IV.
Alkoi hämärtää. Lyhyt talvipäivä tuskin ehti sammua, niin kuu jo levitti kylmää valoansa valkoisille kinoksille ja mustille tuville. Kuin kuun valo hiipi ikkunasta tupaan, ryömi Matti makuultaan uunin laidalle, laskeutui varovasti maahan ja kävi piippu suussa istumaan uunin viereen.
Hänen siinä istuessaan ja katsellessaan, mitenkä kuunvaloinen ikkunan kuva hitaasti siirtyi pitkin lattian rakoa, tuli Anni tupaan, otti lampun hyllyltä ovensuu-seinältä ja sytytti sen. Anni oli yhdeksäntoista ikäinen tyttö, ei erittäin kaunis, vaan muuten muodoltaan hyvin miellyttävä. Hänen silmäyksessään, kuin hän hyväntahtoisesti katsoi kehen hyvänsä, oli syvällisyyttä ja lämpöä, jota harvoin tavataan vaaleissa sinisilmissä. Hitaasti, vaan varmasti, teeskentelemättömällä, luonnollisella suloudella, jota on jokaisessa nuoressa ja terveessä ruumiissa, teki hän askareitansa, puhalteli hiillosta, pani laulaa hyräillen enemmän puita uuniin ja läksi jälleen ulos.
Lamppu valasi kirkkaasti suuren tuvan mustuneita seiniä, pitkiä penkkejä ja valkoista pöytää. Orsilla riippui pitkissä vartaissa reikäleipiä, niiden päällä oli tarvepuita kuivamassa sekä pari nurin käännettyä, äskettäin nyljettyä vasikannahkaa, joiden hännät heiluivat ilman vedossa; muutamia paria suksia sekä oljista, helmistä ja kirjavista tilkuista tehty leikkikalu, kruunu nimeltään, jollainen usein jouluna ripustetaan kattoon koristukseksi. Lyhyesti sanoen: talon varasto kaikkea, joka lähinnä tarvitsi emännän katsomista ja tuvan lämpöä, oli kasattu ylös orsille. Nurkassa, mustuneessa hirressä riippui myöskin uusi petroleumilamppu.
Vanha Matti katsoi itsekseen ihmetellen valon lähdettä. Hän mietiskeli mielessään suurta mullistusta, jonka sellainen pieni kalu kuin lamppu oli saanut aikaan. Matti oli vanha, kokenut mies, joka oli nähnyt paljon maailmassa. Hän oli kuten enimmät paremmista talollisistamme monipuolinen ja tietorikas mies. Hän tiesi, mihin kaski oli kaadettava, hän tiesi, milloin se oli poltettava, kynnettävä, kylvettävä ja korjattava. Eikä hän sitä ainoastaan tiennyt, vaan hän osasi tehdäkin sen omin käsin. Hän tiesi, missä maassa ruis, vehnä, tattari, herneet paraiten menestyivät ja mitä ne tarvitsivat viihtyäkseen. Hän osasi nikkaroida pyttyjä, tynnyrejä, korvoja, rekiä ja keveitä kärryjä. Jos siksi tuli, osasi hän kengittää hevosenkin yhtä hyvin, kuin hoitaa veneensä, kutoa nuottaa, verkkoja, rysiä ja laittaa katiskoita, mertoja. Hän oli suuri metsämies, joka syksyin keväin tappoi teyrejä, metsoja ja sorsia joukottain. Hän tunsi kukat, sienet, puut ja tiesi mihin niitä voitiin käyttää. Hänen ryppyiset, muhkuraiset, ruskettuneet kätensä osasivat tehdä melkein mitä hyvänsä, ja sittekin hän kuusikymmen-vuotisen, toimeliaan elämään jälkeen oli vain loinen. Hän oli kuullut kerrottavan suuresta maasta kaukana lännessä päin, jossa osattiin pitää paremmassa arvossa, mitä hyvä, terve järki ja vahvat kädet voivat saada aikaan. Mutta hän sekä oli liian vanha että siksi kirjan taitamaton ottamaan sanomalehdistä ja kirjoista tarkkaa selkoa siitä asiasta, joten niin kauas lähtö oli jäänyt tekemättä. Niinpä hän nyt oli loisena, Leena Pullisen kaikki kaikissa ja neuvonantaja, isä Tobiaan kuljeksiessa matkoillansa.
Mutta Matti Viskari osasi paljon enemmänkin, kuin tässä on lueteltu, enemmän kuin hänen kaltaisensa yleensä. Häntä ei suotta sanottu tietäjäksi. Hän paranteli hevosia ja ihmisiä voiteilla, ja kuin ne eivät auttaneet, runoilla ja loitsuilla, joita hän oli oppinut äidiltään, koko kihlakunnassa laajalti kuuluisalta runojen laulajalta.
Mitä hän uskoi? Kuten enimmät talonpojat, jotka eivät ole minkään erityisen ajatussuunnan vallassa jonkin lahkon tai eläväuskoisen valtion papin johdolla, oli hän sallimuksen palvelija. "Se on sallittu" oli hänen suuri uskon- ja vapahduskaavansa. Se antoi hänelle horjumattoman tyyneyden kaikissa elämän vaiheissa.
Siinä hän nyt istui ja pöllytteli keveitä, sinisiä savupilviä ja katseli niiden harmahtavien utujen lävitse, ihmetellen ja iloiten lampun valon kirkkautta. Hän muisti, mitenkä hän poikana ison uunitulen valossa lohkoi ja kiskoi pihkaisia männyn pölkäreitä, joita kesällä huolellisesti valikoitiin välttämättömäksi talvivaloksi: päreiksi. Miten päre savusi ja leimusi, sammui ja jälleen sytytettiin, miten hiilet putosivat sihisten ja savuten alas vesiastiaan. Kolmekymmentä, viisikymmentä kertaa illassa täytyi sytyttää päre valasemaan äidin kehruuta ja isän veistelyä. Sitte muisteli hän ratisevia talikynttilöitä, hyvin harvinaisia vieraita; ne ratisivat suolaisesta talista ja levittivät talin haikua joka kerran, kuin niitä niistettiin. Kuin päivä sammui lumipilviin jo kello kahden aikaan, ei ollut iltapuhteeksi muuta kuin vähä kylän juoruja ja välttämättömimpiä käsitöitä. Hänellä sitä paitsi oli äidin suuri varasto loitsurunoja, jotka hän oppi jo lapsena ja sitte unta, tuota pitkää talvityötä, jonka valon puute oli tehnyt välttämättömäksi. Mutta nyt! Ja Matti ajatteli sitä nousevaa nuorisoa, joka nyt sai lukea ja opiskella iltapuhteina. "Hoh hoo", huokasi hän, "kuudenkymmenen vuoden perästä kyllä Tervolan kylä, on taas toisen näköinen."
Nyt Matti heräsi unelmistaan. Sisään astui nuori Tobias ja hänen ainainen kumppaninsa ja vihamiehensä, oikeammin kilpakosijansa Matti Reijonen. Missä vain Anni oli ulkotöissä, siellä myöskin nämä molemmat nuorukaiset olivat lähellä häntä ja toinen toistansa, kateellisesti pitäen toisiaan silmällä. Kilpaveikkojen jäljestä tuli muutamia muitakin sekä nuorempia että vanhempia tyttöjä ja poikia aattoa viettämään. Annikin tuli nyt tupaan, seisattui lieden luo ja ryhtyi illallisen puuhiin. Muut istuivat ääneti penkeillä, ainoastaan hiljaista puhetta kuului silloin tällöin suuressa tuvassa, sillä tupakammarissa kuului Leena Pullinen veisaavan virttä, eikä nuoriso, varsinkaan nuori Tobias ollut ihan varma, eikö ilta ilon ja huvin sijasta ehkä päättyisi jollakin peljätyllä postillalla. Mutta nyt Anton, joka äskettäin oli suorittanut asevelvollisuus-palveluksensa loppuun, astui tupaan, nauraen, nosti kaksi sormea ohaukselle tervehdykseksi ja lausui kovasti: "Jumala varjelkoon." Hänet otettiin ilolla vastaan ja nyt piti hänen kyllä jo kymmenennen kerran tehdä selko kasarmielämästä, päälliköistä, herroista, Viipurin loistosta ja komeudesta sekä palvelustytöistä. Hänen havaintojensa tulos oli, että kyllähän muuten kasarmielämää sietäisi, mutta se siisteys se on ihan tappaa ihmiset. Juuri kuin oltiin paraassa puheen vauhdissa, tuli Leena virsikirjoineen, tervehti ääneti ja vakavasti, astui Annin luo ja sanoi puoliääneen: "keitä nuorille kahvia — paljo sikuria", lisäsi hän kuiskaamalla.
"Vai niin, saadaanko kahvia; no, kuulehan vain!" virkkoi Tobias, ollen kiihkeä torjumaan ehkä uhkaavaa virsien lukemista, sillä äiti Leenalla oli kuten sanottu virsikirja kädessä; "rupeemmeko arvuuttelemaan? Onko ketään, joka tahtoo lähteä Hymylään?"
"Sinä, Anton, rupeet arvaamaan, taikka Anni, tahdotko?" virkkoi hän hidastellen.
"Niin, ruvetkaamme arvuuttamaan, mutta ei Annia arvaamaan, hän arvaa kaikki, ei siitä tule mitään Hymylään menoa."
"Viskari ukko, teidän pitää kysyä", vaadittiin nyt. "Niin, ukon pitää kysyä. Sinä Tobias, kun olet isäntä, arvaa sinä ensin."
"Olkoon menneeksi, minä arvaan", sanoi Tobias, "mutta vasta kolmannelta, kuin en arvaa, lähden minä Hymylään."
Kaikki kokoutuivat hyvin innoissaan ukon ympäri. Hän istui kumarassa, vasen kyynyspää polvella, poltellen ja syljeksien ahkerasti.
Ukko mietti hetkisen ja lausui sitte arvoituksen.
"Herrain herkku, pappein paras ruoka, ei vadilla kanneta eikä pöydälle panna."
Kaikki näyttivät miettivän, kunnes joku tytöistä hihitti: "minä tiedän; minä myös", sanoi kohta toinen nauraen.
"Minä myös", sanoi nuori Tobias tyynesti, "se on rintamaito."
"Oikein, pikku Toppi, et sinä olekaan niin tyhmä, kuin näytät. No mutta mikäs tämä on:
"Tulinen mies, tamminen turkki, toran tuottaa tupaan, tappelon talon pihalle."
"Se on viina, viinalekkeri", sanoi Tobias. "Niin, viina se on; kelvottoman taitava panemaan arvoituksia tuo Matti."
"No mutta", jatkoi Matti, lyöden kovasti polveensa, "mikäs tämä on:
"Nauraa, nauraa, pitkin seinää ojennaksen."
Nyt loppui Tobiaan viisaus.
"Kas niin, joko alkaa Topin silmät Hymylään päin pyöriä. Saadaanpahan vielä nähdä. Mitähän Matti nyt keksii koetellakseen sinun järkeäsi."
Niin pantiin arvoitus toisensa perästä, ja tuota pikaa olikin Tobiaalla jo kolme arvoitusta arvaamatta. "Hymylään, hyys, hyys Hymylään!" huusi nyt iloinen nuorisojoukko.
Nauraen ja hälisten vietiin Tobias tuvan nurkkaan ja puettiin siellä niin hullunkurisesti kuin mahdollista. Hatuksi pantin kiulu alas suin, esiliina sidottiin selkään nutuksi, virsut pistettiin käsiin kintaiksi, tukaksi ja parraksi soviteltiin tappuroita kuontalosta. Sill'aikaa kuin Matti ja Anni täten koristelivat Tobiasta, peräytyivät kaikki muut toiseen nurkkaan, joka muka oli Hymylä. Sotilas Anton lausui nyt seuraavat säkeet, jotka muuten aina vaihtelevat puvun mukaan, joka Hymylään menijällä on yllä:
Käykää, lapset, katsomaan,
Mitä Halli haukkuu
Luppakorva lupsottaa.
Sitä Halli haukkuu,
Luppakorva lupsottaa:
Tuolta tulee Tolvasen repukka;
Kiulu on hattuna,
Virsut kintaina,
Kapusta korjana,
Hiiri hevosena,
Koiranhäntä ruoskana,
Kissa kyytijänä,
Pysy ei tiellä, soilla rehmää,
Mudassa on yltä päältä.
Pian, pian ovi kiinni
Ennen kuin hän tänne ehtii!
Anton oli panevinaan oven salpaan. Nyt Tobias tuli naurettavassa puvussaan, tömisti lattiaa ja huusi kovasti: avatkaa, hölmöläiset, matkamies on tulossa. Kuin hän sitte kertoi matkansa vaikeuksia ja mitä hänellä oli asiaa, avasivat hymyläiset viimein oven.
"Vai niin, sinä tahdot vastausta kolmeen arvoitukseen; no, ovatko ne sitte niin vaikeat, annas kuulla. Vaan tiedä, että täällä Hymylässä ollaan viisaita, ei maksa vaivaa tulla täältä joutavia kyselemään, muuten ajetaan kerrassaan ulos häpeämään."
"Niin", sanoi Tobias, "mikä se on, joka: nauraa, nauraa, pitkin seinää ojennaksen?"
"No mutta, hyvä matkamies", vastaavat hymyläiset yhteen suuhun. "Sehän on ihan yksinkertaisin asia maailmassa; se on seinänrako. Etkö näe, miten se nauraa?"
"Kyllähän tuon näen", sanoi Tobias nauraen. "Entä ne toiset arvoitukset?" Ja Tobias luetteli ne.
Nyt hymyläiset ihmeestä löivät kätensä yhteen ja päivittelivät niin suurta tietämättömyyttä. He ääneensä julistivat, että Tobias oli tyhmin ihminen maan päällä, kun ei osannut vastata niin yksinkertaisiin arvoituksiin. Hän on ihan paranematon, sanottiin, ja ulos hänet pitää ajaa. Ja Tobias ajettiin aika vauhtia ulos tuvasta. "Mene kotiisi Tervolaan ja sano, että heidän ei pidä liiaksi vaivata sinun järkeäsi, se on pääsi päällä ja irtaallaan siinäkin."
Nyt kuuluu leikkiin, että kuin vieras on ajettu tuvasta, hänen pitää palata tavallisessa puvussaan, tuoda terveisiä Hymylästä ja kertoa, mitä kaikkea hän on kokenut matkallaan. Kostaakseen hymyläisille pitää hänen hullunkurisesti kuvata niiden henkilöiden luonteita, vikoja ja omituisuuksia, jotka äsken hymyläisinä pilkkasivat häntä.
Kun nuori Tobias oli sukkelasanainen ja säälimätön poika, selväjärkinen ja sukkelaälyinen, odottivat kaikki suurta huvia hänen kertomuksestaan. Mutta Tobias ei pitänytkään kiirettä takaisin. "Juoksepas katsomaan, missä nuori isäntä viipyy", sanoi joku tytöistä; "ja Viskari ukko, missä hän sitte on?" Anni riensi etsimään heitä. Hän tiesi serkkunsa mielenlaadun ja luuli hänen pahastuneen pilan teosta ja poistuneen koko leikistä. Sen tähden hän tahtoi houkutella häntä jälleen sisään. Turha vaiva, porstua oli tyhjä, pieni tupa samoin, ja Anni palasi suureen, lämpöiseen tupaan sumupilvessä, joka hänen edeltään ja jäljestään vyöryi sisään. Kädet käärittyinä pummuliseen esiliinaan sanoi hän väristen:
"Siellä yhä pakastuu ulkona. Merkillistä kuitenkin, ei siellä näkynyt mitään Tobiasta. Mutta minusta ikään kuin kuuluu kulkusien helinää, ne on meidän kulkuset." Ja hän juoksi ikkunan luo, huokui siihen, kunnes sai pienen reiän jäähän lasiin asti ja katsoi siitä ulos pitkin lumista lakeutta, näkemättä kuitenkaan mitään. "Ei siellä ketään näy", sanoi hän; "no, tulkaa nyt kahville, lapset; pahin sille, joka jää ilman."
"Olkoon hän missä hyvänsä", sanoi Matti Reijonen iloissaan, että oli päässyt kilpaveljestään ainakin vähäksi aikaa. "Kylläpähän pian palaa, kuin kylmä aikaa puristella. Kas niin, kuka nyt rupee arvaamaan? Sinä Anton. Kuka arvuuttaa? Sinä Anni." Ja kohta oli taas leikki meneillään. Naurua ja iloa keskeyttivät ainoastaan silloin tällöin korkeimmat sävelet Leena Pullisen veisatessa virsiä viereisessä huoneessa. Mutta Tobias oli poissa eikä ollenkaan palannut.
* * * * *
Kuin Tobias ajettiin aika vauhtia ulos tuvasta pimeään porstuaan, hän oli vähällä juosta suoraa päätä vanhan Matin syliin.
"No, no, ei kiireellä kauas juosta", mutisi vanhus, "tule nyt tänne pieneen tupaan, minulla on tärkeätä sanottavaa sinulle."
"Eihän tuolla niin kiire liene", sanoi Tobias iloisena leikistä, "minun pitää palata sisään, kuin vain saan nämä koristukset pois yltäni." Ja hän aluksi viskasi virsut käsistään nurkkaan. "Tulehan sisään, niin saat kuulla, miten minä löylytän Matti Reijosta. Saat kuulla, että hän kyllä saa omansa takaisin; minä nyt tunnen olevani oikein sillä päällä, tule pois tupaan." Ja innoissaan tempasi hän poikki esiliinan nauhan.
"Ei, pikku Toppi, kullakin asialla on oma aikansa; nyt on leikki lopussa ja tosi alkaa."
"Olethan sinä juhlallinen kuin pappi pyhäaamuna", sanoi Tobias, vähän oudostuen Matin vakavaa ääntä. "Mitä se nyt sitte on?"
Matti ja Tobias astuivat kyynärän korkuisen kynnyksen ylitse pieneen tupaan. Siellä oli pimeä kuin säkissä, paitsi juuri uunin edessä, josta hiilistä levisi milloin enempi, milloin vähempi veripunaista valoa lähimmille esineille, ja tuvan perällä ikkunan edessä, josta sinertävää hämärää, kylmää kuin jää, vähän tuli muuten pimeään huoneesen.
"No, kuulehan nyt. Provasti Brandt huomenna ei hyväksy sinua ripille.
Sinä et pääse ollenkaan tänä vuonna."
"Mitä sinä lörpöttelet!" sanoi Tobias äkäisesti.
"Minä lörpöttelen, mitä tiedän. Lukkari kävi täällä tänään." Ja Matti kertoi nyt nuorukaiselle kaikki, mitä lukkari oli sanonut.
Tobias suuttui niin, että kalpeni; hän tahtoi puhua mutta kieli ei totellut. Niinpä hän purskahti kovasti itkemään. Nyyhkytysten välillä mutisi hän:
"Ja Matti ja Anni. Ja Matti pääsee myöskin ja … ja provasti, se vanha…"
"Ei sinun vielä pidä uskoa, että kaikki on ihan hukassa. Lukkari neuvoi kuten sanottu sinua puhuttelemaan provastia ja kappalaista", rauhoitteli Matti.
"Provastia en koskaan. Minä lähden kappalaisen luo, sen minä teen. Minä ajan heti Helmin luo."
"Ihan niin, kärsi pahaa, toivo parempaa. Minä jo valjastin valmiiksi hevosen. Kello on nyt seitsemän paikoilla. Aja sinä heti apupapin luo, hän kyllä tekee, mitä voi. Hevonen odottaa. Riennä vain pois, ennenkuin toiset tulevat sinua etsimään."
Tobias puki tuota pikaa päällysvaatteet yllensä, juoksi ulos, hyppäsi rekeen, läjäytti hepoa ja katosi.
Kuin Matti ehti porstuaan, oli hän jo poissa.
Ja Matti meni talliin illastamaan hevosia.
Suuressa tuvassa kesti leikkiä vielä kotvasen. Mutta kuin ei Mattia eikä Tobiasta näkynyt, vaan Leenan veisuuta yhä kuului viereisestä huoneesta, alkoivat nuoret toinen toisensa perästä erota pois leikistä. Matti Reijonen oli saanut käsiinsä harmonikan, tuon julman soittimen, joka karkoittaa viulun niin, kuin viulu on karkoittanut kanteleen kaikista näistä seuduista, ja päästeli oven suussa palkeestansa suloisimpia pianissimo-ääniä, mutta ilman menestystä. Anni ei kuullut koko soittoa. Hän ja pari muuta tyttöä olivat pitkässä puheessa pukeutumisesta huomenna kirkkoon; he väittelivät kiivaasti, mikä sopisi pukuun, mikä ei. Viimein hävisi Matti Reijonen oven suusta ja heti läksivät muutkin. Anni väänsi lamppua alemmaksi ja sammutti sen, joten tupa tuli pimeäksi, paitsi minkä kuun valo ja uunin punottava hiillos sitä valasivat. Hän alkoi riisuutua, kampasi tukkansa ja ihmetteli itsekseen koko ajan, missähän Matti ja Tobias olivat. Laitettuaan vuoteensa sänkyyn, joka seisoi korkeilla jaloilla tuvan nurkassa, pistäytyi hän ryijyn alle. Nyt tuli Mattikin alusvaatteisillaan pienestä tuvasta ja kiipesi uunille.
"Missä ihmeellä Tobias on?" sanoi Anni. "Minä en ole nähnyt häntä siitä asti, kuin hänet ajettiin ulos Hymylästä."
Matti oli jo nukkunut eikä kuullut enää sanaakaan.
Silloin aukesi kammarin ovi ja Leena astui tupaan, yllä topattu hame ja paita.
"Oletteko sammuttaneet tulen ja panneet pellin kiinni?"
"Oh en", sanoi Anni, hyppäsi ylös kuin orava, kaatoi kauhallisen vettä hiilille, livahti takaisin sänkyynsä ja nukkui ajatellessaan, missä ihmeellä se Tobias niin kauan viipyi.
* * * * *
Nuori Tobias oli synkissä mietteissä lähtenyt ajamaan pastori Helmin luo. Hänellä oli aina lapsuudesta asti ollut kauas pyrkivä mielikuvitus. Onnet ja onnettomuudet, ilot ja vastoinkäymiset suurenteli hän mielikuvituksessaan semmoisiksi, että niillä ei ollut vastaavaisuutta todellisuudessa. Sen tähden hän aina ajelehti luonnottomuuksien välillä, ilo oli hänellä ylellinen ja alakuloisuus, milloin se hänet tapasi, teki hänet tosiaan surkuteltavaksi ihmiseksi. Nyt tämä oli arveluttava tapaus; olihan hänelle suuri vastoinkäyminen, jos häntä ei päästetty keväällä ripille. Anni oli häntä vanhempi ja olipa jo montakin häntä tähystelemässä; ehtoollispakko rasitti Tobiasta kuin lyijykuorma. Ja sitä raskaammalta se vielä tuntui, kuin hänen täytyi omassatunnossaan myöntää, että hän, kuten pastori Helm oli selittänyt, ei ollut käyttänyt hyväkseen rippikouluansa. Hän tunsi mielessään milloin katkeraa omantunnon vaivaa, milloin uhkaa ja suuttumusta. Nyt hänelle johtui mieleen kaikki lapsuutensa aikaiset kärsimiset. Hän muisti, miten häntä kuuden, seitsemän vuoden ikäisenä äitinsä pitkät aamu- ja iltarukoukset, virren veisuut ja saarnat olivat kiduttaneet. Vilkkaalle pojalle oli vaivaksi, sietämättömäksi rangaistukseksi tuo istuminen kuulemassa raskautetun ja etsivän sydämmen kysymyksiä ja huudahduksia, jotka eivät tavanneet mitään kaikua hänen sielunsa pohjalla. Ja tätä uskoa, josta kaikki ne kirjat puhuivat, hän ei ollenkaan tarvinnut, sillä ken elää vain hetkeksensä, kuten suvenkorento, hän ei tarvitse mitään uskoa, ja juuri sellaista elämää lapsi elää. Sydämmensä syvyydessä tunsi hän inhoa ja vihaa tuota sanaa kohtaan, joka oli orjuuttanut hänen lapsuutensa ja joka nyt painajaisena rasitti hänen nuoruuttansa. Siten hän saapui apulaisen pappilaan. Tobias sitoi hevosensa kiinni vajaan ja astui levottomana, ahdistuksissaan kyökkiin. Hän seisoi hyvän aikaa, kenenkään juuri huomaamatta ja itse esittämättä asiaansa. Sisäpiika, hienopukuinen ja viehkeilevä helsinkiläisneiti, joka huonosti osasi suomea, kysyi viimein äreästi, mitä hän tahtoi.
"Puhutella pastoria."
"Pastori ei ole kotona, hän on matkustanut pois."
"Milloin hän palaa?"
"Milloinko hän palaa?" Ja piika nauroi mahtavasti. "Hänkö palaa. Niin hullu hän toki ei liene koskaan. Hän läksi Helsinkiin ja siellä hän pysyy, toivon minä, ainakin niin kauan, kuin minä palvelen tätä herrasväkeä."
Siitä odottamattomasta vastauksesta Tobias tosiaankin ällistyi.
"Katsohan tuota talonpoikaa", sanoi tyttö hihittäen, "ihanhan hän töllistelee kuin hassu."
Tobias oli jo väsyksissä levottomuudesta, jota oli kärsinyt. Saamansa vastaus ja pilkka lisäksi lopetti kerrassaan hänen rohkeutensa ja kärsivällisyytensä. Häpeissään, neuvottomana, suruissaan ja katkeralla mielellä pujahti hän ulos ovesta, heittäytyi tenhottomasti rekeen ja läksi ajamaan hurjaa vauhtia kappalaistalosta kotia kohti. Päästyään ensimmäiseen tiehaaraan pysäytti hän; tienviitta osoitti toisella haarallaan Tervolan kylään ja toisella suureen pappilaan. Hetkisen hän oli epätietoinen, vaan mitenkä olikaan, niin hän käänsi hevosen pappilan tielle. Hänen alakuloisuutensa oli alkanut paisua salaiseksi, kuohuvaksi vihaksi. Maksoi mitä hyvänsä, hänen piti puhutella itse Brandtiakin. Hän rohkasihe, läjäytti hevosta ja kohta hän oli pappilan rappujen edessä. Kuin hän tarttui oveen, putosi hänen rohkeutensa alas saappaanvarteen. Hän rohkasihe kuitenkin uudestaan ja seisoi heti kyökissä. Kuin Tobias astui sisään, nousi kirkkoherran emännöitsijä kehräämästä, varjosti kädellään ja katsoi terävillä, kylmillä silmillään tulijaa.
"Mitä on asiana?"
"Minä tahtoisin päästä kirkkoherran puheille!"
"Ei hän ota ketään vastaan näin myöhään, senhän tiedätte vanhastaankin.
Jos olette hakemassa sairaan luo, niin menkään pyytämään kappalaista."
"Hän on matkustanut pois", sanoi Tobias, katsoen neuvottomasti alas.
"Minun täytyy saada puhutella kirkkoherraa."
Emännöitsijä nousi levottomasti ylös. Hän kyllä tiesi kappalaisen pois matkustaneen; mutta nyt päästää ketään kirkkoherran luo, siitä ei voinut olla puhettakaan. Toiselta puolen loukata noin vain Pullista, kylän mahtavinta miestä, saattoi ehkä tuottaa arveluttavia ikävyyksiä. No, voi hän nyt ehkä tämän kerran; vaan ei, ja kiivaasti sanoi hän:
"Ei, kirkkoherran puheille ei kukaan pääse tänä iltana; menkää vain takaisin samaa tietänne ja jättäkää meidät rauhaan."
Samassa aukesi sisemmän huoneen ovi ja vanha Brandt katsoi, silmät veristyneinä ja harhailevina, kyökkiin ja kysyi sammaltaen:
"Mitä täällä pauhataan näin juhlan aattoiltana?"
Kuin hänen vavahtelevat silmänsä viimein huomasivat Tobiaan, näkyi niissä vilahdukselta tahdon ponnistusta ja ryhdin tavoittelemista. Hän ojensihe suoremmaksi ja sanoi tylysti:
"Mitä sinä tahdot?"
"Puhua kirkkoherralle huomeisesta ripille menosta."
"Turha vaiva sinulle; tule tänne tulevana vuonna, niin saatamme puhella siitä asiasta."
Viha, joka Tobiaassa jo oli lauhtunut, heräsi tästä pilkallisesta puheesta jälleen. Vanha kunnioitus oli kuitenkin syvällä ja se pidätti jonkun verran kiihkoa ja kiivautta; jurosti vastasi hän, että hän ei aikonut palata vuoden päästä, että hän osasi osattavansa yhtä hyvin kuin muut; jos tahdottiin käyttää oikeutta, niin piti hänet hyväksyä, jos ei, niin hän kyllä tiesi, mihin kääntyi, päästäkseen kaikista selkkauksista.
"No, mihin sitte?" kysyi Brandt mahtavasti.
"Menen vaikka Venäjän papin luo!"
Siitä röyhkeästä vastauksesta oli kirkkoherra ihan selvitä konjakin sumuistansa, niin hän suuttui. Sillä totta puhuaksemme, hän, provasti Brandt, rehtori, joka oli kukistanut lukemattomia poikia, seisoi voimattomana tämän "joko tahi" edessä. Raivoissaan valitsi hän ainoan keinon, kuin hänellä nyt oli jäljellä. Hän ajoi Tobiaan ulos aika vauhtia.