VII.
Suuressa, rappeutuneessa talossa Falk-kadun varrella, jossa Chamitovin suku oli elänyt jo toista vuosisataa, oli nyt aivan hiljaista ja äänetöntä. Piha, ennen muinoin liian ahdas ja pieni kaikille niille ajajille ja ratsastajille, jotka siihen aikaan kävivät täällä vieraisilla, oli nyt tyhjä ja autio. Aurinko paahtoi siipirakennuksia, hietakenttää, kultasi vanhan, raskaasen Palladio-malliin rakennetun etusivun ja heijastui kaiken mahdollisen värisenä tomuisista ikkunoista, jotka näyttivät tyhjiltä ja kuolleilta kuin sokean miehen silmät. Punaiset kettukoirat makasivat puoliunessa kumpikin puolellansa rappusten lahonutta hietakivilattiaa, liikkumattomina, kuin olisivat olleet muodostellut ruukkusavesta. Metsästäjä Vanjkassa oli tapahtunut jo kolmekin muutosta. Aikaisin aamusella oli hän tallirenkinä hoidellut Almandinea, joka oli ainoa hevonen suuressa, autiossa tallissa. Sitte oli hän puutarharenkinä käynyt sotaa rikkaruohoa vastaan, joka ainiaan tunkeutui joka päivä esiin pihan hiekasta. Sitte lakeijana siistittyään osan niistä huoneista, joita Chamitovin perhe vielä käytti, istui hän nyt, yllä pitkä takki ja leveillä kultaraidoilla koristetut housut, oven vartiana erään runsaasti koristeltua esihuoneen kattoa kannattavan doorilaisen pylvään alustalla ja nukkui odotellessaan sitä, joka tuleva oli.
Sisällä huoneissa vallitsi äänetön hiljaisuus, ainoastaan ylhäällä autioissa huoneissa surisivat kärpäset ja koettivat väistää niin hyvin kuin mahdollista häijyä kavaluutta, hämähäkkien verkkoja. Samoin kuin pääsky vanhan linnan holvien alle, oli Helena Nikolajevna järjestänyt itselleen pienen pesän tämän vanhan palatsin toiseen eli n.s. mezzanin-kertaan. Hänellä oli siellä matala huone, koristettu vanhanaikaiseen tapaan harmaavärisellä sfinksein ja soitsujen kuvilla. Valkoisiksi maalatut ja juovikkaalla damastilla päällystetyt huonekalut olivat kootut sieltä täältä rappeutuneen linnan huoneista. Kaikki, mitä tässä pienessä huoneessa nyt oli, oli nähnyt ainakin kahden ihmispolven elävän ja kuolevan näissä nyt niin autioissa saleissa — kaikki paitsi flyygelipiaano, joka oli komea teos Erardin tehtaasta Pariisista. Tätä muinaisen ajan vanhanaikaista pohjaa vasten näytti Helena Nikolajevna kuin tämänpäiväinen pirteä kukka kalliissa muinaisaikaisessa astiassa.
Aina kello kymmenestä asti oli hän ollut valmiiksi pukeutuneena. Hän makasi puolinojallaan leposohvalla, käsissään ranskalainen aikakauskirja, ja kulutti odotuksen pitkiä hetkiä. Tänään oli Horn tuleva, hänen viimeinen sanansahan oli "huomenna". Ja hän jättäytyi suloisten unelmain, eilisten muistojen valtaan. Hän oli vieläkin näkevinään kevättaivaan ja kuulevinaan kottaraisen liverryksen ja Hornin hehkuvat sanat. Ah, nuo eiliset muistot ne veivät hänet kauas tulevaisuuteen, kauas ylös seitsemännen taivaan autuuteen. Sillä kuten enimmissä lapsissa, jotka kasvatetaan yksinäisyydessä, piili hänessäkin koko maailma mielikuvituksia ja ajatuksia, unelmia ja tunteita, joiden olemassa olosta niillä, jotka elivät hänen lähellänsä, ei ollut edes aavistustakaan. Kuin hän viimein heräsi näistä unelmistaan, oli kello sillä välin ehtinyt sekä yhteen- että kahteentoista, mutta ketään Hornia ei ollut vielä näkynyt. Helena alkoi tuntea hermostumista. Hän meni piaanonsa luo ja koetti löytää niitä sulavia säveleitä, jotka eilen olivat niin mielellään, niin aivan itsestään tulleet esiin, mutta hän ei niitä enää löytänyt. Alla päin pani hän piaanonsa kannen kiinni ja istui yhä tyytymättömämpänä ja raskaammalla mielellä. Hän meni alas Darja Mihailovnan luo, joka yhtä hermostuneena kuin hän itsekin kulki edes takaisin huoneesta ja sinne jälleen, niin että hänellä näytti olevan äärettömän paljo tehtävää. Nyt oli kello kolme, Helena meni jälleen ylös huoneesensa, paneutui kasvoilleen sohvalle ja itki.
Hänen jalkainsa juuressa istui vanha Marfa, joka ennen muinoin oli ollut hänen imettäjänsä, sittemmin hänen kammarineitsyensä ja uskottunsa, ja koetti puhella hänelle lohdutuksen sanoja, vähän hajamielisiä ja ristiriitaisia, mutta hyvää tarkoittavia.
— Lenotshka, pikku emäntä, älä huoli hänestä, älä itke tuon kerettiläisen tähden. Suomalainen hän on, ehkäpä ei sekään, vaan ainoastaan saksalainen. Kas niin, älä itke, sydänkäpyseni, kyllä hän tulee, kellohan on vasta kolme. Ja muuten parempi… Nyt haukkuivat koirat, risttikkoportti rämisi ja suuri esihuoneen ovi paukahti kovasti kiinni.
— No, kas nyt, mitä minä sanoin, siinähän hän on! Pyyhi pois kyyneleesi, tässä on hajuvettä ja tässä…
Ja pikku emäntä Lenotshka hypähti ylös ja hymyili kyyneltensä välitse, ja Marfa riensi pois biljaardisaliin, joka oli hänen asuntonansa. Siellä hänellä oli vuoteensa, suunnaton joukko tyynyjä ja pulstereita lattialla biljaardin ja uunin välillä; muuta hänen omaisuuttansa oli lukemattomissa kääröissä ja nyyteissä ympäri suurta huonetta.
Marfa laskeutui siellä polvilleen pyhän kuvan eteen ja löi päänsä lattiaan. — Herra, rukoili hän, nyt voi sinun palvelijasi lähteä rauhassa. Helena Nikolajevna on säilytetty ja suojeltu. Marfa Ivanovna joutaa nyt omillensa, ja sitte tämä jumalaton huone kukistukoon. Pyhä neitsyt ja sinä, ihmeitä tekevä Anna, joita olen niin monesti rukouksissani huutanut avuksi, kiitos olkoon teille! Ja vanhus sitoi päähänsä parhaan silkkihuivinsa ja läksi viemään Kremlin portille, iveriläisen madonnan kuvan eteen kallista, hyvänhajuista ja kullattua kynttilää, jota hän oli vuosikausia säästänyt sen päivän varalle, jona hänen emäntänsä Helena joutuisi kihloihin.
* * * * *
Darja Mihailovna oli aika sitte päättänyt hänkin pukeutumisensa. Hän oli, kuten runoilijat sanovat, tyhjentänyt kaikki aamuruskon värit ja etsinyt Idunan hedelmiä laatikkojensa syvimmistä komeroista. Nuorentuneena nousi hän ylös. Ollen käytöllisempi ja vähemmin kärsimätön kuin sisaren tytär odotti hän Hornia vasta myöhemmin päivällä. Mutta kuin kello alkoi tulla kaksi eikä Hornia näkynyt, alkoi häneenkin tarttua suuren odotuksen levottomuus ja sen johdosta koko talossa vallitseva tyytymättömyys. Voi, pitikö hänen vielä kerta pettyä; no, sitte hän ei enää kestäisi enempää. Kuinka hän oli koettanut pitää koossa tätä kaatumaisillaan olevaa taloa. Hän oli nähnyt tämän talon mahtavuutensa päivinä, jolloin hänen sisarensa vielä oli elossa, jolloin Moskovan aateliset ahkeraan vierailivat täällä, jolloin nuo huoneet, joissa hän nyt käveli kuin lintukotolainen jättiläisen hansikkaassa, olivat liian ahtaat vieraiden paljoudelle. Silloin oli talo varakas ja sen maine moitteeton. Ja sitte tuo hirmuinen aika, jolloin se oli häviön partaalla, kunnes tuo Aldoni, se kruunupäinen portto, tuli taloon. Hän se herätti Nikolai Konstantinovitshissa eloon isiltä perityt intohimot, jotka jo kauan olivat olleet kahlehdittuina; hän se houkutteli nelikymmenvuotisen miehen vielä kerran antautumaan nuoruuden leikkeihin, koettamaan intohimojen pyörrettä ja raivoisasti heittäytymään, ikään kuin korvatakseen hukkaan kulunutta aikaa, sellaiseen huvitusten kuohuun, jollaisessa ajattelematon nuoriso mellastelee, kunnes hän viimein, menetettyään kultansa ja kunniansa, tuli heitetyksi pois rannalle heikkona, runneltuna sekä ruumiiltaan että sielultaan. Sillä tahrautuneine mielikuvituksineen, veltostuneine hermoineen ja aistimineen täytyi hänen sitte ajatuksissaan ja unelmissaan elää siinä siveellisessä loassa, jossa hän oli oleskellut niin kauan. Tämän häiriön ja levottomuuden ja kurjuuden ajan oli Darja pysynyt kuitenkin talossa turvaamassa suvun viimeistä kukkaa, ruhtinatar Helenaa. Rohkeasti oli hän taistellut kaikkia kohtalon nurjuuksia vastaan. Hän oli säästänyt kaikilla tahoilla, hän oli saanut aikaan melkein uskomattomia asioita, pitääkseen niin kauan kuin mahdollista yllä edes jossain määrin suvun muinaista loistoa ja vanhoja tuttavuuksia ja siten tehdäkseen Helenalle mahdolliseksi joutua sukunsa mukaiseen naimiseen, ja omasta puolestaan tahtoi hän jättää tälle sisarensa tyttärelle pienen perinnön. Kuin Helena vuosi sitte hylkäsi Martinovin kosinnan, oli se ollut ankara isku Darja Mihailovnalle. Olihan Martinov viisas ja ymmärtäväinen mies ja saattoi siis toivoa hänen ylenevän korkeallekin. Mutta tyttö ei ollut tahtonut kuulla puhuttavankaan siitä. Ja nyt tuli tämä Hornin kosinta niin äkisti, niin aivan odottamatta. Hän hengähti helpotuksesta. Niin, jos Helena vain tuli pelastetuksi, sai kyllä koko talo luhistua kokoon, sai kaikki…
Nyt haukkuivat koirat, ristikkoportti rämisi ja esihuoneen suuri ovi paukahti kovasti kiinni.
Kalpeana, vakavana ja täydessä juhlapuvussa seisoi Horn suuressa salissa ja katsoi arasti ja vastenmielisesti ylös vanhan haidamakin kuvaan. Hänen korvansa suhisivat ja soivat, silmät yrittivät pimenemään. Hän oli kuulevinaan sisarensa äänen, joka valkoisesta höyrypilvestä huusi hänelle jäähyväsiksi: "varo sitä Helena Nikolajevnaa". Ja nyt, nyt oli hän täällä pyytämässä häntä vaimoksensa. Häntä alkoi tulevaisuus pelottaa ja vähällä oli hän jo kääntyä pois, vaan äkisti heräsi hän jälleen tajuunsa ja malttoi mielensä. Darja Mihailovna seisoi hänen edessään.
Kuin Erik muutamia vuosia sitte kysyi Samarkandin basaarissa timanttia ostaakseen, niin jalokivien kauppias vei hänet pieneen, rappeutuneesen komeroon, ja siinä tuo itämaalainen otti esiin likaisen käärön ja päästeli siitä toisen likaisen rievun toisensa perästä, etsien syvimmältä niiden sisästä timanttia, jonka oli sinne kätkenyt. Horn muisti aivan elävästi tuon itämaalaisen tapauksen, kuin juuri Darja Mihailovnan paraillaan kertoessa salaisuuksiansa Helena kauniimpana kuin koskaan astui huoneesen. Kaikki jäivät aivan vaiti, salissa ei kuulunut hiiskaustakaan. Horn muisti vanhan tarinan enkelistä, joka liiteli huoneen lävitse. Kaikki pelko, kaikki päättämättömyys ja ahdistus haihtui kerrassaan. Hän tunsi huumautuvansa onnesta. Se oli nuoruuden ja ilon huumausta.
* * * * *
Kolmen viikon kuluttua olivat he jo aviopari sillä Darja Mihailovna pontevasti selitti niin kauan voivansa pitää yllä taloa, mutta ei kauempaa; sitte sai kaikki mennä kuperkeikkaa, kaikki tyyni täytyi myödä. Muuta ei hänellä sen lisäksi ollut sanottavaa kuin:
— Olkaa hyvä Helenalle, hän ei tiedä tästä kaikesta niin mitään. Ehkä hän aavistaa osan, ehkäpä on myöskin kaikki jäänyt häneltä nuoruuden huolettomuudessa huomaamatta. Sen hän ainoastaan tietää, että isän raha-asiat ovat rappiolla ja että minä omilla pienillä vuosituloillani olen pitänyt taloa yllä.