XV.
Ja nyt on hiljaista Koshelskyn huvilassa. Erik Horn tarttuu vaimonsa käteen, silittelee ja suutelee sitä ja menee hänen kanssansa siihen huoneesen, jossa heidän poikasensa nukkuu pienessä vuoteessaan. Ja Marfa, puolisiivoton ja puolialaston kuten aina, nousee kiireesti ylös.
— Ah, herra, herra, sanoo hän hämmästyen ja yrittää suutelemaan hänen kättänsä, terve tuloa, teidän armonne. Ylpeästi näyttää hän pikku Erikkiä, joka makaa niin hiljaa, kaunis hymy suun ympärillä, joka on piirteiltään kuin Amorin jousi. Lapsuus herättää eloon uinailevan myötätuntoisuuden, virittää raikkaita, onnellisia tunteita terveissä luonteissa.
Ja suuri Erik on iloinen ja unhottaa kaikki. Hän pusertaa vaimonsa kättä ja suutelee lapsen pieniä, ruusuisia poskia.
— Tiedätkös mitä, on vahinko, että hän ei ole kenenkään näköinen minun suvustani, sanoo Erik.
— Niin, vastaa Helena, kietoen kätensä Erikille kaulaan, minä olen oikein suruissani, että hän ei ole minun kauniin, muhkean Erikkini näköinen. Ja kuin Helena nyt kääntää silmänsä kohti hänen silmiänsä, katsoen pitkään ja suloisesti, jollainen katse välkkyvässä kirkkaudessaan valaisi kaikki, mitä hänen ympärillänsä oli, silloin ei Erik enää voinut epäillä, ei olla epätietoinen. Hänen kiusallinen levottomuutensa haihtui kerrassaan, hän näki, hän tunsi: Helena rakasti häntä, ainoastaan häntä.
Ja onnellisina, iloisina menivät he huoneihinsa.
— Ah, viimeinkin kahden kesken, sanoo Helena, aivan kahden. Noiden meitä ympäröiväin muurien ulkopuolella on pimeys, kevätkylmä, makaava maa ja tähtitaivas. Täällä sisällä on valoisa, lämmin ja suloinen. Minä istun sinun luonasi, nojaan päätäni sinun olkapäätäsi vasten, ja tässä hiljaisuudessa sitte hyväilevää, suloista hymyä, lempeitä katseita, jotka tunkeutuvat sydämmen salaisimpiin syvyyksiin, kauneutta ja miehuullista voimaa, runsaammin kaikkea tätä, kuin sanoin, kuin ihmisäänin voidaan lausua ja tulkita. Minä kuuntelen sinun valtimoittesi sykintää, sinun hymysi syntyy minun kasvoillani ennen kuin se valaisee sinun muotosi. Sinun ajatuksesi ovat minunkin ajatukseni, kuin saman linnun kaksi siipeä kantavat ne ylös taivaalle, mitä me parasta ja kauneinta tunnemme.
Ja Helenalla on niin paljo kerrottavaa ja kysyttävää, ilta kuluu ja yö tulee, mutta yhä vielä riittää hänellä puhelemista ja kyselemistä.
— Mutta sanos minulle, kuinka sinulle johtui mieleen se oivallinen, se onnellinen aate, että läksit tänne minun luokseni? Kuinka sait aikaa? Sinä häijy, olethan tähän asti aina jyrkästi ja itsepäisesti sanonut, ett'et tule.
Erik moneen kertaan pyyhki kädellään Helenan kaunista, irtaallaan olevaa tukkaa pois hänen otsaltansa ja katsoi häneen hellästi, vaan samalla vähän hämillään, ja sanoi hitaasti:
— Kuulehan, Helena, oletko tullut tarkanneeksi kirjeitäsi, mikä nimi niissä esiytyy useimmin?
— Erik Horn, sanoi hän vähääkään arvelematta.
— Ei, ei suinkaan. Joka sivulla tapaat toisen nimen ehtimiseen. Sinulla ei ole muita ajatuksiakaan kuin ne, jotka koskevat häntä. No, muistuttelehan mieleesi, se on … ja hän hymyili ja kumarsi kasvonsa alas hänen puoleensa, niin että tunsi hänen lämpöisen huo'untansa. Tsherebatshov, sanoi hän äkisti ja nosti ylös päänsä, voidakseen katsoa häntä oikein silmiin.
— Tsherebatshov, sanoi Helena tyynesti, muodon tai värin vähääkään muuttumatta. Tosiaan, se saattanee olla mahdollista. No entä sitte?
— Entäkö sitte. Ymmärräthän, että minä mielelläni tahdoin nähdä miehen, joka niin kokonaan täytti sinun sielusi ja ajatuksesi.
— Ah, siispä mustasukkaisuutta — ja tyytyväisyyden hymy levisi hänen nyt punastuville kasvoilleen. Ja luuletko sinä, että minä olisin… Ei, mutta Erik…
Ja tosiaan Helenan olikin helppo olla uskollinen. Vallita, ihastuttaa, tuntea henkensä voima, sitä hän kyllä himoitsi. Sitä voimaansa hän voi näyttää ainoastaan yhdessä piirissä, naisen piirissä. Tulistuttaa, innostuttaa, taivuttaa sydämmiä kuin vahaa, saattaa toisen ääni hiljenemään änkyttäväksi kuiskaukseksi, ylenemään hehkuvaksi innostukseksi, nähdä punan lentelevän edes takaisin, nousevan ja laskevan kuumeisilla kasvoilla, tuntea, kuinka katseet hehkuvat ja jälleen sammuvat, kaikkea tuota hänen tahtonsa oikkujen mukaan, se riitti hänelle, se oli hänestä elämää. Itse hän sitä vastoin pysyi luopääsemättömänä, umpimielisenä, innostumattomana, ja tyytyi ainoastaan siihen, että tunsi rajattoman valtansa. Ja sitäkin valtaansa käytti hän perin harvoin, hän ei ikävöinyt kiemailemisen ärsytystä, naisten kateutta eikä miesten kunnioitusta, vaan tahtoi ainoastaan tietää, että ne kaikki olisivat olleet hänelle tarjona, jos hän niitä olisi halunnut.
— Ah Erik, sanoi hän ja kiersi kauniit, täyteläiset käsivartensa hänelle kaulaan, sinä et tunne minua.
Erik hymyili.
— Enkö sinua tunne? No niin, kuin nyt läksin kotoani ja saavuin Pietariin, tarjottiin minulle siellä paikkaa. Minä kysyin, kuka on puhunut minun puolestani. Ja mitä sain vastaukseksi? Tsherebatshov. Saatatpa uskoa, että tunteeni eivät olleet kovinkaan iloiset matkustaessani…
Nyt syttyi nuoren, kauniin vaimon mieli tuleen ja liekkeihin.
— Paikka Pietarissa, sinulle on tarjottu paikka Pietarissa etkä puhu koko asiasta ennen kuin nyt! Ah, Eugen Aleksandrovitsh on kuitenkin ollut oikein hyvä. Hänen kauttansa se on, sen profeetan, joksi sinä häntä sanot. Hänen veljensä on sisäasiain ministerin erityisessä suosiossa, he ovat muuten sukuakin keskenään ja sitä paitsi hyvät ystävät aina siitä saakka, kuin he yhdessä kävivät oikeuslyseota Pietarissa; Eugen Aleksandrovitsh on kirjoittanut veljelleen. Huomispäivänä pitää meidän kiittää häntä. Oi, Erik, Erik, sinä tuot kanssasi onnea.
— Oletko sinä sitte pyytänyt häntä hankkimaan minulle paikkaa
Pietarissa?
— Erik, Erik, kuinka voit sellaista luullakaan minusta. En minä koskaan sinun tietämättäsi tahdo koskea sinun asioihisi. Ei, mutta kuin oli puhe Suomesta, sanoin minä ainoastaan sen, mikä oli totta. Minä en viihdy siellä, minun ja pojan terveys eivät siedä sen maan ankaraa ja kosteata ilmaa. Minä en ole koskaan pyytänyt…
— Kyllä ymmärrän, sinä et ole sitä pyytänyt, minä en ole tiennyt…
Hän ei jatkanut lausettaan, mutta itsekseen ajatteli hän: sehän on
asian luonnon mukaista, siksi se kuitenkin viimein kääntyy, kuin sisar
Hanna ennusti…
Hänen kasvonsa synkistyivät, hymy kuoli pois.
— Mutta Erik, sanoo Helena levottomasti ja kummastuen, tottahan et ole antanut eittävää vastausta.
— Minä en sitä ole vielä antanut, mutta aion antaa.
— Ja jäädä Suomeen ainiaaksi… Hänen silmissään näkyi niin suurta levottomuutta ja tuskaa, että Erikkiä sydämmensä syvyyteen asti suretti, että tämä maa, joka oli hänen, jossa hän oli onnellinen, jossa hän tahtoi elää ja kuolla, tosiaan tuotti Helenalle sellaista tuskaa.
Ja Helena pani henkensä ja sielunsa alttiiksi siihen taisteluun joka nyt oli alkava. Eivät hänen silmänsä olleet koskaan vielä katselleet niin kauniisti ja hellästi Erikkiin, ei koskaan vielä hänen äänensä sointunut niin sulavasti, kuin musiikki suloisimmassa adaagiossa, eikä hän koskaan ollut ennen ollut niin varma siitä, mihin hän pyrki, mitä tahtoi. Sellainen varmuus antaa voimaa, ja Helena oli voimakas. Sellaiseen taisteluun ei Erikillä riittänyt voimia. Laimeat olivat hänen vastauksensa ja laimeat hänen syynsä Helenan selvien ja varmain vaatimusten rinnalla. Erik tahtoi saada poikansa kasvatetuksi Suomessa, hän tiesi sen olleen hänen isä vainajansa tahdon samoin, kuin se oli hänen omansakin. Suomessa hänellä oli sukuperintönsä, siellä oli hän jotakin, oli Stålsköld Horn. Hän rakasti pikku kaupunkiansa ja lääniänsä, josta hän voi kuten ennen muinoin Pietari Brahe sanoa: minä olin maahan ja maa minuun hyvin tyytyväinen. Hän oli puuhannut rautatien saantia lääniinsä ja asia oli juuri nyt ratkaistava, hänellä oli suuret aikeet isojaon pitämisestä, joka oli tuleva sanomattomaksi voitoksi kansalle, ja viimeksi hän myöskin sydämmestään harrasti kansakoulun asiaa, ja kaikki ne yhteensä…
Innostuksen ja viisauden ainaisessa taistelussa viimemainittu joutuu tappiolle, jos taistelu on lyhyt, vaan päin vastoin, jos taistelu kehittyy pitkäksi, sillä aika tylsyttää innostusta, mutta päin vastoin teroittaa viisautta. Tässä oli taistelu lyhyt. Erik oli voitettu, hänen syynsä heikkonivat heikkonemistaan ja hukkuivat Helenan hartaihin rukouksiin ja hehkuviin suuteloihin. Kauan ennen, kuin aurinko tuolla kaukana taivaan rannassa leimuten nousi suojaa suomattoman meren sylistä, oli Erik Horn antanut vastaukseksi vaimonsa rukouksiin sitovan lupauksen.
Herätessään seuraavana aamuna Horn tunsi tyytymättömyyttä siitä, että oli pettänyt itsensä. Hänen siinä itsekseen pilkatessaan itseänsä myöntyväisyydestään ja heikkoudestaan aukesivat äkisti verhot, ja aamun kirkkauden ympäröimänä seisoi Helena ikkunan luona, onnellisena kuin voitollinen kauneuden jumalatar, pirteänä, ruusuisena ja jo pukeutuneena, kauniissa aamupuvussa, jonka leveät laskokset ja pitsikoristeiset hihat näyttivät hänen viehättävät liikkeensä ja käyntinsä kaikessa arvokkaisuudessaan ja kauneudessaan.
— Nouse ylös, unikeko, kello on jo kymmenettä, sanoi hän miellyttävästi hymyten. Nouse ylös ja tule kuistille, niin saat nähdä kilpaveljesi. Hän istuu auringon paahteessa kalliota vasten tuolla noin. Tee odottaa ja aamiainen on valmis. Pikku Erik aivan kuolee nälkään. Täällä etelässä ollaan hyvin aikaisia. Saamme tuoreita rapuja ja oikean jättiläiskampelan, joka vielä tunti sitte potkiskeli säiliössä. Nyt se on aseteltuna öljymarjavuoteelle sitruunapeitteen alle ja haudattu valkoiseen viinikastekkeesen, joka viini on kasvanut Tshatyrdagin rinteillä. Sitä paitsi Trapezuntin kirsikoita ja Bakshiserain mansikoita sekä kaiken muun päälle Voronzovin paraita viinejä. No, houkutteleeko sinua… Ja Erik nousi heti, pukeutui ja meni ulos.
Aamiainen oli laitettu hyvin suurelle pöydälle kuistille. Helena oli hyvällä aistilla järjestänyt näin tilapäiten pienet ylellisyyskemut. Pöydän alapäässä oli mustetolppo ja muut kirjoitustarpeet. Erik Horn heti käsitti tarkoituksen. Tänään oli se sähkösanoma lähetettävä, joka teki hänen muuttonsa Pietariin varmaksi. Hän oli tunteitten huumauksessa, hellyyden kuohussa unhottanut, mitä ajatuksia hänen mielessään liikkui matkalla, tuominnut tahtonsa kuolemaan ja jättänyt vakuutuksensa oman onnensa nojaan. Hänestä tuntui, kuin olisi jo kerran ennen, ehkäpä toisessa maailmassa, tämän edellisessä elämässä, kokenut saman tapauksen, samat tunteet, samat rukoukset, samat huokaukset, kyyneleet, rakkauden onnen ja ilon ja herännyt siitä, mielessä yhtäläiset tyytymättömyyden tunteet ja itsesyytös ja suussa samaa sapen makua. Hän tunsi, että hänen elämänsä halaistiin kahtia. Hän aavisti, että jokin ratkaiseva, traagillinen kohta hänen elämässään oli tulossa. Vaikuttaakseen ja toimiakseen täysin määrin tarvitaan tahdon voimaa. Nyt ne hänessä erotettiin, vetämään kukin omalle tahollensa. Hän tahtoi yhtä, mutta teki toista; syntyi juopa tahdon ja toimen välille. Erik tunsi uupumista, huumausta. Ensimmäisen tahdon kirkkaat värit olivat haihtuneet ajatusten kalpeassa kajastuksessa. Hän tunsi itsensä haluttomaksi työhön, voimattomaksi, päättäväisyyttä puuttuvaksi. Tehdäkseen kiusan lyhyeksi, täyttääkseen antamansa lupauksen ryhtyy hän heti toimeen ja kirjoittaa sähkösanoman, virkkaamatta mitään koko asiasta.
— Papinka, papushka, kuulee hän hienon, livertelevän äänen. Pikku Erik se siinä riemuiten juoksee hänen luoksensa, ja Helena onnellisena ja hurmaavana, väriltään pirteänä, elävänä ja hienona, liikkeiltään pehmoisena, hyväilevänä kuin satujen lumoava meren neito, pitää häntä kainaloista. Poikanen viedään riemusaatossa paikalleen suuren kukkakimpun eteen, joka seoittaa tuoksunsa toiseen, joka leviää mehukkaammasta, mutta siltä yhtä viehättävästä kampelasta, mansikoista, juustosta, ja Voronzovin paraasta krimiläisestä Xeresviinistä.
— Kas tässä, sanoi Helena ja antoi Erikille käteen teaatterikiikarin, katso tuonne tien poikki, tuota, joka seisoo suuren, harmaan kallion luona auringon paahteessa ja kuitenkin värisee vilusta.
— Missä? Kuka?
— Hän tuolla punaisten ruusujen keskellä.
Erik katsoi sinne. Joku sairas, nenän pielissä ja otsassa kalman väri, seisoi siellä väristen auringon paahteessa. Tuon ruusukehyksen ja kuohuvan elämän keskellä näytti hänen laihtunut muotonsa vieläkin kuihtuneemmalta.
— Se raukka on kohta maksava velkansa luontoäidille. Keuhkotauti, eikö niin?
— Niin, juuri niin. Nyt tervehtii hän sinua. Hän on niin hyvä.
— Kuka se on?
— Sinun kilpaveljesi, profeetta Tsherebatshov, sanoi Helena ja katsoi hymyillen mieheensä. Mies parka! No, onko mielestäsi mitään syytä olla mustasukkainen. Mutta kas tässä, ota vielä tämä pala, minä olen sen itse paistanut öljyssä ja valkoisessa viinissä, öljymarjat ovat tuoreita.
Horn laski pois kiikarinsa. Tuo muukalainen tuolla, tuo käsi, heikko kuin lapsen, kostea ja kylmä ja kohta joutuva mätänemään haudan mullassa, oli antanut hänen elämällensä uuden käänteen, huomaamatta ohjannut hänet tielle, jota hän ei tahtonut kulkea, vaan ponnisteli vastaan, mutta jolle hänen rakkautensa, hänen heikkoutensa ja Helenan luja tahto hänet kuitenkin veivät.
Helena aavisti, mitä tunteita Erikin mielessä liikkui.
— Me lähdemme, jos tahdot, huomenna sinun kanssasi, sanoi hän hellästi.
— Entä sinun spiritistisi? kysyi Erik, koettaen kääntää asian leikiksi.
Helena katsoa tirkisteli häneen veitikkamaisesti. Tässä hänellä oli
Erikkinsä, kuusi jalkaa kolme tuumaa pitkä ja rinta niin leveä, että
Pietarin sotilasräätäli Nordenström vallan hämmästyi, kuin sen ensi
kertaa näki. Ja Helenan spiritismi oli kuin pois puhallettu.
— Ah, sanoi hän niin verrattoman leikillisesti, laski kätensä hänen kaulalleen ja painoi poskensa vasten hänen poskeaan, olethan minulla sinä. Ja sinä tyytymätön, häijy olento, katso ympärillesi: missä olet nähnyt sellaista paratiisia kuin "tämä pikku osa Venäjää"?