VI.
— Tahdotko nähdä ukko Nikolai Konstantinovitshia? kysyi Martinov, kuin vaunut juuri kääntyivät linnan oikean siiven nurkassa.
Ei, Horn ei tahtonut.
— Mutta ukko asuu tässä ja on yhtä hyvin voinnissaan tänään kuin huomennakin.
Hornia ei haluttanut sittekään; mutta kun Martinov itsepäisesti pyyteli ja sanoi ruhtinaan ehkä katsovan epäkohteliaisuudeksi, jos ne, jotka vierailivat hänen linnassaan, eivät käyneet tervehtimässä häntä, vastasi Horn viimein vastahakoisesti: olkoon menneeksi, mutta käymme siellä ainoastaan oikein ranskalaistapaan.
— Paras on sinun tutustua kerrassaan koko perheesen, sanoi Martinov omituisella äänellä. Pysäytä, huusi hän kuskille, ja vaunut pysähtyivät kadulle oven eteen, josta voitiin tältä puolen päästä sivurakennukseen.
Herrat laskeutuivat vaunuista ja astuivat jälleen samaan kartanoon. Esihuoneesta vei heidät vanha, kaljupää, venäläiseen pukuun puettu palvelija suoraa päätä suureen makuuhuoneesen, joka oli aikoinaan ollut todella komea huone, sisustettu, kuten Ludvig XV:nen aikaan oli ollut tavallista, sekä makuu- että vastaanottohuoneeksi. Lattiata vähän korkeammalla lavalla pitkän seinän vieressä oli mahtavan suuri sänky, päällä katos ja edessä verhot vihreästä silkistä. Sängyn jalkopäässä seisoi miellyttämättömin kaikista Venuksen kuvapatsaista, Venus kallipygos, muuten kyllä oivallinen veistos moitteettoman valkoisesta marmorista. Irstaita kuvia markiisi de Sade'n teoksesta "Juliette ou les bonheurs du vice" oli vaskipiirroksina seinäin koristuksena. Niiden vastapäätä ja varsin niiden vertaisena näkyi mestarillinen vaskikuva Amor ja Psyke-sadusta. Näissä koristuksissa ei ollut kansansadun runoutta, ei uusplatonilaisten filosofiaa, ei orfeolaisten tuskaista vertauskuvallisuutta, eipä edes Juvenaliin repaleitakaan eikä Lukianon kömpelöä verhoa, vaan ne olivat aivan alastonta ja paljasta, inhottavaa mässäystä alusta loppuun. Kauimpana eräässä nurkassa riippui pyhän kuva, edessä lamppu. Muuten haisi huone hajuvesiltä, jodoformilta ja pyhältä savulta.
Horn tuskin ehti huomata, millaiseen Astarten temppeliin hän nyt oli joutunut, kuin perältä ovet aukesivat ja Nikolai Konstantinovitsh, istuen suuressa Voltairen tuolissa, työnnettiin sisään. Halvaantuneena lantioista alas päin oli kenraali vanhus jo kaksi vuotta istunut tässä pyörätuolissaan, yllänsä turkkisisuksinen yöviitta paksusta Bokharan silkistä. Hänen kasvonsa olivat pronssin väriset, silmäin valkoiset aivan keltaiset ja terät väsyneet sairaudesta ja vuosista. Kun hänellä ei ollut aivoissaan eikä sydämmessään mitään, millä olisi kunniallisesti voinut täyttää elämänsä tyhjyyttä, vilkastutti hän yksinäisyyttänsä häpeällisillä unelmilla ja ne olivat painaneet leimansa hänen kasvoihinsa. Piirteet, jotka ennen muinoin olivat olleet kauniit, olivat nyt aivan veltostuneet. Kasvot olivat sienimäiset ja sileät.
Martinov esitteli Hornin kenraalille.
— Terve tuloa, herra översti, terve tuloa, hyvät herrat, sanoi Nikolai Konstantinovitsh kummallisella äänellä, jota hänen näytti olevan vaikea hillitä, sillä välistä yleni se huiluääneksi, välistä taas kärisi aivan alhaalla; välistä sitä tuskin kuului ja seuraavana silmänräpäyksenä se aivan aiheettomasti kirkui niin korkealla kuin suinkin mahdollista.
Hän katsoi Hornin hoikkaa, voimakasta olentoa.
— Ah mikä ylevä ryhti, hyvä översti, mikä moitteeton vartalo, olen ihastuksissani teidän näkemisestä, aivan ihastuksissani, te markiisi Varosydän ja hän levitti molemmat kätensä.
Horn tervehti häntä ja huomasi nyt, että vanhuksella kaikessa ramuudessaan oli samat hirvittävät julmuuden piirteet, vaikka melkoisesti haihtuneena ja lievenneenä, kuin hän äsken oli huomannut tuolla salissa kantaisän kasvoissa.
Nikolai Konstantinovitsh piti kevyttä ja vapaata, irstasta keskustelua, puhuttiinpa mistä aineesta hyvänsä. Aina palasi hän siihen, joka näytti täyttävän kaikki hänen aivojensa solut, siihen ainoaan, jonka hänen muistonsa ja mielikuvituksensa olivat säilyttäneet kirjavasta ja myrskyisestä entisyydestä. Hän puhui mieluisimmin ranskaa, laususkeli puheenparsia ja juttuja Crebillonin, de Saden ja muiden pornografian klassikoiden teoksista, näytteli kuvilla kaunistettua korupainosta ritari de Faublasin muistelmista ja oli aivan peittelemättä iloissaan siitä, että Horn hämmästyi ja kummastui tämän kirjaston aarteita, joka isännän mielestä ei ollut vähääkään kaksimielinen. Hänen nauraessaan nousi hänen ylähuulensa ikään kuin jonkin salaisen koneen voimasta ylös, niin että hänen lahot hampaansa paljastuivat.
— Mutta Jean — se oli kammaripalvelijan nimi — Jean, huusi ruhtinas, Jean, tarjoa Constantia viiniä ja sikareja, vai oletko sinä, kellarien nuuskija, juonut kaikki…
Jean hymyili peittelemättä, katsoi petollisilla silmillään vieraihin, nykäytti olkapäitään ja osoitti herransa tuolin takana otsaansa, ja miettivästi heilutti päätään. Hornista alkoi tuntua hyvin vastenmieliseltä täällä olo. Hän katsoi Martinoviin, mutta häntä ei tämä näyttänyt vähääkään haittaavan.
— Me olemme olleet päivällisellä Darja Mihailovnan luona, sanoi hän aivan levollisesti.
— Vai niin, m:lle Dorinnen luona — ah, hän oli ihastuttava aikomaan, millaiset silmät ja millainen … siinä keskeytyi puhe rykimiseen. No no, hän on kirottu noita-akka nyt. Onneksi ei minun toki ole tarvinnut nähdä häntä enää kahteen vuoteen.
Horn veti henkeä syvään. Hän ei voinut tätä enää kestää, hän tahtoi lähteä; mutta ihmeekseen näki hän Martinovin istuvan kuin kiinni naulittuna.
— Kahteen vuoteen, kuinka niin, Nikolai Konstantinovitsh?
— Enkö minä sitä ole kertonut teille, Dimitri Semenovitsh, lempo vie, olenkin. Ettekö muista, kuinka m:lle Dorinne muurautti kiinni salin oven, niin että minä nyt olen aivan erotettuna muusta talosta?
— Tosiaanko, ja minkä tähden? kysyi Martinov viattomasti.
— Kyllä minä olen sen maininnut teille joskus. Kuin hän, tyttö, tuli kotiin, työnnettiin minut tuolissani saliin … ja taas keskeytyi puhe rykimiseen.
Horn näki, kuinka Jean katsahti tutkivasti, väijyvästi Martinoviin, ja hänkin katsahti ystäväänsä. Martinov oli vähän kalpeampi kuin tavallisesti, mutta muuten istui aivan levollisena. — Mitä ihmettä tämä merkitsee? ajatteli Horn. Mitä varten kiihottaa tuota vanhaa konnaa.
— Kuin hän, Helena Nikolajevna, palasi Smolnasta…
Ei, tämäkö nimi juuri tänä päivänä tässä huoneessa! Horn astui suoraan vanhuksen eteen, kumarsi lyhyeen, melkein epäkohteliaasti ja sanoi:
— Hyvästi, kenraali, minulla on toimia tänä iltana. Ja hän läksi, ottamatta vanhusta kädestä.
Martinov nousi myöskin ja kumarsi.
— Vai niin, översti lähtee jo; niinpä täytyy minunkin lähteä.
Kenraali katsahti kummastuen.
— Älkää unhottako, sanoi hän; kylläpä teillä on hirveän kiire, ettekö vielä voi istua vähää hetkeä?
Mutta Horn oli jo ulkona. Juuri kuin hän hypähti kiireesti vaunuihin, näki hän illan hämärässä nuoren naisolennon, joka pujahti taloon.
Martinov tuskin ehti vaunuihin, kuin Horn äreällä äänellä pikemmin huusi kuin sanoi: aja!
Lyhdit sytytettiin kaduilla ja bulevaardeilla. Valoa tulvi puotien ikkunoista; taivaalla tuikki lukemattomia tähtiä, ja puolikuu, kainouden vertauskuva, seisoi taivaanrannan ja keskitaivaan puolivälissä. Hornin ajatuksissa riehui täydellinen kapinan kuohu. Miksi oli Martinov vienyt hänet tuon vanhan irstailijan luo? Miksi hän ei ollut huomaavinaan, että Horn tahtoi keskeyttää puhelua ja joutua pois sieltä, miksi pakotti hän vanhuksen lausumaan Helenan nimen?
Hänen suuttumuksensa kasvoi kasvamistaan, sillä Martinov näytti istuvan siinä aivan huoletonna. Hän lörpötteli ja nauroi ja sovitteli vanhukselle kaikkia mahdollisia ja mahdottomia nimiä. Viimein Horn ei enää voinut hillitä suuttumustansa, vaan sanoi lyhyeen ja terävästi:
— Martinov, minä olen pitänyt sinua ystävänä ja olen kohdellut sinua kuin ystävää ainakin, no niin, mitä tämä kaikki merkitsee? Miksi sinä tahdoit, että minun piti tuon kurjan ukon suusta kuulla se nimi, jota minä pidin niin suuressa arvossa?
Martinov yritti kääntämään leikiksi koko asiaa, mutta Horn kiivastui.
— Vastatkaa minulle, överstiluutnantti, ja lopettakaa leikinlaskunne; ettekö huomaa, että se nyt on sopimatonta?
— Erik Aleksandrovitsh, sanoi Martinov, tukehtuvalla äänellä, nyt olemme puistossa; jos tahdotte saada suoran vastauksen kysymykseenne, niin nouskaamme pois vaunuista ja kävelkäämme hetkinen. Minä sanon teille kaikki, teen tunnustukseni ja ilmaisen suruni.
Vaunut pysäytettiin ja ystävykset astuivat puistoon mihin sattui, molemmat aivan vaiti koko ajan. Saavuttuaan lammikon luo, joka nyt heijasti taivaan tähtijoukkoa ja kuun kirkasta sirppiä, kävi Horn istumaan ja sanoi:
— Ehkä sinua nyt miellyttää alkaa.
Juuri Martinovin alkaessa tunnustustansa viritti satakieli rantaraidoissa kauniin lempilaulunsa. Martinov huokasi.
— Sinä kysyt: miksi? No niin, minä vastaan sinulle. Sen tähden, että minä olen onneton, että minä olen jo kaksi vuotta toivottomasti rakastanut Helena Nikolajevnaa, rakastanut sillä tavoin, kuin rakastetaan päästyä minun ikääni, jolloin ei ole aikaa enää päivääkään kadottaa turhaan, enkä kuitenkaan voi voittaa, tunnen voimattomuuteni kaiken sen nuoruuden rinnalla, joka ympäröitsee häntä.
— Rakastatko sinä Helena Nikolajevnaa! sanoi Horn liikutettuna. Ja senkö tähden … minä en ymmärrä sinua Dimitri Semenovitsh.
— Voi, pitäisihän olla varsin helppo ymmärtää tällaista asiaa. Sano sitä mustasukkaisuudeksi, niin kyllä ymmärrät. Seitsemän vuotta olen minä vieraillut siinä talossa. Kuin Helena palasi kotiinsa kaksi vuotta sitte, olen siitä asti käynyt siellä hyvin uutteraan. Minä olen lakkaamatta nähnyt tätä olentoa, joka samalla kertaa on rakastettava lapsi ja täysin varttunut vaimo, ja minä olen rakastanut häntä, sen kyllä voit käsittää. Onnettomuudeksi minä en kuitenkaan ole ainoa. Jok'ainoa nuori vänrikki ja luutnantti, kaikki koko rykmentistä ovat mielistelleet häntä. Näithän itse tänään Petrovin. Minä olen luulevaisesti vartioinut aarrettani. Jos kukaan heistä lämpeni tahi tuli, kuten minusta näytti, vaaralliseksi minulle, silloin minä tein hänelle samoin kuin nyt sinulle. Minä näytin heille tämän kuvan nurean puolen.
— Kyllä minä nyt sinua ymmärrän, sanoi Erik Horn, ja sininen suoni hänen otsassaan paisui. Sinä, kun et itse voinut saada häntä, olet karkoittanut pois jokaisen, joka ehkä olisi voinut vetää hänet pois tuosta sietämättömästä ja kierosta asemasta, jossa se lapsi parka on elänyt. Jokaisen kunniallisen ja vakavan miehen, joka olisi tahtonut käsillään kantaa häntä elämän läpi, olet sinä karkoittanut, saadaksesi joskus, kuin hän oli jäävä yksikseen, hyljätyksi, kuin hänellä ei ollut oleva enää mitään muuta kuin syvä onnettomuutensa eikä mitään valitsemisen varaa, tarjota itsesi pelastajaksi. Mihin hän ei tahtonut lähteä vapaasta tahdosta, sinne tahdoit sinä taluttaa häntä vähitellen. Onko sellainen menettely ylevä, onko se kunniallinen, onko se…
— Älä puhu enää, Erik Aleksandrovitsh muista: sodassa ja rakkaudessa ovat kaikki keinot luvalliset.
Mutta Hornin veri oli kuohuksissa, harmi teki hänen sanansa kiihkeiksi.
— Ja minä, sinun vanha ystäväsi, tulen juutalaiskaupungeista, kurjista tatarein auloista, minä moneen vuoteen nyt ensi kertaa näen nuoren, kauniin ja rakastettavan olennon, mitä sinä silloin teet? Vedät alas lokaan kaikki, mitä kaunista ja puhdasta minä olen nähnyt. Minä liikun kuin janoinen ihminen aavikolla, etsien lähdettä, sinä viet minut sellaisen luo, vaan ensin annat koirasi sotkea ja liata veden! Kymmenen vuotta olemme me pitäneet yhtä, Dimitri Semenovitsh, nyt eroavat meidän tiemme tässä, juuri tässä, jää hyvästi.
— Mutta Erik Aleksandrovitsh, olehan toki järkevä, emmehän me ole vihamiehiä, emme muuta kuin kilpakosijoita.
Mutta Horn oli jo poissa, Martinov istui kauan synkissä unelmissa. Elämä on raskasta ja karkeaa työtä. Pitikö hänen nyt tänä päivänä kadottaa kaikki, Helena ja vanha ystävänsä!
— Huh, minä vihaan nuoruutta! mitä enemmän meidän loistomme hälvenee, sitä enemmän lisäytyy sen kukoistus. Mitä minä korsi korrelta vaivalloisesti kokoon, ottaa se kerrassaan. Sille ei mikään ole mahdotonta, ei mikään niin korkealla, ett'ei se sinne ylettyisi, kaikki on sille hymyilevää ja loistavaa, ja minä, minä astun kohti pimeyttä jyrkkäin mäkien ja ahdasten solain poikki. Hän rakastaa häntä, esteet, joita minä olen laittanut tielle, ainoastaan kiihottavat häntä ja saattavat hänet pikemmin tekemään ratkaisevan päätöksen. Kukapa olisi luullut häntä, tätä tyyntä suomalaista, niin tulenaraksi, niin vilkkaaksi mielikuvitukseltaan!
Ja Martinov vaipui taas synkkiin, raskaihin ajatuksiin. Tunti toisensa jälkeen kului. Vasta sitte, kuin tähdet alkoivat kalveta, läksi hän kävelemään ja meni kotiinsa.
* * * * *
Hornin mielessä riehuivat kaikkein ristiriitaisimmat tunteet, kuin hän erosi vanhasta kumppanistansa. Hän ei tahtonut mennä kotiinsa, vaan ensin koota ajatuksensa ja rauhoittua vilpoisen ja raikkaan kevätyön hiljaisuudessa. Hän meni syrjäiseen puiston paikkaan ja käveli siellä edes takaisin vanhojen jalavain alla, jotka muhkeassa rivissä varjostivat yksinäistä kävelytietä.
Erik Horn oli perinyt äitinsä vienon sydämmen, mutta ainoastaan hyvin vähän isänsä suurista luonnonlahjoista, hänen pontevuudestaan, voimastaan ja mielenmaltistaan. Erikin kasvatus oli ollut hyvin ankara sekä ruumiillisesti että henkisesti. Isä oli tahtonut painaa häneen jotakin siitä, joka oli hänen oman etevän henkensä omituisena tuntomerkkinä. Hän oli hyvin usein esittänyt pojallensa, kuinka tärkeät hänen velvollisuutensa maatansa ja sukuansa kohtaan olivat, mikä merkitys niillä oli ja miten suuri edesvastaus niiden laiminlyömisestä. Tämä vastuunalaisuuden tunne oli viimein pojassa kasvanut niin suunnattomaksi, että hänen henkensä sen taakan rasittamana kuihtui kehityksessään. Erik Horn oli tullut sellaiseksi, että hänellä ei ollut päättäväisyyttä juuri nimeksikään. Hänen nuori pontevuutensa ja rohkeutensa oli tukeutettu ennen, kuin ne olivat saaneet koettaa voimiansa. Ylioppilaaksi päästyään peljästyi hän rajatonta vapautta, joka hänelle nyt yht'äkkiä oli tarjona. Niinpä hän meni siihen laitokseen, jossa hän varman johdon turvissa tunsi itsensä vapaaksi omasta vastuunalaisuudesta: kadettikouluun.
Vuosia kului ennen, kuin hän sotilaaksi päästyään alkoi vapautua pakosta, jossa oli kasvanut. Hänelle itselleen kiusallinen päättäväisyyden puute oli tuloksena siitä kasvatuksesta, jonka hän kotoaan sai mukaansa elämän taistelutantereelle.
Mutta jospa hänelle tuottikin suurta sielu ponnistusta mikä hyvänsä päätöksen teko ja varsinkin sen nopea teko, niin hän luonnollisesti sitte kaikkein sitkeimmästi piti kiinni siitä, mitä hän kerran oli taistelemalla saanut päätetyksi.
Niin oli nytkin käyvä. Tunnin toisensa perästä käveli hän kauniina kevätyönä edes takaisin jalavain pehmoisen lehdistön alla. Hän näki tähtein välkkyvän yhä kirkkaammin ja sitte taas vaalenevan. Heikko vihreänkeltainen viiru itäisellä taivaan rannalla ennusti jo päivän tuloa, kuin Horn viimein väsyneenä levottomuudesta ja ajatuksista sanoi itselleen: minulla ei enää ole mitään valitsemisen varaa, johan minä olen sanonut kaikki, mitä minun tarvitsee sanoa, johan lupasin tulla huomenna — se on: tänään.
Hänen päätöksensä oli tehty. Nyt sitä ei enää mikään voinut horjuttaa. Hän meni kotiinsa, heittäytyi vuoteelleen perin väsyksissään, mutta iloisena siitä, että oli voittanut itsensä ja päässyt päätökseen, ja hän nukkui raskaasti.