KAHDESNELJÄTTÄ LUKU
Kun Snark lähti pitkälle matkalleen San Franciscosta, ei meillä ollut mukana laisinkaan väkijuomia. Tai oikeammin sanoen: olimme kaikki tietämättömiä siitä, että laivassa oli juotavan arvoista, emmekä huomanneet sitä moneen kuukauteen. Tämä "kuivana" purjehtiminen oli minun keksimäni pahanilkinen juoni. Olin tehnyt Tuliliemelle kepposen. Ja se osoitti, että minä kallistin jo hiukan korvaani niille heikoille varoituksille, joita alkoi kaikua tietoisuudessani.
Tietenkin koetin salata tilannetta itseltäni ja puolustautua Tuliliemen edessä. Ja siinä minä menettelin peräti tieteellisesti. Sanoin, että joisin vain satamapaikoissa. "Kuivien" meritaivalten kestäessä elimistöni puhdistuisi alkoholista, joka oli siihen imeytynyt, niin että satamaan saavuttuani kykenisin nauttimaan sitä enemmän Tuliliemen seurasta. Alkoholi purisi sitä terävämmin, pudistaisi sitä tuntuvammin ja suloisemmin. Meiltä kului seitsemänkolmatta päivää purjehtiessamme San Franciscosta Honoluluun. Oltuani yhden päivän merellä minua ei kertaakaan vaivannut halu saada ryyppy. Tämän mainitsen osoittaakseni, että luonnostani en ole laisinkaan alkoholisti. Kun toisinaan matkan varrella ajattelin vastaisia ja kuvailin mielessäni Hawaijin ihania lanai-aamiaisia ja -päivällisiä (olin varemmin käynyt siellä pari kertaa), tulin luonnollisesti ajatelleeksi myöskin juomia, joita nautittaisiin ennen ateriaa. En ajatellut noita juomia kaivaten, sadatellen matkan pituutta. Arvelin vain, että ne maistuisivat hyvältä ja kuuluivat osaltaan oikean aterian ruokalistaan.
Täten todistin jälleen tyytyväisyydekseni, että osasin pitää Tuliliemen kurissa. Saatoin juoda, milloin halutti, olla juomatta, milloin halutti. Sen vuoksi aioin juoda edelleen milloin halutti.
Vietimme viitisen kuukautta Hawaijien ryhmän eri saarilla. Maihin mentyämme minä nautin väkijuomia. Joinpa hiukkaista enemmänkin, kuin olin tottunut juomaan Kaliforniassa ennen matkaamme. Hawaijissa näyttiin juotavan vähäistä enemmän, kuin oli tapana lauhkeammissa vyöhykkeissä. Hawaiji on kuitenkin vain subtroopillista seutua. Kuta kauemmas jouduin kuumaan vyöhykkeeseen, sitä runsaammin huomasin ihmisten käyttävän väkijuomia, sitä enemmän join itsekin.
Hawaijista purjehdimme Marquesas-saarille. Tähän matkaan kului kuusikymmentä päivää. Kuuteenkymmeneen päivään emme nähneet kertaakaan maata, purjetta tai höyrylaivan savua. Mutta alkumatkasta kokki löysi jotain merkillistä tarkastellessaan aluksen varastoja. Erään syvän arkun pohjasta hän keksi tusinan angelika- ja muskottiviinipulloja. Nämä olivat joutuneet maataloni keittiökellarista mukaan kotitekoisten hillojen ja hedelmäsäilykkeiden keralla. Kuusi kuukautta vallinnut kuumuus oli aiheuttanut jonkinlaisen muutoksen tuossa paksussa makeassa viinissä — varmaankin saanut sen käymään.
Maistoin eräästä pullosta. Se oli oivallista. Ja sen jälkeen tyhjensin puoli pikarillista joka päivä kello kahdeltatoista, kun olimme merkinneet muistiin huomiomme ja määränneet Snarkin aseman. Se vaikutti omituisen kiihdyttävästi. Se lämmitti mieltä ja sai meren itsestäänkin kauniin pinnan välkkymään entistä kauniimpana. Kun aamuisin hikoilin kajuutassa tuhatta sanaani sepitellen, rupesin jo odottelemaan tuota tähdellistä kello kahdentoista tapahtumaa.
Huolta tuotti vain se, että minun täytyi jakaa aarteestani muillekin, ja oli mahdotonta sanoa, kuinka kauan viivyttäisiin merellä. Pahoittelin sitä, ettei ollut mukana enempää kuin tusinan verta pulloja. Ja kun ne olivat loppuneet, pahoittelin sitäkin, että olin laisinkaan antanut niistä toisille. Janosin jo alkoholia ja halusin kiihkeästi päästä Marquesas-saarille.
Näin olin hankkinut itselleni todellisen, suuremmoisen janon Marquesas-saarille saapuessani. Siellä oli useita valkoihoisia, joukko näivettyneitä alkuasukkaita, komeita maisemia, runsaasti rommia, suunnattomat määrät absinttia, mutta ei rahtuistakaan whiskyä tai paloviinaa. Rommi korvensi suunahan. Tiedän sen omasta kokemuksestani. Mutta minä olen aina mukautunut olosuhteisiin ja valitsin nyt absintin juomakseni. Tällä aineella oli vain se paha puoli, että minun täytyi nauttia niin rajattomat määrät tunteakseni edes lievää vaikutusta.
Marquesas-saarilta purjehdin lastina riittävä määrä absinttia Tahitiin, missä hankin skottilaista ja amerikkalaista whiskyä; eikä sen jälkeen tarvinnut purjehtia satamasta toiseen "kuivin suin". Mutta älköön lukija käsittäkö tätä väärin. Laivalla ei ollut yhtään humalaista — sanan tavallisessa merkityksessä humalaista — siellä ei hoiperreltu eikä kieriskelty, ei ryvetty tajuttomina. Taitava ja tottunut juomari, jolla on voimakas ruumis, ei alennu koskaan tällaiseen tilaan. Hän juo joutuakseen hyvälle tuulelle, ei sen enempää. Hän välttää tarkoin liiallisesta juomisesta aiheutuvaa pahoinvointia, jälkiseuraamuksia, avuttomuutta ja nöyryytystä.
Taitava ja tottunut juomari hankkii itselleen hienon ja sopivan puolihumalan ja tekee sen kaiken vuotta kärsimättä mitään ilmeistä vauriota. Yhdysvalloissa on tätä nykyä satoja tuhansia sellaisia miehiä, klubeissa, hotelleissa ja omissa kodeissa — miehiä, jotka eivät ole koskaan humalassa, mutta myös harvoin ovat täysin selviä, vaikka useimmat heistä suuttuneina väittäisivätkin sen valheeksi. Ja kaikki he luulevat lujasti, kuten minäkin uskoin, että he pääsevät tässä pelissä voitolle.
Merimatkoilla olin melkein ehdottomasti raitis, mutta satamissa join enemmän. Näytti siltä, että tarvitsin troopillisissa seuduissa runsaammin kuin muualla. Tämä on yleinen kokemus, sillä valkoihoisten tiedetään kuumassa vyöhykkeessä käyttävän ylenmäärin alkoholia. Kuuman vyöhykkeen seudut eivät sovellu valkoihoisille. Heidän ihonvärinsä ei suojele heitä auringon suunnattoman valkoiselta väriltä. Ultravioletit sekä muut näkymättömät säteet kirjon yläpäästä raatelevat heidän kudoksiaan, aivan samoin kuin X-säteet tekivät laboratoriokokeissa, ennenkuin opittiin tuntemaan niiden vaarallisuus.
Valkoihoiset joutuvat kuumassa vyöhykkeessä radikaalisten muutosten alaisiksi luonteeltaan. He muuttuvat hurjiksi, armottomiksi. He suorittavat hirvittävän julmia tekoja, jotka heistä olisivat tuntuneet mahdottomilta heidän alkuperäisessä lauhkeassa ilmanalassaan. He käyvät hermostuneiksi, ärtyviksi ja vähemmän siveellisiksi. Ja he juovat enemmän kuin konsanaan ennen. Juominen on yksi niistä monista degeneratsiomuodoista, jotka ovat seurauksena siitä, että valkoihoiset ovat liian kauan alttiina ylenmäärin valkoiselle valolle. Alkoholin käyttö karttuu aivan automaattisesti. Kuumassa vyöhykkeessä ei pidä oleskella pitkää aikaa. He näyttävät joka tapauksessa olevan tuomitut kuolemaan, ja ankara juominen jouduttaa turmiota. He eivät harkitse tätä asiaa. He vain tekevät niin.
Minäkin sain "auringontaudin", vaikka olinkin ollut kuumassa vyöhykkeessä vain pari vuotta. Join ankarasti tänä aikana, mutta juuri tässä tahdon heti poistaa kaiken väärinkäsityksen. Juominen ei suinkaan ollut taudin eikä matkan hurjistelun syynä. Olin voimakas kuin karhu, ja monta kuukautta kamppailin "auringontautia" vastaan, joka raateli rintani ja hermokudokseni siekaleiksi. Minä suoritin viiden miehen työn matkustaessamme Uusien Hebridien ja Salomon-saarten kautta ja päiväntasaajan koralliriuttain keskitse, raadoin hurjasti kaiken aikaa troopillisen auringon alla, potien malariaa ja muutamia muita pienempiä tauteja, kuten esimerkiksi raamatun hopeahipiä-spitaalitautia.
Ohjata alusta särkkien ja matalikkojen lomitse ja korallimerien majakattomien rannikoiden ohitse on jo itsessään miehen työtä. Minä olin ainoa purjehdustaitoinen koko laivalla. Siellä ei ollut ketään, joka olisi voinut auttaa minua tekemään huomioita, ei ketään joka olisi kyennyt neuvomaan pimeydessä keskellä merkitsemättömiä särkkiä ja kareja. Minä hoidin yksinäni kaikki vahtivuorot. Mukana ei ollut ainuttakaan merimiestä, jonka osalle olisin voinut uskoa perämiehen vuoron. Toimin perämiehenä yhtä hyvin kuin kapteeninakin. Kaksikymmentä neljä tuntia vuorokaudessa pidin perää torkahtaen silloin ja tällöin sopivassa tilaisuudessa. Kolmanneksi olin lääkäri. Ja sallittakoon minun sanoa suoraan, että lääkärin toimi Snarkilla oli siihen aikaan miehen työtä. Laivalla poti jok'ikinen malariaa — todellista troopillista malariaa, joka voi surmata kolmessa kuukaudessa. Jok'ikinen poti visvaisia haavoja ja ngari-ngarin hulluuteen asti ärsyttävää syyhyntää. Japanilainen kokki menetti järkensä liian lukuisista taudeistaan. Muuan polyneesialaisista merimiehistäni kamppaili kuoleman kynsissä vatsakuumetta potien. Niin, siinä oli miehellä täysi työ, ja minä tarjoilin lääkkeitä, kiskoin suusta hampaita ja autoin potilaitani suoriutumaan sellaisista pikkuseikoista kuin esimerkiksi ruokamyrkytyksestä.
Neljänneksi olin kirjailija. Pusersin hikipäässä esille tuhat sanaani joka päivä, jok'ikinen päivä, paitsi milloin kuumepuuska kaappasi minut valtaansa tai pari kiukkuista tuulenpuuskaa kaappasi Snarkin lennätettäväkseen. Viidenneksi olin matkailija ja kirjailija, halusin innokkaasti nähdä uutta ja kerätä aineksia muistikirjaani. Ja kuudenneksi olin aluksen päällikkö ja omistaja ja liikuin oudoilla seuduilla, missä vieraat ovat harvinaisia ja herättävät suurta huomiota. Siksi minun oli pidettävä huolta myöskin seuraelämästä, otettava aluksella vastaan vieraita, käytävä itse maissa tapaamassa viljelijöitä, kauppamiehiä, maaherroja, sotalaivain kapteeneja, kähärätukkaisia ihmissyöjäin kuninkaita sekä pääministereitä, jotka toisinaan olivat peräti onnellisia voidessaan komeilla puuvillapaidassa.
Luonnollisesti minä join. Join vieraitteni ja isäntieni kera. Join myöskin itsekseni. Kun kerran suoritin viiden miehen työn, arvelin olevani oikeutettu juomaan. Alkoholi teki hyvää miehelle, jonka täytyi ponnistella ylenmäärin. Huomasin, miten se vaikutti vähäiseen laivamiehistööni: kun se oli katketakseen kiskonut raskasta ankkuria neljänkymmenen sylen syvyydestä ja puolen tunnin kuluttua seisoi läähättäen ja vavisten, minä sain siihen uutta voimaa antamalla aito annoksen rommia. Miehet vetäisivät syvään henkeään, pyyhkivät suutaan ja kävivät jälleen käsiksi tarmonsa takaa. Ja kun me kallistimme Snarkin syrjälleen korjaustöitä varten ja saimme raataa kaulaan asti vedessä kuumepuuskien kynsissä väristen, minä huomasin miten rommi auttoi suoriutumaan työstä.
Tässä tapaamme jälleen uuden puolen tuota monipuolista Tulilientä. Ensi näkemältä näyttää siltä, että hän antaa aina jotain ilmaiseksi. Siellä, missä ei ole enää jäljellä voimaa, hän löytää uutta voimaa. Uupunut yltyy suurempiin ponnistuksiin. Sillä haavaa voima näyttää todellakin lisääntyvän. Muistan, kuinka kerran kuljetin hiiliä eräällä valtamerihöyryllä helvetillisen viikon ajan, jonka kuluessa me hiilenkuljettajat pysyimme työssä whiskyn avulla. Me raadoimme kaiken aikaa puolihumalassa. Ilman whiskyä emme olisi kyenneet pitämään huolta hiilen kuljettamisesta.
Tämä Tuliliemen suoma voima ei ole kuviteltua voimaa. Se on todellista tarmoa. Mutta se riistetään voiman lähteistä, ja lopulta siitä on maksettava sekä pääoma että korot. Mutta rupeisiko väsynyt ihmisolento ajattelemaan niin pitkälle? Hän ottaa tämän näennäisesti ihmeellisen voiman lisäyksen nimellisarvosta vastaan. Ja moni rasittunut liikemies, ammattimies ja loppuun kulutettu tavallinen työläinen on vaeltanut Tuliliemen viitoittamaa kuolontietä tämän hairahduksen vuoksi.