XIV.
Erikille ja Helenalle uudistuivat Krimin matkat ja kaikki niihin kuuluvat asianhaarat kolme vuotta peräkkäin. Krimin niemeltä matkusti Helena nyt, kuin vanha vapaaherra jo oli kuollut, suoraan Haapakoskelle. Siellä hän oleskeli pohjolan kauniin ja lyhyen kesän. Sinne veti hän myöskin Pietarista sukulaisensa Koshelskyt sekä muut ystävänsä ja seuralaisensa. Siellä viihdyttiin hyvästi siinä kauniissa paikassa. Aikaa kulutettiin loppumattomilla keskusteluilla tärkeimmistä pukeutumis-, arvo- ja ylennysasioista, ja väliin aina tehtiin kalastus-, metsästys- ja huvimatkoja milloin minkinlaisilla vaunuilla. Vanhan vapaaherran aikana oli talli ollut vähimmin hoideltu osa Haapakoskella, mutta nyt uuden sukuperintöläisen aikana oli se paraimmin hoidettu ja huolellisimmin varustettu kaikesta koko tilalla.
Kuin Erik saapui tavalliselle kaksikuukautiselle lomalleen Haapakoskelle, oli seuraelämä siellä jo parhaassa kukoistuksessaan. Isäntä itse kuitenkin otti hyvin vähän osaa tai ei ollenkaan noihin kaikenlaisiin matkoihin ja huvituksiin, hänellä oli nyt kylliksi tekemistä maanviljelyspuuhissa, hän käveli ahkeraan tiluksilla ja ihmeekseen huomasi, että hänellä oli suuri taipumus tulemaan oikein innostuneeksi maanviljelijäksi. Siihen aikaan, kuin Erikin perhe oli Haapakoskella, tuli myös sisar Hanna sinne Hilnäisistä, mutta ainoastaan lyhyille vierailukäynneille. Hänen ja kälyn väli oli sellainen kuin tavallisesti sivistyneiden henkilöiden kesken, jotka eivät voi sietää toisiaan: kylmä ja teeskentelevä. Kohteliaisuutta käytti kumpikin hyvällä menestyksellä kilpenään, se oli kuin kovaksi kiillotettu ja runsaasti kaunisteltu irtoseinä: kumpikaan ei silmänräpäykseksikään joutunut epätietoiseksi, mitä tuon kukitellun pinnan alla piili. Kartettiin huolellisesti kaikkea, joka saattaisi loukata, ja erottiin aina hyvää mieltä tuntien siitä, että päästiin toinen toisestaan.
Syksyn tultua muutti Horn perheineen lääninsä hallintokaupunkiin. Helena koetti joka kerran sulautua siihen elämään, mutta turhaan. Kuin tuli talvi ja poika sairastui kurkkutautiin tuontuostakin, kuin elämä pikku kaupungissa alkoi jähmettyä ja vetäytyä kotien kätköön, silloin Helenan henki nousi kapinaan. Hänen oli mahdoton pysyä täällä, mahdoton itsensä ja pojan tähden. Hän tuli raskas- ja surumieliseksi ja puolisairaaksi. Ja Erik suostui mihin hyvänsä ennen kuin tahtoi nähdä lapsen sairaana ja Helenan surumielisenä, sillä hän rakasti vaimoaan yhtä hellästi kuin ennenkin, ja poika hiipi yhä enemmän hänen sydämmeensä. Niinpä siitä tuli taas matka etelään tuonne Krimin niemelle.
Helena Stålsköld-Horn oli nyt jo neljännen kerran matkustanut Krimiin.
Hän kirjoitti ahkeraan ja hyvästi. Hänen kirjeensä olivat nyt jo jonkun aikaa olleet kummalliset vai lieneekö ainoastaan Erik itse niitä huomannut sellaisiksi. Niissä esiytyi lakkaamatta eräs nimi, joka ei Erikkiä miellyttänyt, eräs Eugen Aleksandrovitsh Tsherebatshov, jokin henkilö, joka harjoitti hypnotismiä, spiritismiä ja symbolismiä sekä oli sitä paitsi taiteilija. Jos, ajatteli Erik Horn, tuo Tsherebatshov puuhaeli yhtä paljon Helenan kanssa kuin Helenan kirjeet hänen kanssansa, niin… Ja Erik Horn, muuten niin tyyni mies, tunsi veressään outoa kuohua ja levottomuutta, ja se kuohu yhä kiihtyi kuten vesi tulelle asetettuna. Ensin näkyy ainoastaan joku ilmarakkula nousevan ylös, sitte niitä nousee vähitellen yhä useampia, kunnes vesi kiehuu, porisee ja kuohuu yli. Alussa Horn halveksivasti torjui levottomuutensa ja nuo arvolle sopimattomat ajatukset. Mutta mitä useampia kirjeitä hän sai, mitä kauemmin hän hautoi levottomuuttansa, sitä sietämättömämmäksi tuli hänelle olo. Entä jos Hanna saisi tietää tämän, jos hän saisi vettä myllyynsä. Viisas mies, sanoi hän itsekseen, ei laiminlyö mitään, vaan pitää varansa.
Huhtikuu oli puolivälissä. Talvi oli Suomessa ollut hirmuinen. Niukasti oli vielä kevään enteitä. Erik päätti matkustaa Krimiin katsomaan etelän kevättä ja hämmästyttämään vaimoansa. Hän otti virkavapautta kolmeksi viikoksi ja matkusti Pietariin.
Siellä odotti häntä suuri uutinen. Hänen kelvollisuutensa ja kielitaitonsa olivat herättäneet huomiota, ja hänelle tarjottiin nyt apulaisen paikkaa maan ylimmän virkamiehen luona. Sitä paitsi, sanottiin, oli eräs hyvin ylhäinen henkilö puhunut hänen puolestaan, sisäasiain ministerin "oikea käsi" oli kysynyt, eikö valtioneuvos Erik Hornia voitaisi käyttää Pietarissa kotimaansa palvelukseen.
Erik Horn oli kahden vaiheella, hänellä oli niin monta puuhaa meneillään tuolla omassa läänissä, hän epäili. Epäilyä ei tosin oltu tässä tapauksessa ollenkaan odotettu, mutta hänelle kuitenkin myönnettiin neljätoista päivää ajatusaikaa. Erik läksi matkalle.
Juna kiitää kolisten, puistellen pitkin tasankoa, järvien, niittyjen ja soiden poikki ja laulaa yksitoikkoista, kumeaa säveltänsä, tuudittaen väsyneitä matkustajia unenhorroksiin, jossa tilassa varsin hyvin voidaan kuulla ikkunain ja sikarikuppien räminä sekä Westinghouse-jarrujen paukahtelemiset käännepaikoissa kuin pistoolin laukaukset vedessä.
Yht'äkkiä vavahtaa Erik Horn ja herää. Sisäasiain ministerin "oikea käsi", hänen paras apulaisensa, mutta sen miehen nimihän juuri on Tsherebatshov, välähti leimauksen nopeudella Hornin ajatuksissa.
— Hän se on, se spiritisti, josta minun vaimoni on kirjoitellut. Ja se mies tahtoo, että me muuttaisimme Pietariin. — Erikin sydän oli pysähtyä sykkimästä, niin hän vihastui tuosta ajatuksesta. — Kuinka onnellinen sattuma, että päätin lähteä tälle matkalle. Ja kuitenkin Helena, hänen Helenansa, jo se ajatuskin on minulle arvoton, sanoo hän, sitä vastustaen. Mutta mitkään vastalauseet eivät tässä auta. Siitä koitui hänelle hirmuinen yö. Vasta aamun tullen asettui hänen levottomuutensa ja hän nukkui pariksi tunniksi. Viimein tuli päivä harmaana ja värittömänä. Horn katsahti ulos, silmät vielä unisina. Ääretöntä aroa peitti huhtikuun lumi suurina, kosteina höytyvinä. Maa oli likomärkä ja likainen. Horn tunsi ahdistusta yön levottomuuden ja tuskain jälkeen.
Vielä yksi yö, vielä yksi päivä, pieniä juutalaiskaupunkeja, suuria likaisia kyliä, honkametsää, joka ei koskaan näyttänyt loppuvan, jää lakkaamatta jäljelle. Kiitävä vauhti, yksitoikkoinen, tasainen tärinä vaivuttaa vähitellen Hornin tylsämäiseen välinpitämättömyyteen.
Toisena päivänä nousee juna ylös arolle. Nyt herää pohjoistuuli ja ryhtyy huvikseen kilpailemaan höyryhevon kanssa: mahtava kilparatsastus pitkin laajan Venäjän äärettömiä tasangoita. Vinkuen kulkee pohjatuuli junan sivulla, kooten matkallaan suuret valkoiset kinokset mäkien pohjoisrinteille ja notkojen syvyyksiin. Pari kertaa se riemuiten ja ärjyen kiitää höyryhevon ohitse, ajaen veturin savun samalle taholle, kuin juna kulkee. Sitte se taas jää jäljelle ja häijyyksissään lyö vaunujen ikkunoihin ja tunkee kaikkialle raakaa, kosteaa kylmyyttänsä. Junan kulkeissa Perekopin kannasta ajaa pohjatuuli edellään haisevia sumuja "kuolleesta" ja "mädänneestä merestä", joita höyryjä matkustajain on vaikea hengittää. Mutta ei mikään auta, höyryhepo voittaa taistelussa, ja on jo päässyt edelle. Hengästyneenä ja läähättäen pitkästä kilpailusta ja ponnistaen kaikki viimeiset voimansa vetää se junan ylös Jaila vuorten itäisiä rinteitä, pysähtyy ylös harjulle omituisen, tatarilaismalliin raketun aseman luo hetkiseksi levähtämään, sammuttaa janonsa kristallikirkkaalla vedellä, jota kuohuvista vuoripuroista johdetaan suoraan sen pannuun. Tähän pysähtyy pohjoistuuli voitettuna. Höyryhepo on voittanut ja kulkee nyt hiljakseen ja lakkaamatta vihellellen vihreitä rinteitä alas kevään valtakuntaan, jossa taivas on korkea ja kirkkaansininen, jossa ilma tuoksuu magnolioista, ruusuista ja sitruunamelissoista, jossa viiniköynnös rakentelee jalavasta jalavaan komeita köynnöksiä, jossa yksin harmaa vuorikin kuninkaallisesti pukee vakaan otsansa valkopunaisilla ruusuilla, sinipunervalla cyklamilla ja tummalla, loistavalla muurivihreällä, jossa kauimpana, tuolla penikulmain päässä, Tshatyrdagin lumiverhoinen huippu peittyy häikäisevän valkoisiin kevätpilviin. Ja Erik Horn ihmetellen riisui talvipalttonsa. Tämä äkillinen, ihmeellisen nopea vaihdos talvesta kesäksi antoi hänellä viehättävää, keväistä toivoa ja hajoitti hänen synkät ajatuksensa.
— Tyhmyyksiä, sanoi hän itsekseen, kuin mieleen johtuivat ne synkät ajatukset, jotka olivat häntä vaivanneet matkalla. Tyhmyyksiä! Ja kuitenkin oli siinä kuin jokin piikki hänen sydäntänsä kalvamassa. Ei hän ollut koskaan ennen tuntenut tuota ahdistavaa vaivaa. No, kohtahan hän oli tapaava Helenan, ja silloin oli asia selviävä. Helenaa ajatellessa sykki hänen sydämmensä samalla kertaa lämmöstä ja ilosta ja toiselta puolen kuitenkin levottomuudesta ja katkeruudesta.
Hänen matkansa kulki edelleen Sevastopolin kautta ja hän näki suojaa suomattoman Mustan meren säteilevän kirkkaana, sinisenä kuin safiiri, kevään pikku aaltojen poimuttelemana. Jäljelle jäivät englantilainen, ranskalainen ja italialainen hautausmaa niille henkilöille pystytettyine muistomerkkeineen, jotka olivat kaatuneet täällä Malakovin, Inkermanin ja Alman taisteluissa 1853-56 vuoden sodassa; samoin kauniit, viinitarhoilla reunustetut tiet yli vuorten solain ja sievät tunnelit — jota tietä on vaikea uskoa kulkevaksi eräässä pyhän Venäjän osassa — kunnes hän illan tullen näki Jaltan komeiden, valkoisten huvilain kohoavan loistavan ja runsaan vihreyden keskeltä.
Huomasi hän muustakin nyt jo olevansa perillä. Pikku asemain luona oli kaikkialla kalpeita, kivulloisia lapsia, verettömiä nuoria naisia, vanhoja halvautuneita ukkoja, hysteria- ja keltatautisia, mutta varsinkin keuhkotaudin kalpeita, punottavia uhreja. Kaikki ne liikkuivat varovasti ja hitaasti auringon paisteessa ja etsivät täältä luonnon ainiaan elvyttävästä povesta terveyden kadonnutta aarretta. Tämä vastakohtaisuus, nämä kuoleman varmat uhrit kevään nuoressa valtakunnassa herättivät taas Hornissa synkkiä ajatuksia, jotka hän oli matkansa viime osalla saanut kukistetuksi.
Koshelskyn huvila, jossa Helena asui, oli korkealla, Taurian vuorten jyrkällä rinnepengermällä. Se lepäsi klassillisella pohjalla. Kuin sitä ruvettiin rakentamaan, olivat paikan omistajat löytäneet ensin vanhan roomalaisen, kyyhkyslakan muotoisen huoneen ja syvemmältä kreikkalaisen huvilan pohjamuurit. Sitä paitsi löytyi maan seasta sen ajan rahoja ja koristuksia, jolloin kolme kymmentä tyrannia hallitsi Ateenassa. Sittemmin olivat makedonialaiset, pergameneläiset, roomalaiset, byzantionilaiset, venetialaiset, genualaiset, tatarilaiset ja nyt viimeksi venäläiset omistaneet tämän kauniin maan.
Koshelskyn huvilan suurelta, karyateilla koristellulta ja niiden kannattamalta kuistilta oli ihana näköala pomeranssi- ja laakeripuiden tummanloistavain lehtien ja Jaltan viereisen pienen laakson ylitse sille Mustan meren osalle, jota sanotaan vierasvaraiseksi, koska sillä on täällä, ainoastaan täällä jotenkuten kelpaava satama. Huvila oli yksinkertaisesti sisustettu, paitsi suurta salia, joka oli komea. Siihen suureen saliin kokoutui kaksi kertaa päivässä monilukuinen seurapiiri, jonka Helenan kauneus, rakastettavuus ja lahjakkaisuus sekä huvilan oivallinen keskiasema olivat sinne vetäneet. Helenan seura oli tietysti kiteytynyt siihen muotoon, jonka hänen yhteiskunnallinen asemansa ja nimensä määräsivät.
Siellä se seurapiiri rajattomasti keskusteli sitä ainetta, joka nyt veti puoleensa sen huomion kokonaan. Turgenjev sanoo jossakussa oivallisessa kertomuksessaan, että erään hänen novellinsa henkilöiden kesken kehittyi sellainen loppumaton yökeskustelu, jollaisia pidetään ainoastaan Venäjällä, vaan joista ei muissa maissa tiedetä niin mitään. Täällä Helenan salissa pidettiin ilta toisensa perästä juuri noita keskusteluja, joita Turgenjev tarkoittaa.
Siellä oli ihmisiä, jotka tosin kaikki olivat yhtä korkeassa yhteiskunnallisessa asemassa, mutta muuten niin erilaiset kuin mahdollista. Pieni ranskalainen mademoiselle Neuville suurine korpin silmineen, jotka vetivät puoleensa miehiä kuten käärmeen silmät rastaita: älykäs, sukkela, oikea ranskalaisnainen sellaisena, kuin Molière on häntä määritellyt, ilman mitään ominaista luonnetta, kokoon pantu turhamaisuudesta ja mielikuvituksesta. Kreivi Arseniev, vähävenäläinen tilapäärunoilija, joka ilman spiritismiäkin eli yläilmoissa. Suuri joukko sairaita ja heikkohermoisia henkilöitä Pietarin ylhäisestä maailmasta, jotka olivat paenneet Nevakaupungin talvea ja levotonta pääkaupungin elämää tänne Krimin kevääsen. Kaikkein näiden joukossa oli jonkinlaisena määräävänä ja johtavana henkilönä Eugen Aleksandrovitsh Tsherebatshov.
Tällä seuralla, Helenakin siihen luettuna, ei ollut paljoa tekemistä, mutta aina se kuitenkin oli puuhassa. Ei mitään asiaa ilmestynyt Europan taivaalle, joka ei olisi viehättänyt heitä, eikä suinkaan vähimmin Helenaa. Kiihkolla, joka johtui joutilaisuudesta ja liekitsevän vilkkaasta mielikuvituksesta, tarttui hän lyhyesti sanoen kaikkeen. Hän luki dekadenttein ja symbolistein runoja ja kirjoituksia ja tutki Rose Croixin kalenteria. Jokapäiväisenä lukemisena olivat hänellä sitä paitsi Sinnetin romaanit kaksinaiselämästä kuoleman jälkeen. Leo Tolstoin kristillisyhteiskunnalliselle pohjalle rakennellut mietelmät omisti hän innolla, jopa vallan kiihkeästikin, mutta ainoastaan mietelminä, ei tosi elämään sovitettavina totuuksina.
Eugen Tsherebatshov se kuitenkin kummallisine aatteineen antoi enimmän tekemistä Helenan mielikuvitukselle ja ajatuksille, tuo mies, joka oli olevinaan filosoofi. Täällä itsevaltiuden povessa, jossa ei ole tilaa stundistin yksinkertaiselle opille, piti tämä profeetta esitelmiä jostakin, jota hän sanoi uskontojen evolutsioni-teoriiaksi, ja hän koetti yhdistellä toisiinsa uusmuotista spiritismiä ja Tolstoin mietelmiä puhtaasta elämästä ja sielun kurituksesta, todistellen, että ainoastaan lihan kuolettaminen antoi yksilölle kykyä päästä likelle henkimaailmaa, käsittää ja nähdä yli-ilmaiset olennot täydessä loistossaan.
Hän täytti Helenan ajatukset kaikkein haaveellisimmilla asioilla, sellaisilla, joita me vasta aavistaen valmistelemme, vaan jotka vasta kolmas polvi meidän jälkeemme ehkä saa lopullisesti ratkaistuksi.
Tämä oli Helenan mielestä täydellistä elämää, kun sai olla keskellä suuria asioita, vapaana jokapäiväisen elämän pikkumaisuudesta ja poroporvarisuudesta. Tänne näihin keskusteluihin, näiden haaveksimisten selvittelemiseen hän ikävöitsi Suomen saloilta ja sen äänettömästä, yksitoikkoisesta elämästä.
Ja tähän kaikkeen häntä pakotti jokin tyytymättömyys itseensä — sillä keskellä kaikkia noita puuhia tunsi hän syvästi kaipaavansa Erikkiänsä, hellästi rakastettua, ja samalla myös, että hän ehkä teki väärin häntä kohtaan — sekä sairaalloinen heikkohermoisuus ja mielen kukistumaton levottomuus. Mutta kuin Tsherebatshov, filosoofiprofeetta, selitteli, että kaikki vanhat muodot, joihin meidän sivistyksemme on pukeutunut, olivat liian ahtaat, liian aineelliset, että ne rajat, joita se asetteli uskon ja uskottomuuden, tiedon ja tietämättömyyden välille, olivat turhantarkkojen filosoofein työtä, jonka tähden uuden ajan tuli niitä melkoisesti siirtää väljemmälle, niin Helena itsepetoksessa, joka ei ole outokaan, ei tahtonut etsiä tyytymättömyytensä ja levottomuutensa syytä siitä, josta se olisi ollut lähimpänä löytää, vaan ajan suuresta tyytymättömyydestä, pessimismistä. Hän tahtoi uskoa, että hänen kaihoiset tunteensa olivat hengen ikävöimistä pois tuon tuskauttavan kaavallisuuden tuolle puolen, näkemään sitä, joka nyt on salattuna, aisteillamme havaitsemattomana. Niinpä Helena ei huomannut sitä, joka oli lähinnä esillä, mitä hänen tulisi ennen kaikkea tehdä, vaan hän tavoitteli sitä, jota tarkoin katsoen ei kukaan ollut vielä saavuttanut.
Koshelskyn huvilan suuressa salissa vallitsi puolihämärä; ainoastaan osa lampuista oli sytytetty, sillä kaikki spiritistiset temput tapahtuvat kuten tietty puolipimeässä. Sali oli järjestetty esitelmän pitoa varten, tuoleja puolipiirissä pöydän ympärillä, jolla oli kaksi kynttilää ja lasi sokurivettä. Suuret kirjavat venetsialaislyhdit levittivät himmeää värillistä valoa vieraille, jotka ihanan illan houkutuksesta vielä istuivat ulkona huvilan pengermällä. Osa heistä katseli ulos merelle, joka pitkinä, kuohuvina maininkeina vieri rantaa vasten ja heiasti yön tummaa sinitaivasta lukemattomine kultatähtineen. Toiset nojasivat hiljaa keskustellen suoja-aitaa vasten ja katselivat alas puistoon, jossa tulikärpäsiä lenteli akaasiain hienopiirteisten lehtien välillä. Oli aivan hiljaista, ainoastaan aaltojen kuohu täytti ilmaa sopusointuisella kohinalla. Yötuuli, kantaen siivillään ruusujen tuoksua, löyhähteli lienteästi ja säännöllisesti kuin maan hengitys.
Oli jo melkein pimeä, kuin Erik Horn saapui Jaltaan. Hän jätti tavaransa asemalle, otti vuokra-ajurin ja ajoi sillä lähelle Koshelskyn huvilaa. Sykkivin sydämmin astui hän siitä ylös vaimonsa kotia kohti.
Siinä astuessaan tapasi hän monta herraa ja naista, jotka näkyivät olevan menossa huvilaan kuten hänkin. Ylhäällä kuistilla istui jo pari kymmentä henkilöä, mutta ei emäntää siellä ollut. Juuri Hornin astuessa kuistille riensi nuori mies ulos salista.
— Aletaan, hyvät herrat ja naiset, kuiskasi hän kiihkeästi, mutta olkaa hiljaa!
Koko seurue nousi kiireesti, vaan hiljaa. Ovessa tungeksittiin, jokainen koetti päästä ensinnä sisälle, saadakseen hyvän paikan. Horn seurasi toisten mukana ja joutui yht'äkkiä tuohon puolihämärään saliin, erään ratsumestarin ja erään meriluutnantin keskeen. Kaikki se oli tapahtunut arvaamattoman äkisti; Hornilla ei ollut aikaa miettiä kuinka hän paraiten hämmästyttäisi vaimoansa. Mutta hänen ei ollut mielensä oikein hyvä. Herra tiesi, mitä hän oli saava nähdä ja kokea tässä näiden vierasten ihmisten joukossa. Ei hänelle kuitenkaan jäänyt aikaa punnita tunteitaan, sillä heti hänen suureksi ihastuksekseen astui hänen vaimonsa sisään varpaisillaan liihoitellen ja kävi istumaan eräälle tuolille siinä rivissä, joka oli lähinnä pöytää. Hornin mielessä väläyksen tavoin kulki ajatus, että nousisi ja menisi vaimonsa luo, mutta ei … olkoon menneeksi minä tahdon ensin nähdä, mitä täällä tapahtuu, sanoi hän itsekseen. Heti sen jälkeen tuli salin päinvastaiselta puolelta koukkuselkäinen mies väsyneesti ja laahustavasti astuen ja meni pöydän luo. Horn näki häntä ainoastaan epäselvästi; vasta sitte, kuin hän istuutui paikallensa, jossa oli paremmin valossa, oli Horn havaitsevinaan, että hän oli pikemmin nuori kuin keski-ikäinen mies, kalpea ja suuret pussit silmäin alla, pitkä, suora tukka, yleensä ei suinkaan miellyttävän näköinen. Hän se oli Eugen Aleksandrovitsh Tsherebatshov.
Kuin hän matalalla ja ikään kuin hiljennetyllä äänellä alkoi esitelmänsä, vilkastuivat hänen silmänsä ja näyttivät juuri kuin syttyvän, kasvavan ja suurenevan. Mistä puhui hän? Horn kuunteli tarkkaavasti hetkisen, mutta ei ymmärtänyt niin mitään.
Hänelle johtui mieleen, kuinka hän ennen muinoin kerran jostakin virkatoimesta saapui upseerien kokoushuoneesen, kuin bourgogni ja sampanja jo olivat siellä kyllin kierrelleet. Ilo oli ylimmillään. Naurettiin hillittömästi sellaisillekin asioille, jotka eivät hänestä olleet lainkaan huvittavia. Hän ei silloin voinut mitenkään saada kiinni siitä iloisesta mielialasta, joka koko muussa seurueessa vallitsi. Hänestä oli tuo nauru tyhjää, tyhmää ja joutavaa, leikinlasku hävytöntä. Nyt hän oli päinvastaisessa, mutta muuten samallaisessa tilaisuudessa. Hän kuuli tuota käsittämätöntä puhetta, näki noita innostuneita katseita, kuuli ihastuneita oh ja ah, näki naisten poskilla punehtumisen leimoja, näki kuinka meriupseerit silmillään ahmivat esitelmän pitäjää. Ja hän sanoi itsekseen: joko minä olen hullu tahi lörpöttelee tuo herra tyhmyyksiä. Mieluisimmin olisi Horn noussut ylös ja mennyt matkoihinsa, mutta se olisi herättänyt ikävää huomiota. Sen tähden hän istui kärsivällisesti ja odotteli, muuttuen mielessään yhä tyytymättömämmäksi. Kuinka tarpeettomaksi hän tunsi itsensä tässä seurassa! Ja hän surumielisesti katseli Helenaansa. Hän ei näe minua, ei ajattele minua!
Huolimatta pikku riidoista, pikku erimielisyyksistä ja kuukausia kestäneestä erosta — tahi ehkäpä juuri sen tähden — oli heidän rakkautensa pysynyt yhtä hellänä ja uskollisena. Hän tiesi, että, vaikka Helena kotona oli kuinka kiireessä puuhassa hyvänsä, hän kuitenkin aina tunsi lämmön, mieltymyksen virtausta, milloin kuuli hänen tasaisen sotilaskäyntinsä viereisessä huoneessa, sillä silloin hän myös tiesi Erikkinsä nyt olevan joutilaana ja nyt tulevan hänen luoksensa. Ja hän puolestaan, olipa kuinka hyvänsä mieltynyt ja kiintynyt läänin tai tilan asioihin, tunsi ikään kuin itseltänsä puuttuvan jotakin, jos Helena oli kotona eikä istunut tuossa hänen kirjoituspöytänsä takana lukemisineen tai käsitöineen.
Mutta nyt — mitä oli hänellä täällä tekemistä? Helenan koko sielu oli tuolla tuon miehen, tuon nimiprofeetan luona. Hän kärsi, mustasukkaisuuttako vaiko jotain muuta sielullista pahoinvointia, sitä hän ei voinut itselleen selvittää, sielussa vain tuntui tuskaa. Oh, ajatteli hän taas itsekseen, naurettavaahan on minun huolia sellaisista lapsellisuuksista, ja kuitenkin … hän tunsi sisällänsä kylmän väristyksiä, juuri kuin keväthallan asettuessa hedelmäpuiden hienoille ja hennoille kukille.
Kaikkein näiden ajatusten risteillessä näkee hän itseään kohti tähystelevinä Tsherebatshovin suuret, syvät silmät. Hän tahtoo niitä väistää, mutta se ei onnistu. Esittelijä pitää häntä kuin hypnotisoituna, kuin sidottuna noilla ihmeellisillä, jäykillä ja kuitenkin haaveksivilla silmillään. Esitelmää oli kestänyt noin puoli tuntia; silloin herra Tsherebatshov valmistautui lopettamaan, se voitiin huomata puheen luonteesta. Hän valitsi hienoimpia lyyrillisiä kuvia, kielen kauneimpia juhlasanoja ja puhui kuvitellulla kielellä merkillisestä ilmiöstä, jonka olivat huomanneet okkultismin etevimmät lipunkantajat, jonka totuuden olivat vahvistaneet kuuluisat italialaiset sielutieteentutkijat Lombroso ja Montegazza, olivatpa itse Richet ja eräs uskoton arvostelija Charcotin oppisuunnasta olleet katsomassa sitä koetta. Mutta se koe tuntui asiaan perehtymättömästä Erikistä niin hullunkurisen suurelta, että hänen täytyi kesken ristiriitaisten tunteittensa kuohua hymyillä, aivan hymyillä epäilyksen hymyä.
Se hymy teki esittelijään selvän vaikutuksen, Hän tuli levottomaksi, alkoi takerrella, ja etsiä sanoja. Hänen varmuutensa oli kerrassaan kadonnut, tasaisesti juokseva esitelmä rupesi hajoilemaan. Hänen sairaalloinen mielensä ja hermostunut luonteensa vainusivat vastustajaa, hylkäämistä, ehkäpä pilkkaakin. Sitä paitsi olivat nuo kasvot vieraat, aivan tuntemattomat. Kuinka hän oli joutunut tänne suljettuun seurapiiriin? Nyt oli esittelijä vuorostaan Erikin katseen vankina.
Kuulijat huomasivat jotakin erinomaista tapahtuneen. Kuin lapset, jotka ovat juuri äsken kuulleet kummitusjuttuja kerrottavan, tunsivat he vaistomaisesti levottomuutta ja pelkoa. Ruvettiin katselemaan joka taholle, kunnes viimein kaikkien silmät kääntyivät sinne päin, jonne huomattiin herra Tsherebatshovinkin silmiään räpäyttämättä tuijottavan. Helena myös katsahti sinne ja kalpeni; oliko siinä yliluonnollinen ilmestys vai…
Mutta kuin Erik hymyili hänelle hellästi, turvallisesti, silloin, vasta silloin — sillä eihän kukaan ollut vielä koskaan nähnyt henkien hymyilevän — huudahti hän ilosta, ja se huudahdus oli jähmetyttää montakin pelkääväistä vierasta ja pani monen heikkohermoisen kuulijan sydämmen rajusti sykkimään.
Esitelmä loppui äkisti. Helena juoksi miehensä luo, vieraat nousivat ylös epätietoisina, kummastuneina, levottomina — kunnes Helena punastuen ja hymyillen kääntyi heidän puoleensa ja, omituisen hämmennyksen johdosta löytämättä oikeaa sanaa, lausui kerran elämässään tyhmyyden: eihän se ole mitään, se on minun puolisoni, minun mieheni kuvernööri. Minun häijy mieheni, joka on tullut niin äkkiarvaamatta, niin aivan ilmoittamatta, että vähällä säikyttää minut ja minun vieraani halvatuiksi.
Ah, nyt voitiin jo hengittää helpommin. Lamput sytytettiin yht'äkkiä, ja keskeltä syvintä, jännittävintä mystisismiä ja spiritismiä, tuolta aivan henkien maailmasta oltiin väkivaltaisesti siirretyt tavallisimpaan, jokapäiväisimpään todellisuuteen: siinä oli mies, joka äkkiarvaamatta hämmästytti vaimoansa. Ja jonkinlainen häpeän ja harmin tunne valtasi Helenan vieraat. Osa heistä heti käytti hyväkseen häiriötä ja katosi ilman mitään.
Erik Horn pyysi hymyillen anteeksi, että oli näin tullut häirinneeksi kokousta. Helena oli jo kokonaan rauhoittunut ja tarjotutti teetä sekä kreikkalaisia ja turkkilaisia konvehteja, yleinen neuvottomuus alkoi vähitellen haihtua ja tuo juuri vähää ennen vallinnut mystillinen mieliala hukkui auttamattomasti leikinlaskuun ja nauruun. Ja koko kylpyajan kesti tuttujen piirissä huvia tuosta Helenan ajattelemattomasta: eihän se ole mitään, se on minun puolisoni. Vieraat käsittivät velvollisuutensa ja viipyivät ainoastaan niin kauan, kuin säädyllisyys ja kohteliaisuus välttämättä vaativat. Puolen tunnin kuluttua olivat puolisot jo kahden kesken.