X. - Haapakoskelaiset: Romaani Itä-Suomesta - 12

X.

Lempikuukausi, tuo aika, jota maalatessa olisi kuvattava jollakin valkoisella ja ruusun värisellä kultapohjalle, musiikin alalla esitettävä jotenkin siihen tapaan, kuin Gounod on sitä kuvannut Faustinsa neljännessä näytöksessä, se aika tuli Erik Hornille aivan toisenlaiseksi, kuin hän oli odottanut. Maalla kauniin luonnon keskessä, vapaana raskaasta työstä, hellänä, rakastavana ja terveenä ollen hän oli uskaltanut toivoa täysin määrin sitä onnea, joka kuului tuohon salaperäiseen sanaan, ja kuitenkin oli sitte todella aivan toisin.

Syitä, joiden tähden elämä ei hänelle muodostunut sellaiseksi, kuin hän oli toivonut, oli kaksi, ja ne tosiaan olivat niin luonnolliset, että hän ne heti huomasi ja myös käsitti, että ne olisi poistettava; mutta niiden poistamiseen hänen kykynsä ei riittänyt. Nuorella parilla, heillä kummallakaan ei ollut mitään tekemistä, kerrassaan ei mitään työtä. Erik, luonnostaan jotenkin toimelias — ei kyllä sillä tavoin kuin vanhus tai sisar, mutta kuitenkin tottunut kuten sotilaat tavallisesti työskentelemään määrätyssä piirissään — oli nyt tuomittu täydelliseen joutilaisuuteen.

Vanhus oli monivuotisen yksinäisen elämänsä aikana maalla koonnut suuren joukon kokemuksia ja havainnoita, joita hän kantoi mielessään kuin jokin viisauden kaivo. Ja hän katsoi velvollisuudekseen ilmoitella Haapakosken tulevalle isännälle nämä yksinäisinä hetkinä harjoitetun ajatustyön käytölliset tulokset ja johtopäätökset; mutta jättää ainoatakaan tilan hoidon osaa, edes pientäkään, pojalle — ei, niin kauan, kuin hänen päänsä oli pystyssä, tahtoi hän yksin hoitaa Haapakoskea. Niinpä Erik pysyi äänettömänä kuuntelijana, kuin isä selitteli suunnitelmiaan, ajatuksiaan ja unelmiaan talouden sekä yhteiskunnallisten ja valtiollisten asiain alalla, ja se äänettömän kuulijan osa tuli hänestä ajan pitkään aivan sietämättömäksi.

Helena puolestaan oli kyllä tottunut jouten oloon, sillä vierailut, ratsastusretket ja köyhäin hyväksi työskenteleminen, johon hänen päivänsä olivat kotona kuluneet, eivät oikeastaan ansaitse työn nimeä, mutta ei hän siltä kuitenkaan ollut tottunut elämään niin aivan ilman kaikkea mahdollisuutta kuluttaa aikaansa millään. Muuten hän nyt ensi kerran elämässään näki suurimmaksi kummastuksekseen, millaista orjan työtä maanviljelys todella on. Hänen kälynsähän oli aikaisin aamusta ylhäällä ja piti päivät päästänsä vaaria koko talon ja tilan hoidosta. Ja senaattori, salaneuvos, vapaaherra, vanha maanviljelijä-ylimys, niin hän — Helena luuli ihan varmaan, että hän ei nukkunut koskaan. Helena muisti ennen muinoin tavanneensa erään saksalaisen tilallisen, joka esitettiin hänelle "maatalouden hoitajana". Hänestä oli tuo arvonimi tuntunut varsin kummalliselta ja hän oli itsekseen ihmetellyt, mitähän sellainen henkilö oikeastaan toimitteli; nyt tapasi hän sen huvittavan sanan takana henkilön, ja se oli hänen appensa. Mutta näiden kahden lisäksi oli myöskin koko talolla, kuten hänestä näytti, lakkaamatta oikea kuritustyö tehtävänä.

Jos hän tahtoi lähteä ratsastamaan, katsoi Hanna häneen, kuin olisi hän ehdottanut jotain kirkon ryöstämistä tai parin tähden sieppaamista taivaalta: nytkö ratsastamaan kiireimpänä heinänkorjuuaikana! sanoi Hanna kylmäkiskoisesti ja nykäytti olkapäitään. Jos hän tahtoi saada kalossit jalkaansa, ei koskaan ollut ketään palvelijaa lähitienoilla apuun tulemaan, ja jospa romantillinen Larsson siellä olikin, niin hän ei sitä tehnyt millään ehdolla, olipa hän niinkin viisas, että aina heti katosi, milloin luuli hänen häntä tarvitsevan. Toisin sanoen: hän oli tavannut erään kulman siitä sitkeästä taipumattomuudesta, joka on vaiti ja tekee, mitä itse tahtoo, suomalaisesta itsepäisyydestä. Täytyipä hänen itsensä kammatakin itsensä, jopa yksin pukeutuakin. Mitähän olisi Marfa Ivanovna sanonut, jos olisi tämän tiennyt. Ei Helena uskaltanut edes Darja Mihailovnallekaan kertoa tätä arkaa asiaa. Helena itse oli alussa siitä hyvin loukkautunut, mutta kuin Erik oli vakavasti selittänyt, että, vaikka he tarjoisivat dukaatin kultaa, ei sittekään löytyisi koko Kymin laaksosta ketään, joka osaisi tai ehtisikään tehdä kaikkea, mitä hän tahtoisi teettää, niin täytyi hänen siihen tyytyä. Eikä se yleensä niin perin vaikeata ollutkaan, sillä Erik itse koko tämän ajan toimitteli enimpiä kammarineitsyen tehtäviä kuten toinen Herkules Omfalen jalkain juuressa.

Pahempi kaikkia näitä vastuksia oli kieli, tuo kieli, josta hän ei ymmärtänyt sanaakaan. Istua siinä, nähdä lähimpien omaistensa hymyilevän ja heltyvän kyyneliin, kuulla heidän kiivastuvan ja jälleen tyyntyvän, vakavasti neuvottelevan ja laskevan leikkiä, eikä ymmärtää sanaakaan siitä kaikesta, se oli kiusallista. Ja kuin sukulaiset ja talon ystävät tulivat tervehtimään nuorta rouvaa, istua siinä ainoastaan näytteillä kuin jokin Dalai Laama, tervehtiä, nyykäyttää päätään, hymyillä, mutta osaamatta sanoa sanaakaan, se tuli välistä oikeaksi rasitukseksi.

Se kaikki kasvatti levottomuutta, kyllästystä ja väsymystä, joista vuorostaan iti esiin monta kiistaa, ja kun lempikuukauden epätasaisessa elämässä yleensäkin liikkuu kiivaita tunteen kuohuja ja tapahtuu heikkohermoisuuden purkauksia, niin nuo kiistat tuottivat itkua, kyyneliä, toivottomuutta ja mustasukkaisuuden kohtauksia. Ja kuitenkin he molemmat tiesivät, ett'ei kukaan koko maan päällä ollut lähempänä eikä rakkaampi kuin he toinen toiselleen. Ah, Helena ei tahtonut sitä tunnustaa, mutta välistä tuntui, kuin olisivat he olleet kovasti sidotut toisiinsa. Milloin kaikki heidän kesken oli hyvin, ei Helena sitä huomannut. Mutta heti, kuin he joutuivat erimielisiksi ja pyrkivät eri tahoille, nuo siteet leikkasivat syvälle lihaan ja tekivät pahoja haavoja. Ja sitte kului vuosia ennen, kuin he voivat unhottaa tämän ajan, levottomuuksien ja alituisen mielenjännityksen ajan, tämän kevätmyrskyjen rauhattoman ajan.

Mutta kuinka poistaa nämä vastukset, kuinka kotimaassa saada jokin toimi, johon kuuluisi oma talo ja oma koti sekä työtä itselle ja Helenalle … jos hän ei saanut mitään itsenäistä toimialaa täällä, niin siinä tapauksessa hän tahtoi matkustaa jälleen Moskovaan. Ja milloinkahan Helena oppisi tätä kieltä, joka nyt tuotti hänelle niin monta katkeraa hetkeä, puhumattakaan toisesta kielestä, suomesta, jota silloin, kuin Erik matkusti Venäjälle, tuskin kuultiin mainittavankaan, mutta joka nyt tunkeusi kaikilla tahoilla esiin.

Erikkiä monesti halutti neuvotella tästä asiasta sisarensa Hannan kanssa, mutta Hanna ei enää ollut saman kaltainen kuin ennen. Hänen tuonnoiset sanansa "varo sitä Helena Nikolajevnaa" kaikuivat yhä hänen korvissansa. Sisarukset, jotka olivat ennen olleet niin hyvät ystävät, oli nyt ikään kuin jokin kiila kiskonut irti toisistaan, ja se kiila oli käly. Syvällä Hannan sydämmessä vallitsi epäluulo tätä uutta tulokasta kohtaan. Hän uskoi tahi tahtoi uskoa, että minä silmänräpäyksenä hyvänsä saattoi tulla ilmi tuosta suvusta joitakin häpäiseviä seikkoja, jotakin kaksimielistä, jotakin, hän ei tiennyt, mitä, mutta jotakin, johon Martinov oli viitannut ja josta hän oli uneksinut tuona vaikeana yönä Aldonin huvilassa. Sillä aina siitä asti oli hänessä kytenyt ja kasvanut ankara vastenmielisyys kälyä kohtaan, jonka hän sitä paitsi huomasi kanssakilpailijaksi Haapakosken hallitsemisesta. Kaikkein korkeimmassa määrässä kuitenkin oli heitä erottamassa uskonto. Hannasta, joka oli sydämmestään mieltynyt kaikkiin protestanttisen uskonnon liiallisuuksiinkin ja erittäin sen suvaitsevaisuuteen uskon asioissa, olivat oikeauskoisen opin horjumattomat, kaavalliset ja ainiaaksi määrätyt muodot käsittämättömät, jopa aivan vastenmielisetkin.

Jos sisarukset eivät olisi ensi päivinä karttaneet tätä asiaa, joka heillä kuitenkin lähimmin oli mielessä, niin he ehkä olisivat jonkin verran tarkistaneet mielipiteitänsä ja oiaisseet erehdyksiänsä. Mutta he olivat päästäneet oikean ajan luiskahtamaan pois käsistä, ja nyt tarvittiin voimakas sysäys ulkoa päin ennen, kuin he ottivat puheeksi arkaluontoisen ja osittain vastenmielisenkin asian.

Niin kului aika hitaasti, kunnes viimein eräänä pitkänä sadepäivänä olo tuntui nuorista sietämättömältä. He olivat joutuneet kiistaan, jostakin vähäpätöisestä asiasta, niin mitättömästä, että he sitte parin tunnin kuluttua eivät enää osanneet sanoa, mistä he olivat kiistelleetkään. Nyt istui Helena ja tunsi itsensä hyvin onnettomaksi: Erik sitä vastoin käveli, tyytymättömänä itseensä ja asemaansa.

Koputettiin ovea. Astukaa sisään, huusi Erik kärsimättömästi. Larsson toi kirjeen. Se oli Moskovasta ja osoitettu Erik Hornille. Darja Mihailovna se siinä laveasti selitteli oloja ja asioita. Nyt oli tullut se, jota Darja niin kauan oli odotellut. Kaikki kukistui kerrassaan, rynnäkkö toisensa perästä. Velkomisia, laskuja, papereita äärettömästi joka taholta. Nikolai Konstantinovitsh oli raivostunut ja eittänyt kirjoittaa nimeänsä mihinkään asiakirjoihin. Darja Mihailovnan notaariukset olivat neuvoneet häntä pyytämään, että itsepäiselle ruhtinaalle asetettaisiin holhoja. Siihen toimeen oli hän puolestaan ehdottanut Martinovia ja sitä, joka nyt oli heitä lähinnä, vävyä Erik Hornia. Darja pyysi Erikkiä tulemaan niin pian kuin mahdollista Moskovaan tämän asian tähden.

Mutta silloin Erik Horn suuttui. Hänellä ei ollut koko elämässään ollut mitään tekemistä sellaisten asiain kanssa, hänkö, sotilas, antautuisi asianajajain käsiin, keräjöimään kenties kuinka likaisia asioita … ei, tuhannesti ei, hän oli nainut Helenan, mutta ei hänen sukulaisiansa.

Kun Helena ajatteli toisin ja kiivaasti vaati lähtemään avuksi Darja Mihailovnalle, päätti Horn puhua suunsa puhtaaksi ja ilmoittaa Helenalle, millainen hänen kotinsa oli. Olihan hän sen kuitenkin joskus saava tietää, ja nyt ehkä oli paras aika. Sen tähden hän ensin selitti, kuinka hänen oli mahdoton hoitaa mitään asioita, pataljoonankaan asioita, yhdessä Martinovin kanssa, kuinka Martinov, jos Horn palaisi jälleen palvelukseen, epäilemättä hakisi toisen paikan itselleen, kuinka Martinov oli käyttänyt tietoaan Nikolai Konstantinovitshin elämästä ja raha-asioista sellaisella tavalla, jota ei hänen rakkautensa Helenaan, ei lemmenkateus, ei mikään voinut puolustaa… Edelleen puhui hän niin peittelevällä tavalla kuin mahdollista Helenan isän entisestä elämästä.

Helena kuunteli yhä enemmän hämmästyen ja kummastuen. Hänestä tuntui, kuin olisi äkisti sytytetty kynttilä pimeässä huoneessa, jossa on kauan liikuttu haparoiden. Nyt hän yht'äkkiä ymmärsi Darja Mihailovnan kyyneleet ja levottomuuden, vanhan Marfan aiheettoman kirouksen, palvelijain himmeät viittailut tulevaan tutkintoon ja kostoon. Nyt hän ymmärsi, minkä tähden oli niin usein äkisti vaiettu, kuin tuli puhe hänen isästänsä. Nyt muisti hän, kuinka oli kauan sitte ollut puhetta jostakin ulkomaalaisesta ruhtinattaresta, joka oli tuottanut onnettomuutta hänen kotiinsa. — Nyt oli hänen edessään kirkkaana tuo tähänastinen pimeys, tuo selviämätön arvoitus, joka oli niin usein kiihottanut hänen uteliaisuuttansa; nyt ymmärsi hän kaikki. Ah, syvimmät kärsimykset tulvivat meidän päällemme samasta lähteestä, joka voisi täyttää meitä suurimmalla ilolla, ja niitä haavoja, jotka rakastava käsi tekee, kirvelee pahimmin. Ja kuin Helena nyt kuuli Erikin suusta nämä sanat, valtasi hänet sellainen suru, että se näytti toivottomuudelta. Hänestä tuntui, kuin mustat laineet olisivat syöksyneet yhteen hänen päällänsä ja hän hitaasti vaipuisi syvyyteen, lakkaamatta yhä alas päin. Alussa hän ei edes löytänyt kyyneliäkään surunsa lievitykseksi.

Koputettiin taas ovea. Horn oli kahden vaiheella. Hän ei ollut luullut
Helenan noin kovin hämmästyvän noista asioista, ja tuo koputus nyt…

— Kuka siellä? kysyi hän kiivaasti.

Larsson se taaskin oli, ja hän ilmoitti vanhalla vapaaherralla olevan hyvin tärkeätä puhuttavaa överstin kanssa.

— Vai niin, olkaa hyvä ja sanokaa, että minä tulen heti.

— Mutta rauhoituhan toki, Helena, sanoi hän levottomasti, tietämättä, mitä tehdä, mennäkö alas vaiko jäädä hänen luoksensa,

— Erik, sanoi hän lempeästi, mene alas isäsi luo, minun olisi tarpeen olla yksin ajatuksineni… Mutta Erik, lisäsi hän kiivaasti, sinä et puhu tästä kellekään, kaikkein vähimmin sisarellesi, kuuletko, hänelle ei missään tapauksessa.

— Sisarelleni! Niin, ell'ei hän jo tiedä kaikkea. Helena hypähti ylös kiivastuen: kuka, kuka sen olisi hänelle sanonut?

— Ehkä Martinov.

— Voi kataluutta, voi kataluutta! Mikä häpeä, mikä kurjuus! Ja hän purskahti itkuun.

Tästä hetkestä alkoi Helenakin tuntea vastenmielisyyttä kälyä kohtaan, oikeata naisellista vastenmielisyyttä, jota ei mikään maailmassa, ei mitkään järjelliset perusteet, ei edes omavoittokaan saattanut kukistaa eikä haihduttaa, jollainen sokea, kenties mistä sisällisistä vaikuttimista johtuva vastenmielisyys on niin monen naisen omituisuutena. — Helenan suuttumus laimensi hänen surunsa.

— Mene, sanoi hän, mene vanhuksen luo. Minä mietin, mitä nyt on tehtävä.

Erik tullessaan alas isänsä luo näki hänen iloisesti kävelevän edes takaisin suuressa huoneessa.

— No, poikaseni, sanoi hän hymyillen, minä olen tehnyt kuin muinainen vierasvarainen ruhtinas. Minä en ole kysynyt vaeltajalta, mistä hän tulee, mihin on menossa ja kauanko aikoo viipyä. Mutta nyt olet kävellyt lemmen puistikossa kaksi viikkoa ja kauemminkin. Saanko nyt kysyä, kuinka olet asetellut asiasi? Palaatko takaisin Moskovaan?

Erik katsoi paljon tarkoittavasti isäänsä, vastasi sitte jyrkän ei; toisin sanoen: hänen tavallinen päättämättömyytensä sai hänet koettamaan, eikö tuon jyrkän eiton takaa ehkä löytyisi jotakin mahdollista keinoa, jonka avulla asia vielä voisi tulla keskustelun alaiseksi uudelleen.

— Hyvä. No niin, minä pidän kiinni sanastasi, ja isä otti pöydältä äsken tulleen Helsingfors Dagbladin numeron. — Kuulehan tämä uutinen: Kuvernööri J. A. Gripenstedt, joka nyt on kaksitoista vuotta ollut maaherran istuimella — läänissä, kuuluu Hänen Keis. Majesteetiltaan anoneen sairauden tähden eroa virastaan ja täyttä eläkettä niistä 36 vuodesta, jotka hän on ollut valtion palveluksessa. Gripenstedt on sinä aikana, jonka hän on ollut kuvernöörinä mainitussa läänissä, osannut hankkia itselleen kaikilta tahoilta hyvän maineen, eikä hänen seuraajansa, tulkoonpa siksi kuka hyvänsä, ole helppo täyttää tämän kansaa rakastavan ja oikeudentuntoisen miehen paikkaa. — No, mitäs arvelet siitä uutisesta?

— Kyllä ymmärrän sinut, rakas isä, vastasi Erik vakavasti. Mutta…
Nyt hänen vanha päättäväisyyden puutteensa valtasi hänet.

— No mitä? kysyi isä.

Vastuunalaisuuden pelko tuossa tärkeässä virassa ja synnynnäinen vaatimattomuus nostivat punan Erikin kasvoille. — Ei, isä, minä en voi.

— Kuule nyt, Erik, minä se olen pyytänyt Gripenstedtiä anomaan eroa ja minä se olen kiinnittänyt asianomaisten huomiota sinuun. Voithan siis arvata, mihin pulaan joutuisin, jos sinä nyt et huolisi siitä virasta.

— Mutta ajattelehan, isä … olenko minä kykenevä siihen? Mitä minä tiedän kuvernöörin velvollisuuksista, mitä läänin tarpeista?

— Erik! Kun minä olen ehdottanut sinut, niin pitäisi sinun tietää, että minä olen täysin vakuutettu, että aina hyvällä tahdolla voit hoitaa sen paikan. Ja tottahan sinulta ei tahtoa puutu.

Erik punnitsi asiaa hyvän aikaa itsekseen, käveli edes takaisin huoneessa ja sytytti papyrossin. Viimein kääntyi hän vanhuksen puoleen, joka oli koko ajan katsellut häntä, ja sanoi:

— Jos minulla olisi mitään toivoa siitä paikasta, niin tiedät kyllä, että minun vakaa aikomukseni on astua vanhan Gripenstedtin jälkiä. Mutta tuo kaikkihan on vain unelmia — ja…

Vanhus iloitsi voimastansa ja kyvystänsä, iloitsi siitä tällä kertaa enemmän kuin koskaan ennen elämässään, sillä nythän olikin kysymys hänen pojastaan. Tuohon voiman kiihotukseen liittyi vielä jotakin, jota saatettaisiin katsoa vanhuuden heikkoudeksi: häntä hyvin miellytti myös voimansa näyttäminen. Voida, vaikka jo kauan sitte palveluksesta luopuneena, vieläkin lausua tärkeissä maan asioissa, ylennyksissä, sanansa maan vähien aatelissukujen hyväksi ja toimia siinä itsenäisesti, osata silloin tällöin ohjata jonkun yleisen asian kulkua, se oli vanhukselle oikeaa juhlailoa. Ja nyt, nyt kuin hänen oma poikansa oli kysymyksessä, nyt oli tuo vaikuttaminen aivan välttämätön ja se oli — ihana voittoriemu.

— No no, ei pelkkiä unelmia. Pane kokoon paraadipukusi, matkusta Helsinkiin ensi viikolla ja käy tervehtimässä senaatin jäseniä, matkusta sitte alas Liettuaan, käy kenraalikuvernöörin luona — noin vain ohi mennen — matkalla Berliiniin tai mihin hyvänsä. Ota mukaasi kreivi Stülpersin kirje — Skobelevista ja likeisestä tuttavuudestasi hänen kanssansa et tarvitse puhua, se olisi haitaksi, mikäli juuri äsken olen saanut tietää. Ja minä olisin arvostellut asioita perin huonosti, jos en voisi taata hyvää päätöstä.

— Isä! ja Erik Horn katsoi ihmettelyn ja kiitollisuuden silmäyksellä vanhukseen, tämä kaikki on sinun työtäsi, arvaan minä. Kiitos, isä, ja anna anteeksi kaikki se kylmyys, jota olen muinoin osoittanut sinulle. Jospa tietäisit, kuinka sydämmestäni kiitollinen minä olen! Jospa tietäisit, minkä äärettömän suuren palveluksen ja avun teet minulle juuri nyt tällä hetkellä!

— Ettäkö sitä en tietäisi! Kyllä minä sen tiedän, poikaseni. Sinä haluat päästä pois täältä. Elää täällä Helenasi kanssa ilman mitään työtä, ilman vähääkään tointa, se ei käy päinsä. No, maltahan. Kuin Haapakosken vanha vapaaherra menee isäinsä luo, silloin tulee sinun aikasi. Hoitele nyt siihen asti leiviskääsi kuin oikea suomalainen aatelismies.

Vanhus löi poikaansa olkapäille ja katsoi häntä syvälle silmiin. —
Rakas Erik, sinä olet kaikissa tapauksissa hyvin äitisi näköinen.

Lämmin ja hyvä, luottavainen suhde vallitsi tästä lähtein isän ja pojan välillä. Ja vanhuksesta tuntui, kuin olisi raskas taakka, joka oli painanut häntä vuosikausia, nyt kerrassaan poistunut.

Ihmissydän on kummallinen kappale. Nyt, kuin taakka poistui, kuin hän tunsi helpotuksen, sanoi hän itsekseen: minun kasvatustapani oli sittekin oikea. Tämän minä kerron veli Maunu Jaakolle. Pojat ovat kuin siemenet: vasta silloin, kuin itsenäinen voima on saavutettu, murtuu kasvua pidättävä kuori itsestään.

* * * * *

Helena istui huoneessaan, ajatukset pauhuisina. Tuossa häpeällisten uutisten tulvassa, jotka hän oli äkisti, aivan arvaamatta saanut kuulla, oli hänen kuten pimeällä myrskyisellä merellä purjehtijan perin vaikea osata laskea oikeaan. Mitä oli hänen nyt tehtävä, mikä oli oikein, mitä kohti piti hänen suunnita matkansa. Korkealla kuohuvat hyökyaallot, valkeana kiehuu meri, pimeä on yö — hän on aivan neuvoton. Vihdoin pilkuttaa valo, kirkas loiste, siitä leviää koko joukko valosäteitä, jotka tosin ensin monta kertaa hukkuvat yön pimeyteen, kunnes valo voittaa yön ja levittää kirkkaat, vakavat säteensä hänelle; nyt tietää hän, kuinka hänen tulee ohjata venoansa. Kaikki nuo rumat, häpeälliset asiat, kaikki nuo onnettomuudet on hän, Erik, tiennyt ja edeltä arvannut, ja kuitenkaan hän ei ole peljännyt häviötä eikä häpeää. Hän on urhollisempana kuin muinaisajan ritarit taistelemalla tunkeutunut hänen luoksensa ja pelastanut hänet tuosta siveydellisestä ja taloudellisesta vararikosta, joka uhkasi häntä. Kuinka voitollisen voimakas onkaan hänen rakkautensa ollut! Nyt tietää hän, minkä pohjalle hänen tulee rakentaa, mihin hän voi luottaa. Minne Erik menee, sinne menee hänkin; missä Erik tahtoo olla, siellä tahtoo myös hän olla. Hänen sydämmensä sulaa kuin vaha, se on valmis tulvimaan ylitse hellyydestä ja rakkaudesta. Hänen sielunsa on liikutettu ja hehkuva, ja juuri silloin tulee Erik sisään, silmät loistavina ilosta.

— Minä jään Suomeen, minä en koskaan enää lähde maastani, sanoi hän melkein läähättäen, niin liikutettu hän oli.

— Ja minä, minä seuraan sinua ainiaan, sanoi hän, laski kätensä hänelle kaulaan ja katsoi häneen hymyilevästi, hellästi ja pehmoisesti.

Suru, suuttumus, viha, kaikki ovat saaneet keinot millä ilmaista itsensä, ilo yksin syntyi sanatonna kiihkojen sisaruspiirissä. Se ei voi tuoda ilmi tunteitansa, se voi ainoastaan olla vaiti ja hymyillä, milloin sen tunteet kuohuvat ylitse. Mutta milloin se äänettömänä kuin pyhyys säteilevin silmin katselee sinua, puhuu se kuitenkin paremmin kuin koko tuo muu sisarusjoukko.