XII.
Kevät oli tulossa. Päivät olivat pitenneet, ihanat auringonlaskut punahehkuvain pilvien taa ynnä kultaiset liekehtimiset ylös aina keskitaivaalle saakka ennustivat kevättä. Porvareissa siinä pikku kaupungissa, jossa Horn hallitsi, heräsi huomattava levottomuus. He olivat porvareja ensimmäisessä tai toisessa polvessa eivätkä olleet koskaan oppineet elämään kaupungissa. Sydämmessään kadehtivat he maalaista, joka vapaasti liikkui tiluksillansa, ja jokaisella heistä, kelle vain soveltui, oli pieni maatilkkunsa tuolla kaupungin rajan äärillä, ja siellä hekin kylvivät ja niittivät. Pakko, asianhaarat olivat kuljettaneet nämä ihmiset säätyyn, joka oli heille vieras. Porvari-sana, käytettynä näistä pikkukaupunkilaisista, ei millään tavoin vastannut, mitä sillä ylpeällä nimellä vanhoissa kauppakaupungeissa tarkoitetaan. Kevätilma teki kaupungin vielä tyhjemmäksi ja autiommaksi, sillä nythän piti jokaisen rientää varustamaan asuinpaikkaansa kesäksi ja vapautua kaupunkielämän hälinästä, kuten aivan mahtavasti sanottiin.
Erik Horn oli lähtenyt pahimman kelirikon aikana tärkeälle virkamatkalle läänissään, ja oli matkan laskettu kestävän neljätoista päivää. Kauan oli hän miettinyt, lähtisikö sille matkalle vai eikö, sillä hänen vaimonsa vointi huoletti häntä. Helena oli erittäin kiihtynyt ja levoton, milloin taipuva syvimpään surumielisyyteen, milloin taas liiallisen iloinen. Erikin ystävä, tohtori Alm, oli kuitenkin rauhoittanut häntä ja luvannut pitää huolta nuoresta rouvasta. Niinpä Horn, kun hänen virkamatkansa tärkeyttä ei voitu tehdä tyhjäksi, viimein läksi. Hänen lähtönsä jälkeisenä päivänä Helena sai Darja Mihailovnalta kirjeen, jossa hän ilmoitti, että asiat olivat sen verran selvinneet, että niin irtaimen kuin kiinteänkin myöminen huutokaupalla voitiin toimittaa viikon kuluttua. Omat varansa oli hän suurimmaksi osaksi saanut pelastetuksi tuosta yleisestä häviöstä, mutta kaikki muu oli välttämättä menevä vasarakaupalla. Nikolai Konstantinovitshista kirjoitti hän, että vanhus oli yhtä taipumaton kuin ennenkin. Hän asui vanhassa siipirakennuksessaan, mutta häntä hoitamassa ei enää ollut se katala puolalainen hovimestari, vaan sairaanhoitaja.
Itselleen oli Darja sisustanut asunnon toiseen siipirakennukseen, entiselle palvelijain puolelle, jossa hän toistaiseksi asui kahdessa pienessä huoneessa vanhan Marfan ja metsästäjä Ivanin kanssa. Kuin linna tuli myödyksi, aikoi hän tulla pikimmältään käymään Suomessa ja sitte ainiaaksi muuttaa muutamien sukulaisten luo Pietariin. Muuten, lopetti hän kirjeensä, olen minä kauan ollut kivulloinen; nämä ikävyydet kaikki ovat vaikuttaneet minuun enkä minä luule elinaikaani enää pitkäksi.
Nuo loppusanat tekivät Helenan hyvin levottomaksi. Mielellään olisi hän heti matkustanut Moskovaan; mutta sitä vastusti tohtori Alm jyrkimmästi. Helena taipui, mutta tuskin ehti hän vähän rauhoittua, kuin yht'äkkiä saapui näin kuuluva sähkösanoma: Dorothea Mihailovna Koshelsky on pahasti sairastunut, lääkäri ei anna mitään toivoa.
Helena lähetti heti noutamaan Almia ja selitti hänelle vakaan päätöksensä lähteä jo samana päivänä Moskovaan. Lääkäri huomasi hänen aikomuksensa peruuttamattomaksi, autteli häntä kyydin, ajoneuvojen ja peitteiden hankinnassa ja pyysi häntä varomaan kovia mielenliikutuksia sekä vilustumista. Erik Hornille lähetti hän kiireimmiten sanan ja muuten teki Helenan avuksi, mitä voi. Kahden tunnin kuluttua oli Helena jo matkalla ja seuraavana päivänä läksi Pietarista pikajunalla Moskovaan. Vaikka hän olikin hyvin levoton tuon sähkösanoman johdosta ja levottomuudessaan pelkäsi tulevansa liian myöhään tuonne vanhaan kotiin ja vaikka hän muistaessaan Darja Mihailovnan yli-kuohuvaa hyvyyttä tunsi tunnossaan katkeria nuhteita, että hän ja Erik olivat niin kauan antaneet hänen yksin kestää kaikkia vaikeuksia ja vastuksia, niin hän ei kuitenkaan voinut vastustaa ilon ja vapauden tunnetta, joka sisällisen voiman tavoin nousi ja paisui hänen mielessään, kuin hän nyt oli tulossa isän kotiin. Tuolla Suomessa, arveli hän, ei huolenpito talosta ja taloudesta sekä siitä pienestä, jota odotettiin, antaneet hänelle mitään oikeata rauhaa. Ja sitä paitsi hän oli kuin pakkopaidassa. Hänhän tuskin voi sanoa yksinkertaisintakaan asiaa ilman apua. Ja kaikki ihmiset tuolla ylhäällä koko ajatussuuntineen ja käsitystapoineen, olihan se kaikki hänelle vierasta. He puhuivat sellaisista asioista ja henkilöistä, jotka hänelle olivat tuntemattomat ja vähäarvoiset. Hänen täytyi pitää ajatuksiansa kaksinkertaisessa työssä ja kaksinkertaisessa jännityksessä, voidakseen ollenkaan käsittää, mistä oli puhe, kuulla se ruotsiksi, kääntää itselleen venäjäksi ja sitä paitsi koettaa saada selville, millä tavoin toinen käsitti asian, sitte vasta oikein ymmärtääkseen sanojen sisällys, nähdäkseen niin sanoaksemme asia uudelta kannalta.
Täällä sitä vastoin! Joka ihminen ymmärsi häntä ja hän ymmärsi jokaista. Hän tunsi itsensä vapaaksi ja vapautetuksi. Nyt tulvivat pitkällä, yksitoikkoisella matkalla ajatukset hänen mieleensä, ja hänen aivonsa työskentelivät ilman mitään ponnistusta. Hän ei tiennyt itsekään, mistä se aatteiden rikkaus nyt tuli hänelle. Hän näki koko elämänsä ja asemansa kirkkaammin ja selvemmin kuin koskaan ennen tai myöhemminkään — ja hän peljästyi. Nyt vasta tajusi Helena, että hänellä, jos tahtoi elää tuolla kaukana poissa, ei ollut mitään, ei kerrassaan mitään muuta valinnan varaa kuin joko muuttua yhdeksi heistä, heidän kaltaiseksensa, tahi tulla todella onnettomaksi. Riisua persoonallisuutensa, kielensä, elämän käsityksensä, jättää lapsensa kokonaan ja täydellisesti tuon uuden maan valtaan kielen, uskonnon, opin puolesta. Ja jos hän sen teki, niin lapset, kuin he kerran ehtivät kasvaa isoiksi, olivat tulevat vieraiksi hänelle, tulevat samoin kuin nuo sitkeät, jäntevät ihmiset äänettömiksi, umpimielisiksi, miellyttämättömiksi, viehättämättömiksi, kansanvaltaisiksi siihen määrään, että… Ja jos hän sitä ei tahtonut, jos hän ei tahtonut uhrata persoonallisuuttansa eikä taipua muuttumaan heidän kaltaiseksensa, niin häntä koko elämänsä ajan ei kukaan ymmärtäisi, hän jäisi yksikseen, voi, niin yksikseen, kuin hän jo monesti nytkin oli ollut. Ei edes Erikkikään tiennyt, kuinka äärettömän yksikseen hän välistä oli tuntenut olevansa.
Ja kuin Darja Mihailovna kerran on poissa… Nyt kääntyivät hänen ajatuksensa toiselle taholle: vieläköhän hän oli tapaava hänet elossa? Tämä ajatus saattoi Helenan heltymään levottomuuden kyyneliin, kaipauksen ja epätietoisuuden kyyneliin. Mitä oli hänen tehtävä? Kumpiko arpa hänen oli valittava niistä kahdesta, joita kohtalo hänelle tarjosi maljassaan: muuttuako suomalaiseksi vai pysyäkö venäläisenä? Hän tiesi, että hänen nyt oli tehtävä päätöksensä. Ja kauheinta oli se, että mitä jalompi, parempi ja sielultaan rikkaampi hänen Erikkinsä oli eli toisin sanoen: mitä lämpöisemmin hän rakasti maatansa ja mitä uutterammin hän sen eteen työskenteli, sekä toiselta puolen mitä paremmin oman maansa arvoinen tytär hän oli, sitä suurempi oli epäsointu heidän välillänsä, sitä vaikeampi oli heitä yhdistää, sitä suurempi uhri, joka toisen heistä täytyi tehdä toisen hyväksi. Tässä ei voinut olla puhettakaan siitä, että mentäisiin toisilleen puolitiehen vastaan, sillä yhtymäpaikkana oli ainoastaan toisen tai toisen uhraaminen koko persoonallisuutensa. Mitä syvemmin hän ajatteli tätä asiaa, sitä syvemmäksi, näki hän, kasvoi juopa, joka erotti heitä. He kaksi, hän ja Erik, edustivat kahta erilaista maailmankäsitystä, jotka aikain alusta olivat kasvaneet erillään toisistansa ja joita ei mikään, ei edes aviopuolisoiden keskinäinen rakkauskaan, vaikka se olisi kaikkein hellinkin, voinut yhdistää. Niin kuin asiat nyt olivat, täytyi toisen tai toisen mennä kokonaan toiselle puolelle; jos se ei voinut tapahtua, oli kerran kaikki hajoava, kukistuva kokoon.
Koko yön oli hän käännellyt ja väännellyt näitä ajatuksia, pääsemättä mihinkään vakavaan päätökseen. Nyt nousi aurinko, koko itäinen puoli taivasta loisti kullankeltaiselta. Kevyet, sini- ja maitovalkoiset pilvet ylhäällä keskitaivaalla muodostivat emaljikuvioita kultapohjalle. Helena katsoi ulos ja näki rientävänsä höyryn huimaavalla vauhdilla pois aamun kultaista valoa kohti. Ja keskellä tuota valoa seisoi siellä taivaan rannassa sadottain kirkontorneja ja hammastettuja muureja komeina, tummansinisinä. Hän katsahti taaksensa. Siellä vitkasteli vielä pakeneva pimeys raskaine lyijynkarvaisine sumuineen. Ja tuolla ulkona lenteli äänettömän tasangon päällitse joukottain kottaraisia, ja nuori ruoho yleni keväisen pirteänä, vaalean vihreänä. Nyt Helena ensi kertaa koko vuoden aikaan sai äärettömällä tasangolla katsella yli laajain alojen. Täällä hänen näköalaansa eivät supistaneet tummat havumetsät, ei kallioiset vuoret eikä paljaat kalliot. Hän veti syvään henkeä.
— Ilmaa, ilmaa ja valoa, sanoi hän, ja vieno ilon punastus nousi hänen kasvoillensa. Hänen silmänsä loistivat kevään nuoresta onnesta. Ah, jospa Erik olisi täällä! Mitäpä oli apua hänen matkustamisestaan kohti aamuruskon maata pois tuolta pakkasesta ja lumesta, kuin hän, paras ihmisistä, se ainoa, jota hän oli rakastanut, joka oli ottanut hänet myrskyn vauhdilla ja rakkauden koko hehkulla, ei ollut täällä. Mitä tästä apua, sillä yksinhän hän kuitenkin oli. Ja hän purskahti taas itkemään.
Vatikaanin museoissa on marmorinen korkokuva nuoren tytön haudasta. Siinä on kuvattuna Eros polttamassa Psyke-perhosta, s.o. sielua, alttarin liekeissä ja itkein katsomassa toisaanne, ollakseen näkemättä tuskaa, jota hän tuottaa. Sellainen oli rakkaus uusplatonilaisten opin mukaan. Tämä vertaus ei ole ajan pitkäänkään kadottanut mitään katkerasta totuudestaan. Eivät ne siivet koskaan enää leviä lentoon, jotka Eros on alttarin hehkussa polttanut poroksi.
* * * * *
Vanhassa palatsissa, joka oli vuosisatoja ollut Chamitov ruhtinasten omana, oli avattu puutarhaan vievä portti. Sitä tietä piti ostajain tulla kuulutettuun huutokauppaan. Pihan puolella vallitsi syvä hiljaisuus.
Darja Mihailovna makasi kuolemaisillaan entisessä palvelusväen siipirakennuksessa. Ikkunain verhot olivat lasketut puolialhaalle, pyhän kuvan edessä paloi lamppu, levittäen väsynyttä valoa huoneesen. Sairas makasi hiljaa ja katsoi koko ajan tyynesti kelloon, joka oli vastapäätä oven päällä. Hänen poskensa eivät tänään tarvinneet mitään maalia, hänen katseensa ei mitään ympäröimistä mustalla ja keltaisella, ollakseen loistava, sillä kuume oli antanut poskille väriä ja silmiin loistetta. Marfa Ivanovna makasi vuoteen jalkopään puolessa. Hän oli latonut esiin pyhiä esineitä, joita pyhäin kuvain kauppiaat olivat tuoneet Solovetskistä, Valamosta ja Jerusalemista. Hän oli sytyttänyt kynttilän ja levitellyt eteensä kaikki kuvat ja rukoili nyt milloin mitäkin pyhää, että Jumala laupeudessaan antaisi Darja Mihailovnan elää vielä yhden päivän, yhden ainoan päivän.
— Marfa, jo nyt tulee loppu, sanoi sairas, ei ole enää vähääkään öljyä lampussa, itse lamppukin on rikki, joka silmänräpäys uhkaa sydän sammua. Rukoile laupiasta Jumalaa, että minä, kaikkein suurin syntisistä, saisin vielä elää puoli tuntia. Kello on yksitoista, nyt on Helena tullut, luuletko sinä hänen vielä ehtivän tänne?
— Me vaellamme Jumalan käden turvissa, vastasi Marfa; älkää väsyttäkö itseänne puhumisella, maatkaa hiljaa kuin lapsi, joka nukkuu.
Ja hän makasi hiljaa, aivan hiljaa, säästääkseen viimeisiä, tuikkivia elinvoimia, ja katsoi, katsoi hievahtamatta kelloon.
— Nyt hän tulee, sanoi kuolemaisillaan oleva sairas. Hänen äärimmilleen jännittyneet hermonsa käsittivät jo pitkän matkan päästä niiden vaunujen tutun jyrinän, jotka oli lähetetty noutamaan Helenaa. Rautainen ristikkoportti rämisi ja kiireitä askelia kuului pihasta. Jo kuului esihuoneesta kuumeentapaisia liikkeitä jonkun kiireesti riisuessa päällysvaatteitansa.
Kuoleva sairas makasi hiljaa ja odotti. Kuume oli poistunut hänen poskiltansa, hän oli kalpea ja kylmä. Ovi aukesi. Helena astui hiljaa sisään.
— Helena, sanoi Darja Mihailovna kirkkaalla ja selvällä äänellä, Jumala olkoon ylistetty, minun silmäni ovat saaneet vielä kerran nähdä sinut. Ja vähään aikaan kuului ainoastaan heidän hiljaista nyyhkytystänsä, kuolemaisillaan olevan raskasta hengitystä ja kellon tikutusta, joka mittasi ijankaikkisuutta sekunti sekunnilta.
— Voitko, kuiskasi Helena, antaa meille anteeksi, että olemme jättäneet sinut yksin selvittelemään kaikkia noita vastuksia? Me olemme siinä tehneet pahoin.
Sairas nousi hitaasti vuoteessaan, katsoi Helenaan ja hymyili lempeää, kaunista hymyä.
— Älä puhu anteeksi annosta, kuiskasi hän hiljaa. Minä se pyydän anteeksi. Koko elämäni — niin, enemmänkin kuin sen olen minä antanut sinulle, sillä sinä olet minun…
— Darja Mihailovna, keskeytti Marfa uhkaavasti ja ankarasti kajahtavalla äänellä.
Sairas vaipui alas. Hänen kurkkulihaksiensa hirvittävä pingoitus paljasti laihan, kuivan kaulan. Hänen oli vaikea saada vedetyksi henkeä vai lieneekö hän tahtonut kukistaa sitä sanaa, joka väkisin pyrki tunkeutumaan hänen huuliensa takaa, tahtonut ottaa sen viimeisen sanan kanssansa haudan kätköön. Ja hän voitti, hän oli vaiti. Isä Ossip, pappi, tuli kiireesti ja antoi hänelle viimeisen voiteluksen. Milloin elämä oikeastaan lakkasi, milloin kuolema tuli, sitä ei voinut kukaan huomata.
Sehän olikin vain uuden elämän kynnys, niin kuin iltarusko ainoastaan joksikin ajaksi peittyy yön pimeään, vaan kohta jälleen uudistuu aamuruskona, uuden tulevan päivän alkuna.
* * * * *
— Marfa Ivanovna, mitä tahtoi se kuoleva sanoa? Mikä se sana oli, jonka hän vei kanssansa hautaan? kysyi Helena. Mutta Marfa ei tiennyt tai ei tahtonut vastata siihen kysymykseen. Se arvoitus kiusasi Helenaa koko päivän, niin että surukin siitä heikkeni. Se vaivasi häntä, sillä hän ei uskaltanut itse lisätä sitä sanaa, joka oli lähimmin siihen sopiva. Se olisi hirmuista! Marfa aivan varmaan tietää jotakin, miksipä hän muuten olisi keskeyttänyt kuolevan puheen. Ja hän tosiaan oli sen keskeyttänyt. Ei, hänen täytyi saada tietää se, täytyi välttämättä.
Helena meni Marfan luo, mutta Marfa oli kuin muuttunut. Kyllä hän oli yhtä rääsyinen, yhtä hyvä, yhtä huolimaton puvussaan ja yhtä kampaamaton kuin ennenkin, jollaisena Helena häntä muisti enemmän kuin kaksi kymmentä vuotta. Hän saattoi aivan kuin ennen oikealla venäläisellä sukkeluudella lörpötellä kaikkein mitättömimmästä asiasta tuntikausia ja yhä uudestaan palata samaan asiaan. Mutta kuin Helena vain lausui tuon kysymyksensä, saivat hänen piirteensä oudon ominaisuuden, jollaisina hän ei ollut koskaan nähnyt noita pehmeitä, lihavia kasvoja: ne muuttuivat lujiksi, melkeinpä ankaroiksi. Yksin paksut huuletkin muuttuivat vain hienoiksi viiruiksi, kuin olisi hän puristanut suunsa kiinni, lujasti päättäen olla vaiti, niin vaiti kuin kohtalon jumalatar.
Yht'äkkiä johtuu Helenalle keino mieleen. Marfa ei tahdo sitä sanoa minulle; olikohan siinä jotakin salaisuutta vai oliko se ainoastaan sellainen tapa puhua, lausua hellyyden sanoja, joita Darja kuolemaisillaan, juuri kuolinhetkenä oli soperrellut? Olipa vielä yksi, joka tiesi sen, joka voi sanoa sen, jos tahtoi. Se yksi oli hän tuolla toisessa siipirakennuksessa, hänen isänsä. Viisi vuotta oli kulunut siitä, kuin Helena hänet viimeksi näki. Ja se viimeinen kerta kuului hänen elämänsä vähälukuisiin tuskallisiin muistoihin. No niin, Helena päätti kuitenkin mennä hänen luoksensa, ja jos hän vielä osasi puhua ja muistaa, niin täytyi hänen sanoa se hänelle, ilmaista hänelle tuo salaisuus, joka vaivasi ja kiusasi häntä. Hän meni jälleen Darja Mihailovnan luo, joka makasi niin hiljaa, kasvoilla se rauhan leima, joka muutamien tuntien kuluttua kuolemantaistelun jälkeen tavallisesti ilmestyy. Helena katseli häntä kauan ääneti. Nyt tuntui hänestä, että hänen pitäisi ainiaaksi jättää tietämättömyyden peittoon kaikki, mitä oli ollut, koko entisyys, jos siinä oli jotakin, jota tarvitsisi salata. Hänen pitäisi varoa vainajan salaisuutta, tuota kiusaavaa salaisuutta, jonka hän oli niin suurella vaivalla saanut viedyksi kanssansa hautaan. Ja kuitenkin, pitihän hänen sentään saada tietää, kuka se oli tuo Darja Mihailovna, joka oli rakastanut ja hoidellut häntä koko hänen elämänsä ajan.
— Ei, anna anteeksi, anna anteeksi, mutta sinun itsesi tähden… Hän ei enää kauemmin voinut hillitä mieltänsä, hän ei voinut tehdä toisin.
Kuin kevättaivas illan tullen sytytti liekitsevät värinsä, meni hän sykkivin sydämmin pihan poikki Nikolai Konstantinovitshin puolelle. Hän oli jo ehtinyt rappusille, kenenkään näkemättä häntä, mutta kuin hän juuri avasi ovea, mennäkseen sisään, näki hänet metsästäjä Ivan. Silmänräpäyksen ajan oli Ivan kahden vaiheella, mitä tehdä, vaan sitte juoksi hän Marfa Ivanovan luo. Marfa vallan kauhistui.
— Se ukko säikyttää hänet kuoliaaksi. Tule, Ivan, tule heti!
Molemmat vanhat palvelijat riensivät sisään. He tuskin ehtivät esihuoneesen, kuin kuulivat kauhistuksen huudahduksen ja sen jälkeen Helenan tenhottomasti kaatuvan maahan.
Marfa ja Ivan juoksivat huoneesen. He näkivät halvatun Nikolai Konstantinovitshin, silmät kauhusta seljällään, istuvan kumarassa pyörätuolissaan ja ähkyen huutavan apua.
Marfa ja Ivan kantoivat pyörtyneen ulos ja edelleen pihan poikki Marfan huoneesen. Lähetettiin heti noutamaan lääkäriä. Helena oli saanut tietää, mitä tietää tahtoi. Ihmisen elämä on kuin syvä, peilikirkas lammikko. Ei ole hyvä harata sitä liian syvältä; on asioita, joiden jättäminen ainiaaksi veden kirkkaan pinnan peittoon on paras kaikille.
Kolmen päivän kuluttua syntyi Helenalle poika, liian aikaisin. Lääkäri ja kätilö olivat yksimieliset tuomiossaan: lasta ei voitu pitää hengissä. Ryhdyttiin kyllä kaikkiin mahdollisiin varokeinoihin, käytettiin kaikkea, mitä lääketaito tällaisissa tapauksissa määrää. Ei katsottu kuluja, ei säästetty vaivoja. Ja kuitenkin: hämärissä tuli Marfa sairaan äidin luo.
— Helena, sanoi hän — Helena makasi hiljaa eikä vastannut mitään, hänen kuumeesta kuumat kätensä liikkuivat levottomasti peitteellä. — Helena, hyväntekijäni, pikku Lenotshka, kuuletko minua? kuiskasi Marfa pehmeimmällä hunajaäänellään,
Helena katsoi häneen vakavasti. — Pienokainen tekee lähtöä ja kuolee.
Isä Ossip on täällä pyhän kasteen toimittamista varten.
— Ei, sanoi Helena kauhistuen. Minä lupasin hänen isällensä, että lapsi kastetaan oman maansa uskoon. Hanki luterilainen pappi.
— Mutta, hyvä Lenotshka, mistäpä meidän oikeauskoisessa kaupungissamme, meidän pyhässä Moskovassamme löytyisi luterilainen pappi? Sill'aikaa kuolee pienokainen, älä sulje häneltä paratiisin iloa. Älä tuomitse häntä helvetin kauhuihin; anna kastaa hänet, että hän ei pakanana valittaisi Jumalan ja pyhäin tykönä äitinsä julmuutta.
Mutta nyt oli Helena luja kuin kohtalon jumalatar.
— Ei, minä en tahdo, en tahdo. Minä olen luvannut. Eikö sitte ole ketään, joka voisi auttaa minua, joka voisi kastaa pienokaisen? Mene Snamenskajalle pastori Raumbacherin luo ja pyydä häntä tulemaan heti. Minä olen tehnyt valintani, minä menen syvyyden poikki hänen luoksensa, Erikin luo, koko sydämmestäni ja sielustani ainiaaksi, minä matkustan takaisin sumujen maahan, siellä on hyviä ja rehellisiä ihmisiä.
Marfa luuli hänen hourailevan ja juoksi heti kätilöä noutamaan.
Esihuoneessa seisoi isä Ossip, levottomasti odotellen Marfan palaamista. Kaikki oli valmiina kastetoimitusta varten. Pappi katsoi tarkkaavasti tuota pientä, tuikkivaa elämää. Ei mitään valitusta, ei mitään muuta liikettä kuin hengitys, ainoastaan siitä näkyi, että elämän haihtuva lahja ei ollut vielä liihoitellut jälleen pois niihin salaperäisiin seutuihin, joista se oli tullutkin. Nyt palasi Marfa.
— Hän hourailee, hän hourailee — hän tahtoo tänne luterilaista pappia, mutta puhuu samalla syvyydestä. Kastakaa toki lapsi, pyydän minä kaikkein pyhäin ja enkelein nimessä, kastakaa ennen, kuin perkele ottaa hänen kalliisti lunastetun sielunsa.
Pappi katsoi neuvottomasti.
— Mikä on hänen isänsä nimi?
Marfa koetti muistutella, mutta ei muistanut.
— Hänen nimensä on Kaarle kuten kaikkein saksalaisten, sanoi pappi hiljaa, me kastamme hänet Kaarleksi.
— Ei, malttakaahan, nyt minä muistan, Jegor hänen nimensä on ja tänään on pyhän Jegorin päivä.
Niinpä Haapakosken tuleva sukuperintöläinen tuli kastetuksi oikeauskoiseen oppiin, siihen uskoon, josta ei ole mitään palaamisen mahdollisuutta, ja sai Jegor-nimen.
Kasteen peso tuli pienokaiselle uuden syntymisen pesoksi: ensi kerran elämässään avasi se silmänsä, ensi kerran sykki hänessä elämä nähtävästi. Niin, hän oikein vikisikin. Ja vaikka se vikinä oli kuin pikku linnun piipitys, tulivat lapsen pienet, poimuiset kasvot aivan sinisiksi ponnistuksesta.
Mutta tuolla sisällä makasi Helena täydessä kuumeessa. Hän haaveksi syvyydestä, jonka yli hän tahtoi päästä, siellä sillä toisella puolen seisoi Erik odotellen; mutta hänen äitinsä, Darja Mihailovna, ja kastamaton pienokainen, jonka piti saada isänsä nimi, eivät päästäneet häntä. Hän valitti ja heittelehti vuoteellaan, kunnes lääkäri tuli ja yksi pistos Pravatzin ruiskulla antoi lepoa hänen kiusatulle sielulleen ja vaivatulle ruumiilleen.
* * * * *
Tuolla linnan isossa salissa jatkui koko tämän ajan huutokauppa hyvää vauhtia. Nikolai Konstantinovitshin koottuja aarteita ei voitu kaikkia julkisesti tarjota täällä, mutta ne menivät muuten kaupaksi hyvästä hinnasta. Hillittömästi nauraa rähisten ja muuta iloa pitäen osa hänen entisen rykmenttinsä upseereista kiisteli ja kilpaili noista taide-esineistä, jotka olivat myrkyttäneet omistajansa koko elämän. Vanhan haidamakin kuva joutui Pestin museoon, tuonne tekijänsä synnyinkaupunkiin. Nuori Petrov seisoi siinä synkkänä ja koko hänen lämmintä sydäntänsä inhotti nähdä näitä huoneita, näitä hänelle pyhiä paikkoja häväistävän tällä tavoin. Hän meni ulos puutarhaan. Kevään esikoinen, häikäisevän valkoinen lumikko, kohotti puhdasta kupuaan märjästä, likaisesta maasta. Hän taittoi sen muistoksi nuoruutensa rakkauden ja onnen unelmasta ja läksi raskain askelin ja murheisin mielin pois viimeisen kerran tästä saastutetusta kodista.
* * * * *
Samana päivänä iltasella saapui Erik Horn Moskovaan. Hän oli, saatuaan Almin kirjeen, heti lähtenyt matkalle ja matkustanut yötä päivää ja kuitenkin joutui perille liian myöhään.