V.
"Minne nyt menette?" kysyi Stubener ihmeissään katsoen kelloonsa. Pat pysähtyi pitäen kättään ovenkahvassa ja kääntyi ympäri.
"Tiedeakatemiaan", sanoi hän. "Eräs professori luennoi Browningista siellä illalla, ja Browning on sellainen kirjailija, jota tarvitaan. Ajattelen joskus, että pitäisi mennä iltakouluun."
"Mutta herra jumala, ihminen!" huudahti impressario kauhuissaan.
"Teidänhän täytyy otella lentävän hollantilaisen kanssa."
"Tiedän sen. Mutta minun ei tarvitse tulla lavalle ennen kuin puoli tai neljännestä vailla kymmenen. Luento loppuu neljännestä yli yhdeksän. Jos tahdotte olla varma, niin voitte tulla noutamaan minua automobiililla."
Stubener kohautti olkapäitään avuttomasti.
"Ei teidän tarvitse olla rauhaton", vakuutti Pat. "Isällä oli tapana sanoa, että pahin aika olivat tunnit juuri ennen ottelun alkua ja että monta kilpailua on hävitty juuri sen tähden, että nyrkkeilijä herpaantui, koska hän oli rasittanut itseään ajattelemalla vain tulevaa ottelua. Minun suhteeni teidän ei tarvitse olla peloissanne, päinvastoin pitäisi teidän iloita, että saatan mennä luennolle."
Ja myöhemmin illalla, katsellessaan viittätoista katsomisen arvoista erää, hymyili Stubener useamman kerran itsekseen ajatellessaan, mitä urheiluyleisö olisi arvellut, jos se olisi tiennyt, että suurenmoinen ammattinyrkkeilijä oli saapunut kilpailuun suoraa päätä kuulemasta luentoja Browningista.
Lentävä hollantilainen oli nuori ruotsalainen, joka oli tavattoman innokas nyrkkeilijä ja erinomaisen kestävä. Hän ei levännyt koskaan, vaan oli aina touhussa, hyökkäili hyökkäilemistään koko erän alusta loppuun. Hänen kätensä heiluivat yhtenä ainoana iskupyörteenä ja lyhytvälimatkaisessa ottelussa oli hän näppärä puskemaan päänsä, vastustajansa rintaan. Hän melkein paini ja antoi iskuja heti, kuin sai kätensä vapaaksi. Alusta loppuun oli hän kuin tuulen vihuri, mistä nimikin. Hänen heikkoutensa oli se, ettei hän kyennyt tarkasti arvioimaan aikaa ja välimatkaa. Kuitenkin oli hän voittanut osumalla jollakin lyönnillä siitä iskuparvesta, jota hän jakeli. Patilla, joka keskeytymättä ajatteli kellotusta, ettei hänen pitäisi nujertaa vastustajaansa, oli täysi työ tehtävänään. Ja vaikka hän välttyi vaikeammista vahingoista, ei hän kokonaan säästynyt lentävien hansikoitten jakamista iskuista. Mutta se oli hänelle hyvää treenausta, ja hän melkein nautti ottelusta.
"Voisitteko lyödä hänet nyt?" kuiskasi Stubener viidennen erän jälkeisellä väliajalla.
"Kyllä, varmasti", vastasi Pat.
"Kuten tiedätte, ei häntä ole kukaan vielä koskaan voittanut", muistutti Stubener taas muutaman erän jälkeen.
"Pelkäänpä sitte lyöväni kynteni rikki", vastasi Pat hymyillen. "Tunnen iskun, joka minulla on varattuna häntä varten ja kun se toimeenpannaan, täytyy jonkun rikkoutua, joko hänen tai minun kynteni."
"Luuletteko voivanne nujertaa hänet nyt?" kysyi Stubener kolmannentoista erän loputtua.
"Koska hyvänsä, kuten olen sanonut."
"Antakaa hänen siis kestää viidenteentoista asti."
Neljännessätoista erässä ponnisti Lentävä hollantilainen kaikki voimansa. Kun alkumerkki kajahti, hyökkäsi hän suoraa päätä yli lavan vastakkaikaiseen kulmaan, josta Pat parhaillaan hitaasti nousi taisteluasentoon. Yleisö hurrasi, sillä se huomasi, että Lentävä hollantilainen oli oikeassa elementissään. Pat otti asian leikilliseltä kannalta ja päätti vastaanottaa pelottavan hyökkäyksen täydellisellä, passiivisella puolustuksella. Hän antoi oikean puolustustaitoesityksen. Väliin suojasi hän eteenpäin taivutettua naamaansa vasemmalla käsivarrella ja sydänalaansa oikealla kädellä; väliin piti hän molempia hansikkaita poskiensa edessä tai suojeli palleaansa molemmilla kyynärvarsillaan; koko ajan oli hän liikkeellä, tarttui "kömpelösti" vastustajaansa tehden tyhjäksi tämän hyökkäykset. Itse hän ei koskaan iskenyt eikä uhannutkaan iskeä, vaikka hän horjahteli voimakkaista huimapään iskuista, jotka vasaroivat häntä helvetillisessä tahdissa hänen vain puolustautuessaan.
Ne, jotka istuivat nuoraa lähinnä, näkivät paremmin ja ymmärsivät, mutta toiset antoivat pettää itseänsä, nousivat tuoleiltaan ja hurrasivat siinä uskossa, että Pat avuttomana oli pakotettu saamaan hyvän läksytyksen. Kun erä oli loppunut, vaipui yleisö taas nolona tuoleilleen takaisin, kun Pat aivan tyynenä palasi kulmaansa. Sehän oli selittämätöntä. Patinhan olisi pitänyt olla kokonaan nujerrettu, mutta hän oli vain yhtä tyyni kuin ennenkin.
"Lyöttekö hänet nyt?" kysyi Stubener rauhattomasti.
"Kymmenessä sekunnissa", sanoi Pat varmana. "Saattepa nähdä."
Kun kello soi ja Pat hypähti ylös tuoliltaan, osotti hän selvästi, että hän ensimäisen kerran koko ottelun aikana aikoi ryhtyä tositeolla hyökkäämään. Kaikki katselijat käsittivät sen, ja Lentävä hollantilainenkin näkyi heti ymmärtävän varotuksen ja ensimäisen kerran koko elämänsä aikana näytti hän huomattavasti epäröivän, kun he kohtasivat toisensa keskellä lavaa. Sekunnin murto-osan seisoivat he perusasennossa katsoen toisiinsa. Sitte hyökkäsi Lentävä hollantilainen vastustajaansa kohden, ja Pat löi hänet hyvin tähdätyllä oikeanpuolisella ristilyönnillä keskelle lavaa.
Tämän urotyön jälkeen alkoi Pat Glendonin maine kasvaa yhä suuremmaksi. Urheilijat ja urheilukertojat tahtoivat haastatella häntä. Ensimäisen kerran oli Lentävä hollantilainen hävinnyt. Hänen voittajansa oli osottautunut voittamattomaksi puolustautujaksi. Patin edelliset voitot eivät siis olleet olleet mitään sattumia. Hänellä oli kaksi tukevanyrkkistä kättä. Hän oli jättiläinen, ja hänen tulevaisuutensa oli varma. Urheiluselostajat vakuuttivat, että hänen oli turha enää tuhlata aikaansa kolmannen luokan nyrkkeilijöitten ja "hakkuupölkkyjen" kanssa. Missä olivat Ben Menzies, Reye Rede, Bill Tarwater ja Ernest Lawson? Heidän oli jo aika tulla mittelemään voimiaan tämän nuoren vasta-alkajan kanssa, joka yhtäkkiä oli osattautunut olevansa ensiluokan nyrkkeilijä. Mitä hänen impressarionsa ajatteli ollessaan tottelematta kehotuksia?
Sitte sai kuuluisuus sysäyksen, sillä Stubener paljasti salaisuuden, ettei tämä mies ollut kukaan muu kuin Pat Glendonin poika, vanhan Patin, tuon kuuluisan nyrkkeilijäurhon poika. Pat sai heti nimekseen "nuori" Pat Glendon ja urheilukirjailijat ympäröitsivät hänet ihmetelläkseen häntä, lyödäkseen hänestä vetoa ja kirjottaakseen hänestä.
Alottaen Ben Menziesillä ja lopettaen Bill Tarwateriin haastoi hän, taisteli ja voitti nuo neljä toisen luokan nyrkkeilijää. Voidakseen tämän suorittaa, täytyi hänen matkustella, koska ottelut tapahtuivat Goldfieldissä, Denverissä, Texasissa ja Newyorkissa. Siihen kului useita kuukausia, sillä suuremmat kilpailut olivat vaikeita järjestää, ja nyrkkeilijät itse pyysivät treenausaikaa itselleen.
Toisen vuoden kulutti hän taistelemalla raskaan sarjan lähinnä etevämpien nyrkkeilijöitten kanssa, lukumäärältään puolisen tusinaa. Ylimpänä oli "mahtava" Jim Hanford, voittamaton maailmanmestari. Näitten mestariotteluitten järjestäminen oli työläintä, vaikka Stubener väsymättä jakeli haasteita ja koetti saada urheilumaailman yleisen mielipiteen puolelleen saadakseen asianomaiset taistelemaan. Wilf King oli Englannissa, ja Glendon seurasi Tom Harrisonia yli puolen maapalloa voittaakseen hänet sitte Austraaliassa.
Mutta kilpailupalkinnot tulivat yhä suuremmiksi ja suuremmiksi. Niiden sadantuhannen palkintojen siasta, jotka hän oli voittanut ensimäisistä otteluistaan sai hän nyt kaksin kolmin verroin joka ottelusta ja sitäpaitsi suuret summat filmiyhtiöiltä. Stubener otti impressariopalkkionsa tästä kaikesta sopimuksen sääntöjen mukaan, jotka vanha Pat oli laatinut, ja sekä hän että Glendon rikastuivat, johon vielä auttoi osaltaan se, että he elivät hyvin säännöllistä elämää eivätkä tuhlanneet rahojansa.
Stubener antautui ostamaan itselleen lisää omaisuutta. Mitä hän jo ennestään omisti San Franciscossa rakennustonteissa ja vuokrakasarmeissa, oli suurenmoisempaa, kuin Glendon oli aavistanutkaan. Mutta oli olemassa myös salainen vedonlyöjäliitto, joka olisi paremmin tiennyt Stubenerin tulot, samalla kuin toinen ylimääräinen palkkio toisensa perästä Glendonin tietämättä joutui filmiyhtiölle.
Stubenerin tärkein tehtävä oli nuoren gladiaattorinsa kokemattomuuden säilyttäminen. Se ei tuottanut hänelle minkäänlaisia vaikeuksia. Glendon, jolla ei ollut mitään tekemistä kauppojen kanssa, ei ollut juuri ollenkaan innostunut vapaa-aikoinaan muuhun kuin metsästykseen ja kalastukseen. Harvoin seurusteli hän urheilijoitten kanssa ja hän oli tunnettu ujoudestaan ja yksinäisyydenhalustaan. Hän piti taidenäyttelyitä ja runokirjoja parempana turhanpäiväisiä lörpötyksiä. Hänen treenarinsa ja kanssakilpailijansa saivat ankaroita ohjeita hänen impressarioltaan pitääkseen suunsa kiinni urheilumaailman varjopuolista. Häntä ei koskaan saanut haastatellakaan muuta kuin Stubenerin läsnäollessa.
Ainoastaan kerran joutui Glendon lahjomisyrityksen esineeksi. Se tapahtui juuri ennen hänen otteluansa Hendersonin kanssa. Hänen korvaansa kuiskattiin hätäisesti eräässä hotellin käytävässä sadantuhannen dollarin tarjous, jos hän antaisi vastustajansa voittaa. Kuiskaajan onneksi sai Pat hillityksi vihansa ja poistui hänen ohitsensa vastaamatta. Hän ilmotti tämän Stubenerille, joka sanoi:
"Se on vain pilaa, Pat", Hän näki sinisten silmien säkenöivän. "Mutta ehkä enemmänkin. Jos heidän olisi onnistunut saada teidät satimeen, olisi siitä tullut suuri häväistysjuttu, joka olisi saattanut teidät perikatoon. Mutta tuskin oli heillä sellaista tarkotusta. Se on jo vanhanaikaista. Ennen oli kyllä nyrkkeilyssäkin paljon saastaa, mutta kukaan impressario tai nyrkkeilijä ei enää uskaltaisi ryhtyä sellaiseen tähän aikaan. Oi, rakas Pat, nyrkkeilijät ovat maailman rehellisintä ja kunnollisinta väkeä."
Sanoessaan tämän Stubener tiesi koko ajan, ettei tuleva ottelu Hendersonin kanssa tulisi kahtatoista erää lyhemmäksi — tämä filmiyhtiöitten tähden — eikä pitemmäksi kuin neljätoista erää. Hän tiesi myös, että vedot olivat niin korkeat, että Henderson itse oli sitoutunut olemaan pitkittämättä ottelua yli neljäntoista erän.
Glendon, jota ei enää koskaan yritetty lahjoa, jätti koko asian sikseen ja lähti ulos viettääkseen iltapäivän värivalokuvien ottamisessa. Camera obscura oli muodostunut hänen viimeiseksi intohimokseen. Koska hän piti tauluista, eikä osannut itse maalata, oli hän innostunut sen sijaan valokuvaamaan. Käsilaukussaan hänellä oli monta valokuvausta käsittelevää kirjaa, ja hän vietti useita tunteja pimeässä huoneessa tutkien eri kehitystapoja. Ei koskaan oltu nähty nyrkkeilijää, joka olisi ollut niin paljon yläpuolella nyrkkeilymaailmaa kuin hän. Koska hän oli harvasanainen, sanottiin häntä juroksi ja ikäväksi seuramieheksi, ja siitä ottivat sanomalehtimiehet aihetta kuvaillakseen hänet aina väärin. Hänestä tehtiin häränlihaksilla varustetun eläimellisen idiootin näköisiä piirroksia ja muuan alotteleva urheilukirjottaja risti hänet "villipedoksi". Tämän nimen hän sai pitää. Sanomalehtikirjailijan virkatoverit tervehtivät uutta nimeä ihastuksella, eikä urheiluselostuksissa esiintynyt sen koommin enää Pat Glendonin oikeata nimeä. Päällekirjotuksena tai valokuvan alla oli usein vain "Villipeto" suurilla kirjaimilla ja ilman lainausmerkkejä. Koko maailma tiesi, kuka tämä eläin oli. Se sai aikaan, että hän entistä enemmän karttoi seuraa ja sai inhon sanomalehtimiehiä kohtaan.
Mitä tulee itse nyrkkeilyyn, niin kasvoi hänen entinen vähäinen innostuksensa yhä suuremmaksi. Miehet, joitten kanssa hän nyt otteli, eivät olleet mitään nollia, eikä voitto tullut niinkään helposti. He olivat täysiverisiä miehiä ja tottuneita ammattinyrkkeilijöitä. Oli tilaisuuksia, jolloin hän huomasi mahdottomaksi voittaa heitä siinä erässä, kuin hän oli luvannut. Esimerkiksi ottelu Sulzbergerin, saksalaisen jättiläisen kanssa; vaikka Pat olisi kuinka koettanut, ei hänen onnistunut nujertaa häntä kahdeksannessatoista erässä, ja sama oli juttu yhdeksännessätoista. Vasta kahdennessakymmenennessä sai hän toisen erehtymään taitavassa puolustautumisessaan ja menemään nurin. Glendonin lisääntyvän innostuksen seurauksena oli uutterampi ja ankarampi treenaus. Ei koskaan liiaksi rasittuneena, viettäen suuren osan ajastaan metsästyksillä vuoristossa, oli hän aina parhaimmassa kunnossaan, eikä hänen menestystään hidastuttaneet koskaan onnettomuudet, niin kuin isälle oli tapahtunut. Hän ei koskaan katkaissut jalkaansa, ei pienintäkään rystyä. Stubener oli mielissään siitä, ettei hänen nuori nyrkkeilijänsä enää sanallakaan puhunut takaisinpalaamisestaan ainaiseksi vuoristoon voitettuaan vain mestaruuden Jim Hanfordilta.