YHDESNELJÄTTÄ LUKU
Mutta sama kiihoke ei jaksa ajan mittaan aiheuttaa ihmisen elimistössä samoja tuloksia. Vähitellen sain huomata, ettei yksi cocktail sisältänyt laisinkaan nostatusta. Se ei synnyttänyt mitään lämpöä, ei kutkuttanut nauramaan. Nyt tarvittiin kaksi tai kolme lasillista luomaan saman vaikutuksen kuin alkuaan yksi ainoa. Ja minä tarvitsin tuota vaikutusta. Join ensimäisen cocktailini puoli kahdeltatoista, siirtyessäni aamuposti mukana riippuverkkoon, ja toisen nautin tuntia myöhemmin juuri ennen ateriaa. Minulle kävi tavaksi kavuta verkosta kymmentä minuuttia varemmin ennättääkseni ja juljetakseni siemaista kaksi cocktailia, ennenkuin ryhdyin syömään. Näin tapahtui päivittäin — kolme cocktailia yhdessä tunnissa, joka ennätti kulua työn päättymisestä aterian alkamiseen. Olin siis saanut kaksi mitä turmiollisinta ryyppytapaa: join säännöllisesti ja join yksikseni.
Olin aina halukas ottamaan lasin, kun sattui olemaan vieras saapuvilla. Join yksikseni, kun ei ollut toveria käsillä. Sitten astuin uuden askeleen. Kun saapuvilla oli vieras, joka oli väkijuomien käyttöön nähden perin kohtuullinen, minä tyhjensin kaksi lasia kutakin hänen lasiaan kohti — yhden lasin hänen kerallaan, toisen ilman häntä ja hänen tietämättään. Varastin tuon toisen lasillisen, ja kaikkein pahinta oli se, että rupesin juomaan yksikseni, vaikka saapuvilla — olikin vieras, toveri, jonka seurassa olisin voinut juoda. Mutta Tuliliemi keksi siihen lieventävän selityksen. Oli sopimatonta kiusata vierasta liiallisella vieraanvaraisuudella ja juottaa hänet humalaan. Jos yllytin niukkaan määrään tottunutta pysyttelemään ryyppäämisessä minun tasallani, niin varmasti laittaisin hänet juovuksiin. Täytyihän minun varastaa itselleni joka toinen lasillinen, muutoin olisi pitänyt kieltäytyä tuosta nostatuksesta, minkä hän sai puolta vähemmästä määrästä.
Kun nyt kuvaan tätä juomistottumukseni kehitystä, pyydän lukijaa muistamaan, etten ole mikään narri enkä raukkakaan. Sen mukaan kuin maailma arvostelee asioita, minä olen saavuttanut menestystä — uskallanpa sanoa: paljoa suuremmassa määrin kuin tavallinen onnellinen ihminen — ja menestystä, joka on vaatinut melkoisen määrän älyä ja tahdonlujuutta. Ruumiini on voimakas. Se on säilynyt sellaisissa oloissa, missä heikot raukat ovat kuolleet kuin kärpäset. Ja kuitenkin kaikitenkin ovat kuvaamani seikat tapahtuneet juuri ruumiilleni ja minulle itselleni. Minä olen tosiasia. Juomiseni on tosiasia. Juomiseni on jotain, mikä todella on tapahtunut, eikä mikään teoria tai harkinnan tulos. Ja sikäli kuin minä itse asiata ymmärrän, se vain tehostaa Tuliliemen valtaa — raakamaisuutta, jota me yhä vielä suvaitsemme, turmiollista ilmiötä, joka on jäljellä vanhoilta hurjilta päiviltä ja vaatii raskaan veron nuoruutta ja voimaa ja uljuutta ja kaikkea, mikä meissä on parhainta.
Palatkaamme asiaan. Kun olin iltapäivällä mellastanut pitkän aikaa uima-altaassa ja sitten tehnyt suuremmoisen ratsastusretken vuoristoon tai edes ja takaisin Kuulaaksossa, tunsin olevani niin virkeällä ja loistavalla tuulella, että halusin päästä vieläkin virkeämmäksi, vieläkin hilpeämmäksi. Keinon tunsin. Yksi cocktail ennen illallista ei riittänyt keinoksi. Tarvittiin vähintään kaksi tai kolme. Minä otin ne. Miksi en olisi ottanut? Se oli elämää. Olin aina rakastanut hartaasti elämää. Tämäkin alkoi käydä jokapäiväiseksi tottumukseksi.
Sitten rupesin keksimään tekosyitä ylimääräisiä cocktaileja saadakseni. Luokseni sattui tulemaan erikoisen hauskoja vieraita, saatoin suuttua arkitehdille tai näpistelevälle muurarille, joka rakensi minulle aittaa, lemmikkihevoseni sotkeutui piikkilanka-aitaan kuoliaaksi, aamupostissa saapui hyviä uutisia toimittajilta tai kustantajilta. Tekosyyksi kelpasi mikä asia tahansa, kun tuo halu kerran oli päässyt juurtumaan minussa. Pääasia oli, että halusin saada alkoholia. Lopultakin, kun olin parikymmentä vuotta leikkinyt sillä tuntematta mitään tarvetta, minä nyt halusin sitä. Ja voimani oli heikkouteni. Tarvitsin kaksi, kolme tai neljä ryyppyä saavuttaakseni sen tuloksen, minkä tavallinen ihminen sai yhdestä ainoasta lasista. Yhtä sääntöä kuitenkin noudatin vielä. En nauttinut koskaan rahtuistakaan, ennenkuin olin suorittanut päivätyöni, kirjoittanut tuhat sanaani. Ja kun se oli tehty, silloin cocktailit loivat erottavan muurin suoritetun päivätyön ja loppupäivän huvittelujen välille. Työ häipyi pois tietoisuudestani. Siihen ei kohdistunut ainoakaan ajatus ennen kuin seuraavana aamuna kello yhdeksältä, jolloin taas istuuduin työpöytäni ääreen ja ryhdyin seuraavaa tuhatlukua sepittämään. Tämä oli muuten erittäin tyydyttävä mielentila. Minä säästin tarmoani alkoholin avulla. Tuliliemi ei ollut niin musta, kuin miksi hänet maalattiin. Hän saattoi tehdä ihmiselle monta palvelusta, ja tämä oli juuri sellaisia.
Ja suorittamani työ oli tervettä, raikasta ja vilpitöntä. Se ei ollut milloinkaan pessimististä. Pitkällisen tautini aikana olin oppinut oikean tien elämään. Tiesin harhaluulot oikeiksi ja ylistin harhaluuloja. Suoritan yhä vielä samallaista työtä, luon sellaista, mikä on puhdasta, elinvoimaista, optimistista ja auttaa pääsemään elämää kohti. Ja aina arvostelijat vakuuttavat, että minussa kuohuu elinvoima yltäkylläisenä ja että annan noiden harhaluulojen perinpohjaisesti pettää itseni.
Näistä puhuessani sallittakoon minun toistaa kysymys, jonka olen kymmenen tuhatta kertaa esittänyt itselleni. Miksi minä join? Oliko se tarpeen? Minä olin onnellinen. Siitäkö syystä että olin liian onnellinen? Olin voimakas. Siitäkö syystä että olin liian voimakas? Oliko minulla ylenmääräisesti elinvoimaa? En tiedä, miksi join. En kykene vastaamaan, vaikka saatankin pukea sanoiksi epäluulon, joka yhä kasvaa minussa. Olin ollut liian läheisissä tekemisissä Tuliliemen kanssa liian monta vuotta. Vasenkätinen voi pitkällisen harjoituksen kautta muuttua oikeakätiseksi. Oliko minusta pitkällisen harjoituksen kautta tullut alkoholisti?
Olin niin onnellinen! Pitkällisen tautini perästä olin viimeinkin päässyt voitolle ja saanut palkaksi naisen rakkauden. Ansaitsin enemmän rahaa vähemmillä ponnistuksilla. Säteilin terveyttä. Nukuin lapsen lailla. Kirjoitin edelleen onnistuneita teoksia, ja sosiologisessa taistelussa näin ajan luomien tosiasiain, jotka päivittäin pystyttivät uusia tukia oman kantani varaksi, kumoavan vastustajaini väitteet. Aamusta iltaan elin täysin huoletonna, tuntematta mitään murhetta, pettymystä tai katumusta. Olin onnellinen kaiken aikaa. Elämä oli loputonta laulua. Pahoittelin sitä, että tuohon siunattuun uneen täytyi kuluttaa niin monta tuntia, koska se riisti minulta niin paljon riemuja, jotka olisin saanut nauttia valveilla ollen. Ja kuitenkin join. Ja minun tietämättäni Tuliliemi totesi yhtä mittaa, mille asteelle hänen aiheuttamansa tauti oli kehittynyt.
Kuta enemmän join, sitä enemmän tarvitsin väkijuomia saavuttaakseni entisen tuloksen. Kun lähdin Kuulaaksosta kaupunkiin ja söin siellä päivällistä, tuntui yksi ainoa cocktail miedolta ja tehottomalta. Se ei lisännyt laisinkaan ruokahalua. Matkalla päivällispaikkaan minun oli pakko lisätä sen vaikutusta — nauttia kaksi, kolme cocktailia ja, jos satuin tapaamaan ystäviä, neljä tai viisi tahi kuusikin. Kerran minulla oli kova kiire. En ennättänyt tyhjentää monta lasia kunnolleen. Silloin minussa heräsi mainio ajatus. Pyysin kapakoitsijaa sekoittamaan minulle kaksinkertaisen cocktailin. Milloin tahansa sen koommin oli kiire, minä tilasin kaksinkertaisen ryypyn. Siten säästyi aikaa.
Tuloksena tästä säännöllisestä juomisesta oli muun muassa se, että aloin käydä kuluneeksi. Mieleni tottui siinä määrin vilkastumaan keinotekoisilla neuvoilla, että se kieltäytyi vilkastumasta ilman näitä. Minä tarvitsin yhä välttämättömämmin alkoholia voidakseni päästä seurustelukuntoon. Tuon aineen täytyi kiihdyttää minua, saattaa mielikuvitukseni eloisaksi, kutkuttaa nauruhermoja, luoda päivänpaistetta kaiken ylle, ennenkuin kykenin liittymään tovereihini ja sulautumaan heidän joukkoonsa.
Toisena seurauksena oli se, että Tuliliemi alkoi pistellä minulle kampia. Hän tartutti minuun taas pitkällisen tautini, houkutteli minut tavoittelemaan jälleen Totuutta ja riistämään siltä hunnun, viekoitteli katselemaan todellisuutta silmästä silmään. Mutta tämä tapahtui vain asteittain. Ajatukseni alkoivat taasen käydä tylyiksi, joskin vain verkalleen.
Toisinaan mielessäni välähti varoitus. Minne tämä säännöllinen juominen mahtoi johtaa minut? Mutta kyllä Tuliliemi saa sellaiset kysymykset vaikenemaan. "Käyppäs ottamaan ryyppy, niin selitän sinulle koko asian", hän houkuttelee. Ja se auttaa. Voin mainita esimerkkinä seuraavan tapauksen, jonka hän alinomaa johdatti mieleeni.
Minua oli kohdannut tapaturma, joka teki mutkallisen leikkauksen välttämättömäksi. Viikko sen jälkeen kuin olin suoriutunut leikkauspöydältä, minä makasin eräänä aamuna sairaalan vuoteella heikkona ja väsyneenä. Päivettyneiden kasvojeni ruskea väri, mikäli sitä saattoi nähdä takkuisen parran lävitse, oli haalistunut sairaalloisen keltaiseksi. Lääkäri seisoi vuoteeni ääressä aikoen juuri poistua. Hän tuijotti paheksuvasti savukkeeseen, jota parhaillani polttelin.
"Tuosta teidän pitäisi luopua", hän neuvoi. "Siitä koituu huonot seuraukset. Katsokaapa minua."
Minä katsoin. Hän oli jotensakin minun ikäiseni, hartiakas, leveärintainen, loistavakatseinen ja punaposkinen. Komeampaa miestä oli vaikea löytää.
"Minullakin oli tapana tupakoida", hän jatkoi. "Sikaareja. Mutta minä luovuin niistäkin. Ja katsokaapa minua."
Mies ylvästeli ja täydellä syyllä, sillä hän tiesi voivansa hyvin. Mutta kuukauden kuluttua hän oli vainaja. Sitä ei aiheuttanut mikään tapaturma. Puoli tusinaa erilaista peikkoa, joilla on juhlallisen pitkät tieteelliset nimet, oli käynyt hänen kimppuunsa ja tuhonnut hänet. Sairaus monine lisätauteineen oli hämmästyttävän mutkallinen ja tuskallinen, ja päivämääriä ennen loppua tuon komean miehen tuskanhuudot kaikuivat laajalti ympäristöön. Hän kuoli parkuen.
"Näetkös nyt", virkkoi Tuliliemi. "Hän hoiti itseään. Hän luopui sikaareistakin. Ja sellaisen palkan hän sai. Kamala asia, vai kuinka? Mutta taudinsiemenet pystyvät lentämään. Niiltä ei voi suojella itseään. Sinun komea lääkärisi käytti kaikkia varokeinoja, ja kuitenkin ne voittivat hänet. Kun taudinsiemenet lentävät, on mahdotonta tietää, minne ne laskeutuvat. Saattavat valita sinutkin. Ja katsohan, mitä hän menetti. Haluttaako sinua luopua kaikesta, mitä minä voin tarjota, ja sitten joutua taudinsiementen syötäväksi. Elämässä ei ole mitään oikeutta. Se on silkkaa arpapeliä. Mutta minä luon elämän pinnalle valheellista hymyä ja nauran tosiseikoille. Hymyile ja naura minun kerallani. Lopulta sinä kyllä saat osasi, mutta naura sillä välin. Maailma on peräti synkkä. Minä kirkastan sen sinulle. Maailma on mätää, kun siinä voi tapahtua sellaista kuin sinun lääkärillesi äskettäin. Ei tässä elämässä ole muuta neuvoa kuin ottaa uusi ryyppy ja unohtaa."
Ja luonnollisesti minä otin uuden ryypyn, koska se soi unohdusta. Minä otin uuden ryypyn joka kerta, kuin Tuliliemi muistutti minua tapahtuneesta. Join kuitenkin järkevästi, älyäni käyttäen. Pidin huolta siitä, että aine oli parhainta laatua. Minä etsin nostatusta ja unohdusta ja vältin huonojen aineiden ja humalan aiheuttamia vaurioita. Sivumennen voin tässä huomauttaa, että kun ihminen alkaa juoda järkevästi — ja älyään käyttäen, hän ilmaisee epäämättömästi, miten pitkälle hän on jo vaeltanut juomarin tietä.
Mutta minä noudatin edelleen sääntöä, ettei ensimäistä ryyppyä pitänyt ottaa, ennenkuin viimeinen sana päivän tuhatluvusta oli kirjoitettu. Toisinaan soin itselleni kuitenkin yhden päivän loman. Tällöin en välittänyt siitä, kuinka varhain nautin ensimäisen lasillisen, koska en silloin rikkonut yllä mainittua sääntöä. Ja henkilöt, jotka eivät ole koskaan vaeltaneet juomarin tietä, kummastelevat, miten juomatottumus voi kasvamistaan kasvaa!