V. - Haapakoskelaiset: Romaani Itä-Suomesta - 7

V.

Hannan lähdettyä palasi Erik kotiinsa. Sydämmensä syvyydestä oli hän vähän vihastunut sisareensa. Sisko oli sekautunut asioihin, jotka eivät koskeneet häntä. Mitä oikeutta Hannalla oli varoittaa häntä? Ja mitä hän sitte yleensä oli tehnytkään tahi sanonut sellaista, että olisi ansainnut varoituksen? Oliko sitte niin helppo nähdä hänen syvimmät salaisuutensa? Entä sitte tuo tervehdys Lillylle!

Oh, hän ei enää tahtonut ajatella koko asiaa. Tänään aikoi hän mennä hänen luoksensa, Helena Nikolajevnan luo. Mutta aika kului niin äärettömän hitaasti, päivälliseen asti oli sitä vielä pitkältä. Tunsipa sentään Horn vähän olevansa hämillään oman itsensäkin edessä; hän ei olisi luullut olevansa yhä vielä niin nuori ja niin maltiton.

Monta tuntia ennen päivällisen aikaa alkoi hän pukeutua ja teki sitä paljon huolellisemmin kuin tavallisesti, vaan kuitenkin oli hän valmis jo tuntia ennen, kuin olisi tarvinnut. Sitte läksi hän matkalle astuen, vaunut saivat tulla jäljestä. Hän astui hitaasti pitkin Tverin bulevaardia ja katseli puotien ikkunoihin hajamielisesti; yhtä hajamielisesti tervehti hän myöskin sotamiehiä ja upseereja.

Viimein joutui odotettu aika. Hän nousi vaunuihinsa ja läksi ajamaan, ensin Pushkinin muistopatsaan luo, jossa hänen piti tavata ystävänsä Martinov. Tämä ei ollut vielä tullut. Horn kulutti aikaansa katselemalla muistopatsasta, tuota slaavilaisen neron ilmiön mestarillista kuvausta. Säännötöntä elämää viettävänä, heikkohermoisena, levottomana ja arkailemattomana seisoo hän siinä pronssista valettuna: suuren taiteilijan oivallinen muistomerkki suuresta runoilijasta.

Horn luki kivestä moneen kertaan ylpeän kirjoituksen:

Venäjän vallan maat mun maineen' kaikki täyttää
Ja kaikki kielet sen ne mua mainitsee
Ja kauan kansa rakkauttaan mulle näyttää,
Kun lauluin herätin mä jalot tunteet sen —

jotka säkeet tämä oman arvonsa tunteva runoilija on itse kirjoittanut.

Juuri sovitulla kellon lyönnillä Martinov täsmällisenä, kuten sotilaan sopii, ilmestyi Tverin bulevaardin kulmasta näkyviin. Noustiin vaunuihin ja lähdettiin ajamaan vasemmalle pitkin vihreää katua, kappale matkaa kaakkoiseen kaupungin osaan, Falk-kadulle.

Kuski pysäytti hevoset vanhanaikaisen, jotenkin rappeutuneen, kaksinkertaisen kartanon eteen. Se oli ruhtinaan asunto. Kaksi siipirakennusta ojensihe katua kohti, piirittäen jonkinlaista kunniapihaa, joka oli huonosti maalatulla, vihreällä rautaristikko aidalla erotettu kadusta. Kuin vaunut rappautuneesta portista vierivät siistimättömään pihaan, syöksyi kaksi laihaa, punaista arokoiraa haukkuen vastaan.

Eräs metsästäjä, puvun ompeleissa kuluneita ja mustuneita kultapunoksia, juoksi esiin, ajoi pois koirat, laski astuimen alas ja auttoi överstin ja kapteenin ulos vaunuista. Pylväillä koristetun esihuoneen läpi astuivat he hyvin suureen saliin, jonka ilma haiskahti ummehtuneelta ja jossa kaikki kosteudesta pilkulliset, vanhastaan kullalla ja valkoisella koristetut seinät, vaalenneet ikkunain verhot, epämukavat, hoidotta jätetyt, Napoleonin ajan malliset huonekalut, osoittivat, että tätä huonetta harvoin käytettiin. Toisessa lyhemmässä seinässä oli ovi nähtävästi vasta tuonnottain muurattu kiinni ja kalkittu.

Palvelija pyysi heidän korkeasukuisuuksiansa astumaan sisään ja odottamaan hetkisen: naiset eivät vielä olleet valmiit. Horn ja Martinov astuivat saliin. Odotusaikaa viimemainittu käytti näyttääkseen Hornille vanhan haidamaki Haidullan eli Aleksanderin muotokuvan. Se tosiaan oli hirvittävä olento. Hajasäärin hän seisoi siinä, se vanha kasakki, pitäen paljastettua miekkaa toisella kädellään kahvasta, toisella terästä. Hillittömät intohimot, murhanhimo ja viekkaus loistivat kammottavista silmistä. Se oli oikea Vanjka Kaju, slaavilaisten Fra Diavolon alkukuva.

— Onpa tuo oikea saatana, sanoi Horn.

— No, enkö sitä jo sanonut sinulle, Erik Aleksandrovitsh; ja tässä on poika, se hieno ja viekas konna Konstantin. Näetkös, tässä on villi-ihminen jo vähän kesynyt, tässä toisessa polvessa, mutta samat piirteet näkyvät vielä hänessäkin. Tämä on hänen aikoinaan kidutettu vaimonsa, eräs Bibikov. Ja tässä on Nikolai Konstantinovitsh hevoskaartin kornettina. Niin, ei se ole eilispäivältä se kuva; mitään yhtäläisyyttä ei siinä voi huomata, mutta mitä vanhemmaksi hän ehtii, sitä paremmin on hänkin esi-isäinsä näköinen.

Ystävykset astuivat kuvan luota toisen luo, siinä kun ne isossa koossa riippuivat runsaasti veistellyissä ja ennen muinoin myös runsaasti kullatuissa kehyksissä. Nyt näytti unhotuksen heijastus ne verhonneen. Kulta oli kulunut pois ja pitkiä tomulankoja riippui siellä täällä veistosten akantusköynnöksistä. Kaikki osoitti, että koko kokoelmalta oli kauan puuttunut hoitelevaa kättä.

Kauimpana ikkunan luona oli nuoren, kauniin naisen kuva. Martinov ei vielä ehtinyt sanoa, kuka se siinä oli kuvattuna, kuin Horn vaistomaisesti tunsi, että Helena Nikolajevna oli huoneessa. Hän kääntyi äkisti, ja tosiaan — siinä seisoi hän rautalanka- ja puuterinaisen sivulla ja toivotti herroille ystävällisesti terve tuloa… Helena Nikolajevna oli huomattavan kalpea.

— Entä teidän sisarenne? kysyi hän. Niissä sanoissa oli niin vieno sointu, niin suruinen nuhde, että Hornin oli vaikea olla.

— Sisareni pyysi tuomaan terveisiä, hänen täytyi matkustaa tänään, meidän isämme on vanha ja… Olettehan saanut hänen kirjeensä?

— Olen. No, älkäämme enää puhuko siitä sen enempää, minkä täytyy tapahtua, se tapahtuu. Te katselitte kuvia. Se siinä on minun äitini kuva; hän kuoli, kuin vielä olin lapsi.

— Minä tiesin, että se oli teidän äitinne kuva; minä tunsin jonkin äänen sisälläni sanovan, että minä seisoin äidin ja tyttären välillä, vaikka minä — niin, sen vakuutan teille, Helena Nikolajevna — en nähnyt, että te olitte huoneessa.

— Ehkä te olette spiritisti, sanoi rautalankanainen erittäin kiihkeästi kiintyen siihen ajatukseen; uskotteko ehkä pöydän tanssia ja henkien näkemistä?

— En, parahin kreivitär, niitä minä en usko, mitään yliluonnollista minä en ole koskaan tavannut, vaikka…

Samassa keskeytyi puhe, sillä odottamaton vieras astui sisään. Se oli nuori Petrov, hoikka kuin ampiainen vyötäisistä, erittäin muhkea aivan uudessa univormussaan, sileäksi ajeltu, voideltu ja vahattu, ja hän näytti siltä, kuin ei koko eilinen tapaus enää olisi lainkaan muistissa. Hän tuli sisään aivan vapaasti, mutta kuin näki ja tunsi esimiehensä, haihtui hänen varmuutensa kerrassaan. Hän oli nähtävästi luullut saavansa yksin pitää seuraa Helenalle. Pakollisesti tekeytyen tyyneksi tervehti hän ensin Darja Mihailovnaa ja sitte Helenaa ja herroja.

Hornia ei miellyttänyt Petrovin tulo. Mitä lempoa piti tuon rakastuneen lörpöttelijän nyt tulla tänne tänään, ajatteli hän, ja jotain mustasukkaisuuden tai kateuden tapaista liikkui taas hänen mielessään, hänen oikeastaan saamatta siitä selkoa. Hämmennys oli niin ilmeinen, että Darja Mihailovna päättäväisesti ryhtyi asiaan ja selitti, että päivällinen oli valmis.

— Herra översti, tiedättehän, että Nikolai Konstantinovitsh ei ole enää pitkiin aikoihin päässyt huoneestaan. Sen tähden saatte tyytyä meidän seuraamme.

Översti kumarsi. Astuttiin salin viereisen, kodikkaan, hyvästi järjestetyn huoneen kautta erittäin suureen ruokasaliin. Pöytä, palvelijat, astiat, kaikki teki saman vaikutuksen kuin salikin: entisajoilta. Ennen muinoin olivat ne kyllä kerran olleet komeata, rikasta ja suurenmoista, mutta nyt oli kaikki jo häviönsä partaalla. Ruokia oli kuitenkin kuten Venäjällä kaikkialla runsaasti ja hyvänmakuisia. Horn oli saanut paikkansa molempain naisten keskeen, ja hänellä olisi siinä ollut varsin hyvä olla, ell'ei vasta päätä olisi istunut tuo hänen luutnanttinsa, joka lakkaamatta suurilla, rakastuneilla silmillään katseli Helena Nikolajevnaa. Joka kerran, kuin hän näki överstin katseen, punastui hän kovin ja katsoa tuijotti sitte kukkakaaliin, kalaan tai mitä milloinkin sattui olemaan hänen talrikillansa.

Tähän aikaan oli spiritismi ja eläimellinen magnetismi vetänyt puoleensa kaikkein moskovalaisten, sekä nuorten että vanhojen, koko huomion. Tosiaan tälle valtiollisesti kypsymättömälle, mielikuvitukseltaan vilkkaalle, lämminsydämmiselle, kaikenlaisten yliluonnollisuuksien uskoon taipuvalle, herkkätunteiselle ja enimmäkseen aivan joutilaalle ylhäisöpiirille tuskin voikaan löytyä sopivampaa asiaa kuin spiritismi. Sen piiriinhän mahtui taivas ja maa, tiedonhalu ja uteliaisuus, kauhu ja leikki. Kaikkina aikoina on se ollut suuressa maineessa sellaisissa piireissä, jotka ovat valtiollisesti tai siveellisesti olleet samalla kannalla kuin Moskovassa. Nytkin puheltiin paraastaan vain tästä ratkeamattomasta asiasta. Darja Mihailovna ja nuori rakastunut luutnantti selittelivät sitä lavealti, jota vastoin toiset enimmäkseen kuulivat vain valmista tai lausuivat joskus joitakin muistutuksia.

— Mutta, herra översti, ettekö sitte usko mitään ihmeellistä, mitään, joka on ylempänä teidän aistimienne todistusta? kysyi Darja Mihailovna. Ettekö muista Shakespearen sanoja: "Taivaan ja maan välillä on paljo, mitä meidän filosofiamme ei osaa edes uneksiakaan"?

Horn oli vähällä lausua hänelle epäkohteliaan kysymyksen: oletteko te lukenut Shakespearea? niin hän kummastui, kuin rautalankanainen osoitti tietävänsä muutakin kuin pukeutumissalaisuuksia. Onneksi hän ei kuitenkaan tullut sanoneeksi, mitä ajatteli.

— Tietysti, jos te sanotte esim. sähköä yliluonnolliseksi, silloin kyllä myönnän, että uskon sellaisia asioita. Vaan että te, te voisitte salaisilla tempuilla koota ja tehdä aineelliseksi henkiä, ei, sitä minä en usko.

— Niin, mutta jotenkin samaa sanottiin aikoinaan myös Benjamin
Franklinista, vastusti rautalankanainen. Koota taivaan tulia, tehdä…

— Mutta hyvänen aika, kuinka Martinov on häntä väärin kuvannut minulle, hänhän tuntee Franklininkin, ajatteli Horn ja katsoi kummastellen Martinoviin.

— Ettekö te, herra översti, ole lukenut, kuinka indialaiset fakiirit osaavat liidellä ilmassa, koetti nyt Petrov auttaa sitä mielipidettä, että on olemassa salaisia tieteitä, — että…

— Että on löydetty neljäs ja viides suunta avaruudessa, sanoi översti ivaten ja lisäsi kiivaasti: ei, minä en sitä usko. Salaiset luonnonvoimat vaikuttavat aina samalla tapaa. Jos silität kissan selkää, niin säkenöitsee se, aina ja muuttumatta, se on luonnon laki; mutta jos panet psykograafin liikkeesen, niin se latelee tyhmyyksiä, jos läsnä on epäilijöitä, mutta ennustaa totta, jos kaikki läsnä olijat ovat uskovaisia.

Nyt purskahti Darja Mihailovna nauramaan, kuivaa, varovaista naurua, joka ei saattanut häiriöön ei irtotukkaa eikä muita irtonaisia sulouden lisiä. Ihmeellisintä kaikesta oli, ajatteli Horn, että kaikki, mitä Martinov oli sanonut rautalankanaisesta, oli totta pikku seikoissa, mutta kokonaisuuteen katsoen perätöntä. Se nainen tiesi, osasi ja käsitti paljon kaikenlaista.

Viimein päättyivät päivälliset ja kun oli kaunis kevätilta, mentiin ulos puutarhaan tupakoimaan ja juomaan kahvia.

Puutarha oli vanha ja pieni sekä melkein umpeen kasvanut: ympärillä rivi vanhoja lehmuksia, jotka olivat saaneet pitkät ajat olla karsimatta ja kasvaa vesoja ja sammalta. Persialaisia ruusuja, joiden lehdet tuoksuivat mansikalta, akileijoja, kurenmiekkoja ja kaikkea muuta yksinkertaista vihreätä, joka ei kuole talvipakkasesta eikä hoidon puutteesta, kasvaa rehoitti kaikessa rauhassa käytävillä ja nurmikoilla. Syreenit ja seljapuut levittäytyivät ylellisessä voimassa ja vapaudessa joka taholle. Seljat ja akaasiat tunkeutuivat lähimmäksi esiin. Tuhansittain mehiläisiä ja ampiaisia surisi maustimilta tuoksuvissa pihlajain kukissa. Rappeutuneesen lehtimajaan, jonka päälle oli irralleen levitetty joku temppeliä kuvaava verho kuin teaatterin irtoseinä, oli kahvi aseteltu suurelle paksutekoiselle hietakivipöydälle, jonka levyyn koko pataljoonan sapelit olivat piirrelleet Helenan nimeä tiheään kuin koristeet maurilaisessa kirkon holvissa. Martinov oli tarttunut tuon harmillisen luutnantin käsivarteen ja mennyt hänen kanssansa ulos puutarhaan polttelemaan, sillä Helena Nikolajevna ei sietänyt tupakan savua. Darja Mihailovna meni ruokasaliin jakelemaan joitakin ohjeita palvelijoille.

Översti ja Helena olivat siis kahden kesken. Nuori tyttö nojasi kyynärpäitään pöytään ja leuka oli käsien nojassa.

— Te olette niin vakava tänään, sanoi Horn hymyillen, niin että minä tuskin tunnen teitä, te katselette eteenne kuin kauas tähystelevä spiritistein välityshenkilö.

— Niin, minä olen tosiaankin kauas katsova henki, spiritisti, sanoi hän hitaasti ja paljon tarkoittavasti. Tiedättekö, mitä minä olen nähnyt tänään, mitä minä olen huomannut eräästä välityshenkilöstä, joka ei edes ole täälläkään? Minä tarkoitan sisartanne.

— Sisartani, niin, hänen ajatuksensa kyllä on helppo lukea, hänen luonteensa on kokonaisin ja yksinkertaisin, kuin koskaan olen nähnyt. No, minua huvittaa kuulla, mitä te olette nähnyt hänessä.

— Niin, jos tahdotte tietää, minkä tähden sisarenne ei tänään tullut meille, niin silloinpa myös saatte tietää, minkä tähden minä olen tänään vakava, kuten sanotte.

Översti Horn alkoi tuntea levottomuutta. — No, olkoon menneeksi, sanoi hän, antakaas kuulla, Helena Nikolajevna.

— Hän sanoi teille eilisiltana, kuin palasitte kotiin: minä en lähde huomenna ruhtinaan päivällisille, vaan matkustan pois huomeisaamuna; ruhtinas Chamitovin kotona lienevät olot hyvin kummalliset, siellä ei käy ketään ylhäisiä naisia, viisainta on pysyä poissa.

— Mutta, Helena Nikolajevna, sanoi Horn oudostuen.

— Ei, älkää vastustako, översti — hän katsoi suoraan hänen silmiinsä ja punastui — myöntäkää vain, kyllä kuitenkin näen, että olen arvannut oikein. Hänen silmäluomensa punastuivat ja kaksi kyyneltä tunkeutui esiin. Teidän sisarenne ehkä vielä lisäsi: siellä käy koko rykmentin upseerit, mutta ei kukaan…

Perin tuskauttavasti vaikuttivat Horniin nämä sanat, joiden totuutta hän ei voinut tehdä tyhjäksi. Hän mutisi joitakuita turhia korulauseita, mutta Helena ei näkynyt niitä kuuntelevan.

— Voi minkä tähden, sanoi hän itsekseen, sen kysymyksen olen lausunut lukemattomia kertoja itselleni. Minkä tähden, tuo minkä tähden on minun elämäni suuri arvoitus. Siihen en ole saanut vastausta,

— Mutta, Helena Nikolajevna, sanoi Horn, punastuen kovin…

— Ei, älkää etsikö mitään tyhjää puolustusta, herra översti, mitä apua siitä olisi. Minä kyllä itse tiedän, että niin on, minä näen sen teistä ja kaikista muista, jotka käyvät täällä meillä: Martinovista, Petrovista, kaikista rykmentin upseereista. Ja mitä minä olen rikkonut, mitä minä olen tehnyt tälle ylhäisölle? Jospa tietäisitte, kuinka onneton minä olen. Kuin minä kutsuin koulukumppanejani, niitä, jotka olivat saman arvoisia, samasta yhteiskunnan luokasta kuin me, niin on heille aina ilmestynyt esteitä: milloin ovat he sairastuneet, milloin matkustaneet pois. Minä uskoin niin kauan kuin mahdollista noita heidän estelyjänsä, mutta kun nyt myöskin teidän sisarenne, joka kuitenkin oli täällä vieras … ja hän kätki silmänsä nenäliinaansa, nyyhkytys kohotteli hänen olkapäitänsä ja rintaansa. Te sen tiedätte, sanokaa, mikä se syy on. Ei se voi olla tädin tähden — vaikka hän onkin vähän naurettava, niin hänellä kuitenkin on sydän kuin kulta. Eikä se voi myöskään olla hänen tähtensä — ja hän viittasi linnaan päin.

Horn ei voinut enää hillitä itseään. Hän otti puoliväkisin pienen, kyynelistä kostean käden, suuteli sitä ja kuiskasi lämpöisiä ja helliä sanoja, jotka tulivat todella hänen sydämmensä pohjasta. Saatuaan ne puhutuksi ei hän itsekään tiennyt, mitä hän oli sanonut ja kuinka paljon luvannut. Hänen sydämmensä kuohui yli ja suli kuin vaha suurten sanojen hehkussa, noiden lempeiden ja kuitenkin niin polttavain silmien katseessa. Helena Nikolajevna hymyili kyyneltensä välitse, katsoi häneen, punastui, käänsi katseensa alas, katsoi jälleen ylös, ja onnellinen hymy levisi noille äsken niin surullisille kasvoille. Kummastuneena, ikään kuin uupuneen hervakkana nousi hän ylös. Översti piti vieläkin hänen kättänsä; samassa alkoi kottarainen liritellä pehmoisia ja lempeitä huiluääniään ylhäällä lehmuksessa. Nyt heräsi hän lumouksestaan, veti kätensä pois ja juoksi nopeasti kuin kauris ulos lehtimajasta. Hän kuuli ainoastaan, kuinka Horn hänelle vielä nopeaan kuiskasi: huomenna, minä tulen huomenna. Ehdittyään linnan suurille kivirappusille kääntyi hän äkisti ja katsoi pitkään ja lämpöisesti Erik Horniin päin, joka vakavana ja kalpeana seisoi lehtimajassa, katsellen hänen jälkeensä. Se kuva, jonka hän nyt näki, painui ainiaaksi hänen mieleensä: keväinen iltataivas, punainen kuin Ispahanin ruusut, kottaraisten sointuisa laulu, lehmusten vaalea vihreys, ylhäällä ilmassa liitelevät pääskyt, ja tuolla tummassa lehtimajassa Erik Stålsköld Horn katsovana häneen hymyillen, lempeästi ja rakkaasti. Hän olisi siinä seisonut kauankin, ell'eivät Petrov ja Martinov olisi nopein askelin tulleet puutarhan perältä rappusia kohti. Nyt hän ei tahtonut kohdata heitä, ei millään ehdolla. Onnellisena, huumautuneena tunteista, aavistuksista ja unelmista, joita hän ei ollut koskaan tuntenut, meni hän omaan huoneesensa ja sulki huolellisesti oven, sillä hänen täytyi saada olla nyt yksin. Suloiset kyyneleet kostuttivat hänen poskiansa. Hän meni piaanonsa, paraimman uskottunsa luo, löi muutamia sointuja, ja kerran, tämän ainoan kerran elämässään oli hän oikea taiteilija. Matalassa, vanhanaikaisessa huoneessa kuohuivat sävelet järjestyneinä esiin ja sulivat sävelmäksi, joka kasvoi mahtavaksi kuin kevätpäivä, haaveksivaksi kuin satakielen laulu, innostuneeksi kuin nuoruuden unelmat. Se kohotti hänen sielunsa kaikkeen, mitä sydän pitää rakkaana, suurena ja pyhänä, se yleni kohti taivasta ja kuoli kuulumattomiin äärettömyyden rajalla, ijankaikkisuuden partaalla. Se onni ja se ilo, jota tunnetaan ainoastaan kerran elämässään — eikä ole eletty ollenkaan, jos sitä ei ole tunnettu — vavistutti hänen sielunsa kieliä ja tuli kuuluviin niissä sävelissä, joita hän etsi esiin soittimestaan. Ja sen tähden hän oli taiteilija — ensi kerran ja viimeinen kerran elämässään.

Ulkona puutarhassa seisoi Erik Horn nojaten kivipöytää vasten ja katsoi lehmusten varjojen tanssia linnan seinällä, ilta-auringon kultaloistoa valkoisilla muureilla, katsoi silmiään räpäyttämättä ylös pieneen ikkunaan, jonka valkoiset verhot iltatuulessa paisuivat ja häilyivät ulos ja sisään, ikään kuin houkutellen häntä sinne. Hän kuunteli sävelmää, joka tulvi hänen luoksensa ja kukkain tuoksun kaltaisena levisi ja täytti ilman sulosoinnulla.

Hänen huomionsa oli niin kokonaan kiintynyt siihen katsomiseen ja kuulemiseen, että hän ei edes havainnut, että Darja Mihailovna tuli ja nyt katseli häntä, hymyillen hyvänluontoista hymyänsä.

Vasta sitte, kuin Darja Mihailovna kilisteli hopeita pöydällä, heräsi Horn ja punastui, tosiaan punastui ja tunsi siitä hiukan iloa, — niin, hänhän oli vielä nuori.

Martinov ja Petrov tulivat takaisin lehtimajaan. Kahvi juotiin ääneti. Petrov katsoi levottomasti tuonne linnan rappusiin päin, mutta Helenaa ei näkynyt, vaikka soitto jo oli tauonnut. Petrov teki lähtöä, sillä hänen oli vielä jouduttava tänään suurille illallisille, sanoi hän, lausui jäähyväset, pyysi kertomaan hänen kunnioittavimmat terveisensä Helenalle ja läksi.

Nyt heräsi Horn siitä painavasta huumauksesta, joka häntä oli ahdistanut koko ajan, kuin tuo rakastunut keltanokka Petrov istui siellä. Nyt hän keksi lakkaamatta uutta puhelun ainetta, puhui lämpöisesti ja nerokkaasti, keksipä myöskin Helenan poissa ololle selityksen, joka hänen omasta mielestään oli hyvinkin onnistunut.

Kummastuksekseen huomasi hän nyt taas, että rautalankanaisella oli käsitystä hyvin monista asioista, joita hän oli luullut kerrassaan liian yleviksi hänelle. Kaikkein rautalankojen ja irtonaisten sulouksien takana oli tuolla naisella kuitenkin hyvä sydän, joka loisti hyvistä silmistä ja sykki lämpöisissä sanoissa. Hyvänen aika, ajatteli Horn, kuinka hirveän väärin olen minä tai oikeastaan Martinov arvostellut häntä, Tämä teennäinen ilmiö oli vanhanaikainen Rousseaun ihailija, hän tunnusti, että Etudes de la nature ja S:t Pierren La Chaumière indieme olivat hänen lempikirjojansa vielä nytkin. Luonnon ihailussaan oli hän jäänyt jäljelle ajastaan. Hän oli kyllä ennen muinoin ollut kaunis ja viehättävä, mutta sattumuksen tähden jäänyt yksikseen elämässä ja sen vuoksi vetäytynyt itsekseen. Niin kuin kuolettavasti haavoitettu eläin pakenee yksinäisyyteen, niin Darjakin sulkeutui omaan kuoreensa. Ne mielipiteet ja opetukset, jotka hän oli itseensä imenyt, olivat tosin nyt jo vanhanaikaisia, vaan hänelle niin rakkaita, että hän ei tahtonut panna niitä alttiiksi uuden ajan pilkalle. Sen tähden hän enimmäkseen oli vaiti, ja tarvittiin Hornin rakastettava kekseliäisyys liikkeelle ennen, kuin hän nyt suostui ottamaan ne aatteet puheeksi. Mutta yhtä oli hän tahtonut säilyttää niin kauan kuin suinkin mahdollista: nuoruuttansa, sitä kauneutta, joka neljä kymmentä vuotta sitte oli saattanut nuoret sydämmet sykkimään ihastuksesta ja tottuneet tilapäiset runoilijat sepitsemään hänestä sonetteja ja madrigaaleja. Siitä kauneudesta hän ei tahtonut, ei voinut luopua. Hän ei suotta ollut nainen ja Ranskassa kasvatettu. Hän taisteli vuosia vastaan ja vanhuutta vastaan, käytti alussa varovasti kaikkia pukeutumistaidon salaisuuksia, kaikkia Indian ja Jaapanin kauneusvesiä, liljain tuoksua ja ruusun väriä. Sitte täytyi hänen jo ruveta käyttämään niitä ahkerammin. Mutta vuodet tulivat säälimättä ja piirtelivät poimuja hienoon ihoon: hän otti urhollisesti ne vastaan ja uhoitteli niitä viimeiseen asti. Hän itse ja hänen lähimpänsä tottuivat hänen omituisuuksiinsa, nauroivat niille eivätkä olleet niitä huomaavinaan. Hänestä tuli omituinen ihminen. Ja nyt ymmärsi Horn Helena Nikolajevnan sanat. Mademoiselle Dorinnella oli kyllä paljo pieniä heikkouksia, mutta myös sydän kuin kulta.

Illan aurinko sammui, varjot kiipesivät yhä ylemmäksi linnan seinille ja punakajastus vaaleni pois muureista, ensin keltaiseksi, sitte vaaleankeltaiseksi ja viimein sammui se kokonaan. Pieniä, kalpeita tähtiä syttyi taivaalle. Tuli aika lähteä. Mutta Helena Nikolajevnaa ei näkynyt tulevaksi alas puutarhaan.

— Hän on hermostunut eilisestä ratsastuksesta, selitti Darja
Mihailovna. Kultaraudikon kohtalo on kovasti koskenut häneen.

Horn ja Martinov sanoivat jäähyväset, pyysivät kertomaan heiltä terveisiä ja nousivat vaunuihinsa.