IV.
Neiti Hanna saapui kotiinsa, Aldonin huvilaan, perin liikutettuna; sitä paitsi tunsi hän tyytymättömyyttä siitä, että Erik oli jättänyt hänet yksin. Raskas ukkosilma, sietämätön kuumuus, Moskovan ääretön kärpäspaljous ja huvilan huoneiden tukeuttavuus, kaikki yhdessä saattoivat hänet melkein raivoon. Hän ei voinut oleksia sisällä eikä mennä kuistillekaan, jonne aurinko paraillaan paistoi polttavan paahteisesti. Puolinäännyksissä kuumuudesta, liikutettuna kultaraudikon onnettomuudesta ja tyytymättömänä itseensä siitä, että oli ollut läsnä noissa mielestään julmissa kilpa-ajoissa, purskahti hän hermostuneesen itkuun. Ollakseen poissa palvelijain näkyvistä pakeni hän rappusia myöten yläkertaan, jossa tiesi olevan viileän palkongin.
Siellä ylhäällä oli suuri, matala huone, jossa ilma oli perin kuiva ja kuuma. Koko huone muuten oli täynnä talous- ja huonekaluja naisen huoneesta, joka ennen muinoin oli ollut runsaasti koristettu kullalla, sinisellä ja valkoisella. Sekaisin oli siellä pesukaappi marmorilevyineen, pehmeä leposohva, peilipöytä rikkinäisine peileineen, kokoon käärittyjä silkkidamastisia ikkunanverhoja y.m. Kaikkialla oli paksulti tomua, joka Hannan kiivaasti avatessa palkongin ovea vedosta ryöppysi ylös tukeuttavaksi pilveksi. Helpotuksesta huoahtaen pakeni Hanna ulos palkongille. Se oli pohjoisen puolella, ja sieltä hän löysi ikävöityä suojaa kuumuutta vastaan.
Puiden latvojen välitse oli valtaavan kaunis näköala puistoon ja auringonpaisteiselle Hodinin lakeudelle. Tasankoa ulottui niin pitkälle, kuin silmä kantoi, ainoastaan polveilevan lehtipuujonon keskeyttämänä, jonka keskitse Moskva-joki juoksi. Ukkospilvimöhkäleiden välitse valoi aurinko valoansa suurille aloille tätä lakeutta, jota vastoin toiset paikat olivat varjossa. Kuin Hanna näki tämän rikkaan, vihreän maiseman, valtasi hänet ankara koti-ikävä. Hän kävi istumaan heikolle tuolille, jonka joku käymävieras lienee sinne unhottanut, veti syvään henkeä ja antautui kokonaan kyyneltensä, koti-ikävänsä ja ajatustensa valtaan. Tätä se nyt maailma sanoo elämiseksi, mietti hän puritaanisissa ja myös melkoisen farisealaisissa ajatuksissaan — tätä jännitystä, tätä hermojen ärsytystä etsii se akrobaattein uhkarohkeista tempuista, kilpa-ajojen ja härkätaistelujen vaaroista, samoin kuin sitä ennen muinoin etsittiin kerettiläisrovioiden kamaluuksista ja vielä muinaisempina aikoina niistä hirvittävistä näytännöistä, joissa ihmiset ja eläimet taistelivat hengen edestä kansan ja Caesarin huviksi. Heidän unteloisessa ja muuten tylsyneessä olemuksessaan kuivaisivatkin aivot ja kuihtuisivat, havaintokyky tylsyisi ja elämä muuttuisi pitkäksi, uuvuttavaksi horrostilaksi, ell'ei joskus herätettäisi hermoja näillä hirveillä, teennäisillä keinoilla. Ei, hän tahtoi päästä pois täältä, pois kotiseudun vilpoisiin, suhiseviin metsiin, pois työteliääsen elämään, pois kohisevain koskien luo, jossa ilma aina on raikasta, tähän maahan, jossa työ kyllä rasitti ihmistä kuin painava ies, mutta jossa terveet, raittiit ajatukset pitivät sielua yllä ja antoivat ruumiille sen voiman, jota se työhön tarvitsi. Pois … heti, huomenna — ja kuitenkin, mitä oli Erik sanova? Ei, se ei käynyt päinsä, ja huoaten nojasi neiti Hanna taa päin tuolilla. Heikko tuoli, joka oli täällä seisonut ehkä vuosikausia, uhkasi mennä rikki; hän nousi ylös ja meni noutamaan toista tuolia siitä huoneesta, jonka läpi hän äsken oli tullut, sillä täällä ylhäällä tahtoi hän olla koko illan ja odottaa Erikkiä. Ensimmäisellä tuolilla, jonka hän tapasi, oli pahasti pölystynyt taulu sinipunervassa silkkikehyksessä, joka oli ennen muinoin ollut runsaasti koristettu silkkinukalla ja hopeakukilla; nyt oli kehys likainen ja kulunut. Hän vei tuolin tauluineen ulos palkongille, puhalsi taulusta pois tomun ja huomasi sen suureksi muotokuvaksi nuoresta miehestä, joka oli kuvattu jonkin Hannalle tuntemattoman loistorykmentin juhlaunivormuun. Piirteet olivat miellyttävät, nuorekkaat aina lapsellisuuteen asti; jäntevä vartalo, kasvojen hienot, suorat piirteet osoittivat gallialaista tai romaanilaista alkuperää, samoin kuin myöskin taulun pohja, jona oli kypressimetsäinen vuorimaisema. Hän käänsi taulua; takapuolella oli kirjoitus: Alle Signora Lucia Aldoni Pignatelli. Lucia Aldoni, huvilan omistaja, laulajatar — ja neiti Hanna alkoi tutkia muistiansa.
Eräs Pignatelli oli, kuten sanomalehdet tiesivät kertoa, ennen Aldonin nimisenä täyttänyt koko maailman hurjailujensa ja rämeän äänensä maineella. Hän oli jonkinlainen ruttoa kuljettava kultakärpänen, joka sukelteli haiseviin syvyyksiin ja viihtyi kaikenlaisissa jätteissä. Suku muuten oli Italian ylhäistä aatelia ja aina Medicein ajoista oli se muun muassa tuttu myös siitäkin, että sen joka polvessa esiytyi vähintään yksi hurjasteleva luonne. Hanna katseli tarkemmin taulua. Siinä oli kirjoitus: eterna ricordo delle felicissimi notti alle Isola bella, Luigi conte di Barbaro [ijäinen muisto onnellisimmasta yöstä Isola bellan saarella. Luigi, Barbaron kreivi], ja sen alla seuraavat Alfred de Mussetin säkeet:
Qu'elle est superbe en son desordre,
Quand elle tombe, les seins nus,
Qu'on la voit beauté se tordre
Dans un baiser de rage, et mordre
En criant des mots inconnus.
[Kuinka hän on komea hurjastelussaan, kuin hän kaatuu, rinnat paljaina, kääntyy raivoisaan suuteluun ja huutaen kiristelee suustaan outoja sanoja.]
Viimeksi vuosiluku 1863.
Siispä hän oli ensimmäinen. Ja sen jälkeen on tämä Aldoni kulkenut kädestä käteen, laulanut kaikissa Europan varieteissa, laahannut ruhtinaallista kruunuansa katuojain loassa kaiken maailman irstaisuuden markkinoilla, kunnes nyt viimeksi oli paennut, karannut erään saksalaisen soittajan kanssa tästä huvilasta, jonka joku hänen rakastajansa oli laitellut ja kaunistellut hänelle.
Hanna nousi äkisti. — Paennut täältä, ja kaikki, mitä hän oli jättänyt huoneesensa, kaikki, mitä ei olisi ollut siivouden mukaista jättää raivaamatta pois täältä, kuin hänen veljensä vuokrasi huvilan, kaikki se nyt oli huiskin haiskin viereisessä huoneessa. Ei, tuo oli jo liikaa! Miksikä liikaa? sanoi hän, itseään pilkaten. Enkö minä ole tänään istunut erään kanssa, joka aivan näytti siltä, että hän ei ole ikipäivinään ollut yhtään parempi tätä Aldoni-Pignatellia? Ja nyt valtasi hänet harmin ja häpeän tunne sekä samalla koti-ikävän tunne niin voimakkaasti, että hän luuli sydämmensä halkeavan. Ei, loppu tästä piti tulla, hänen täytyi lähteä kotiin. Mitä hänellä oli tekemistä täällä sellaisten henkilöiden parissa, joita hän ei ymmärtänyt, vento vierasten seurassa, juuri nyt kevään kauneimpana aikana? Ja Erik, joka jätti hänet yksin, mennäkseen tuon ruhtinattaren kanssa, joka ehkä oli samaa lajia kuin Aldonikin!
Hän astui kiireesti alas, etsi paperia ja mustetta, kirjoitti kiireesti lipun mademoiselle Dorinnelle, kiitti häntä päivälliskutsuista, mutta ilmoitti, että hän ei voinut tulla, koska hän aikoi huomeisaamuna aikaisin matkustaa vanhan isänsä luo Suomeen. Kuin kirje oli kirjoitettu, alkoi hän kiireesti panna kokoon tavaroitansa. Hänen isänsä oli oikeassa, hänen ei olisi pitänyt ollenkaan tullakaan tänne. Sitte joi hän teetä, käski herättämään hyvissä ajoin, paneutui vuoteellensa ja itki itsensä nukuksiin.
* * * * *
Kello oli kohta yksi yöllä, kuin översti Horn palasi kotiinsa Aldonin huvilaan. Palvelija makasi kuistilla patjalla, vaan heräsi, kuin vaunut vierivät portille, ja syöksyi avaamaan niiden ovea.
— Kuinka neiti voi? kysyi Erik levottomana ja vähän tyytymättömänä itseensä, että oli jättänyt sisarensa niin kauaksi yksikseen.
— Hänen korkeasukuisuutensa ei voi hyvin, hän ei ole syönyt mitään, vastasi palvelija. Hän kirjoitti myös kirjeen, se on pöydällä salissa.
— Onko hän sairas?
— Ei, teidän korkeasukuisuutenne. Hän on pannut tavaransa kokoon ja käskenyt herättämään aikaisin. Hänen korkeasukuisuutensa aikoo matkustaa pois huomeisaamuna kello 9:n junalla.
Nyt Erik tuli levottomaksi toden perästä. Hän aikoi rientää sisarensa luo, mutta kuultuaan hänen nukkuneen palasi hän saliin lukemaan kirjettä. Se oli auki; hän luki sen ja huomasi siinä kohteliailla sanoilla lausutuksi, että hän ei voi tulla päivälliselle, koska aikoi huomeisaamuna aikaisin lähteä kotimatkalle, hän kun ei voinut jättää isäänsä niin kauaksi yksikseen.
Översti harmistui kovin sisarensa ylellistä kainoudenylpeyttä ja liikanaista tunnontarkkuutta, joka harmi vielä suureni, kuin hän muisti, miten ystävällisiä sanoja Helena Nikolajevna oli hänestä lausunut. Ja ajatukset johtivat hänet jälleen muistelemaan Helenaa.
— No, saammehan nähdä, enkö minä huomenna saa muutetuksi sisko Hannan mieltä.
Hän meni omaan huoneesensa ja riisuutui. Mutta eipä unesta tullut mitään pitkään aikaan. Helena Nikolajevnan kauniit silmät, laulu, soitto ja osaksi myöskin tyytymättömyys sisareen, joka ei tahtonut lähteä päivälliselle ruhtinaan luo, kaikki se piti häntä kauan tuollaisessa unen ja valveilla olon välisessä horrostilassa.
— Kuinka sinun laitasi on, Erik Stålsköld Horn, sanoi hän itsekseen, oletko sinä ehkä todella rakastunut? Sinne päin merkit näyttävät. Mutta kyllä hän onkin hurmaava, se Helena, ja minä tahdon kuin satujen prinssi ryöstää Helenani ja rakentaa itselleni Ilionin.
Se oli viimeinen selvä ajatus; uni ja unennäöt valtasivat hänet. Hän oli näkevinään Helenan piaanon ääressä kenraalin luona. Hän lauloi, lauloi yhtä noista vienoista, kummallisista kasakkein maan lauluista. Yht'äkkiä muuttui kuva aivan toiseksi. Hän näki Helenan ratsastamassa "keukburia", jota hän oli niin usein nähnyt aroilla Mervin luona. Nuori tyttö, puettuna koko itämaiseen komeuteensa, ratsastaa pois, jäljessä hänen ihailijansa: ken ensinnä saa häneltä riistetyksi hunnun tai karitsan, jota hän pitää sylissään, se tulee hänen puolisoksensa. Helena ratsasti Almandinella. nuori Petrov, Martinov ja viimeisenä hän itse kultaraudikolla syöksyivät jäljestä. Juuri kuin hän oli riistämäisillään kauniin hunnun, kaatui kultaraudikko ja siinä se makasi kuivassa kulossa, hän ei nähnyt muuta kuin veripunaisen kielen ja suusta valuvan vaahdon. Mutta Helena oli poissa, kaukana aron laidassa, ja ainoastaan nuori Petrov, nuorin heistä kaikista, vielä ajoi häntä takaa. Horn kääntyi vuoteessaan, mieli täynnä suuttumusta ja tuskaa. Silloin juuri kuului jymäys kuin tuhansien tykkien laukaus ja koko huvila vapisi perustuksiaan myöten. Horn heräsi. Huone oli valoisa, leimausten sitä juuri valaistessa silmänräpäyksen ajaksi. Toukokuun ukkonen kulki Moskovan päällitse, sade tulvi alas virtanaan ja vilvastutti ilman. Horn pyyhkäsi tuskan hien pois otsaltaan ja oli iloinen, että oli herännyt.
— Huomeiseksi tulee taas ihana päivä, sanoi hän tyytyväisesti, kääntyi kyljelleen ja nukkui hyvästi, vaikka ukkonen ajoi esiin pattereitansa ja laukasi jymäyksen toisensa perästä neljän sadan kirkon kaupungin päällä.
* * * * *
Seuraavana päivänä nousi översti Horn hyvissä ajoin. Taivas oli sininen ja korkea, puisto välkkyi kasteesta, joka lehti oli kuin äsken pesty. Kuin Horn avasi ikkunan, tulvi huoneesen höyryäväin lehtien raikas, kostea tuoksu. Merkillistä, ensimmäinen ajatus, joka hänellä tänä aamuna oli selvillä, oli se, että hän oli tänään syövä päivällistä Helena Nikolajevnan luona. Itsekin katsoi hän sitä naurettavaksi, että jo kello kuusi aamulla ajatteli päivällistä. Hän koetti väkisinkin karkoittaa noita unelmia ja olla vapaa, levollinen ja kylmäverinen: mutta ei, se ei tahtonut onnistua. Hän katseli ulos puistoon. Siellä astui sotamies, jolla oli siniset olkahiset, ja heti muisti Horn häilyvää siniharsoa, joka ympäröitsi pientä, lumoavaa päätä. Nähdessään jotakin numeroitua hevoskonia vesikärrien edessä muisti hän Almandinen kaarevaa kaulaa ja sen takana istuvaa, keijukaisen kaltaista olentoa. Yht'äkkiä johtui hänelle mieleen sisarensa. Hänhän oli lähtevä tänään matkalle. Ei, se ei käynyt mitenkään päinsä. Hän pukeutui nopeasti ja meni sisartansa tapaamaan. Neiti Hanna istui salissa, edessänsä ruotsalainen ja englantilainen raamattu.
— Hyvää huomenta, Erik.
— No, et sinä varmaankaan tee totta uhkauksestasi, sanoi Erik lepytellen. Minä luin eilen sinun kirjeesi, se kai oli tarkoituksena, koska olit jättänyt sen auki.
Neiti Hanna käänsi häntä kohti niin ankarat ja vakavat kasvot, että
Erik heti johtui ajattelemaan isää.
— Minä matkustan aivan varmaan, sitäkin varmemmin, kuin minä jo olen lähettänyt kirjeen.
— Rakas Hanna, nyt sinä olet toiminut liian hätäisesti. Sinä peljästyit sitä kirjavaa tätiä, mutta etkö nähnyt, että muutkin…
— Ei, Erik, tiedäthän, että minulla on omat periaatteeni, että…
— Niin, jos näytät tuota muotoa ja vedät esiin periaatteesi, niin minä antaudun heti paikalla.
— Niin, ja Martinov oli samaa mieltä kuin minäkin, hänen olisi kuitenkin…
— Martinov, keskeytti Erik kiihkeästi ja epäilevästi. Neuvoiko hän sinua olemaan menemättä sinne, itse hän kuitenkin käy siellä, olen minä huomannut.
— Ei hän kieltänyt, ei, sitä hän ei juuri tehnyt, mutta antoi minulle sellaisen vastauksen, joka ei salli minun tehdä toisin. Muuten nyt jo alkaa ollakin aika lähteä asemalle. Kaikki on selvillä ja vaunut valjaissa.
Erik käsitti, että tässä nyt ei ollut muuta neuvoa kuin lähteä matkaan. Sisarukset sanoivat toisillensa hellät jäähyväset, ja Erik lupasi olla noin kuukauden päästä tai niillä paikoin kotona Suomessa.
— Pidä sanasi, Erik, isän tähden. Niin, usko minua, vaikka hän näyttääkin ankaralta ja kylmältä, niin hän sydämmensä syvyydessä kuitenkin ikävöitsee sitä päivää, jolloin sinä viimeinkin tulet kotiin. Minä kuulin usein viime talvena, kuinka hän öillä käveli huoneessansa, käveli tuntikausia; hänen ajatuksensa ovat lakkaamatta ajelleet sinua jäljestä, koko sen ajan, kuin sinä olit sotaretkellä. Hän on tullut jo vanhaksi. Hän tahtoisi pian nähdä sinun Haapakosken sukuperintöläisenä ryhtyvän toden perästä tilan hoitoon. No, Erik, mitä saan minä sanoa hänelle?
Erik katsoi synkästi eteensä; sitte sanoi hän äkisti:
— Kerro hänelle vain terveisiä, minä olen ehkä kotona ennen, kuin kumpikaan teistä arvaa odottaakaan minua.
Matkalla asemalle näytti neiti Hanna erittäin ajatuksiinsa vaipuneelta; ihan varmaan oli hänellä jotakin mielessä, mutta hänen oli vaikea saada sitä sanotuksi.
— No, saanhan tervehtiä Lillyä?
— Lillyä. Tietysti, vaikka en tiedä, minkä tähden juuri häntä, vanhaa kadettikoulun aikaista lemmittyä, sanoi hän hymyillen. Kuinka hän nyt voi? Onko hän yhtä kaunis kuin ennen?
— Ei, yhtä kaunis hän ei ole, mutta paljon parempi ja rakastavampi, kuului vastaus.
Liput olivat ostetut, jäähyväset jo moneen kertaan sanotut, rautatievaunun ovi paiskattiin kiinni, kello soi.
— Kuulehan, Erik, sanoi neiti Hanna pakollisesti ja katsoi veljeänsä suoraan silmiin, varo sitä Helena Nikolajevnaa.
— Mikä antaa sinulle aihetta sellaiseen varoitukseen? virkahti Erik, rypistäen kulmakarvojaan.
Veturi vihelsi, höyry ja savu painuivat junan päälle, neiti Hanna oli kadonnut. Savu- ja höyrypilvestä kuuli hän vielä kerran sisarensa suloisen alttoäänen:
— Ole varoillasi, Erik. — — —
Horn seisoi siinä katsellen kiiltäviä kiskoja, jotka näyttivät yhtyvän tuolla kaukana, jossa juna huimaavaa vauhtia kiiti pohjoista kohti, katsellen, kuinka aurinko taittoi säteitään kiskoviirusta, joka mustalla, nokisella ratavallilla säkenöitsi valossa,
— Ah — hän veti helpotuksesta syvän huokauksen.
Nyt sai hän ajatella sitä, joka poltti hänen aivojansa, joka ei antanut hänelle rauhaa.