IX.
Vapaaherra vanhus oli tarkka talouden hoitaja, Hän tiesi, kuinka äärettömän vaivalloista oli saada suomalaisesta maasta kiskotuksi varat, mitä maalaisruhtinas, maanomistaja-ylimys tarvitsi, elääkseen ylhäisenä herrana. Hän sen tähden käänsi moneen kertaan rahaa ennen, kuin antoi sen pois kädestänsä mihinkään, joka ei kuulunut maanviljelyskaluihin, meijeriastioihin tai rotueläimiin. Kaikki sellaiset olivat hänellä mallikelpoisessa kunnossa, mutta kaikki muu oli ylellisyyttä, ja sellaisessa hän säästi. Varsinkin oli hän säästänyt ajokaluissa; vuodet päästänsä oli hän ajanut korkeissa, monitaipeisissa ja perin vanhanaikaisissa vaunuissa. Kuin hänen nyt oli lähetettävä se Noakin arkki, joksi naapurit sitä leikillä sanoivat, asemalle noutamaan poikaa ja hänen vaimoansa, löi hän käsiään yhteen ja sanoi miettivästi: niin, kaunis tuo ei kyllä ole, mutta minkäpä sille tekee; enhän minä nyt mistä voi yht'äkkiä ostaa uusia vaunuja. Kuski Gabriel ja uusi, herramainen palvelija Larsson, joka syvimmässä sielussaan kiihkeästi rakasti teaatteria ja murhenäytelmiä ja oli aikoinaan palvellut äänettömänä näyttelijänä teaatterissa, saivat siis lähteä ajamaan asemalle.
Erik Horn ja hänen nuori rouvansa olivat pysähtyneet K:n asemalle. Erik tunsi heti Haapakosken ajoneuvot, jotka olivat kuulut yli koko valtakunnan. Hän oli niistä vähän häpeissään Helenan edessä, jolla juuri tällä alalla oli erittäin tarkka ja harjautunut silmä. Mutta eipä siinä mikään auttanut, hän vei hänet niiden luo. Nauraen nousi Helena niihin, ja liikkeelle lähdettiin hölkkäjuoksua.
Kuinka kaunis oli tie kääntyessään honkain runkojen välitse. Kuinka syvälliset ja salaperäiset olivat metsät: puiden rungothan näyttivät aivan pylväsriveiltä, jotka kaukana hälvenivät valoisaa pohjaa vasten. Kuinka taivas oli sininen ja ilma kevyttä hengittää. Niityt komeilivat kauneimmassa puvussaan, pääskyt lentelivät riemusta huudellen valkoisten pilvien alla ja lepäsivät toisen vuoron vierekkäin, pari toisensa rinnalla pitkin noita loppumattomia sananlennätinlankoja. Helenan sydän paisui onnesta ja ilosta, ei pauhuisesti, ei, se sykki niin hiljaa kuin perhon hienot siivet tuolla, jossa se kesäpäivän auringonpaisteessa istui metsäruusun lehdillä.
— Erik, sanoi hän hiljaa, tarttui hänen ruskettuneesen käteensä, painoi sitä silmiään ja huuliaan vasten ja katsoi ihastuneesti hänen silmiinsä, Erik, tämä on kaunis tämä maa, täällä odottaa meitä onni.
Erik myöskin katsoi häneen; hänen kasvonsa eivät hymyilleet, ne vallan loistivat terveydestä, onnesta ja autuudesta.
— Helena, sanoi hän ikään kuin ponnistaen, ja hänen sydämmensä värisi kuin kieli hänen lausuessaan hänen nimeänsä. Hän oli liikutettu, hellä, sydämmellinen — kaikki hänen lapsuutensa ja nuoruutensa muistot syöksyivät hänelle vastaan, kuin hän nyt Helenan sivulla matkusti tätä tietä, jota ennen oli ajanut niin monesti. Hänen sydämmensä paisui jalojen tunteiden kuohusta, ja hän teki mielessään lupauksen, että nämä vainiot, joita hänen esi-isänsä olivat vuosisatoja viljelleet, olivat hänestä saavat heille seuraajan, yhtä uskollisen ja uutteran työssä kuin hekin.
Nuorelle parille ei kuitenkaan jäänyt tilaisuutta enempiin haaveksimisiin, sillä romantillinen palvelija joka silmänräpäys kääntyi heidän puoleensa, tehden selityksiä ja pitäen puheita, joita varsin hyvin saattoi sanoa liialliseksi virkainnoksi.
Vaunut kääntyivät lehtikujaan, jonka kahden puolen kasvoi koivuja, haapoja ja pihlajia hoitelemattomina, Helena tähysteli uteliaasti "linnaa". Hän näki tuolla valkoiseen vivahtavan kartanon mustine taittokattoineen ja mataloine siipirakennuksineen; sen päällitse koetti hän saada vilahdusta varsinaisen kartanon torneista ja huipuista, sillä eihän toki satavuotinen herraskartano voinut…
Samassa pysähtyivät vaunut sen valkoisen rakennuksen eteen, ja Helena tunsi köyhyyden ja pikkumaisuuden enteitä, ja niin voimakas oli tämä tunne, että se kuului niihin, jotka ainiaaksi painuvat muistiin — se oli niitä, joiden mukaan sitte koko ikänsä arvostellaan ja tuomitaan oloja. Rappusilla seisoivat vapaaherra vanhus ja Hanna; he ottivat nuoren parin vastaan ilman mitään yli kuohuvaa iloa, mutta ystävällisesti, ääneti, käden puserruksella ja syleilyllä, joka kaikki tuntui sanovan: Helena, me otamme sinut vastaan ilman ehtoja, vakaasti aikoen rakastaa sinua ja viihtyä sinun kanssasi — jos se ei onnistu, niin syytä itseäsi. Jonkinlainen ritarillisuus ja miniän tavattoman kauneuden ilmeinen ihmettely lämmittivät vanhuksessa jonkin verran tuota muuten kylmänkoleata tervehdystä. Mutta neiti Hannassa pääsivät Aldonin huvilassa vietetyn, tuskaisen yön muistot niin suuresti valtaan, että hän ei saanut kukistetuksi vastenmielisyyttänsä.
Ainoa, joka myrskyisesti otti vastaan nuorta herraansa, oli Rob Roy, hänen vanha metsästyskumppaninsa; mutta kun hän nyt ei enää jaksanut iloisella hyppimisellä eikä kovalla haukunnalla ilmaista iloansa, paneutui se maahan Erikin jalkain juureen ja ainoastaan vikisi ja vaikeroi, joka nuoreen muukalaiseen ja taikauskoiseen naiseen vaikutti hyvin voimakkaasti ja tuskallisesti.
Tampuurissa uudistettiin tervehdykset, ja nuoret menivät ylös siihen huoneesen, jonka neiti Hanna oli laittanut heille kuntoon. Tämä tilava ja valoisa huone, kalustettu vastoin nykyajan kirjavaa ja moniväristä aistia yksinkertaisesti, mutta sievästi, oli puutarhan puolella. Ikkunat olivat auki ja kullalta välkkyvää, vihreätä valoa tulvi huoneesen. Lämpöinen kesätuuli kohotteli hiljaa valkoisia ikkunan verhoja, ne paisuivat kuin purjeet, nousivat ja laskeutuivat ja huiskuttivat — niin Helenasta tuntui — raitista, viileätä tervetuloa. Huone tuoksui kukista ja puhtaudesta. Kosken kuohu täytti sen yksitoikkoisella, nukuttavalla kohinalla.
Tuskin sai Erik suljetuksi oven, kuin Helena tuskaisen näköisenä tarttui hänen kaulaansa.
— Erik, Erik, minua pelottaa täällä. Minua ei rakasteta, minä en ole tervetullut sinun sisarellesi Hannalle. Minä tunnen sen, minä tunnen sen mielessäni, ei maksa vaivaa sinun koettaakaan saada minua uskomaan muuta.
— Rauhoitu, rakkahani, rauhoitu, sinä vallan erehdyt. Minun sisareni on luonnostaan kylmä. Sellainen on hänen tapansa, ei hän sillä tarkoita mitään pahaa. Muuten riippuu kaikki siitä, kuinka sinä osaat miellyttää heitä tänään — malta mielesi. Jos — minä sanon: jos on jotakin, joka ei ole aivan oikein meidän välillämme, niin se koskee minua eikä sinua. Isäni ja luultavasti myöskin Hanna ovat tyytymättömät siitä, että menimme naimisiin niin äkisti; mutta itsehän tiedät, rakkahani, itse tiedät, mikä meitä pakotti siihen.
—- Kyllä, kyllä, mutta sinä, Erik, ethän sinä jätä minua koskaan!
Kasvot juhlallisina, melkein ankaran näköisinä vastasi Erik:
— En koskaan, Helena, sen minä vannon sinulle.
Erikin vakavuus kukisti Helenan levottomuutta sen verran, että hän tunsi itsensä tyynemmäksi, mutta ei hän siltä kuitenkaan ollut vielä läheskään varma. Hän kiiruhti pukeutumaan ja laittautui niin yksinkertaiseen pukuun, kuin suinkin saattoi.
Nyt soi päivälliskello. Erik ja Helena astuivat alas ruokasaliin, viimemainitulla sydän kovasti sykkivänä. Päivällisellä syntyi suuri hankaluus kielestä. Venättä osasivat ainoastaan Erik ja Helena; neiti Hanna kyllä osasi sujuvasti ranskaa, mutta vapaaherra vanhus puhui ainoastaan vaivalla sitä kieltä. Täytyi tyytyä saksaan. Kerrotaan keisari Kaarle V:nen sanoneen: minä puhun espanjaa Jumalani kanssa, ranskaa naisten kanssa ja saksaa palvelijaini kanssa. Jos Espanjan kielen sijaan sovitetaan venäjä, niin tämä keisarin lausunto soveltuu vielä tänäkin päivänä venäläisiin ylimyksiin. Helenasta oli varsin tuskallista puhua saksaa sellaisessa asemassa olevan henkilön kanssa kuin hänen appensa; lisäksi appi vielä puhui saksaa hyvin huonosti. Sen tähden keskustelu supistui kaikkein tavallisimpiin jokapäiväisyyksiin ja uhkasi aika-ajoin kokonaan sammuakin, kunnes vanhus rohkeasti turvautui Ruotsin kieleen. Vapaaherra Aleksander oli iloinen ja ylpeä pojastaan, innostui kysymyksissään ja melkein unhotti Helenan. Helena oli hyvin liikutettu, mutta taisteli urhollisesti liikutustansa vastaan. Hänestä tuntui ikään kuin epäkohteliaisuudelta tuo vieras kieli hänen läsnä ollessaan, vaikka hän kyllä käsittikin olevan aivan oikein, että vanhus puhui poikansa kanssa sitä kieltä, joka hänellä oli sydämmen ja hienoimpain tunteiden kieli. Kaikki surumieliset luonteet tuntevat suruisuutta, milloin joutuvat vaihtamaan olopaikkaa. Rohkeat, sangviiniset luonteet eivät siitä mitään tiedä. Heitä päin vastoin ilahuttaa että heidän elämänsä jokapäiväisyys tulee keskeytetyksi. Helena kuului ensimainittuihin. Niin kauan, kuin hän ja Erik olivat kahden kesken, ei hänelle ollut johtunut edes mieleenkään, mitä kaikkia vaikeuksia hänellä oli voitettava, mutta nyt, nyt se yht'aikaa selvisi hänelle kaikki tyyni. Hän koetti paeta Hannan turviin. Mutta Hanna, ollen koko sydämmestään kiintynyt isän ja Erikin vilkkaasen keskusteluun, antoi ainoastaan hajamielisiä vastauksia. Niinpä Helena jäi aivan yksikseen, enemmän kuin toiset olisivat tahtoneetkaan.
Silloin tällöin lausui vapaaherra vanhus joitakuita sanoja hänelle, kilisti hänen kanssansa ja esitti muutamilla sanoilla hänen tervehdysmaljansa; mutta sitte kääntyi puhe jälleen tuohon perheen salakammioon, johon hänellä — tunsi hän tuskakseen — ei ollut avainta. Hän oli heille taakkana, joka esti heitä vapaasti nauttimasta toistensa jälleen näkemisen iloa. Hän oli täällä muukalainen, hän tunsi sen ja joutui siitä perin toivottomaksi. Siitä toivottomuudesta kehräytyi jo tuhansia lankoja, jotka kietoivat häntä hienoina, kevyinä, mutta katkeamattomina, kierrettyinä yhteen ahdistuksesta, katkeruudesta, vastenmielisyydestä ja kateudesta ja kudottuina verkoksi, joka kokonaan sulki hänen sydämmensä ja aivonsa. Ah, jospa jo päivälliset päättyisivät, jospa jo noustaisiin pois pöydästä, ajatteli hän itsekseen ja töin tuskin sai niellyksi kyyneleensä.
Viimein noustiinkin atrialta. Erik puristi rohkaisevasti vaimonsa kättä. Mentiin pihan puoliselle kuistille juomaan kahvia. Erik ehti paraiksi kuiskata muutamia helliä rakkauden sanoja vaimonsa korvaan, kuin palvelija ilmoitti vieraan ajavan lehtikujaa pitkin kohti taloa.
Uteliaasti, kuten maalla on tapana, kumartui Hanna kuistin laidan päälle katsomaan tielle päin.
Yht'äkkiä hän odottamattomasta ilosta huudahti: Se on Lilly, Lilly, minun paras ystäväni!
Erik oli juuri nostamassa kahvikuppia huulilleen, mutta tuon huudahduksen tenhovoimasta pysähtyi kuppi puolitiehen ja Erikin kasvoissa tapahtui vieno värin muutos, joka ei jäänyt huomaamatta Helenalta, vaikka hän näyttikin olevan kiintyneenä puheluun appensa kanssa. Vieraita nyt, ajatteli hän, kukahan tuo Lilly saattaa olla, joka oli niin hienoja tapoja tuntematon, että heti hänen ollessaan ensi päivää uudessa kodissa riensi tänne heitä häiritsemään?
Lilly ajoi yksi-istuimisissa käässyissään rappusten eteen, heitti ohjakset takana istuvalle kuskille ja hyppäsi notkeasti alas.
Lilly ja Hanna syleilivät ja tervehtivät toisiaan sydämmellisesti. Vieras, nähtyään Erikin ylhäällä rappusilla ja tultuaan esitellyksi talon nuorelle, kauniille miniälle, punastui kovin ja pyysi moneen kertaan anteeksi, että oli häirinnyt perhettä; mutta hänellä ei ollut vähintäkään aavistusta ei kihlauksesta, häistä eikä tuliaisista. Hän sanoi heti menevänsä jälleen pois, kuin hepo vain ehti vähän levätä, ei hänen tarkoituksensa ollut ketään häiritä.
Siitä ei Hanna tahtonut kuulla puhuttavankaan, hän oli niin kiihkeä pidättämään Lillyä, että aivan näytti siltä, kuin hän olisi toivonut hänestä ahdistavan mielialan haihduttajaa. Hän esitteli Lillyn paraana ystävänänsä Helenalle, joka puolestaan hyvin kummastui Lillyn muodon omituisuudesta.
Hän ei ollut kaunis, mutta missä seurassa hyvänsä oli hän tuleva huomatuksi. Hänessä oli jotakin Leonardo da Vincin naistyypeistä, jotain tuosta umpinaisesta ja syvästä, sisällisestä elämästä, joka oli kätkettynä tyynen ja kohtalaisen ulkomuodon ja käytöksen peittoon, mutta se elämä — siltä aivan näytti — saattoi minä hetkenä hyvänsä puhjeta esiin miellyttävänä nauruna, kyynelittömänä suruna tai hurmaavana kohteliaisuutena. Hän vaiti ollessaan oli niin paljon sanovan näköinen, että syrjäinen aivan tahtomattaan tuli ajatelleeksi, tokko hän ollenkaan tarvitsikaan puheenlahjaa. Sileä, vaaleanruskea tukka, hienopiirteinen suu, jonka ympärillä elämä leikitsi joka hermossa, jokaisessa pienimmässäkin lihaksessa, pienissä poskien ja leuan kuopissa, ja kirkkaat silmät, jotka katsoivat suoraan ulos maailmaan, ikään kuin tahtoen ottaa mittaa kaikesta mitä näkivät, ja samalla kuitenkin tuossa kirkkaudessaankin tutkimattoman monivaihteiset kuin meri — kaikki se antoi hänen muodolleen ja käytökselleen sellaisen voiman, että hän kerrassaan voitti kenen hyvänsä, jota hän todella tahtoi viehättää.
— Terve tuloa, överstinna, terve tuloa, jospa viihtyisitte meidän maassamme, sanoi hän miellyttävästi hiljennetyllä äänellä ja hymyillen niin paljon lupaavasti.
Ja nyt puhelu, joka niin kauan oli ollut hidas ja kylmä, alkaa toden perästä, Lilly on kuin sähköllä täytetty esine: tarvitsee vain koskea siihen, niin se säkenöitsee, viskelee liekkejä ja levittää lämpöä ympärillensä, Ja puhelu alkaa ranskaksi, vaihtuu saksaksi ja ruotsiksi ja jälleen ranskaksi, kunnes viimein päistikkaa syöksyy ruotsiin, joka kuin kohiseva virta vetää itseensä kaikki ranskan, saksan ja venäjän pienet, vähäpätöiset sivuojat. Ja siinä istuu Helena taas yksin, Helena parka, ja kuuntelee tuota yksitoikkoista, vierasta kieltä, jonka ääniä hän ei voi huomata kauneiksi. Hän näkee, kuinka Erik innostuu, kuinka käly Hanna kylmästi ja viisaasti kuin vanhus sekautuu puheesen, kuinka Lilly leimahtaa. Ja nuo silmät, tuo hurmaava hymy herättivät hänet miettimään, mitähän on saattanut olla olemassa hänen miehensä ja tämän Lillyn välillä, sillä hän näki heti, että jotakin siinä oli ollut. Lillyn suu heti ilmaisi, kuinka liikutettu hän nyt oli katsoessaan Erikkiin. Hänen silmänsä katsahtivat niin suruisesti häneen, että Helenan mielessä välähti kirkas leimaus, jonka valossa hän kerrassaan näki koko entisyyden. Hyvänen aika, hänhän rakastaa Erikkiä, ja Erik … hän on ennen muinoin rakastanut Lillyä!
Helena sai ilmi hänen salaisuutensa, noiden puhuvain kasvojen salaisuuden. Hän tunsi sen äkisti, ikään kuin olisi löytänyt Aladdinin ihmeellisen lampun, ja sen tenho valossa tunsi hän kaikki, luki kuin kirjasta Lillyn koko rakkaustarinan, ymmärsipä myös tuota inhottavaa kieltäkin. Ja toivottomuuden kourilla kuristi mustasukkaisuus äkisti rikki hänen onnensa välkkyvän saippuarakon. Hän tunsi olevansa muukalainen täällä eikä koskaan voivansa päästä tämän perheen jäseneksi, ei olla kotonaan tässä maassa. Ylipääsemättömäksi muuriksi kaikki sulkeutuvat lietensä ympärille, tämän kotilieden, jossa hän ei koskaan löydä tyhjää paikkaa itselleen. Eikä hänkään, hänen Erikkinsä, voi hankkia hänelle sitä paikkaa. Helenan tunteet kasvoivat liian voimakkaiksi, hän tunsi sen; oli kuin vesi olisi äkisti muuttunut kovaksi jääksi. Hän nousi ylös ja sanoi kylmästi ja levollisesti, että aikoi mennä ylös huoneesensa.
— Minä tulen kohta perästä, vastasi Erik, katse ja koko kasvot hajamielisen näköisinä.
Helena ei tiennyt vielä kartanon sisustusta. Hän astui ruokasaliin, sieltä saliin ja joutui jälleen ulos puutarhan puoliselle kuistille. Hän ei tahtonut kääntyä takaisin kysymään, missä yläkertaan vievät raput olivat. Miksipä hän häiritsi heitä, jotka monen vuoden kuluttua nyt tapasivat toisensa, heitä, joiden joukossa hän yksin oli vieras, joille hän oli taakkana ja esteenä. Suora, leveä käytävä johti kukka-istutusten keskitse halki puutarhan. Mieli katkerana ja alakuloisena astui hän käytävää pitkin ja kuuli äkisti mahtavan kohinan. Hän astui edelleen. Mitä etäämmäksi hän joutui kartanosta, sitä kovemmin kuului kohina. Nyt oli hän sen seasta kuulevinaan muutamia yksityisiä bassoääniä, jotka vierivät esiin kuin ukkonen. Hän laskeutui jyrkkiä rappusia, jotka olivat tehdyt karkeaksi hakatusta graniitista, ja kääntyessään viimeisellä rappuslattialla vasemmalle näki hän edessään Haapakosken kuohuen ja kohisten syleilevän pientä saarta, jossa kasvoi tiheä kuusikko. Ensin hän peljästyi; tuolla Venäjän tasangoilla hän ei ollut koskaan nähnyt mitään sellaista, hän yritti pakenemaan. Mutta omituisen tenhovoiman lumouksesta kiintyi hän kohinaan, värin vivahtelemiseen, raivoiseen taisteluun tuolla syvällä hänen allansa, niin että hänellä ei ollut voimia liikahtaa paikastaan. Hänestä aivan tuntui, kuin jokin kummallinen, kammottava, magneetillinen voima olisi vetänyt häntä alas tuonne koskeen, ja kerran hän jo kiivaasti tarttui käsipuihin. Vasta sitte, kuin käsissä tuntui luja tuki, rauhoittui hän ja saattoi yhä enemmin mieltyen katsella veden hurjaa leikkiä. Sinivihreän pohjavärin näki hän joka silmänräpäys vaihtelelevan sinimustasta keltaruskeaan. Siinä kohden, jossa molemmat joen haarat raivoisina syöksyivät vastakkain, nousi korkealle ilmaan miljooneja vesipisaroita, joihin taivaankaari toisensa perästä kutoi sädetöyhtöjään, loistaen ja välkkyen; sen kudoksen värikomeutta ei ole kukaan kuolevainen, ei Salomo kaikessa kunniassaan eikä maan kauneimmat kukat kuvannut. Helena seisoi hetkisen ikään kuin kivettyneenä tämän luonnonvoimien hurjan taistelun edessä. Hän muisti muutamia säkeitä Pushkinin runoelmasta Vaskisesta ratsastajasta:
Rajummin yhä myrsky riehuu
Aalloissa — Neva paisuu, kiehuu
Ja ärjyy, pyrkii vapauteen
Ja pedon lailla ärtyneen,
Äkisti kaupunkiin nyt syöksyy.
Ja kuin hän sai selville runomitan, tuntui hänestä kosken ja joen kohina käyvän samassa rytmillisessä tahdissa, se tuntui laululta, joka alinomaa kohisten toisteli samalla mitalla samoja säkeitä. Ja kun luonto meistä näyttää sellaiselta, millaisiksi sielumme kielet kulloinkin ovat viritetyt, kaikui kosken laulu hänestä nyt perin surumieliseltä: sä täällä vieras oot, et rakkautta saa. Se oli laulun A ja O. Ja aivan menehtyneenä surustaan, luonnon mahtavasta hirvittävästä äänestä, joka ei ollut koskaan puhunut hänelle niin ankarasti, niin tylysti, niin väkivaltaisesti, mustasukkaisuuden tuskista, viimeisistä kovista mielenliikutuksista, vaipui hän alas rappusille, ja väkivaltainen itku vavistutti koko hänen olemustansa.
Ja tämä kosken hurjan, karhean, raivoisan laulun tunne jäi hänelle pysyväksi, sellaiseksi, jota ei koskaan unhoteta.
Nyt kuuli hän miehensä levottomasti ja hätäisesti huutavan hänen nimeänsä. Erik tuli lähemmäksi ja Helenasta tuntui ikään kuin hyvältä, että äänen kaiusta kuului, kuinka levoton hän oli. Vastaisiko hän vai eikö? Hän taisteli itsekseen ja viimein huusi lyhyen, jyrkän täällä, ja heti juoksi Erik alas rappusista, sulki hänet syliinsä ja suuteli hänen silmiään moneen kertaan.
— Kuinka ihmeen tavalla sinä olet joutunut tänne alas! Kuinka minä olin levoton! Ja miksi sinä itket, sano, rakkahani, miksi?
Mutta Helena ei saanut pitkään aikaan puhutuksi sanaakaan. Viimein puhkesi hänen kaunisten huultensa takaa esiin koko tulva katkeroita sanoja, häilyviä arveluita, hurjia mielikuvituksia, kaikki rakennellut luulevaisuuden tuskain pohjalle. Kaikki, mitä hän tänä puolena tuntina, jonka oli yksin suruisten ja kiivasten ajatustensa kanssa, oli saanut kokoon haaveksituksi, kaikki työnsi hän tulvanaan Erikin turvatonta olemusta vastaan. Ensi aluksi yritti Erik kovin loukkautumaan hänen sanoistansa ja suunnattomista syytöksistään, ja aikoi puolustaa ja puhdistaa itseään hänen edessänsä. Mutta nähtyään, kuinka perin onneton Helena oli, ja tultuaan ajatelleeksi, että vastustus ainoastaan kiihdyttäisi häntä, ryhtyi hän häntä lohduttamaan. Hän kävi istumaan hänen viereensä ja puhui hänelle kuin sairaalle lapselle, ystävällisesti, hellästi. Helenan kyyneleet ja nyhkytykset pysähtyivät, ja heti sen jälkeen oli hän kahta vertaa hellempi, tunnusti vikansa ja nöyrtyi, niin että se Erikistä tuntui melkein liialta.
Seoittaakseen pois hänen näitä tunteitansa ja saadakseen hänet unhottamaan, minkä vaikean hetken hän oli nyt kokenut, sanoi hän:
— Katsos, kuinka kaunis koski on. Katsohan tuota ruusupunaista pilveä taivaalla, kuin olisi se raakun kuori, katso keltaista, kirkasta taivasta, tummaa honkametsää ja valkoista koskea. Katso, kuinka valo virtaa kuusien välitse kuin sula kulta tänne veden päällitse, sano, eikö tuo kaikki ole kaunista? Täällä olen minä poikana kesät päästänsä ihaillut tätä näköalaa.
Helena katsoa tirkisteli maisemaa. Viimein hän sukeutui likemmäksi
Erikkiä.
— Anna anteeksi, rakkahani, mutta minua tämä pelottaa, minä en käsitä tätä. Kohina panee pääni pyörälle, syvyys kauhistuttaa minua ja tuo rajuus torjuu minua pois luotansa. Minua joki miellyttää silloin, kuin se kuten Venäjän joet hiljakseen juoksee kuin sininen vyö viljavain vainioiden ja pehmoisten tammistojen keskitse, minä…
— Tule, Helena, sanoi Erik mielessään loukkautuneena. Meitä odotetaan teelle.
Helena katsahti kummastuen häneen, mutta ei sanonut mitään. Hän ei ollut osannut edes aavistaakaan, että mies rakastaisi maataan niin suuresti, ett'ei sietäisi muita maita kiitettävän.
* * * * *
Ilta tuli. Suuressa salissa Haapakosken kartanossa istui perhe koolla. Suvun jäsenet olivat harvasanaisia, ajattelevia, umpimielisiä henkilöitä, tuimain sotilasten ja helläsydämmisyytensä melkein unhottaneiden lakimiesten jälkeläisiä. Siinä ei ollut nimeksikään sitä kevyttä, välkehtivää valoisuutta, joka usein kuuluu vanhan hoviaatelin ominaisuuksiin. Vanha vapaaherra katseli ulos keski-ikkunasta mietiskellen, kuinka monta häkkiä enemmän apilaita tänä vuonna oli tuo niitty tuolla antava. Hanna ja Lilly pelasivat dominoa; nuori pari, nyt jälleen täydellisessä sopusoinnussa keskenään, istui piaanon edessä. Silloin tällöin Helena löi soittimesta äänen, yhden ainoan äänen, joka paisui, täytti huoneen ja jälleen kuoli pois kesäillan hiljaisuuteen. Erik piti kättänsä Helenan vyötäisillä ja kuiskaili helliä sanoja hänen korvaansa. Ne sanatko ne sitte lienevät vaikuttaneet, että yksinäiset äänet houkuttelivat yhä useampia soimaan ja sulamaan yhteen Helenan sormien alla: yht'äkkiä löi hän muutamia komeita alkusointuja, ja nyt kuohui musiikki esiin ylevinä, mahtavina aaltoina. Ei kukaan olisi voinut uskoa yksinkertaisen piaanon sisällä piilevän sellaista suuruuden ja komeuden maailmaa.
Helena soittaessaan unhotti, missä oli ja keitä hänen ympärillänsä. Sillä hän antautui kaikkinensa sävelten lumovoiman valtaan, sävelet kantoivat häntä yhä kauemmaksi sopusoinnun ja kauneuden maailmaan. Suuret vainajat, jotka olivat säveltäneet niitä kuolemattomia teoksia, joita pienemmät elossa olevat mestarit nyt käyttivät hyödykseen, jätti hän rauhaan; hän soitteli ainoastaan kotimaansa säveliä, ainoastaan sitä musiikkia, joka oli kasvanut suuren Venäjän alueilla.
Kaikki, mitä juutalainen rotu on kärsinyt ja yhä uudestaan kärsinyt Venäjällä, on Anton Rubinstein sävelissään tehnyt havaittavaksi, antanut sille muodon ja värit.
Olkoot hänen sankarinsa minkä nimisiä hyvänsä, Asra tai Nero, olkoot ne okeaniideja tai Russalkoja tahi jokien syvyyden keijukaisia, niin paraiten ja totisimmin hänen sävelensä aina kuvaavat niitä suruja, jotka ovat vuosituhansia rasittaneet hänen kansaansa pyhässä Venäjän maassa. Tuskainen on se laulu, joka on puhjennut esiin ahdistetun kansan syvimmästä sydämmestä, ja valitus kaikuu hänenkin sävelistään kuten ennen esi-isäin lauluista, kuin he istuivat ja itkivät Babylonin vesien luona.
Teeskentelemättömästi ja luonnollisesti on Glinka kuunnellut, mitä kalastaja laulelee soutaessaan kesäiltana venettään pitkin Dnjeperin leveätä pintaa, mitä paimen soittelee huilullaan, kuin kaitsee laumaansa joen varsilla. Hän on kuullut Siperiaan tuomitun valitukset, nähnyt nuorison leikit ja myrskyiset tanssit, milloin poikia ja tyttöjä pyhäiltoina yhtyy kylissä suuremmin joukoin. Ja kaikesta siitä on hän vetänyt tulokset, laskenut sille arvon, joka enemmin kuin mikään muu osoittaa hänen kansansa luonteen, joka on mieltymys aatteen ilmestykseen havaittavassa muodossa, persoonallisuuteen. Isänmaa, vapaus, riippumattomuus, kaikki se ei ole mitään, vasta tsaarin persoonassa muuttuu "ei mitään" kaikeksi, sen tähden tämä kansa antaa henkensä tsaarin edestä — se se heistä on elämän vaikean taidon pääsumma.
Mahtava ja komea on Tshaikovsky, oppineempi kuin hänen edellisensä. Hänen musiikkinsa juuret ovat syvällä venäläisessä messussa: kirkollisen musiikin vakava kaava, sen rytmilliset, kauniit soinnut; kirkon marmoripylvästen tavoin kantavat ne ihanoita, kevyesti haihtuvia siirrossointuja, jotka korkeain holvien tavalla lepäävät runsaasti koristelluilla pylvästen päillä. Pylväspari toisensa perästä tulee esiin lakkaamattomassa jonossa ja jälleen katoaa häikäisevään valoon tuolla kaukana, jossa ääretön oleskelee aavistettuna, mutta ei koskaan nähtynä, peitossa pilvien, pyhän savun, joka ikään kuin kukkaistuoksu kesäyönä liitelee hänen valtaistuimensa ympärillä.
Kuin viimeisen sävelen kaiku oli hälvennyt, vallitsi syvä hiljaisuus Haapakosken vanhassa salissa. Vienoa nyyhkytystä kuului sieltä päin, jossa Lilly istui sohvassa. Hanna katseli pieniä purpuraisia pilviä, jotka purjehtivat niin äärettömän korkealla ja hitaasti katosivat tuonne sinitaivaan syvyyteen.
Helena nousi pois piaanon edestä. Hän oli koko päivän ollut samanlaisessa asemassa kuin Inferior venetsialaisessa huvinäytelmässä. Mielihyvin tunsi hän ainakin nyt olevansa korkealla, niin korkealla, että kaikkein muiden täytyi katsella ylös häneen.
Vanha vapaaherra nousi ylös ja ääneti puristi miniänsä kättä. Hän aikoi juuri sanoa jotakin, kuin palvelija soitti. Se kimakka soitto haihdutti lumouksen.
Tee oli valmis. Mentiin ruokasaliin, jossa illallinen syötiin ääneti. Vanha vapaaherra katseli tarkkaavasti miniäänsä. Tuntui siltä, kuin olisi hän, kuultuaan hänen soittavan, saanut ikään kuin paremman ajatuksen hänestä ja hänen kyvystään.
Myöhemmin illalla, kuin jo oli sanottu toisilleen hyvää yötä, kuiskasi hän hiljaa pojalleen:
— Ota talteen tämä voima. Sinun pitää ajoissa … ja "kasvattaa"-sana oli vähällä luiskahtaa hänen huuliensa yli, mutta silloin näki hän lempeän, murheisen muodon häämöttävän sumun tavoin silmäinsä edessä; hänen onnettoman vaimonsa kuva se sen sanan tenhovoimasta sukelsi esiin unhotuksen, muistojen maasta. Hän jätti lauseensa kesken eikä Erik koskaan saanut tietää, mitä vanhus tarkoitti. Hän puristi hellästi isänsä kättä. Ja nyt hän ensi kerran huomasi, isänsä mennessä huoneesensa, kuinka paljon hän oli vanhennut. Niska oli ohut ja laiha, ryhdin ja käynnin suoruus ja vahvuus oli murtunut.
— Näenpä tulleeni kotiin oikeaan aikaan, sanoi poika itsekseen.
Erik ja Helena istuivat ikkunan edessä huoneessansa. Yö, hiljainen, suloinen kesäyö peitti mäkiä ja vainioita. Koski lauloi kehtolauluansa. Tuoksuvain metsien syvyydestä, kuka tiesi, mistä, taivaastako vaiko maasta, liiteli lienteitä tuulia esiin. Kevyt sumu nousi koskilaaksosta, leviten pehmoiseksi verhoksi lähimmille puille ja tehden niiden muodot miellyttäviksi ja värin hienoksi. Karjopihasta kuului silloin tällöin kellon kalkahdus ja kaukaa etäisyydestä valvovan koiran haukunta.
Erik Horn oli vallan hurmautunut kesäyön ihmeellisestä valosta, jonka nyt näki niin monen poissaolo-vuoden perästä. Musiikki, kotimaan ilma, hänen onnellinen rakkautensa ja illan kauneus, kaikki se yhdessä viritti hänen sielunsa kielet omituiselle soinnulle, joka salli hänen korkeimmassa määrässä nauttia elämää, olemassaolon iloa.
— Helena, katso, kuinka kaunis se on tuo vainio tuolla, kuin tuuli liikuttelee vihreitä tähkiä.
— Mikä vainio? Helena ei sitä nähnyt. Tuo pieni tuolla puistossa, onko se vainio?
Se sana herätti hänen mielessään aivan toisen kuvan.
Hänen kotimaassansa aaltoili nyt nisuvainio niin laveana, kuin silmä kantoi, ja tuuli toi omituista tuoksua, joka samalla kiihotti ja nukutti. Etäällä taivaan rannassa näkyivät suuren kylän terävät katot ja kaivon vintin viistoinen selkäpuu. Joka pensaasta kaikui satakielen hellä kaiholaulu. Taivaan tähdet loistivat kullankiiltävinä tummansinisellä pohjalla.
Horn käsitti hänen uneksivan katseensa, käsitti, että Helena ei ollut koskaan ymmärtävä tämän pienenmoisen, yksinkertaisen luonnon kauneutta, tämän luonnon, jossa elämä sykkii hiljakseen, juoksee niin hiljaa kuin puronen lumpeen lehtien alla.
Mutta oliko hänellä mitään oikeutta olla siitä pahoillaan. Horn muisti, kuinka hän ennen nuorena luutnanttina kerran saattaessaan erästä naisserkkuansa, maalaajaa, Italiaan oli ihastuksissaan luonnon kauneudesta katsellut Lago Maggioren siniaaltojen ylitse Borromeisten saarien kauneita piirteitä. Serkku oli silloin sanonut hänelle: Erik tahtoisitko sinä asettua tänne asumaan? — Herra varjelkoon, oli hän vastannut, ja silloinhan kuitenkin oli puhe ijäisten kevätten maasta.
Vaikka tämä päivä oli kauneimpia kesäpäiviä, kuin pohjolassa on tarjona, pysyi se sittekin pimeänä kohtana Helenan elämässä; se jäi todistukseksi siitä, kuinka kiihkojemme, tunteittemme väreet ja kuohut muodostavat luontoa, kuinka me itse panemme luonnetta ja väritystä kaikkeen, mitä on ympärillämme, niin että omiin yksityisiin tunnelmiimme saatamme sovittaa Zolan lausuman taiteen määrityksen: kappale luontoa katsottuna jonkin luonteen lävitse.