin henkinen työ. Toisinaan olin niin väsynyt ruumiillisesti, että nukuin kuusi tuntia, ja oikein ankarasti urheiltuani käytin uneen seitsemänkin tuntia. Mutta tuollainen nukkumishurjastelu ei ollut tavallista. Oli niin paljo opittavaa, niin paljo tehtävää, että minusta tuntui aivan rikolliselta nukkua seitsemän tuntia. Ja sitä miestä minä vasta siunasin, joka oli keksinyt herätyskellon.
Eikä vieläkään ilmennyt halua ryypätä. Minulla oli liian runsaasti yleviä uskomuksia, elin liian korkealla yläilmoissa. Olin sosialisti ja aioin pelastaa maailman, eikä alkoholi kyennyt sytyttämään minussa samaa liekkiä kuin aatteet ja ihanteet. Menestyksellisen kirjailijatoimintani vaikutuksesta ääneni oli päässyt enemmän kuuluville, tai ainakin luulin niin. Joka tapauksessa kirjailijamaineeni hankki minulle suuremman kuulijakunnan, kuin puhujamaineeni olisi konsanaan saanut aikaan. Minut kutsuttiin pitämään esitelmiä klubeihin ja kaikenkaltaisiin järjestöihin. Taistelin uljasta taistelua, opiskelin ja kirjailin edelleen ja tein uutterasti työtä.
Aina tähän asti minulla oli ollut varsin rajoitettu ystäväpiiri. Mutta nyt aloin liikuskella laajemmalti. Minut kutsuttiin vieraaksi, varsinkin päivällisille; ja minä sain monta ystävää ja tuttavaa, joiden toimeentulo oli helpompaa kuin omani oli ollut. Ja moni heistä joi. He joivat kotonaankin ja tarjosivat minullekin. Juomari ei heistä ollut yksikään. He joivat kohtuullisesti, ja minä join heidän kerallaan kohtuullisesti, toveruuden ja kohteliaisuuden vaatimuksia täyttääkseni. En välittänyt väkijuomista, ne olivat minusta joutavia, ja niin vähäinen oli niiden tekemä vaikutus, etten enää muista ensimäistä cocktailiani tai ensimäistä "skottilaistani".
Nyt minulla oli oma koti. Jos saa kutsun saapua toisten kotiin, niin luonnollisesti silloin kutsuu toisia omaan kotiinsa. Se on seuraus kohonneesta elinkannasta. Kun minulle oli tarjottu väkijuomia toisten luona, en tietenkään voinut olla tarjoamatta niitä omassa kodissani. Hankin siis itselleni varaston olutta, whiskyä ja punaviiniä. Ja sen koommin on talossani aina ollut niitä tarpeellinen määrä.
Enkä kuitenkaan välittänyt koko tänä aikana rahtuistakaan Tuliliemestä. Minä join toisten juodessa, koska seuraelämän tavat vaativat sellaista. Ja niin kehittymätön oli makuni, että join aina sitä, mitä hekin halusivat. Jos he valitsivat whiskyä, silloin otin minäkin whiskyä. Jos he joivat lakritsaolutta tai sarsaparillaa, minä nautin heidän kerallaan näitä virvokejuomia. Ja milloin talossa ei sattunut olemaan ketään ystäviä, silloin en juonut mitään. Työhuoneessani oli aina whiskypulloja, mutta kuukausiin ja vuosikausiin ei koskaan juolahtanut mieleeni ottaa ryyppyä itsekseni.
Ollessani vieraana päivällisillä minä havaitsin, kuinka suloisesti cocktail lämmitti ennen ruokaa nautittuna. Se tuntui perin sopivalta ja hyvää vaikuttavalta. Mutta niin vähässä määrin tarvitsin sitä luontaisen elinvoimani tähden, ettei minusta koskaan kannattanut nauttia cocktailia ennen ruokaa, kun söin yksikseni.
Toisaalta muistan hyvin erään varsin oivallisen miehen, minua hiukan vanhemman, joka kävi joskus luonani. Hän piti whiskystä, ja me saatoimme viettää kokonaisen iltapäivän suojassani tyhjentäen lasin toisensa jälkeen, kunnes hän oli pienessä hiprakassa ja minä puolestani tunsin lievästi juoneeni hiukan whiskyä. Minkä vuoksi tein näin? Sitä en tiedä tarkalleen; kenties se johtui vanhasta totutusta tavasta, menneiltä ajoilta, jolloin olin seisonut lasi kädessä juomarien parissa, tyhjentäen lasin lasista.
Sitä paitsi en enää pelännyt Tulilientä. Olin joutunut sille perin vaaralliselle asteelle, jolloin ihminen luulee päässeensä tämän herraksi. Olin todistanut sen pitkinä työ- ja opiskeluvuosina. Saatoin juoda, milloin halutti, olla juomatta, milloin halutti, juoda humaltumatta; ja kaiken lisäksi olin täysin tietoinen siitä, etten pitänyt ensinkään koko aineesta. Näinä aikoina join juuri samasta syystä kuin ennen Scottyn ja harpuuninheittäjän ja osterirosvojen parissa — siksi että niin menettelivät miehet, joiden seurassa halusin käyttäytyä miesten lailla. Nämä loistavat kyvyt, nämä hengen seikkailijat joivat hekin. No hyvä. Minulla ei ollut mitään syytä olla juomatta heidän kerallaan — sillä tiesinhän varmasti, ettei minun tarvinnut laisinkaan pelätä Tulilientä.
Tällaisena pysyi kantani ja mielialani useita vuosia. Toisinaan jouduin kyllä hieman hiprakkaan, mutta sellaiset tilaisuudet olivat harvinaisia. Ne haittaisivat työtäni, ja sitä en saattanut millään ehdolla suvaita. Muistan, että kun vietin useita kuukausia Lontoon East Endissä, minkä ajan kuluessa kirjoitin erään teoksen ja seurustelin uutterasti kaikkein kurjimman köyhälistön parissa, tulin monta kertaa humalaan ja olin peräti raivoissani itseäni kohtaan, koska työni oli siten hidastunut. Mutta nämä lankeemukset johtuivat siitä, että liikuin taas seikkailutiellä, missä aina tapaa Tuliliemen.
Myöskin aiheutti pitkällisen kokemuksen ja onnettoman tottumuksen synnyttämä varmuus sen, että joskus jouduin ottamaan osaa oikeisiin juominkeihin. Tietenkin tämä tapahtui seikkailutiellä eri tahoilla maailmaa, ja siihen oli syynä ylpeyteni. Miehessä vallitsee näet eriskummallinen ylpeys, jonka houkuttelemana hän heittäytyy ryypiskelemään toisten miesten kanssa osoittaakseen, että hänen päänsä kestää yhtä paljon kuin heidänkin. Mutta tämä eriskummallinen ylpeys ei ole mikään teoria, se on tosiasia.
Esimerkiksi muuan kiihkeä joukko nuoria vallankumouksellisia kutsui minut kunniavieraakseen olutjuhlaan. Se on ainoa todellinen olutjuhla, johon olen ottanut osaa. Suostuessani kutsuun en ollut selvillä siitä, mitä moinen meno oikein merkitsi. Kuvittelin, että siellä keskusteltaisiin hurjasti ja äänekkäästi, että toiset joisivat enemmän kuin kestivät ja että itse nauttisin kohtuullisesti. Mutta nämä olutkemut näyttivätkin olevan huvittelutilaisuuksia, joissa nuoret vikurivarsat koettivat unohtaa olemassaolon ikävyydet tekemällä pilkkaa paremmistaan. Myöhemmin sainkin kuulla, että he olivat juottaneet sikahumalaan erään varemman kunniavieraansa, kyvykkään nuoren radikaalin, joka ei ollut tottunut väkijuomiin.
Kun aloin aavistaa, minkälaiseen tilanteeseen olin heidän parissaan joutunut, minussa heräsi tuo eriskummallinen ylpeys. Kyllä minä näyttäisin noille nuorille veijareille! Näyttäisin heille, kuka tässä kykenisi puoliaan pitämään, kenellä olisi paras vatsa ja kestävin pää, kuka saattaisi latkia sisäänsä enimmän rypemättä silti sian lailla. Senkin pöyhkeät penikat, luulevat pystyvänsä juomaan minut pöydän alle!
Nähkääs, tämä oli kestävyyskilpailu, eikä yksikään mies halua tunnustaa toista paremmaksi. Pyh! Sehän olikin astiaolutta. Olin minä perehtynyt väkevämpiinkin juomiin. Vuosikausiin en ollut ryypännyt astiaolutta; mutta aikoinani olin lipponut sitä miesten parissa, ja nyt arvelin, että kyllä kykenisin näyttämään näille poikasille, miten olutta oli oikein latkittava. Ja sitten alkoivat kemut ja minun oli ryypättävä joukon parhaiden kanssa. Jotkut heistä saattoivat kyllä laiskoitella, mutta kunniavieraalle ei se ollut luvallista.
Ja kaikki ankarat yöt, jotka olin viettänyt uutterana palavan lampun ääressä, kaikki lukemani kirjat, kaikki keräämäni viisaus välkkyi hohtavana apinamaisuuteni ja tiikerimäisyyteni edessä, jotka ryömivät esiin perinnöllisten taipumusteni syövereistä, atavistisina, taistelunhaluisina ja raakoina, uhkuen irstasta voimaa ja halua olla sikaakin sikamaisempia.
Ja kun kokous päättyi, minä seisoin vieläkin omilla jaloillani ja astuin suorana, horjumatta, mitä ei suinkaan voinut sanoa useimmista isännistäni. Muistuupa mieleeni eräs heistä, joka eräässä kadunkulmassa itki harmista huomatessaan minun pysyneen niin selvänä. Ei hän saattanut aavistaakaan, että minä pidättelin vanhan harjaantumuksen rautakourin tietoisuutta humisevissa aivoissani, hillitsin lihaksiani ja kuvotustani, säilytin ääneni tasaisena ja kevyesti luistavana ja ajatukseni johdonmukaisina ja loogillisina. Ja kaiken sen ohella minä virnistelin salaisesti. Eivätpä saaneetkaan minua narrikseen noissa juomingeissaan! Olin ylpeä urostyöstäni. Tuhat tulimmaista, ylpeilenpä siitä vieläkin — niin omituinen on miehen luonne.
Mutta seuraavana aamuna en kirjoittanut tuhatta sanaa. Olin sairas, myrkytetty. Siitä muodostui kurja päivä. Iltapuolella minun oli määrä esiintyä eräässä kokouksessa puhujana. Sen teinkin, ja olen varma siitä, että puheeni oli yhtä kehno kuin oma tilani. Eräät isännistäni istuivat ensi riveillä ottaakseen selkoa siitä, oliko edellinen ilta jättänyt minuun jälkiä. En tiedä, huomasivatko he minussa mitään jälkiä, mutta kyllä minä puolestani huomasin niitä heissä ja lohdutin itseäni sillä, että he olivat aivan yhtä sairaita kuin minäkin.
Se oli viimeinen kerta, vannoin itsekseni. Enkä sen koommin ole koskaan enää antautunut olutjuominkeihin. Muuten tuo juhla jäi joka suhteessa viimeiseksi juomakilvoittelukseni. Tosin olen ryypännyt monet kerrat senkin jälkeen, mutta aina viisaammin, varovaisemmin, turhia kilpailuja karttaen. Tällä tapaa juomari kypsyy karaistuneeksi.
Osoittaakseni, että tänä kautena elämääni juominen johtui vain toverillisuudesta, tahdon tässä mainita sen kerran, jolloin matkustin Atlannin poikki vanhassa Teutonic-laivassa. Satuin heti alkumatkasta tutustumaan erääseen englantilaiseen sähkölennätinvirkailijaan ja erään espanjalaisen laivanvarustajaliikkeen alijohtajaan. He joivat yksinomaan "hevoskauloja" — mietoa, viileätä juomaa, jossa uiskenteli omenankuori tai appelsiininkuori. Ja kaiken matkaa minäkin join "hevoskauloja" toverieni kanssa. Jos he sitä vastoin olisivat juoneet whiskyä, minäkin olisin juonut sitä heidän kerallaan. Tästä ei kuitenkaan pidä tehdä sitä johtopäätöstä, että minä olin heikko, epäitsenäinen. Minä en suoraan sanoen välittänyt. Minulla ei ollut tässä asiassa mitään siveellistä kantaa. Olin nuorekkaan voimakas ja arkailematon, ja alkoholi oli minusta omaan itseeni nähden aivan joutava asia.