Haapakoskelaiset: Romaani Itä-Suomesta

by Jacob Ahrenberg

VIII.

Kuin neiti Hanna palasi kotiin, oli vapaaherra vanhuksella tuhansiakin asioita kyseltävänä häneltä. Pojasta kyseli hän hyvin tarkkaan ja näytti olevan tyytyväinen kaikkeen. Hänellä muuten oli omituinen tapa kysellä kuin yli-inkvisiittorilla: välistä näyttivät kysymykset tulevan aivan kuin sattumalta, mutta aina ne kuitenkin osuivat kohti. Saatuaan kaikki kysellyksi kertoi hän itse suuren englantilaisen perheestä, kaurasta ja lohen pyynnistä, hallituksen toimista ja kunnallislautakunnan neuvotteluista. Neiti Hanna puolestaan kertoi kelpo Martinovista, kultaraudikon surullisesta kohtalosta sekä pastori Raumbacherin erinomaisesta saarnasta. Jonkin verran vastenmielisesti ja kylmästi kertoi hän myöskin kauniista Helenasta ja hänen kummallisesta, hyvin kirjavasta tädistään sekä kuinka hän läksi Moskovasta siitä syystä, että hänen ei tarvitsisi mennä sen tädin luo. Hyvä halu hänellä myöskin oli puhua Erikistä ja Helena Nikolajevnasta ja mitä hän oli juuri lähteissään sanonut veljelleen, mutta tarkemmin punnittuaan huomasi hän sopivammaksi olla siitä virkkamatta mitään.

— Siinä teitkin aivan oikein, tyttöseni. Matkoilla usein tavataan ihmisiä, joista ei tiedetä, ovatko ne ihmisiä ollenkaan.

Jonkun ajan kuluttua Hannan kotiin tulosta alkoi vapaaherrasta tuntua vähän kummalliselta se seikka, että Erik ei lähettänyt itsestään mitään tietoja.

— Nyt on jo kulunut kohta kaksi viikkoa sinun kotiin tulostasi, sanoi hän tyttärelleen, eikä vieläkään edes riviäkään. Lupasihan hän tulla kolmen viikon kuluttua. Kuulehan, Hanna — ja vapaaherra rummutti pöytää — luuletko sinä ehkä sen Helena Nikolajevnan pidättävän häntä millään tavoin?

Neiti Hanna sävähti tulipunaiseksi. Hän ei tiennyt mitään erikoista puhuneensa tästä Helenasta, ja kuitenkin oli hänen isänsä huomannut hänen ajatuksensa. Jokin liika sana, jokin äänen värähdys hänen mainitessaan Helenaa oli saattanut vanhan ihmistuntijan käsittämään hänen mielipiteensä. Omatuntonsa nuhteli Hannaa ankarasta ja kenties ajattelemattomasta tuomiosta ihmisiä kohtaan, jotka olivat osoittaneet hänelle ainoastaan hyväntahtoisuutta ja ystävyyttä, ja sen tähden hän nyt sanoi kiivaammin, kuin olisi oikeastaan tahtonutkaan: ei suinkaan, en minä sitä usko. Sydämmensä syvyydessä hän kuitenkin tunsi katumusta tästä suoruuden puutteesta tarkkasilmäisen ja suuresti kunnioitetun isän edessä.

Vapaaherra olisi ehkä toden perästä tullut levottomaksi poikansa tähden, ell'ei nyt olisi ollut kevät sellainen, että vanhus saattoi olla siitä oikein sydämmestään hyvillänsä. Satoi melkein joka päivä ja kuitenkin oli ilma lämmin. Ruoho kasvoi mustanpuhuvana ja oraat olivat kauniit ja voimakkaat. Jos neiti Hanna joskus valitti lakkaamatonta sadetta, sanoi vapaaherra aivan tyytyväisesti:

— Ole huoletta, kaikki, mitä ennen juhannusta tulee vetenä alas tässä maassa, on siunaukseksi. Ja hyvillään käveli hän, tutkien ilmapuntaria, lämpömittaria ja sateen mittaria.

Eräänä päivänä kirkastui sitte ilma aivan äkisti: nyt oli luonto kauneimmassa kukoistuksessaan, nuoruuden pirteänä ja hyvää toivoa herättävänä. Katollisessa kuistissa päärakennuksen vieressä istui vapaaherra vanhus auringon lämmössä ja luki viimeksi tulleita sanomalehtiä, ja neiti Hanna sill'aikaa puutarhuri Jaakon avulla aivan omin käsin järjesteli kukkia, jotka tänään oli muutettu kasvihuoneesta kuistille.

Tämä työ oli vanhalle Jaakolle ankara koetus. Että vapaaherra sulloi häneen Mundtin pillereitä juomishalua vastaan, että neiti Hanna lueskeli hänelle raittiuskirjasia ja hänen asuntoonsa ripusteli koko joukon kuvia viinan turmeluksesta, sitä kaikkea vielä saattoi kärsiä; vaan että hän ryhtyi järjestelemään hänen kukkiansa, se jo koski liiaksi hänen mieleensä. Hänen taiteellisuutensa ja hänen taiteilijaturhamaisuutensa — sillä hän mielestään oli taiteilija ja toki vähän arvokkaampi kuin tavallinen päiväläinen — loukkautui kovin sellaisesta menettelystä. Koko talvet oli hän lämmittänyt kasvihuonetta, hoidellut ja puhdistellut näitä kukkia — ja nyt kuin hän kuten ennen vapaaherratar vainajan aikana yritti tuomaan näytteille suuria lilja- ja ruusukokoelmia ja asetella kaikki niin, että joka kukkalaji pääsi täyteen loistoonsa, nyt tuli neiti Hanna ja otti kaiken kunnian.

Neiti Hanna liikkui lämpöisenä, punakkana ja vilkkaana siinä kuistilla, aivan huolimatta ja tietämättäkin Jaakon kärsimyksistä, äänettömästä suuttumuksesta ja loukkautuneen turhamaisuuden harmista. Tunteissaan jonkun ruusun tai hortensian entisiltä, ammoin jo menneiltä ajoilta, jolloin hänen äitinsä vielä oli elossa, hymyili Hanna niille kuin vanhoille tutuille. Kuin viimeiset kukat olivat paikoillaan, katsahti Hanna koko laitokseen tarkastavasti ja kääntyi äkisti Jaakon puoleen:

— Entä se suuri, punainen ruusu?

— Luutnantinko ruusu? kysyi Jaakko. Nyt hän oli saava tappionsa kostetuksi.

— Minun, minun ruusuni!

— Sitä ei ole enää, se kuoli talvella.

— No, tottahan siitä nousee uusia vesoja?

— Ei, siinä ei ollut luonnollinen juuri, vastasi Jaakko mielessään ilkkuen.

Hanna punastui, tietämättä itsekään, mistä syystä, ja katsoi kiikkutuolissa istuvaan vanhukseen. Vapaaherra oli nukkunut, sanomalehti kasvoillansa. Hän toki onneksi ei kuullut mitään, ajatteli Hanna.

— Niin, Jaakko, nyt saatat mennä, sanoi hän lyhyeen.

Yrmeänä ja pahoilla mielin meni Jaakko matkoihinsa ja neiti Hanna kävi istumaan raollaan olevan oven aukkoon, jäähdyttämään hehkuvia poskiansa.

Kuinka kaunis Haapakoski tosiaan oli! Hietakentän päällitse, jota tuoreenvihreät nurmikot ympäröivät, näkyivät vaaleanvihreiden, höyryäväin koivujen latvat, tuolla alhaalla kohisi koski ainaista vapauslauluansa ja etäämpänä näkyi tumma hongikko sekä sen päällä sinitaivas valkovillan kaltaisine kevätpilvineen. Kuistilla tuoksuivat kukoistavat ruusut ja hyasintit. Mutta se ruusu, jonka kukoistamista hän olisi mieluimmin katsellut ja tuoksua tuntenut, se oli kuollut samoin kuin sekin, joka sen oli kerran hänelle antanut. Hanna ei ollut sitä suinkaan ensi hetkenä unhottava. Siihen kukkaan olivat hänen elämänsä suloisimmat unelmat, koko hänen nuoruutensa kiintyneet. Hän oli monta vuotta sitte saanut sen yhdeksäntenätoista syntymäpäivänään. Hän oli sinä päivänä odottanut häneltä paljon enemmänkin kuin ainoastaan ruusua, sillä kyllä hän näki, millainen hänen sydämmensä tila oli. Mutta turhaan hän odotti. Kuinka usein hän olikin luullut sen hetken tulleen, jolloin jää oli sulava… Mutta eipä se säkenöivä jää koskaan sulanut, ei koskaan nuostunut. Miksi, voi miksi hän ei puhunut niitä sanoja, jotka kuitenkin polttivat hänen huuliansa! Miksi hän ei lausunut ilmi sitä, joka loisti hänen silmistään! Hän matkusti pois, rikkomatta salaisuuden sinettiä. Hän oli jo silloin sairas, kuten sanottiin. Hän matkusti pois Varsovaan ja kuoli seuraavana vuonna. Jotain salaperäistä, jotain rumaa, jotain, josta ei tahdottu puhua, liittyi hänen kuolemaansa. Se oli kuihduttanut Hannan kevätunelman. Se oli tuottanut hänelle paljon kärsimystä, monta tuskaa. Sitte oli hänen sydämmensä aikaa myöten vähitellen tyyntynyt, aallot olivat asettuneet, auringon paiste välkkyi jälleen järven peilipinnalla. Elämä kului taas tasaista kulkuaan, mutta syvä poimu silmäin päällä ja vakava piirre otsassa olivat sen sieluntaistelun seurauksina. Kuten tavallista ei ollut äidin ja tyttären kesken vaihdettu sanaakaan tästä unelmasta, vaikka he molemmat kyllä varsin hyvin tiesivät, mitä toisen sydämmessä syvimmällä liikkui. Unhotusta etsimään lähetettiin neiti Hanna Geneveen, suureen pappiskaupunkiin, protestanttisuuden Roomaan, jossa kaupungin ja kantonin ylimykset tutkivat jumaluusoppia ja puhelevat uskonnon asioista yhtä innokkaasti, kuin ruotsalaiset ja saksalaiset ylimykset rykmenteissä väittelevät arvoasteista ja ylennyksestä. Siellä oli hänen sieluansa kohdannut toisen kerran henkinen myrskytuuli, siellä oli hän löytänyt tien uuteen Jerusalemiin, Herran Siioniin, siellä oli hänestä tullut sisälähetyksen innokkaimpia työntekijöitä. Hänen muotonsa oli tullut vielä vakavammaksi, ja yksi lisäpoimu silmäin päälle jäi muistoksi tästä matkasta.

Neiti Hannan muistelmat ja unelmat keskeytyivät raskaista, narisevista askelista hiekkakäytävällä. Postimies se siinä tuli, tuoden kirjeitä ja sanomalehtiä. Hanna otti ne vastaan hiljaa, herättämättä vanhusta. Ahaa, viimeinkin kirjeitä Erikiltä. Kiireesti avasi hän sen, jossa oli hänen osoitteensa. Tuskin ehti hän lukea kahta riviä, kuin kummastuksen, suuttumuksen ja vastenmielisyyden huudahdus tunkeutui esiin.

— No, mitä nyt? sanoi vanhus, heräten.

— Erik on nainut, sanoi hän ankaralla, kaiuttomalla äänellä.

— Kenenkä?

— Sen tatarilaisprinsessan Helena Nikolajevnan. Vihan, katkeruuden ja kateuden tunne nousi, kiehui ja kuohui yli hänen sielussaan. Auringon paiste oli kerrassaan kadonnut järveltä, aallot kuohuivat korkeina ja raivoisina. Mitä elämä oli niin itsepäisesti riistänyt häneltä: saada rakastaa ja olla rakastettu, sen oli tuo kaunis, vähäarvoinen nainen saavuttanut täysin määrin. Mikä hän oikeastaan olikaan naisiansa? Martinov arveli, ett'ei…

Vapaaherra vanhus nousi hitaasti ja katsoi miettivästi tyttäreensä.

— Anna minulle kirje, sanoi hän jyrkästi, ja hänen äänellään oli kireä sointu, sellainen kuin lasin kirskahtaessa rikki. Hän otti kirjeen, meni huoneesensa ja sulki ovensa.

Hän kävi istumaan sohvaan kantaisän Stålsköld Hornin muotokuvan alle. Vastapäätä oli Bredan runsaasti värittämä kuva kolmannesta Kustaasta, joka näytti punakkana ja vihastuneena katselevan suosikkinsa pojan poikaa. Hitaasti mursi hän kirjeensä auki ja luki:

"Rakas isä:

Sinä olet monessa viime kirjeessäsi sanonut hartaan toivosi olevan nähdä minut pian jälleen kotimaassani ja vähitellen jo olevan ajan minun oppia tuntemaan Haapakoski, ruveta Suomen palvelukseen ja voimaini mukaan hyödyttää maatani.

No hyvä, niin kauan, kuin kuuluin kenttäarmeijaan, en voinut täyttää toivoasi; mutta nyt olen päättänyt erota palveluksesta ja olen jo jättänyt eron hakemukseni. Viikkokauden kuluttua olen Suomessa. Nyt puhun sinulle aivan suoraan. Ei se yksistään sinun toiveesi ole, joka tuo minut jälleen isänmaahan. Minä nain tänään tosin köyhän, mutta nuoren ja lumoavan naisen, Helena Nikolajevna Chamitovin, meidän entisen rykmentinpäällikkömme tyttären. Arvattavasti on Hanna jo maininnut sinulle hänen nimensä. Jos hän ehkä lienee puhunut Helenasta jotakin epäedullista, niin pyydän minä sinua olemaan vakuutettu, että minä olen hankkinut varmimpia tietoja siitä, että hänen persoonassansa ei ole mitään moitetta. Muuten saat itse ensi viikolla vakautua siitä, että sanani ovat oikeat. Silloin minä suullisesti myös kerron sinulle kaikki ne omituiset asianhaarat, jotka saattoivat minut tekemään tämän sinun mielestäsi ehkä liian pikaisen päätöksen. Toivoen, että en ole menettänyt sinun luottamustasi ja että tulevaisuus on näyttävä minun vaalini onnelliseksi, olen sinun kuuliainen poikasi

Erik."

— Hm, sanoi vanhus, rummutti pöytää ja katsoi miettivästi eteensä. Kirjeessä ei ole oikeastaan mitään selitystä ollenkaan, ainoastaan rakastuneen miehen vakuutus. Voi sitä nuoruutta, sitä nuoruutta! Mutta mikä on tehty, se on tehty. Nyt pitää ottaa suurin mahdollinen hyöty tästä ehkä itsessään huonosta asiasta. Ja vanhus, ainiaan jäntevä ja voimakas, ainiaan valmis ryhtymään itse toimiin ja ainiaan tarkka huomaamaan elämän tosipuolet, alkoi perinpohjaisesti uudestaan tarkastaa suunnitelmaansa, jonka oli aikaa sitte tehnyt poikansa tulevaisuuden varalle ja hänen sijoittamisekseen Suomen palvelukseen.

Ensin hän kuitenkin lähetti sanan tyttärellensä, että hänen ei tarvinnut odottaa häntä päivälliselle. Sitte alkoi hän astuskella edes takaisin huoneessa.

Päivällishetki ja keskipäivän kuumuus olivat jo ohitse, kuin hän lakkasi astumasta; nyt oli hänen suunnitelmansa valmis, kaikin puolin punnittu ja kypsynyt. Hän otti esiin paperia ja kynän ja kirjoitti kolme kirjettä. Kuin ne olivat valmiit, kutsui hän tyttärensä, ilmoittaakseen hänelle aikeensa.

Neiti Hanna tuli sisään hiljaisempana ja vakavampana tavallistansa.

— Käy istumaan, rakas lapseni, sinä et näytä olevan tyytyväinen tähän naimiseen. No en minä sano siitä mitään; mutta toivokaamme kaikissa tapauksissa, että se luonnistuu paremmin, kuin me molemmat nyt ajattelemme ja luulemme.

Hanna nieli alas jotakin, joka näytti tunkeutuvan hänelle ylös kurkkuun.

— Kuulehan nyt, rakas lapsi, kuinka minä olen ajatellut asiaa — ja hän alkoi lukea kirjeitänsä.

Ensimmäinen kirje oli: Keisarillisen Senaatin Varapuheenjohtajalle
K. Herra ——— Se kuului:

"Minulla kun nyt on tilaisuus tehdä sinulle ja vanhalle ystävällemme Gripenstedtille suuri palvelus, en voi olla vaivaamatta sinua parilla rivillä, vaikka oletkin lomalla, Kun tämä asia sitä paitsi on sen laatuinen, että minä sen kautta pääsen kauan toivotun tarkoituksen perille, niin siitä kyllä käsität, miksi sen niin kiihkeästi lasken sinun sydämmellesi. Muistanethan, kuinka vaikea minun oli saada taivutetuksi vanhaa ystävääni Gripenstedtiä toistaiseksi pitämään kuvernöörinpaikkansa, päästäksemme mahdottomasta V:stä, joka on kenraalikuvernöörimme lähin tarjokas siihen paikkaan. No niin, nyt on minulla ehdokas, jonka pitäisi loistavasti voittaa joka taholla: minun poikani Erik. Hän on översti, siis sotilas ja venäjää puhuva, Yrjön ritari ja nyt myöskin nainut erään ruhtinattaren Moskovan suuresta maailmasta. Hänellä on kenraalikuvernöörille oivallisia suosituksia paljon vaikuttavilta henkilöiltä, muiden muassa Skobelevilta ja kreivi Stülpersiltä; sinä pääset V:stä pitkäksi ajaksi, Gripenstedt saa muuttaa Helsinkiin hoitamaan terveyttänsä, ja minä saan viimeinkin kotiin Erikkini. Kun Erik on kaikin puolin osoittanut olevansa täysin kykenevä mies, joka on hyvästi tullut toimeen paikassansa, niin toivon, että et sinä enkä minä saa tästä suosituksesta mitään häpeää… Toivoen sinun…" j.n.e., j.n.e.

Toinen kirje oli eräälle vapaaherran vanhalle naissukulaiselle, jolla oli hyvin suuri vaikutusvalta ylhäisissä piireissä. Karsittuna alusta ja lopusta kuului tämä kirje näin:

"Paras serkku. Erik on nainut venakon, erään ruhtinatar Helena Chamitovin, siinä kaikki, mitä minä toistaiseksi tiedän morsiamesta. Ensi viikolla odotan kotiin nuorta paria. Ymmärrättehän, serkku, kuinka mahdoton hänen nyt olisi asettua Haapakoskelle; hänen täytyy etsiä itselleen paikka jostakin täällä kotimaassa. Jos hän joutuu sotakomisarjukseksi, piirintaapiukseeriksi tai joksikin sellaiseksi, niin hän saa hikoilla siinä paikassa koko ikänsä, pääsemättä koskaan sen ylemmäksi. Hänen täytyy sen tähden heti alusta päästä sellaiseen asemaan, että hänen ei tarvitse tunkeilla liian alhaisissa piireissä. Nyt ovat asiat sillä kannalla, että Gripenstedt vanhus aikoo pyytää eroa. Minä olen kirjoittanut siitä varapuheenjohtajalle ja pyydän nyt teitä, serkku, joka olette niin lähellä hänen perhettänsä, panemaan paljon vaikuttavan sananne vaakaan Erikin hyväksi…"

Kolmas kirje oli vanhalle Gripenstedtille. Siitä sai hän tietää, mistä päin tuuli kävi ja kuinka vapaaherra vanhus asiaa ajatteli.

— No, mitä arvelet suunnitelmastani, Hanna? sanoi vapaaherra ja katsoi tyttäreensä.

Hanna vain ihmetellen katsoi isäänsä, mutta ei vastannut mitään.
Viimein hän kuitenkin lausui:

— Luuletko sinä Helenan viihtyvän sellaisessa maaseutukaupungissa kuin J., sisämaassa, jossa ei ole mitään seuraa, jossa tuskin on mahdollinen puhella kenenkään kanssa?

— Nuorena vitsa väännettävä. Nyt aluksi viihtyy hän siellä, sittemmin, kuin hän —ja vanhus etsi jotakin sopivaa sanaa, jonka hän, jos lienee löytänytkin, kuitenkin jätti sanomatta — samapa se, toistaiseksi hänen pitää viihtyä. Sitä paitsi täytyy hänen, mielellään tai vastenmielisesti, oppia siellä jompikumpi maamme kielistä, sillä muuten hän ei koskaan tunne olevansa kotonaan tässä maassa.

— Isä, minä tahtoisin tietää, mitä sinä itse arvelet tästä avioliitosta, tahtoisin tietää sinun sisimmän ajatuksesi asiasta. Ja neiti Hannan ääni vapisi liikutuksesta.

Tästä tyttärensä äänen harvinaisen vienosta värinästä tuli vapaaherrakin liikutetuksi. Heti paikalla käsitti hän, mitä liikkui syvimmällä Hannan sielussa, tuossa tytön sielussa, joka oli paremmin kuin pojan sielu hänen oman sielunsa kaltainen. Hän käsitti, kuinka Hanna oli tuleva kärsimään siitä uudesta, joka oli tuleva, kärsimään siitä, että oli kadottava kaikki, nämä perhekuvat, joita hän kunnioitti, nämä historialliset posliinit Itä-Indian komppanian ajoilta, suvun hopeat, kaikki, kerrassaan kaikki, ehkäpä veljensäkin.

Vapaaherra tunsi syvää sääliä tytärtänsä kohtaan, mutta hänen tapansa ei ollut lohdutella eikä hän siihen edes kyennytkään. Pitkän ja toimeliaan elämänsä aikana oli hän oppinut toimimaan ja, jos tarve vaati, puhumaan sattuvasti ja voimakkaasti, mutta pukea sydämmen hienoimpia tunteita sanoihin, puhua lämpöisesti sielun syvyydestä, se taito oli häneltä jäänyt oppimatta. Ylhäällä seljänteillä puhaltavat aina koleat tuulet, ja vapaaherra Horn oli niin kauan oleskellut juuri ylimmillä kukkuloilla.

Hän meni tyttärensä luo.

— Sinä kysyt, mitä minä arvelen tästä avioliitosta. No, olkoon sanottu, mutta ainoastaan meidän kesken: minua se ei miellytä. Vaan voihan se tulla paremmaksi, kuin nyt näyttää, ja usko minua, se riippuu paljon sinusta, tyttäreni.

Hanna huokasi ja punastui. Hän käsitti isänsä ymmärtäneen, mitä ajatuksia ja tunteita hänen mielessään liikkui. Hän suuteli isänsä kättä ja meni työhönsä.

Raskain mielin läksi hän täyttämään emännän velvollisuuksiansa. Tämä oli hänestä kuin uhrijuhla. Vanha, rakas koti oli järjestettävä ja koristettava, sisustettava ja sievistettävä — kelle? Kaukaisesta, vieraasta maasta tulevalle muukalaiselle naiselle, joka oli riistävä häneltä valtikan, joka oli koko ikänsä vallitseva ja hallitseva täällä. Täällä, jossa Hanna oli viettänyt elämänsä paraat päivät, jossa hän oli hellällä huolella säilyttänyt jokaista pikku kohtaa sellaisena, kuin se oli ollut monen miespolven ajan, täällä oli tuo muukalainen ja ehkäpä hänen tätinsäkin … ja Hanna purskahti itkemään. Hän on ehkä muuttava kaikki, tuova tänne venäläiset tapansa, pyhäinkuvansa, likaiset venäläiset palvelijansa, jotka eivät tiedä, mitä puhtaus onkaan. Ja Erikin, hänen rakkaan veljensä Erikin on se nainen riistävä häneltä, riistävä ainiaaksi, ja Erikin kanssa myöskin tämän kartanon, jota ei enää koskaan saanut kukaan tämän historiallisen suvun naisperillinen periä. Mielessä kuohuvina tunteet, jotka horjuivat katkeruuden ja vihan välillä, mutta joihin myöskin sekautui sydämmellistä, vilpitöntä, suurta surua kaikesta siitä, mitä hänen veljensä oli vetänyt itsensä ja muiden omaistensa päälle, liikkui Hanna vanhassa talossa, otti esiin liinavaatteet, jotka koristettuina suvun vaakunalla, puhtaudesta ja mesiruohosta tuoksuvina olivat saaneet kymmeniä vuosia olla rauhassa paikoillaan hyvästi tuuletetuissa, vilpoisissa säilypaikoissa. Ja siinä luki hän noiden vaatteiden vaakunakirjoituksista kuten Egyptin tutkija muumiain kääreistä kokonaisen suvun historian. Ja kaikki nämä tähdet, nämä miekat ja kypärät, joita äiti ja äidinäidin äidit olivat ommellen kirjailleet lakanoihin ja tyynynpäällyksiin, ne puhuivat kaikki suvun länsimaisista pyrinnöistä. Kaikki nämä muhkeat merkit oli aikoinaan sotilaan aseilla tai valtiomiehen kynällä voitettu taistelussa Moskovan suurta valtaa vastaan. Villaisten peitteiden, pehmoisten kuin puuvilla ja valkoisten kuin lumi, joukosta etsi hän komean, Ruotsin vaakunalla koristetun silkkipeitteen, jonka kuningas oli lahjoittanut hänen isoisänsä isälle, kuin hänet haavoitettuna kannettiin pois verisestä Ruotsinsalmen taistelusta. Siitä lähtein oli se kulkenut suvussa perintönä: morsiuspeitteenä. Raskain mielin järjesteli hän häähuoneet veljelleen ja tuolle vieraalle naiselle, jota hän pelkäsi, ja kun kaikki, jota peljätään, herättää vastenmielisyyttä, tunsi hän, vaikka kyllä koettikin hillitä mieltänsä, ensi kerran polttavaa, kiusaavaa vihaa häntä kohtaan, joka oli tuleva, häntä, joka oli niin suuri muutos vuosisataisiin muistoihin verraten ja joka oli tuova uutta verta ja uusia aatteita tähän vanhaan, ylhäiseen ja ylevään sukuun.