Haapakoskelaiset: Romaani Itä-Suomesta

by Jacob Ahrenberg

XI.

Neljän kuukauden kuluttua tapahtui Erikin nimitys kuvernööriksi monen virkaheiton kenraalin, valtioneuvoksen ja virastonpäällikön kummastukseksi ja harmiksi. Tästä nimityksestä tuli kuuluisa asia, siihen tarttuivat sanomalehdet, puhuttiin vakavasti ja ankarasti suosituksista ja sen järjestelmän huolettavista seurauksista yhteiskunnalle. Harvoin on kuvernööri tullut hallituskaupunkiinsa vilpittömämmästi iloiten ja enemmän itseltänsä vaatien yhteiseksi hyväksi kuin Erik Horn. Hän oli iloinen, sillä tämä isän toimi vapautti hänet kerrassaan kaikista noista keräjöimisistä, häväistyksistä ja ikävyyksistä, joita hänen appensa olosuhteet olisivat tuottaneet, jos hänen olisi täytynyt matkustaa Moskovaan. Syvimmällä sydämmessään tunsi hän, että vieläkin vaikeampi asia kuin keräjöimiset olisi hänellä ollut edessä tuolla Moskovassa, joka asia oli häntä usein vaivannut. Siellähän hän olisi nähnyt koko tuon joukon pataljoonansa upseereja, jotka kaikki olivat notkistaneet polviansa Helenan edessä, puhumattakaan Martinovista. Milloin vain ajatus johtui kaikkiin noihin kiihkeihin ihailijoihin, jotka olivat puhuneet kenties mitä kaikkea Helenasta, niin se jo työnsi hänelle veriaallon ylös päähän.

Mutta nyt — hänen ei tarvinnut enää koskaan nähdä nuoren Petrovin rakastuneita silmiä, ei koskaan pikku Novosiltzovia eikä tuota muuta ihailijajoukkoa.

Vaikka Erik olikin hyvin iloinen, niin yhtä iloinen oli myöskin Helena. Vapaus, vapaus, riemuitsi hän, kuin viimein istui vaunuissa Erikin sivulla ja hevoset ripeää juoksua veivät häntä pois Haapakoskelta ja hermoja ärsyttävästä kosken kohinasta. Viimeinkin oli hän saava oman kodin, aivan oman kodin, jossa sai itse asetella kaikki niin, kuin tahtoi, ilman tuota kälyä, joka katseli alas häneen monivuotisen kokemuksensa ja eittämättömän tarpeellisuutensa korkeudesta.

Pieni kuvernöörin asuinkaupunki oli monen peninkulman päässä rautatieltä. Se oli matalikkorantaisen järven rannalla ja jaettu kortteleihin ja tontteihin niin säännöllisesti kuin shakkilauta. Onnettomuudeksi oli se suunnittu liian suureksi. Sen torit ja kadut olivat aivan suhteettomat asukaslukuun ja pieniin, yksinkertaisiin puukartanoihin verraten, jotka suurten, hoitamattomien koivu-, haapa- ja pihlajapuistojen välillä seisoivat pitkän matkan päässä toisistaan. Talojen välillä oli lauta-aidat, pitkät, yhtäläiset ja yksitoikkoiset, ja ne ne juuri oikeastaan antoivat kaduille niiden oikean luonteen, nuorasuoran yksitoikkoisuuden.

Yli kaikkein näiden lauta-aitojen ja puukartanoiden kohosi kuvernöörin asunto, sekin ympäristöönsä verraten suhteettoman suuri kartano, rakennettu raskaasen, viralliseen malliin. Sen palkongilta sopi katsella pohjoiseen päin kattojen, savupiippujen ja puutarhain päällitse honkametsään, joka sillä puolen ahdisti kaupunkia tummalla honkakehyksellä. Etelään päin sitä vastoin oli näköala järven ja sen saarien päällitse jonkin verran vapaa. Kaupunki muuten oli oikea virkamieskaupunki, ilman varoja ja liikettä. Siinä ei ollut mitään tehdasteollisuutta, ei mitään kauttakulkua muihin kaupunkeihin, ei mitään muuta kauppaa kuin päivän tarpeiden rihkamoitsemista; eikä edes mitään rikasta tai kukoistavaa maalaisväestöäkään lähiseuduilla,

Ensi ajat oli Helena ahkerassa kotinsa järjestämispuuhassa. Joka viikko tuli huonekalukuormia Pietarista. Samoin oli tullut myöskin hänen entinen, rakas Erard-flyygelinsä ja hänen äitinsä kuva. Hänen suurin ilonsa oli järjestellä kaikkia näitä eri esineitä taiteellisesti ja käytöllisesti. Siihen työhönsä oli hän niin kiintynyt, että hän aluksi ei ollenkaan huomannut, kuinka aika kului. Sillä ennen, kuin hän siitä selvisi, oli syksy jo aikaa sitte mennyt. Jo oli tullut talvi ja satanut lunta. Taivas makasi kuin litteänä, raskaana kantena maan päällä. Elämä näytti aivan jähmettyneen kuoliaaksi tässä pikku kaupungissa. Autioilla, pitkän pitkillä kaduilla, jotka päättyivät järven jäälle tai honkametsään, näkyi ainoastaan silloin tällöin joitakuita rohkeita kävelijöitä; kaikki muut olivat virkamiehiä, jotka menivät virastoihin niin täsmälleen, että sopi asettaa kellonsa sen mukaan, koululapsia, jotka menivät tunneillensa, tahi palvelijoita, joita oli lähetetty jollekin asialle. Sillä välin saattoi kulua lähes koko tunti niin, ett'ei ketään näkynyt tuolla leveällä kadulla eikä autiolla kentällä kuvernöörin asunnon edustalla.

Helena seisoessaan välistä salin suuren ikkunan edessä, katsellen lumisen tyhjän torin, lumivallien taakse puoleksi peittyneiden talojen, lumisten kattojen ylitse tuonne tummaan honkametsään, ei voinut olla muistelematta synnyinkaupunkiansa Moskovaa. Ja kuin se ajatus johtui hänelle mieleen, täytyi hänen niellä jotakin, joka tuntui tukeuttavan kurkkua, ja kiivaasti mennä soittelemaan tai katselemaan ruotsalaista kielioppia ja lukukirjaa, jotka oli saanut apeltansa. Sillä tavoin koetti hän unhottaa kuvaa, jonka mielikuvitus maalaeli hänen eteensä, unhottaa ajatuksiansa ja muistojansa. Mutta kuin läksy oli luettu, kuin koti oli järjestetty yhä uudelleen jo kymmeneenkin kertaan, kuin talvihämärä harmaankalpeine valoineen, joka teki yksin salin purpurasilkkiset huonekalutkin sairaan näköisiksi, alkoi laskeutua hänen päällensä, silloin nuo ajatukset ja unelmat vastustamattomasti nousivat jälleen esiin kuin muinaisuuden haamut. Jos hän silloin meni piaanon luo, niin herätti soitto ainoastaan surumielisiä ajatuksia hänen mielessään. Sellaisina hetkinä pelkäsi hän piaanoansakin eikä koskenut siihen moneen päivään. Silloin tuntui elämä hänestä aivan sopusointuisesti kaupungin luonteen kanssa väsyttävältä, nuorasuoralta, yksitoikkoiselta, ja hän vaipui pitkiksi hetkiksi jonkinlaisen joutilaan suruisuuden valtaan.

Alussa oh hän turvautunut lukemiseen, s.o. romaaneihin. Maupassant, Daudet ja Zola olivat aina hänen pöydällään. Mutta huvitukset eivät voi antaa elämän iloa, ne ovat ainoastaan sen vajavaa korvausta, jonkinlainen koetus peitellä sisällistä tyhjyyttä ja ilottomuutta. Ja nuo mainitut kolme suurta kirjailijaa eivät totta puhuaksemme ole kirjoittaneet teoksiansa huviksi. Tyytymättömyys ja nurkumielisyys ovat itsessään tarttuvaista laatua, ja siitä se juuri johtuu, että koko perheet, jopa koko aikakaudetkin kärsivät elämänilon puutetta. Kuinka paljon neroa, tietoja, kaunopuheisuutta ja taiteellista aistia ovatkaan juuri Zola, Maupassant ja Daudet käyttäneet, todistaakseen nykyajan ihmiselle, että me elämme kaikista mahdollisista maailmoista juuri kaikkein pahimmassa. Helenan saattaminen toivottomien ja nurkumielesten joukkoon ei tosiaan ollut mikään vaikea tehtävä. Velvollisuus, joka voisi olla kuin rakastava äiti, muuttuu surumielisille ankaraksi valtiaaksi, kärsimys ei heistä ole koetus, vaan raskas ja sortava pimeys, huolet ovat pyöveleitä, jotka kiduttavat heitä kuoliaaksi. Ja kuin kerran ollaan tyytymättömyyden viettävällä rinteellä, silloin tarvitaan tavatonta sielun voimaa tai kovaa sysäystä ulkoa päin, herätäkseen alakuloisuuden syvästä unesta. Ollen ikävässään itsekäs teki Helena itsensä onnettomaksi ja olipa jo hyvällä alulla tekemään onnettomaksi myöskin miehensä. Ja jospa Helena, mitä hänen mieheensä tulee, ei ollut vielä ehtinyt niin pitkälle, niin se oli Erikin eikä suinkaan Helenan ansio.

Erik Horn oli suurimmalla innolla tarttunut maaherran velvollisuuksiinsa. Vaihtelevat toimet, pitkät matkat maalla, keskustelut kaikensäätyisten ihmisten kanssa olivat herättäneet hänessä vilkasta harrastusta. Ollen nuori, toimelias ja mielellään työtä tekevä saavutti hän kaikkein myötätuntoisuuden, joita hänen lähellään oli. Hän oli kauan elänyt poissa isänmaastansa; mitä hänen maanmiestensä mielessä syvimmällä liikkui, hän ei tiennyt. Henkilöitä hän tunsi perin vähän. Hänen arvostelukykynsä ei ollut läheskään yhtä terävä kuin hänen isänsä. Lyhyesti sanoen: hän ei ollut mikään johtava henki; virtauksia, joita liikkui hänen kansassaan, hän ei voinut auttaa eikä myöskään vastustaa. Tapausten juoksu häntä itseään kuljetteli. Mutta paikallaan oli hän aina rehellinen, ihmisystävällinen, rakastettava ja kerrassaan hyvä mies. Kuin Erik ensin tuli vaikutuspaikkaansa, sanottiin hänestä: hän ei ole itsenäinen mies, vaan on aina ollut toisten käskettävänä, hän joutuu omain virkamiestensä käsiin ja valtaan. Hänessä ei ole päättäväisyyttä liiallisen tunteellisuuden ja liiallisen itsearvostelun tähden. Se kaikki oli ollut ja oli osaksi vieläkin totta, mutta hänellä ei ollutkaan tähän asti ollut yhtään asiaa käsiteltävänä omalla vastuulla, hän oli vain totellut ja tehnyt valmista käskettyä. Nyt sitä vastoin, kuin hänen tunteittensa, ajatustensa ja lausuntojensa täytyi muodostua päätöksiksi, nyt hänen ensinnä tuli kukistaa tuo päättäväisyyden puutteensa ja hankkia itselleen oma, voimakas tahto. Sen tähden hän otti vaarin jokaisesta tilaisuudesta, millä voi näyttää, että tuo yleinen mielipide ei pitänyt paikkaansa, ei ollut tosi. Joka kerran, kuin hän tunsi epäröimistä, nousi samalla myöskin mieleen sairaalloinen levottomuus, jopa oikea pelkokin tuota omaa päättämättömyyttä kohtaan. Samalla, kuin hän täten kasvatti itseään, tuli tuo hänen vanha ominaisuutensa hänelle tavallaan hyödyksikin. Hän ei iskenyt kiveen, ei rajusti syöksynyt suin päin päätöksineen esiin, hän tuli varovaksi. Jos oli jokin arkaluontoinen, hyvin tärkeä asia, otti hän asiakirjat kotiinsa, tutki niitä tarkkaan, kirjoitti isälleen, pyytäen hänen lausuntoansa, ja kuin hän sitte neuvottelussa ryhtyi selittelemään sitä, joutuivat hänen alemmat virkamiehensä aivan kummastuksiinsa hänen tiedoistansa ja kokemuksestansa.

Suurimman voittonsa saavutti hän virastossa, oltuaan noin puoli vuotta toimessa. Hänen lähin miehensä, lääninkamreeri Blomster, oli vanha, kuuro, äkäinen vanhapoika, niin perehtynyt asioihin, että hän itse ja muutkin katsoivat häntä erehtymättömäksi. Vaikeimmissa tapauksissa kysyivät yksin pääkaupunginkin kameralistit häneltä neuvoa. Hän vihasi vanhan, kuivuneen paperisielunsa koko voimalla lääninsihteeriä, herra von Fischerströmiä, joka puolestaan palkitsi häntä samoilla tunteilla. Viisi kuvernööriä oli jo koettanut sovittaa näitä vihamiehiä keskenään päivällisillä, maljapuheilla, arvonimillä, suosion osoituksilla, hyvillä ja pahoilla sanoilla, mutta kaikki oli aivan kuin kivistöön kylvetty. Jos herra von Fischerström tahtoi saada jotain tietoa herra Blomsterin osastosta, niin täytyi, vaikka ainoastaan ohut väliseinä heitä erotti, tiedustelun tapahtua virallisessa kirjeessä, ja päin vastoin.

Kuitenkin oli tämä uusi kuvernööri maltillisuudella, arvokkaisuudella ja todellisella ystävyydellä saanut puolessa vuodessa aikaan sen verran, että herrat Blomster ja von Fischerström antoivat tarvittavia tietoja toisilleen suullisesti. He kyllä vieläkin katsoivat toisiinsa kuin äkäiset verikoirat, mutta se uskomaton käänne oli kuitenkin tapahtunut, että heidät saatiin taivutetuksi puhuttelemaan toisiansa. Tämän rauhanteon maine levisi leimauksen nopeudella yli koko läänin, sitä keskusteltiin kaikissa nimismiespiireissä, kaikkein kruununvoutien luona ja kaikissa kunnankokouksissa. Se himmensi kokonaan Bismarckin ansiot Berliinin kongressin suhteen ja monta muuta merkillistä rauhanpäätöstä, mitä oli tehty Europassa kymmenenä viime vuotena. Erik Horn oli, toisin sanoen, osoittanut olevansa oiva kyky paikallaan. Hän tunsi, että oli onnistunut ja oli itse onnellinen siitä.

Niinpä hän, ollen tyytyväinen asemaansa ja itseensä, palatessaan kotiinsa kansliasta ei katsonut Helenan surumielisyyttä niin raskaaksi, laski leikkiä hänen kanssansa, luki hänen kanssaan ruotsalaisia sanoja ja tavallisesti sai hänet joiksikuiksi tunneiksi jälleen sulamaan. Mutta yhteen hän ei häntä saanut taivutetuksi: tuntemaan kaupunkia ja maata kodiksensa. Erikin suureksi suruksi näytti Helena katsovan nykyistä olopaikkaa ainoastaan väliaikaiseksi, ikään kuin levähdys- tai leiripaikaksi matkalla jonkin suuren pyrinnön perille. Mikä se kaivattu paikka oli, Pietariko vai Moskova, sitä hän ei tiennyt itsekään; vaan että hän täällä kuvernöörin kaupungissa oli ainoastaan "matkustavainen", se hänellä oli aivan selvillä. Ja Erik, josta tämä työ ja sen tuottama hyöty oli pyrintö, paljon arvokkaampi kuin turkmeenien tappaminen, oli hyvin pahoillaan tästä hänen ikävöimisestään johonkin uuteen, johonkin toiseen. Jopa hän kerran aivan suuttuikin, jota hänelle ei ollut koskaan ennen tapahtunut Helenaa kohtaan. Helenan täytyi kauan karttaa tätä vastenmielistä asiaa.

Erik Hornilla oli vielä toinenkin suru. Hän piankin huomasi, että hänen Helenansa ei ollut vähääkään suosittu kaupungissa. Se tuntui hänestä pahalta, mutta hän ei voinut sille mitään. Ainoana lohdutuksena oli toivo, että, kuin tuli se onnellinen aika, jolloin Helena oli tuleva äidiksi, hän silloin sai jotakin aikansa kuluksi, jotakin, jonka kanssa puuhaella, jota rakastaa ja jumaloida. Silloin oli tuo helposti selitettävä alakuloisuus haihtuva ja sen jälkeen toivoi Erik hänen kyllä sulavan yhteiskuntaan ja saavuttavan sen suosion. Paremmin kuin pitkistä kuvailuista näkyvät Helenan tunteet ja elämä seuraavista kirjeistä, jotka hän eri aikoma kirjoitti Darja Mihailovnalle:

"Rakas, armas täti! Sinä pyydät minua kertomaan kaupungista ja elämäni kulusta täällä. Se kuvaus ei tule pitkäksi. Kaupunki ei ole mikään kaupunki ollenkaan, ja minun elämäni kuluu kuin myyrän, hitaasti, pimeästi, yksitoikkoisesti. Silloin tällöin pistäydyn kuin myyrä ylös pimeistä käytävistä, näen auringon paisteen ja taivaan sinen. Se tapahtuu silloin, kuin Erik istuu minun luonani ja kuin sinun kirjeesi saapuvat: Erik on minun aurinkoni, sinun kirjeesi minun sinitaivaani. Millainen muuten on elämä, selviää paraiten, kuin sanon, mitä täältä puuttuu. Meillä, ei ole mitään teaatteria, ei mitään konsertteja, ei sirkusta, ei edes metsästysretkiäkään, vaikka kaupunki on keskellä erämaata. Ei mitään seuraa, ei ylimystöä, ei sotilaita, ei ketään, joka osaisi meidän kieltämme esteettömästi kuin äidinkieltänsä. Ei kerrassaan mitään. Arvostele itse. Alamme arvohenkilöistä. Pormestari, minun mieheni ainainen vastapelaaja vistipöydässä, ei ole vielä minun kuulteni koskaan puhunut sanaakaan. Sitte on täällä eräs kauppaneuvos Veikkolin. Hän on alkanut uransa metsänhakkaajana Amerikassa, on nyt viinanpolttaja, rikas ja puhuu ainoastaan suomea. Erikin viraston päälliköt vihaavat toisiaan, joten heitä ei voi kutsua yht'aikaa, toinen vanha poika, toinen nainut ja seitsemän lapsen isä. Vaimo puhuu ainoastaan ruotsia, on hurskas ja 'pysyy poissa maailmasta'. Lyseon rehtori on juoppo, sanotaan; vaimo mahdoton. Arkkitehti on oleskellut kaksi vuotta Espanjassa ja sanotaan hänen puhuvan sen maan kieltä; mutta varmasti tiedetään ainoastaan, että hän rakastaa Xeres-, Madeira- ja Oporto-viinejä. Lääkärejä meillä on kaksi, paljon matkustelleet ja paljon lukeneet miehet, toinen kihloissa, toinen juuri tullut isäksi. Se nainut, mieheni yliopistokumppani, on meidän lähimpänä seuranamme — saa nähdä, millainen on vaimo. Hän kuuluu olevan kasvatettu Genevessä. Provasti ja hänen vaimonsa puhuvat ainoastaan ruotsia, lapset ovat Helsingissä kouluissa, koko talo autio ja hiljainen. Kaupungin ainoan (suomalaisen) sanomalehden toimittaja on kansakoulun opettaja, joka katselee maailmaa kansakoulun opettajain kaikkein ahtaimmalta kannalta, sanoo Erik, paitsi itseään, jota katselee suurennuspeilistä. Hän jo pitkän matkan päähän haisee jankutukselta ja kuihtuu vähäarvoisuudestaan, jota katsoo sallimuksen vääryydeksi. Kas siinä näytelehti.

Mainitsen vielä jotain lisäksi. Kello kolme tai neljä pimenee. Kello yhdeksän sammutetaan kaupungin muutamat lyhdit. Kello kymmenen, viimeistään yksitoista nukkuu jok'ainoa sielu paitsi paikkakunnan vakinaiset juomarit, jotka kaupungin ravintolassa vielä pari tuntia jatkavat juominkejansa.

Minä valitin kelpo tohtorillemme, että minulla on ikävä eikä mitään tekemistä. Hän sen tähden laittoi niin, että minä tulin eläinsuojelusyhdistyksen puheenjohtajaksi. Kauan minä vastustelin, mutta kun hän lupasi kertoa kaikki asiat minulle ranskaksi, suostuin viimein. Saa nähdä, voinko siellä mitään hyödyttää. Pelkään tulevani olemaan mykkänä kuin suojeltavani eläimet. Provasti tahtoi minua orpolasten huoneen yhdistyksen puheenjohtajaksi. Mutta kun en voinut tehdä ajatuksiani ymmärrettäväksi heille kellekään, en edes lapsillekaan, en voinut ottaa vastaan tarjousta.

Rakas täti! Nyt pitäisi kai minun myötäjäisteni olla jo kunnossa; lähetä kaikin mokomin, mitä on tehtynä, päärmettynä ja merkittynä. Minä olen aivan varma, että kolmas osa siitä, mitä olet minulle varustanut, riittää yllin kyllin. Minä tahtoisin hyvin mielelläni ennen joulua toimittaa kälylleni takaisin, mitä olen lainannut häneltä. Palvelusväestä on minulla suuri vastus. Minun on täytynyt taas vaihtaa melkein koko joukko, lähettää pois entiset ja toimittaa uusia Pietarista. Suuren, suuren uutisen luulen kohta voivani kertoa sinulle. En vielä sano, mikä se on, ehkä kuitenkin jo ensi kirjeessä. Kerro terveisiä pikku Petroville ja vanhalle Marfalle. Sinun oma pikku

Lenotshkasi."

"Rakas Darja Mihailovna! Että nyt näin pian taas kirjoitan sinulle, on kyllä oikeastaan ylimääräistä työtä — minun ei pitäisi totuttaa sinua heti alussa pahoille tavoille — mutta se seikka, että minun nyt täytyy vähäisen niukahduksen tähden pysyä sisällä ja että Erik on matkoilla, on tämän kirjerunsauden pääsyynä. — Sinä kysyt, millainen on Suomi. Siihen ei ole niin helppo vastata. Siinä maantieteessä, jota luimme opistossa, mainittiin kyllä pari sanaa Suomestakin, samoin kuin Liettuasta ja Vähävenäjästä. Se on väärin, sillä siten saadaan se käsitys, että 'kaikki on yhtä maata'. Jos matkustat johonkin maahan, jossa ei kukaan osaa sinun kieltäsi, jossa, jos tahdot maksaa ruplilla, saat vastaukseksi: me laskemme markoissa ja penneissä, jossa sinun täytyy rajalla kärsiä tullitarkastusta, jossa lait ovat aivan toisenlaiset kuin meidän, jossa kirkot ovat kiinni koko viikon paitsi sunnuntaina, jossa, jos sanot kellon olevan yksi, saat vastaukseksi: mahdotonta, rouva, te erehdytte, sillä kello on heillä silloin vasta puoliyksi — niin täytyneepä sinun myöntää, että olet ulkomailla. Sellainen on Suomi. Sinä olet täällä ulkomailla. Sen kyllä huomaa tuhansistakin asioista, jostakin ulkonaisesta järjestyksestä, tavattomasta puhtaudesta, joka ei juuri ole meidän rakkaan Moskovamme tuntomerkkinä. Tuhansista pikku asioista, jotka eivät kaikki ole minulle mieluiset, sillä minä olen oikea venakko; suomalainen naamus ei sovellu minulle.

Enimmin on minua kiusannut omituinen, kömpelömäinen suoruus, kun lausutaan kiertelemättä ja koristelematta asioita, joita ei ole mieluinen kuulla.

Niitä, joilla tuo kyky on, on erittäin kälyni; hän ei aristele mitään. Hän näkyy päättäneen tehdä minusta oikeauskoisen suomalaisen, eikä minulla olekaan mitään itse asiaa vastaan, mutta keino on huonosti valittu. Minä olen kyllästynyt tuohon Kustaa III:teen, Ruotsin kuninkaasen, hän minua jo vallan kammottaa. Hänen muistelmiansa ja syväoppisia, ranskalaisia, historiallisia teoksiaan on kohta koko pöytäni täynnä. Hän se on tämän suvun mallikuva. — — —

Minun appeni, jalo vanhus, ylpeä ja hyvä, ikään kuin leikattu Schardinin oivallisesta romaanista, saman vertainen mies kuin ne ylevät naiset, joita Turgenjev on kuvannut.

Hän on ottanut minut oppilaaksensa Ruotsin kielessä. Hirveän ankara opettaja, sen saat uskoa.

Ja sitte olemme lukeneet hiukan sitä kuuluisaa Runebergiä. Appeni antoi minulle sen kirjan jonkinmoisella hartaudella. Pyhäin nimessä älä koskaan päästä muiden tietoon, mitä minä olen sinulle kirjoitellut.

Minä huomaan jotakin yhtäläisyyttä Wagnerin, säveltäjän, josta minä en pidä, ja tämän Runebergin välillä, joka siitä vähästä päättäen, minkä minä ymmärrän, on suurenmoinen runoilija. Kumpikin käyttää taidettaan johonkin määrättyyn tarkoitukseen. Ensimainittu alentaa taiteensa, musiikkinsa, selittämään kenties mitä kaikkia tavallisia lauseita ikäviksi saduiksi. Eikä Runebergkään minusta näytä olevan vapaa siitä virheestä. Hän riippuu kiinni isänmaassa ja teroittaa joka säkeistössä velvollisuuksia tätä maata kohtaan.

Hänestä tulee kansanrunoilija, sellainen kuin Frug on eräälle osalle meidän kansastamme, juutalaiselle, vaikka verrattoman paljon suurempi. Taiteilijaksi katsottuna on hän tyyni ja ylevä. Toiselta puolen en ole koskaan edes hänen kauneimmissakaan säkeissään tavannut mitään sellaista vapaasti kuohuvaa runollisuutta kuin näissä Nadsonin sanoissa:

Sanat lentävät nuo,
Sulavat säkehet
Niillä leiki mä en.
— — — — —
Joka myrskynä käy
Läpi syömmeni, sen
Minä vain säkehin
Koen lämpöisin,
Vaikka köyhinkin,
Selittää surussain.

Se on runoa runon tähden, ei mitään tarkoitusta varten. En tiedä, olenko saanut lausutuksi ajatukseni kyllin selvästi. Sinun mielestäsi minä kai kirjoitan kuin oppinut, mutta näetkös, tästä me väittelemme joka päivä Erikin kanssa, sen tähden se on minulle niin tavallista. Tietystihän Erik on aivan toista mieltä.

Tosiaan on hirvittävän vähä asioita, joista olemme yksimieliset. Kuinkahan tämä on kehittyväkään ajan pitkään? Kyllä kuitenkin kaikki käy hyvin, jos vain Erik on luonani. Nyt täytyy minun lopettaa. Hanna tulee. Kirjoita pian pikku

Lenotshkallesi."

"Rakas, armahin Darja! — — — Erik vuokrasi tässä äskettäin pikku höyrylaivan. Hän tahtoi näyttää minulle, minkä näköinen Suomi on. Me laskettelimme ulos kaupungista pitkin avaroita, välkkyviä järviä, joita ainiaan äänettömät, tummat metsät ympäröivät. Erik oli ihastunut, aivan hurmautunut. Kaikki hänen lapsuutensa havainnot, hänen nuoruutensa muistot kalastus- ja metsästysretkistä, joita hän lakkaamatta ja aina yhtä suurella ilolla kertoeli, kaikki ne liittyivät näihin maisemiin, äänettömiin metsiin ja penikulmain laajuisiin järviin. Minä olin sydämmestäni pahoillani, ett'en voinut ottaa osaa hänen iloonsa. Mutta minussa nuo autiot maisemataulut vaikuttivat alakuloisuutta, oikein ahdistavaa suruisuutta. Ajattelehan, että läänin pääkaupungin ulkopuolella, niin pitkältä, kuin silmä kantaa, ei näy ainoatakaan vainiota, ei kattoa, ei niitty tilkkua niin suurta kuin meidän puutarhamme Moskovassa, ei edes suitsevaa savupiippuakaan. Tummia, jyrkkiä kukkuloita, kuusien peittämiä, tahi tasaisia, sammalpeittoisia kallioita, joita järvien laineet huuhtelevat, siinä kaikki, yhtä ja samaa ainiaan, lakkaamattomassa jonossa. Ei ainoatakaan ihmistä, ei yhtään venettä, ei muuta elämää kuin joitakuita valittavia kalalokkeja ja muutamia sorsia, jotka kaulat sojossa meluisesti lentävät pakoon laivan potkurin pärskettä, joka rikkoo joka pyörähdyksellään järven peilikirkasta pintaa. Kääntyen katsomaan sille taholle, josta olimme tulleet, näimme koivujen latvain päällitse pienen kaupungin yksitoikkoisen mustat katot.

Erik sanoo suuren saksalaisen filosoofin Jean Paulin sanoneen, että luonto on ilman väreitä ja että ne tulevat itsestään ihmisestä. Ne ovat kammarimietelmiä. Jos se saksalainen professori tulisi tänne, niin häneen kuten minuunkin tämä luonto vaikuttaisi mahtavasti, ja hän — itkisi. En koskaan ole niin elävästi kuin täällä tänä kauniina kesäpäivänä tuntenut, että me elämme erämaahan haudattuina. Se tunne on minua syvästi surettanut, sillä minä tiedän, kuinka varmaan Erik on luottanut siihen, että hänen maansa kauneus on oikein lumoava minut, sitova minut, tekevä minut suomalaiseksi. Rakas Erik, minä en tarvitse mitään, en mitään. Hänen kanssansa minä eläisin onnellisena vaikka Siperiassa, Kamtshatkassa. Hän on ylevyys, hyvyys kerrassaan.

Mutta tullakseni suomalaiseksi olen minä liian paljon elänyt Venäjän sydämmessä, kuunnellut avarain tasankojen vapaita tuulia, arojen runoutta, elänyt kaupungissa, jonka muistot ovat yhtä ylevät ja suuret kuin muinaisen Rooman. Älä millään ehdolla, rakas täti, anna Erikin saada tietoa tämän kirjeen sisällyksestä, ja unhota, että sen on kirjoittanut sinun oma pikku

Lenotshkasi."

Kaupungissa oli hyvin laaja telefooniverkko. Keskusasemaa hoiti kaksi telefoonineitoa, aatelinen ja aateliton, ensimainittu kaukaista sukua kuvernöörin perheelle. Nämä telefoonineitoset suututtivat kovin kaupunkilaisia vuodet päästänsä siten, että olivat toimessaan huonokuuloiset ja välinpitämättömät. Mutta kun he toiselta puolen runsaasti toimittivat kaupungille sen koko vuositarpeen juoruja, jätettiin enimmäkseen heidän vikansa muistamatta. Molemmat telefoonineidet istuivat ylhäällä komerossaan kuin hämähäkkipari ja virittivät lankojansa yli koko kaupungin. Jos sattui tulemaan oikein maukas häväistysjuttu, joka loistavan ja lihavan lihakärpäsen lailla lentää suristeli ilmassa, tahi huhu, myrkyllinen kuin keskeä kuristettu ampiainen, tahi paremman puutteessa ajattelematon sana, sisällyksetön kuin kidutettu, laiha lukki, tahi kihlaus, väririkas ja onnellinen kuin aron perho, jos jotain sellaista tuli ja sattui telefoonineitosten viritettyihin lankoihin, heti nuo hämähäkit sieppasivat sen saalikseen. He sitoivat sen, kietoivat verkkoonsa, imivät sen tyhjäksi; se oli heidän omaisuuttansa. Minuutin kuluttua kilisivät kellot talossa toisensa perästä siinä pikku yhteiskunnassa ja langat kantoivat ulos maailmaan sähköpuheen siivillä sen uudestaan korjaellun historian. Kiitokseksi siitä makupalasta unhottivat kaupunkilaiset pitkiksi ajoiksi kaikki suuttumukset lankojen erottamisen unhotuksesta, huutojen kuulemattomuudesta, numeroiden kääntämisestä väärään järjestykseen ja kaikesta muusta sellaisesta selkkauksesta.

Uuden kuvernöörin paikkakunnalla olon alussa olivat paikkakunnan telefoonikellot tuon tuostakin kilisseet ja langat kantaneet ulos minkä mitäkin historioita äsken tulleista. Ensin kertoi aatelinen telefoonineiti, että vapaaherratar Hornilla ei ollut omia lakanoita, tyynynpäällisiä ja pöytäliinoja. Kaikki oli tullut Haapakoskelta ja kaikissa oli Hornin vaakuna; hän itse oli nähnyt sen. Aateliton puolestaan tiesi kertoa, että vapaaherratar piti raakasilkkisiä, oikeilla pitseillä koristettuja paitoja, sen hän oli kuullut pesijältänsä, joka myöskin käy kuvernöörillä pesemässä; sitä paitsi oli hän sen myös itse nähnyt. Raakasilkkiä ja oikeita Brysselin pitsejä! Siinähän oikein sopiva juttu. Silkkiset paidat vapaaherratar Hornilla oli, mutta ei omia lakanoita. Sitä päiviteltiin kaupungissa — niin, se oli vasta epäjärjestystä! Kyllähän tiedetään, mistä se tulee, kyllä se on ruhtinatar sekin!

Eräänä päivänä soivat kellot taas. Hän on lääkärin pyynnöstä luvannut ruveta eläinsuojelusyhdistyksen puheenjohtajaksi. No, se nyt oli oikein laiha-lukki uutinen. — Mutta viikon kuluttua soitettiin taas kiivaasti kaikissa taloissa. Hän on hyljännyt provastin pyynnön, että rupeisi orpolasten huoneen yhdistyksen puheenjohtajaksi. Nyt oli puheen aihetta. Eläimiä hän kyllä tahtoo suojella ja puolustaa, mutta ihmislapsista hän ei pidä vähintäkään lukua. Onpa se sydämmetön ihminen! On se ruhtinatar sekin!

Pahinta suuttumusta, aina syvimpiin kerroksiin asti, herätti kuitenkin se, että hän erotti palvelijat, joista moni oli palvellut entiselläkin kuvernöörillä, ja hankki uutta väkeä Pietarista. Nyt meikäläiset eivät enää kelpaa edes passaamaankaan sitä ylpeätä ihmistä! Ja suuttumus oli aivan yleinen.

Helenalle kävi, kuten tavallisesti käy. Sitä, josta itse ajatellaan pahaa, ollaan taipuvainen katsomaan viholliseksi. Jos se henkilö tarjoaa meille ruusua, niin luulemme, että hän ei sitä tarjoa kukan eikä tuoksun vuoksi, vaan piikkien tähden.

Helenalla ei ollut aavistustakaan, kuinka suuresti tämä pikku yhteiskunta rakasti maatansa ja kansaansa, kuinka paljon sen asujamet vähäisistä varoistaan uhrasivat yhteiseksi hyväksi, kuinka he lemmenkateesta rakkaudesta tätä köyhää maata kohtaan käsittivät jokaisen tylyn sanan, jokaisen ylpeän arvostelun loukkaukseksi tätä yhtä kohtaan, joka oli rakas heille, joka teki elämän heille siedettäväksi, jonka edestä kannatti elää ja kuolla. Jos hän olisi ottanut käteensä minkä koulukartan hyvänsä ja tarkastellut 60:nen leveysasteen kohdalla olevia maita, niin hän ei olisi mistään löytänyt sen arvoista sivistystä kuin skandinaavialainen ja suomalainen täällä ylhäällä tässä pienessä maassa. Se oli itänyt täällä hitaasti, kuten kaikkikin kehitys täällä tapahtui meidän pohjolassamme, se oli maksanut miljoonain ihmisten hengen ja vuosisatain työn. Oliko sitte ihme, että sen sivistyksen edustajilla, jotka katselivat tehtyä raskasta päivätyötä ja nyt alkavaa hämärän aikaa, ei ollut sellaista kevyttä elämän rohkeutta, joka heti ensi silmäyksellä vetäisi puoleensa.

Pikku porvarit eivät voineet käsittää sitä, että kuvernöörin rouva, joka eli komeudessa ja ylellisyydessä, oli nuori, kaunis ja äsken naimisiin joutunut ja jolla oli kaikkea, mitä suinkin saattoi toivoa, ikävöi kotimaahansa, tunsi olevansa yksin, oli surumielinen ja katsoi liian ahtaaksi tätä yhteiskuntaa, jossa ei kukaan ymmärtänyt häntä, jossa uskonto, lait ja kieli olivat hänelle aivan uutta, osaksi vastenmielistäkin.

He eivät käsittäneet tai eivät tahtoneet käsittää, että hän oli nuori, vaan ilman suuria henkisiä varoja, että hän kuten kaikki kokemattomat nuoret tarvitsi jotakin, joka antoi hänelle havaintoja, herätti hänessä ajatuksia, saattoi hänet tuntemaan, että hän ei nukkunut pois elämästä, vaan päin vastoin eli täydellistä ja rikasvaihteista elämää.

* * * * *

Uuden vuoden alussa sai Erik isältään näin kuuluvan kirjeen:

"Rakas poikani Erik! Kun nyt lähestyy aika, jolloin sinun rakkaalle vaimollesi on syntyvä nimemme perillinen, joka kuten toivon, on suvun päämiehenä ryhtyvä vuorostaan työhön silloin, kuin minä ja sinä kerran lähdemme pois, niin tahdon minä elämässä saavuttamieni kokemusten nojalla pyytää sinua ryhtymään tarpeellisiin toimiin, että tämä meidän jälkeläisemme tulee kastetuksi puhtaasen luterilaiseen oppiin eikä äitinsä uskoon. Kenties ajattelet minun olevan liiallisen varovainen, mutta niin tärkeässä asiassa kuin se, josta nyt on puhe, ei ole mitään oikeutta menetellä ilman perinpohjaista punnitsemista. Kenties ajattelet myöskin, että äiti on lastaan niin paljon likempänä, kärsii, tuntee huolia ja on puuhassa sen tähden niin paljon enemmän, että ei ollenkaan olisi luonnotonta, että hän saisi kasvattaa sen siihen uskontoon, jota hän itse tunnustaa. Mutta minun käsitykseni mukaan ei asia ole niin käsitettävä.

Sinä samoin kuin maailmakin saattanet syyttää minua jostakin kovuudesta tai mielen kylmyydestä, kun minä en tässä kuten niin usein ennen tunnusta yksilön, yksinäisen henkilön vapaata oikeutta, tahi tässä en tunnusta äidille oikeutta pitää huolta poikansa uskonnollisesta kasvatuksesta. Mutta niin on, että minä en voi katsella tätä asiaa niin — olkoon lupa sanoa — alhaiselta kannalta kuin yksilön itsemääräämisoikeuden. Minä katson sitä korkeammalta, joltakin kansalliselta kannalta. Mitä kokonaisempi ja läpeensä yhtäläisempi jokin pieni ja ahdistettu kansakunta on, sitä varmemmin sen elinvoima pysyy, sitä vähemmin voivat ulkonaiset myrskyt ja järkytykset repiä rakoja sen muhkeaan rakennukseen. Tästä syystä katson minä välttämättömäksi, että johtavat ja hallitsevat henkilöt — ja minä toivon, että minun rakas poikani poika on tulevaisuudessa, jota minun silmäni eivät enää näe, tuleva johtavain miesten joukkoon tässä yhteiskunnassa, kuten hänen esi-isänsäkin ovat olleet — omistavat sen uskonnon, ne aatteet ja ajatukset, jotka ovat laveimmalle levinneet heidän maassansa, aina kansan syvimpiin riveihin asti, ja ne ajatukset ja aatteet ovat eittämättä ne luterilaiset, jotka meillä tunnustetaan, Sinun tulee näet muistaa, että sinun poikasi ei ole tavallinen herra "von", jollaisia on Itämeren maakunnissa, Ruotsissa, Tanskassa ja muualla kuinka monta hyvänsä, vaan hän on suomalainen vapaaherra, jonka on oikeus ja velvollisuus edustaa maatansa. Hänessä on jotakin siitä, mitä englantilainen lordi pitää paraimpana ja kalleimpana omaisuutenaan, ja se on oikeus istua Englannin ylihuoneessa.

Sen tähden tulee hänelle tulevaisuudessa hyvin tärkeäksi asiaksi, mitä uskontoa hän julkisesti tunnustaa.

Päinvastaisessa tapauksessa hän sukunsa edustajana joutuu vaikeihin velvollisuuksien ristiriitoihin, ehkä herättää epäilystä säätyveljissään, tulee useammassakin kuin yhdessä suhteessa olemaan vieraana maallensa ja suvullensa ja kaikissa tapauksissa joutuu täydelliseen ristiriitaan sukumme muinaismuistojen ja entisyyden kanssa.

Huomaat ehkä ja ihmettelet, että minä tässä kirjeessäni jätän aivan syrjään asian siveysopillisen puolen eli tämän uskonnollisen asian uskonnollisen osan. Sen olen tehnyt tahallani. Sillä vaikka minä, kuten tästä kirjeestäni selviää, tahtoisin samoin kuin kuka hyvänsä sivistynyt vanhollinen henkeen ja vereen asti puolustaa luterilaista oppia ja niitä muotoja, joihin se on pukeutunut meidän maassamme, niin en minä suinkaan ole jyrkkä- eli oikeauskoinen, tuskinpa kirkollisessa mielessä edes kelvollinenkaan sen kirkon jäseneksi, jota kunnioitan. Mutta tästä juuri johdun yksilöllisyyteen, persoonallisuuteen, jonka minun mielestäni pitää yleisen edun tähden olla toisessa sijassa. Uskonto on, jos syvimmälle katsotaan, tunnustukseton, sillä joka henkilö käsittää sen omalla tavallaan; kaikille yhteistä on ainoastaan siveysoppi ja muutamat uskonoppimme alkeet, kaikki muu sitä vastoin on omantunnon asioita minun ja luojani välillä. Totuutta eivät sido mitkään tunnustukset eikä sovintokirjat, se on paljon korkeammalla niitä ihmismietelmiä. Mutta jos nämä ihmismietelmät eivät rasita minun omaatuntoani, eivät estä minua toimimasta rehellisesti ja oikein, on paras minun asettua yleisen järjestyksen alaiseksi maani ja koko yhteiskunnan pystyssä pysymisen tähden.

Minun on katseltava asiaa yleiseltä, ehkäpä jonkin verran oloihin sovitellulta kannalta ja jättää pikku eroavaisuudet ja uskon puolustukset omaan arvoonsa. Pääasia on, että tässä asiassa ei mitään erimielisyyttä eikä mitään epäilystä ole ylhäisimmän ja alhaisimman välillä, sillä kieli ja uskonto ovat kuitenkin ainoat pysyväiset puolustuslaitokset maallemme, kuin kerran muut ulkovarustukset raukeavat.

Minä olen ehkä liiaksikin esittänyt valtio-uskonnon hyötyä, vaan muut ovat sitä minun mielestäni esittäneet liian vähän. Huomaan — olkoon vähä sijaa mietelmille asian ohella — uudesta, sosialismia koskettelevasta Laveleyen teoksesta, että myös nämä onnelan haaveksijatkin uneksitussa tulevaisuusvaltiossansa tietämättään asettavat välttämättömäksi pääehdoksi juuri sen hyveen, joka on uskonopissa esitetty kristinopin ytimeksi, n.s. altruismin; siihen hekin luottavat ja sen turviin unelmansa rakentavat.

Minä sanon heitä haaveksijoiksi, sillä tämä pääkohta, tämä hyve on niin korkea, että sitä ei ihmiselämässä saavuteta minkään valtiomuodon vallitessa. Ja se juuri on uskonnon vahvuus, että sen pyrintöperät ovat niin korkealla. Me emme koskaan voi päästä sen vaatimusten tasalle, vielä vähemmin niistä ohitse. Ne ovat aina korkeammalla meitä.

Palaan nyt jälleen siihen, josta äsken puhuin. Minä tahdoin sanoa, että uskonto ja kieli painavat leimansa maan tapoihin ja ne puolestaan lakeihin, sillä tapa on vahvempi kuin laki, on sen äiti, on kaikkein meidän lakikirjaimme ja asetustemme perustus. Sen tähden tulee meidän katsoa, että maan ensimmäiset suvut pitävät sen uskontoa arvossa ja kunniassa.

Toivoen sinun kyllin käsittävän minun levottomuuteni Haapakosken tulevan sukuperintöläisen tähden — varsinkin, kun se uskonto, josta nyt voisi olla puhe, vast'edes ei jätä mitään tunnustuksen valinnan vapautta — pyydän sinua tarkoin punnitsemaan asiaa. Nuorempana ollessani olisin minä — pelkään — jyrkästi määrännyt tässä asiassa: mutta siten olisin tehnyt väärin. Sen tähden pyydän sinua selittämään kirjeeni sisällyksen vaimollesi ja olen varma, että hän huomattuaan asian tärkeyden, kylläkin käsittää sinun vanhan isäsi levottomuuden tämän asian tähden.

Isäsi Aleksander."

Tämä kirje antoi Erikille paljon ajattelemista. Hän meni sen kanssa vaimonsa luo, tulkitsi sen hänelle ja tunsi perin kummastuvansa, että Helena tässä hänen mielestään niin yksinkertaisessa asiassa teki monenmoisia vaikeuksia. Tuli ilmi, että hän, vaikka hän todella ei tiennyt juuri mitään koko luterilaisesta uskonnosta, katsoi sitä — lievimmin sanoen — perin yksinkertaiseksi uskonnon totuuksien käsitykseksi. Oli ainoastaan yksi syy, joka sai hänet taipumaan Erikin pyyntöön, se, että ne, jotka omistavat protestanttisen uskon, saavat vast'edes kääntyä mihin uskoon hyvänsä.