V.

Oli enempi elämää ja hälinää kuin tavallisesti Viipurin suurella kadulla. Vilkas ihmisjoukko aaltoili matalain yksin- ja kaksinkertaisten kartanoiden välitse, pyrkien ylös jyrkkää "suurta katua" ja sitte alas Saunalahden esikaupunkiin, jossa oli päivän suuri tapaus, kaikkein hevosmiesten ikävöity vuosijuhla, kilpa-ajo tapahtuva. Tällä kertaa oli viimeinkin taivas ollut armollinen urheilijoille, sitä ennen tuon tuostakin kukistettuaan heidän toiveensa. Ilma oli kylmä ja taivas kirkas. Ainoastaan muutamia pieniä, höyhenen kaltaisia pilven repaleita uiskenteli ilmassa. Heikko vaikka näpistelevä pohjainen tuulenhenki pudotteli tummista havupuista muutamia välkkyviä lumiuntuvia, jotka hiljaa liitelivät ilmameressä ja puuteroitsivat montakin jäistä partaa ja punakkaa nenää ja poskea.

Tuossa tuli reki, edessä kaksi suurta mustaa oritta, ajaen katua ylös. Se oli hevosystäväin seuran puheenjohtaja, joka, säännöllinen kuten aina, määrähetkelleen läksi radalle, ja ihmiset ihastellen katselivat hänen orlovilaisiansa, jotka innosta pärskyen pitkillä tanssiaskelilla lennättivät herraansa ylös jyrkästä mäestä, roiskuttaen möhjäistä lunta molemmilla jalkakaduilla kävelijäin päälle. Sitte tuli sihteeri, papereja kädessä, hätiköiden ihan viime silmänräpäyksessä, ja kiirehti ajuria, joka oli päivän kunniaksi ottanut yllensä uuden poimuisen kauhtanan. Väkijoukko kiiruhti askeliansa, ehtiäkseen ajoissa perille, mutta sai vielä kerran mieluisen aiheen pysähtyä töllistelemään, sillä Cloubergin kirjakaupan kulmasta kääntyi juuri Tobias Pullinen suurelle kadulle kuuluisalla juoksijallansa Jalolla. Orit ylvästihe, heilautti pari kertaa päätänsä ylös alas, hirnahti ja läksi huimaavaa vauhtia ylös mäestä ja alas toiselle puolen, yli pitkän sillan ja ulos jäälle.

Siellä alhaalla jäällä oli jo koko toimikunta ynnä palkintotuomarit, kruunun asiamies ja eläinlääkäri, kaikki koossa yksinkertaisella lavalla. Se oli tehty höyläämättömistä laudoista radan toiselle sivulle. Ympäröitynä matalaisilla käsipuilla ja koristettuna joka kulmasta lipuilla sekä muutamilla havuköynnöksillä näytti se varsin sievältä, vaikka sen lautalattia narisi ja paukkui asianomaisten gummi- ja huopasaappaisten, tömisteleväin jalkojen alla. Lähelle lavaa oli laitettu lautakoju piittinän, teen, lämmitetyn viinin ja muiden lämmittäväin juomain anniskelua varten. Ympärillä joka taholla lainehti elävä joukko hevoshuijareja, ajureja, parisniekkoja, asianharrastajia, sanomalehtien uutisurkkijoita ja varsinkin paljo poikia, jotka eivät suinkaan olleet vähimmin innokkaat tässä urheilujuhlassa. Kielten seoitus oli suurenmoinen. Venättä, saksaa, suomea, ruotsia ja mustalaista kuului sekaisin, kaikkia väärin, mutta kuitenkin ymmärrettiin toinen toistansa niin käsittämättömän hyvin. Juoksijain entisiä urhotöitä seliteltiin, niiden nykyisistä toiveista väiteltiin kiihkeästi, kirouksia eri kielillä, hirnumisia ja tuhannen laista hälinää levisi ilmaan, niin että olisi voitu luulla yht'äkkiä joutuneensa ihan toisten ihmisten joukkoon kuin tyynimielisten, hiljaisten suomalaisten, mutta nythän oltiinkin Viipurissa ja se on sentään vielä tänäkin päivänä ihan toista kuin muussa Suomessa.

Yksin hevosetkin olivat vilkkaammat kuin tavallisesti, pärskyivät, kuopivat lunta, huiskuttivat päätään ylös alas ja näyttivät melkein tietävän, että tänään oli hankittava kunniaa ja mainetta itselleen ja markkoja isännilleen.

"Tuossa tulee Jalo, Pullisen Jalo, ja se on hyvässä kunnossa; saas nähdä, eikö Jalo pääse tänään ensimmäiseksi; nyt on kylmä ilma ja silloin se on vaarallisempi kuin muuten", kuului sanoja ihmisjoukosta, kuin Pullinen tyynesti ja varmasti ajoi lavan luo saamaan numerolippuansa. Yleisö tunkeutui ihmetellen kauniin hevon ympärille, muutamat tuntijat lausuivat mielipiteensä sen ansioista ja tohtori, n.s. "hevosfennomaani", innokas kuten aina, selitti, että juuri siltä pitää suomalaisen hevosen näyttääkin. Siinä on sekä jaloutta että voimaa, kylliksi kokoa ja kaunis muoto. Kun sellaisia siitoseläimiä on omassa maassa, niin on ihan väärin turmella rotua seoituksilla j.n.e. Johtokunnan vanhin jäsen, ratsumestari, ilmoitti kuitenkin, että Jalo suorassa polvessa johtui Haapaniemen rodusta "ja siinähän oli myöskin seassa jaloa verta". Tohtori väitti vastaan ja luetteli Jalon isät ja isoisät, äidit ja isoäidit, mutta ratsumestari ei antanut perää, vaan väitteli kiihkeästi, ja niin molemmat herrat peräytyivät jälleen ylös parvekkeelle, jossa, vilkkaista viuhtomisista päättäen, kiistaa jatkettiin yhtä suurella innolla.

Ivan Ivanovitsh Bitshok, vanha Putshka, kuten suomalaiset häntä nimittivät, pietarilainen hevosten ostaja ja parisniekka, pitkä, punertava parta ja punaiset sorvan silmät, tuli Pullisen luo ja tervehti vanhaa kauppaystäväänsä. Ainoastaan parta ja silmäin punainen väri olivat perintönä venäläiseltä isältä. Korkeat sasupäät, kuoppaposket, vinosilmät ja nelikulmaiset kädet, joiden lyhyet sormet näyttivät kuin poikki leikatuilta, oli hän perinyt tatarilaiselta äidiltään. Molemmat yhteensä olivat hänelle antaneet viekkautta sen verran, että hän kykeni kenen rinnalle hyvänsä, jos oli tehtävä jokin kuje hevoskaupassa. Bitshokia seurasi hänen ainainen lisäkkeensä tatarilainen Kuffein Holam, hänen seurakumppaninsa, apulaisensa, käskyläisensä ja kauppakumppaninsa.

"No, veliseni", sanoi Bitshok, "kuinka sinä voit ja hevosesi sitte? Myö pois se nyt, veliseni! Minä maksan hyvästi, tarvitsen sitä pariksi toiselle shvetkalle,[1] joka on kotona Pietarissa. Viis' sataa ruplaa, ota pois rahat, kuin kerran tarjotaan. Harjakaiset minä annan, olutta ja viinaa niin paljon, kuin sydämmesi haluaa." Ja Ivan Ivanovitsh veti esiin paksun, rasvaisen lompakkonsa, vielä enemmän kiusatakseen taivaankaaren värisillä sataruplaisilla ystävää Tobiasta.

"Älä lörpöttele turhia", vastasi Tobias tyynesti, veti kintaan pois oikeasta käpälästään ja pudisti säveästi venäläisen ojennettua kättä, yhä ahkeraan maiskuttaen ja imien sikariansa. Hän ei muuten ollut tottunut sellaisiin kapineihin, vaan poltteli mieluimmin piippunysällään Venäjän lehtiä, mutta nyt hän oli päivän kunniaksi tuhlannut viisi penniä Villmannin prima-sikariin, ja se ei ollut, varsinkaan vast'alkajalle, helppo pitää tulessa.

Hevosystäväin seuran puheenjohtaja ja neuvosmies Holm tulivat nyt katselemaan Jaloa ja tervehtimään sen isäntää. Tobias ojensi känsäisen käpälänsä kreiville, joka ylhäisesti pudisti sitä, samalla lausuen pari huomiota Jalon kunnollisuudesta ja hyvin luultavista toiveista kilpailussa.

Pullinen oli kreivin ja neuvosmiehen ruotsalaisesta keskustelusta kuullut sanan tai pikemmin nimen, joka ihan sähkötti hänet. Neuvosmies oli maininnut Vilpasta ja kreivikin oli toistanut sen nimen. Tobias tunsi ilmasta, että Jaloa punnittiin Vilpasta vastaan; sillä jos oli yhtään, joka voi kiistellä voitosta Jalon kanssa, niin oli se juuri Vilpas. Aina varsasta asti oli Tobias tuntenut ja pitänyt arvossa naapurinsa Vainikan paljon lupaavaa nuorta oritta, ja monta ja kiivasta väittelyä olivat nämä molemmat naapurit ja vihamiehet kiistelleet lemmikkiensä ansioista. Jalolla oli tosin puolellaan suurempi kokemus, saavutettu monivuotisessa ajossa, mutta Vilppaalla oli sen sijaan pontevuutta, niin että se kykeni panemaan parastansa ihan viime henkäykseen asti. Niin kauan, kuin Vainikka itse ajoi Vilpasta, ei ollut mitään vaaraa, koska Vainikka aina kadotti malttinsa ja ajoi hevosensa neliseen, joka turmeli kaikki tyyni. Mutta tällä kertaa oli hän jättänyt ohjat Tyllylän Kustaalle, joka oli kaikkein paraimpia hevostuntijoita ja taitavimpia ajajia tuossa suurista hevoshuijareista ja taitavista ajajista niin rikkaassa Mäntyharjussa, ja se asia se saattoi Tobiasta vähän arvelemaan.

"Varo Vilpasta", oli kreivi sanonut mennessään takaisin lavalle, ja vaikka Tobias näytti levolliselta kuten tavallisesti, oli hänellä kuitenkin vastenmielistä epävarmuuden tunnetta. Hän pureksi sikariansa, katseli sitä pari kertaa, sylkäsi pontevasti ja jätti Jalon ohjat erään vieressä seisojan käteen, samalla kääntyen Bitshokin puoleen, joka yhä vielä seisoi katselemassa oritta.

"Tule, Ivan, mennään katsomaan Vilpasta", sanoi hän iskien silmää venäläiselle. Ivan iski silmää vastaan ja niin he menivät vähän matkaa lavan ohitse siihen paikkaan, jossa ihaileva ihmisjoukko oli Vilppaan ympärillä piirinä, vielä tiheämpänä kuin Jalon ympärillä jos mahdollista.

Vilpas näytti olevan kaikkein paraimmalla pyhätuulellaan. Se päristeli, kuopi kiihkeästi kavioillaan ja hieroi silloin tällöin päätänsä Tyllylän Kustaan turkin hihaan. Kustaa seisoi levollisena, ohjakset huolettomasti kädessä, taputti välistä Vilpasta kaulalle ja piti koko ajan piippunykäänsä uskollisesti suupielessä.

Nyt tunkeutuivat Tobias ja venäläinen esiin ihmisjoukon lävitse. Venäläinen antoi heti kättä Tyllylän Kustaalle, jota hän nyt jo oli monta vuotta tavannut jok'ainoilla markkinoilla, missä vain itse oli ollut, ja alkoi vilkkaasti puhella, johon ajaja kuitenkin aina vastasi jotenkin yksikantaan. Hänen huomionsa oli näet kiintynyt Pulliseen, joka tarkkaan tutki Vilpasta, silloin tällöin vilaisten sen ajajaan.

"Tules tänne, Tobias", sanoi Bitshok. "Ottakaamme yhdessä ryyppy ennen, kuin lähdette ajamaan. Se on Tervolan isäntä", esitti hän sitte. "Hyvää päivää", sanoi Kustaa, veti kintaan pois ja ojensi kankeasti kättänsä Tobiaalle, joka myöskin kohteliaisuudesta paljasti kätensä revonnahka-rukkasesta ja sitte veltoin sormin tarttui tarjottuun käteen. "Hyvää päivää", vastasi Tobias, syljettyään pois pari tupakan sirpaletta, jotka olivat eronneet suuhun tuosta kiusallisesta ja kulumattomasta sikarista. "Me kaksi tänään joutunemme kilpailemaan", sanoi hän vähän ajan päästä.

"Niin taidamme joutua", sanoi Tyllylän Kustaa, oltuaan niin kauan vaiti, kuin hänen arvonsa vaati, "ehkä otamme ensin vähän väkevää; ei se haittaa pakkasessa." Ja hän pisti kätensä turkin alle ja veti sieltä esiin vihreän pullon. Hän pyöristi suunsa O:ksi, kaatoi kulauksen O:hon ja kuivasi sitte kätensä selkämällä harjaksista suutansa, maiskautti kieltään kerran ja antoi sitte pullon Tobiaalle. Hän, käyttäen hyväkseen hetkeä, jolloin tuo vastustaja purasi punasipulia palaksi ryypyn päälle, niuhasteli ryypätessään. Viimeksi joutui pullo Ivanille, jolla ei ollut mitään syytä paheksia viinaa; hän pitikin pulloa suullansa niin kauan kuin mahdollista.

"No, veliseni", sanoi Ivan, "mitä luulet Vilppaasta, juokseeko se hyvin?"

"Sepähän kohta saadaan nähdä", vastasi Tyllylän Kustaa. "Enhän minä liene suotta tullut Viipuriin asti ajamaan sitä."

"Kyllä se lempo juoksee", sanoi Tobias Pullinen, "ja kyllä minä saanen tänään vihellellä ensimmäistä palkintoa, mutta eipä maksa vaivaa olla levoton ennen aikojaan. Tule nyt ottamaan lasi lämmintä punssia tai rommia, Tervolan isäntä se tarjoaa nyt tämän kerran."

Vilppaan ohjakset jätettiin moneen kertaan varoitellen toiselle miehelle, ja hevosmiehet menivät vajaan, jossa juomatavaroita anniskeltiin. Kolme lasia täytettiin höyryävällä lämpöisellä punssilla ja tyhjennettiin heti.

Lämmintä se oli ja hyvää myöskin, mutta hyi, niin lemmon imelää! sanoi savolainen, ja toiset yhtyivät lausuntoon.

Ivan toimitti tuota pikaa esiin kolme uutta lasia, jotka kaadettiin täyteen konjakkia.

Tyllylän Kustaa arveli siitä tulevan jo melkein liian paljo näin aamupäivällä, mutta Tobias kannatti Ivanin ajatusta, että raukka se oli, joka ei sietänyt kolmea lasia. Sitenpä katosi laseista konjakkikin, jonka jälkeen vielä tuli rommia ja viinaa ja viimein virvoitukseksi vähä olutta. Silloinpa jo soi kellokin lavalla merkiksi, että kilpailu oli alkava; jokainen riensi paikallensa.

Ensimmäinen pari, kuin läksi kilpailemaan, ei saanut aikaan mitään innostusta. Ne olivat kaksi jotenkin hyvää ja jotenkin yhtä nopeaa tammaa. Sitte tulivat Poku ja Valtti. Yleisö polki yhä kovemmin jalkojaan pysyäkseen lämpöisenä ja palkintotuomarit seurasivat esimerkkiä, jota paitsi he kaksitellen vielä kävivät pienessä lautakojussakin, jossa kaikki kädet olivat ahkerassa anniskelutyössä ja lämmitetyllä viinillä oli hyvä menekki. Yht'äkkiä tuli vaja tyhjäksi. "Jalo ja Vilpas!" huudeltiin kaikkialla. "Nyt sitä koetellaan." Kaikki tunkeutuivat aitausta vasten, niin että poliisin täytyi tulla pitämään tietä auki lähtöpaikoissa. Tuossa ne jo tulivat. Ensin Vilpas jäntevillä tanssiaskelilla, harmaan täplikäs karva loistavana auringon paisteessa. Vilkas, kirkas katse, kauniisti kaareva kaula, kuivat, kaunisasentoiset jalat, kaikki osoitti pontevuutta ja kestävyyttä. Ihmetteleviä huudahduksia kuului joka taholta Tyllylän Kustaan ajaessa radan toiselle puolelle melkoista punakampana kasvoiltaan, kuin pakkasesta yksinään olisi voinut tulla.

Sitte Tobias ajoi määräpaikkaan Jalollansa, jonka leveä rinta, kookas runko, vahvat jalat ja sysimusta, välkkyvä karva tekivät erittäin edullisen vaikutuksen katsojiin. Jalo seisoi tyynenä, katsellen ympärilleen, nähtävästi tajuten, mitä oli tuleva. Ainoastaan, maltiton kuolaimien pureksiminen ilmasi, että hänkin halusi lähteä, ja kuin ensimmäinen soitto kuului lavalta, hörkisti se korviaan, nähtävästi valmiina heti paikalla panemaan parastansa.

Toinen soitto. Heti sitte kolmas, ja samassa oltiin jo menossa. Jalo lensi ensi askeleesta asti kaunista juoksua ja uskomatonta vauhtia. Vilpas sitä vastoin koetti syöksyä tielle jo toisen soiton perästä, nousi ajajan pidättäessä pystyyn ja menetti siten jo lähtöpaikassa pari sekuntia. Toivon pettymyksen murinaa kuului yleisön joukosta eikä ensimmäinen puoli virstaa myöskään korottanut Vilppaan toiveita, sillä Tyllylän Kustaa, käsittäen, että kaikki nyt riippui siitä, jos sai oriin jälleen rauhoitetuksi, pidätti sitä ja lisäsi vain vähitellen vauhtia. Jalo enemmän lensi kuin juoksi. Ilman yhtään harha-askelta, ilman yhtään yritystä nelistämään kului ensimmäinen virsta 1 minuutissa 52 sekunnissa. Kaikuva hurraa palkitsi Pullista, joka vain kouristi lujemmin ohjaksia mennä suhahtaessaan lavan ohitse. Vilpas tarvitsi tasan kaksi minuuttia ensimmäiselle virstalleen, mutta sen vauhti nähtävästi kiihtyi, eikä tyyni mäntyharjulainen sen takana vähääkään hätiköinyt, vaikka vastustaja olikin niin paljon voitolla.

Toinenkin virsta sujui paremmin Jalolta, vaikka erotus nyt oli melkoista pienempi. Tobias oli jo päästänyt muutamia varoitushuutoja, joihin Jalo oli vastannut hännän heilautuksella ja joka kerran vähän enentänyt vauhtia, mutta eipä sen juoksussa enää ollut ihan yhtä suurta jäntevyyttä, niin että Tobias tuon tuostakin vilkasi radan toiselle puolelle, jossa hänen vastustajansa lensi yhä parempaa vauhtia, mitä pitemmälle ehdittiin.

Katsojain kiihko oli nähtävästi ylimmillään. Päät kurkottuivat eteen päin, vetoja lyötiin, kehoitushuutoja kuului, kuin hevoset vuorotellen syöksyivät lavan ohitse, ja mitä enempi kului kolmatta virstaa, sitä vilkkaammiksi tulivat viittaukset, sitä kovemmaksi hälinä.

Vilpas oli nähtävästi korvannut koko sen ajan, jonka oli jäänyt jäljelle ensimmäisellä virstalla, eikä vielä näkynyt mitään vähenemistä sen vauhdissa. Tyllylän Kustaa istui vielä yhtä tyynenä, vaikka, melkoista punakampana, mutta ei uskaltanut kiirehtiä hevostansa, vaikka hänellä olikin siihen hyvä halu. Tobias Pullisella sitä vastoin sekä oli halua että uskallusta sitä tyydyttääkin. Hän nyki ohjaksilla, ärjyi kovasti ja piti siten Jaloansa sellaisessa vauhdissa, että, kuin ainoastaan viimeinen puoli virstaa oli jäljellä, Vilpas vielä oli pari hevosen pituutta jäljempänä. Kukapa tietää, miten tämä kilpailu olisi päättynytkään, jos hänen vastustajansa olisi ottanut hiukan vähemmän juoksevaa painolastia. Kuten nyt oli, alkoivat juomatavarat vaikuttaa Tyllylän Kustaasen. Hän ärjäsi kerran Vilppaalle, ja hepo syöksyi muutamia sekunteja melkoista tulisemmalla vauhdilla eteen päin. Ajaja näki jo voiton häilyvän lähellä, kiirehti vielä orittansa ja — se oli liiaksi. Se hypähti neliseen, ja paha nelistäminen se olikin, sekunti toisensa perästä kului hukkaan, niin että sen loistava vauhti viimeisten parin sadan sylen matkalla ei enää voinut tehdä mitään muutosta. Jalo pääsi matkan päähän ensimmäisenä juuri kaksi sekuntia ennen kilpaveikkoansa, ja katsojat tervehtivät sitä pauhuisella riemulla.

Mutta Tobias Pullinen pyyhki hikeä otsastaan ja päätti tavalla tai toisella saada haltuunsa Vilppaan, sillä hän käsitti, että korkeintaan yhdessä vuodessa oli Vainikan orit ehdottomasti kehittyvä etevämmäksi Jaloa.

Mielten kiihko laimeni nyt nähtävästi, varsinkin kuin pohjatuuli alkoi yhä pahemmin näpistellä ja pudistaa lumihiutuvia pilvettyneeltä taivaalta. Palkintotuomarit ottivat vähä väliä lämmikettä ylhäällä lavallansa ja kääriytyivät väristen yhä paremmin kukin varainsa mukaan supi-, saukon-, näädän- tai bisami-turkkeihin. Osa ajajista sitä paitsi luopui ihan viime hetkenä, niin että kilpa-ajot loppuivat paljon lyhemmässä ajassa, kuin alussa oli luultu.

Pullinen ja Ivan Ivanovitsh palasivat yhdessä kaupunkiin ja tekivät sotajuonen. Ivan oli saava Jalon 650 ruplasta, jos hän niin huokeasta kuin mahdollista, enintään 300 ruplasta osti ja Pulliselle luovutti Vilppaan. Molempain kauppaystäväin tuli myöhemmin iltasella saapua Imatran ravintolaan; nyt oli Tobias kutsuttu johtokunnan päivällisille seurahuoneelle.

Pullisen kunnianhimoa ja turhamaisuutta tyydytti tuo, että sai vertaisena istua herrain pöydässä, mutta mikään huvi se tosiaan ei ollut. Syömään veitsellä ja kahvelilla, jopa kahvelilla yksinäänkin ruokaa, jota olisi paras ollut syödä lusikalla, siihen hän kyllä olisi sentään taipunut, mutta häntä kainostutti, että ei ollut muiden vertainen siinä vaikeassa taidossa. Istua vakavan penkin sijasta horjuvalla Wienin-tuolilla, joka uhkasi joka hetki pudottaa lattiaan, syödä kuusi seitsemän ruokalajia, jotka eivät oikeastaan maistuneet ollenkaan ruualta ja juoda monta lajia joutavaa viiniä, heikompaa kuin kalja, toista toisensa perästä ja lyhyessä ajassa, eikä, kuten talonpojilla on pidoissaan tapana, aina parin tunnin päästä kutakin, se tosiaan ei ollut hauskaa. Sitä paitsi häntä vaivasi tuo enemmän tai vähemmän teeskennelty veljellinen ja vertainen puhetapa, jota herrasmiehet seurustellessaan alempisäätyisten henkilöiden kanssa tavallisesti käyttävät. Tobiaalla oli tarkka silmä huomaamaan; hän näki kaikki ja oli itsekseen äkeissään tuosta pintapuolisesta veljellisyydestä. Viimein vielä yksi asia teki seurustelun herrasmiesten kanssa hänelle vaikeaksi ja vastenmieliseksi. Hän oli omissa asioissaan, maa- ja hevoskaupassa sekä maanviljelyksessä, taitava mies. Niistä asioista hän puhui hyvästi ja perinpohjaisesti; mutta hän ei osannut herrain tavalla ilman mitään vaikeuksia vaihtaa lakkaamatta puheen ainetta, keskustella jostakin asiasta, heti seuraavana silmänräpäyksenä laskea leikkiä toisesta, muutella puhetavan luonnetta eikä äkisti löytää vastausta tai sen tapaista mitä kirjavimpiin kysymyksiin. Hänen järkensä oli kyllä valpas ja terävä, mutta tottumusta sitä käyttämään hänellä ei ollut. Siitä hänelle tuli tunne, että häntä ehkä katsottiin tyhmäksi, tietämättömäksi ja taitamattomaksi. Kuitenkin oli, kuten sanottu, hänen turhamaisuutensa tyydytetty, mutta kuin hänen maljansa oli juotu, puhevalta julistettu vapaaksi ja eräs johtokunnan jäsen neljännen ruoka- ja viinilajin jälkeen fanfarin sijasta hirnui ja muka leikillisillä sanoilla esitti naisten maljan, katosi Tobias täältä Imatran ravintolaan.

Tobias astui ravintolan petollisia puurappusia ylös toiseen kertaan ja saapui pieneen, ahtaasen huoneesen, joka oli sekä anniskeluhuoneena että etehisenä. Hän tervehti isäntää kättä pudistellen, sillä hän oli täällä kuin kotonaan, ja kysyi Bitshokia; hevoskauppias ei ollut vielä tullut. Ravintosali oli jotenkin pitkä, mutta matala nurkkahuone. Kilpa-ajon johdosta oli sinne kokoutunut koko joukko miehiä, jotka haamujen tavalla liikkuivat huonosta tupakasta ja vielä huonommasta väkiviinasta löyhkävässä ilmassa. Tobias astua heilutteli sisään ja tarkasteli häliseviä vieraita. Etimpänä ikkunan vieressä tapasi hän miehensä, Karl Napoleon Jurvelinin, joka poltellen ja tuolilla kiikkuen istui väkevän rommitotin ääressä. Pöydän laitaa vasten makasi toinen mies. Tobias ei kuitenkaan voinut makaajasta nähdä muuta kuin vanukkeisen, pellavatukkaisen pään, joka lepäsi kymmenen kirjoitusmusteisen sormen päällä. Makaajankin edessä oli pöydällä suuri lasi höyryävää rommitotia.

"No viimeinkin saa nähdä Tervolan isäntää, palkinnon saajaa, voittajaa Tobias Pullista", sanoi Karl Napoleon Jurvelin mielistellen ja silmillään tirkistellen. "Juommekos yhdessä jonkun lasin — kuules, kyyppäri, tuo lasi — suuri — jotakin väkevää — rommitotia, eikö niin — entä tupakkaa — onko Pullisella tupakkaa; ehkä sikareja. Kuten näette, poltan minä piippua." Ja Jurvelin pisti piippuun, maistoi lasistansa, imeskeli puolipitkää luu- ja sahviaani-vartista piippuansa ja tirkisteli kumppaniaan viekastelevasti ja ystävällisesti.

"Kiitoksia kysymästä, kyllä toti ja tupakka tarpeen ovat, mutta, herra tuomari, mitenkähän meidän juttumme luistavat?" sanoi Tobias, käyden pöydän viereen hajasäärin tuolille istumaan, kädet selkänojan varaan. "Se juttu kalavedestä meidän provastimme, sen kirotun Brandtin kanssa tulee nyt takaisin kihlakunnan-oikeuteen. Sitä toista juttua rajasta olemme jatkaneet senaattiin, vaikka te niin varmaan luulitte sen päättyvän meidän eduksemme hovioikeudessa."

Tämä niin sanottu tuomari, entinen keräjäkirjuri, sittemmin lääninkanslisti ja nimismies, erotettu kaikenlaisten kujeiden tähden, ja nyt viinaviskaali, punastui vähän; hän huomasi Tobiaan kuulustelleen asioitansa muilta "tuomareilta", ehkäpä oikealtakin tuomarilta, ja hän alkoi pehmoisella ja mielistelevällä, mutta sentään arvokkaalla puhetulvalla torjua vaaraa ihan alussa. Taputtaen Tobiasta leveälle polvelle ja voimakkaille olkapäille sanoi hän:

"Voi, hyvä isäntä, nyt te olette ihan eksyksissä, joku lienee teitä petellyt. No, juokaahan, juokaa pohjaan asti, ketä te nyt olette tavanneet?"

"Syöteriä itseään."

"Häntäkö!" sanoi Jurvelin tirkistellen ja nauraen lyhyesti ja mahtavasti, "no, se juuri onkin oikea mies tähän asiaan, hän kyllä maalaa asiat teille niin mustiksi kuin mahdollista, hänhän se on koko ajan neuvonut hyvää ystäväänsä, papin asiamiestä, mikä sen nimi nyt onkaan, sen pienen tuomarin, jolla on kultasankaiset silmälasit? No, samapa se nyt on. Ne kaksi oikein sopivat yhteen."

Tobiasta ei ollut niin helppo pettää. Jos pellavapää ei olisi alkanut liikkua eikä johtaa puhetta toisaalle, niin olisi Karl Napoleon Jurvelin luultavasti jo nyt saanut tehdä loppusuorituksen. Pellavapää oli tällä välin herännyt, horjuen noussut kapeiden, sisään painuneiden olkapäiden varaan, ja katseli kalpeilla, uneliailla silmillä, joita osaksi vielä peittivät raskaat, punaiset silmäluomet, joka olikin ainoa puna hänen olutkeiton karvaisissa kasvoissaan.

Jurvelin, käyttäen tilaisuutta hyväkseen, esitti ystävänsä, sanomalehden toimittajan, maisteri Valkosen. "Te puhuitte Brandtista, kuulin minä", sanoi Valkonen, nyykäyttäen päätään ja kursailematta. "Katsokaas, tämän paikan tukisti hän minulta paljaaksi — katsokaa." Ja Valkonen käänsi syrjään pellavapivoansa ja näytti ohaukseltaan kymmenpennisen suuruista paljasta paikkaa. "Rahjus, sanoi hän vain ja niin jauhoi juuri tuosta ja otti koko tukun hiuksia ja siitä asti ne on poissa. Se oli perhanan väkevä mies. Minä en osannut kristinuskoani, en tiennyt, miten pitkä ja leveä Noakin arkki oli."

"Niin, se Brandt", pisti väliin Jurvelin ja alkoi tehdä hänen ansioluetteloansa.

"Emmeköhän kirjoita häntä mustaan kirjaan", sanoi uutisten urkkija, entinen ylioppilas, sillä siksi tosiaankin supistui sanomalehden toimittaja ja maisteri. Hän otti käsille pienen muistikirjan ja kirjoitti talteen minkä mitäkin, käytettäväksi joskus Tervolan kirjeesen.

"No, mihinkä te isäntä nyt aiotte kilpa-ajoihin, Hämeenlinnaan, arvaan minä", sanoi Jurvelin.

"Eipäs", vastasi Tobias, jolle rommi, kuumuus ja jutut jo alkoivat nousta päähän. "Minä lähden kotiin, pistäytymään postillani luona — niin totisesti, kotiin minä lähden — piru on siellä merrassa. Minä sain kirjeen eukoltani, oikean epistolan. Brandt ei ole päästänyt poikaani ripille tänä vuonna. Poika on raivoissaan ja tahtoo lähteä kotoa rajan toiselle puolen, ja katsokaa, mitä hän kirjoittaa." Ja Tobias löi likaisen, monin tavoin taitellun kirjeen pöytään. "Hän menee venäjän uskoon, äitinsä uskoon."

"Kas sitä pahusta. Luopua isäinsä uskosta. No, te kaiketi pidätte hänet kurissa, toivon minä. Kyllä minä pudistelen hänestä ne ajatukset — kyllä minä hänet opetan. Jospa hän vielä — Ja se Brandt sitte, se se vasta on Herran palvelija, se on kaikki hänen syynsä."

Päästäkseen onnettomain juttujen selityksistä kiihotteli Jurvelin Pullista Brandtilla ja rommitotilla, ja ennen kuin Tobias nousi pois pöydästä, oli viinaviskaalilla kädessään ylimääräisenä hyvikkeenä viisikolmatta markkaa.

Pullinen oli hyvin varovainen juomingeissa, vaan tällä kertaa hän Jurvelinin yllytyksestä oli ottanut lasin liiaksi. Vaan kuin viimein Bitshokin sorvansilmät loistivat tupakan savun lävitse salin toisesta päästä ja venäläinen alkoi puhella hevoskaupoista, selvisi Tobias kerrassaan, ja kuin nämä hevosmiehet viimein erosivat, oli Tobias tehnyt hyvän kaupan. Jalo oli myöty, mutta tulevaisuudesta kajasteli uusia voittoja, sillä Vilpas oli hänen.

* * * * *

Seuraavana päivänä sanoi Tobias jäähyväset Bitshokille, Tyllylän Kustaalle, Karl Napoleon Jurvelinille ja varsinkin Jalolle, sovitteli Leenalle ostamansa kahvit reenpohjaan, valjasti Vilppaan ja läksi viimeinkin ajamaan kotia kohti. Oli jo pimeä, kuin hän ajoi omaan pihaansa. Ei ketään ollut ottamassa isäntää vastaan, ei koiraa eikä renkiä. Hän sen tähden itse riisui Vilppaan, vei sen talliin ja meni tupaan. Sekin oli pimeä, ainoastaan hiillos liedessä levitti epävarmaa valoa suureen tupaan.

"Mitähän täällä lienee tapahtunut, koska koko talo on kuin kuollut", mutisi Pullinen itsekseen, sytytti piippunsa ja lämmitteli käsiään.

Viimein tuli vanha Viskari. "No, kas isäntä, no sepä nyt, emme me vielä tänään odottaneet teitä."

"Sen kyllä näen. Mitä tämä on, missä on Leena ja missä kaikki ihmiset?
Tässä minä olen jo odotellut hyvän hetken."

"Reijosessa, naapurissamme on koko kylä koolla, naiset ja lapset. Vanha
Reijonen ja hänen vaimonsa ovat kuolemaisillaan."

"Kuolemaisillaan, mitä sinä sanot, mitä on tapahtunut?"

"He ovat rokossa."

"No, eivätkö he ole rokotetut."

"Mitä rokotetut!" ja vanhus nauroi ylenkatseellisesti; "tietysti ne on rokotetut, mutta mitä se auttaa, kun sallimus kerran on määrännyt, että heidän pitää kuolla rokkoon, ja sen tähden he kuolevat rokkoon, ei siinä auta mikään rokotus eikä tohtoritkaan."

Nyt kuului kovaa töminää ja puhetta porstuasta, tupaan astui Leena ja muu kotiväki.

Lamppu sytytettiin, tervehdittiin toisiansa, Tobias kertoi kilpa-ajon päätöksen, Leena ja nuori Tobias hyvin harmissaan kertoivat, mitenkä provasti, haettuna vanhan Reijosen kuolinvuoteelle, juuri äsken oli ankarimmasti ajanut pois kaikki, jotka olivat kokoutuneet ripitystä ja ehtoollisen jakoa katsomaan, ja sen tähden vain, että muka tauti oli tarttuvainen. Mitä kullakin oli lähinnä mieltä painamassa, ei ollenkaan puhuttu. Vasta sitte, kuin illallinen oli syöty ja isäntäväki joutui omaan huoneesensa, puheltiin siitä asiasta. Ja Leena se saattoi tahtonsa hyväksytyksi. Nuori Matti Reijonen oli ehkä jo huomenna saava haltuunsa isänsä tilan ja epäilemättä hankkiva vaimon niin pian kuin mahdollista, ja Anni olisi juuri sopiva vaimo hänelle. Se olisi kaikissa tapauksissa paras myöskin Tobiaalle, joka näytti mieltyneen tyttöön; hän toki voi saada ihan toisenlaisen morsiamen, tuoda kotiin kylän rikkaimman perinnöttären, tytön, joka oli yhtä rikas kuin kelvollinenkin, ja Leena kyllä tiesi, että tytön puolelta ei ollut mitään estettä. Tobias nyt kävellä turjotti uhkamielisenä, nolona ja alakuloisena kodissa, hänen pitäisi päästä jonnekin muuanne unhottamaan rippikoulussa tapahtunutta häpeää ja… Leena oli suunninnut kaikki selväksi, niin että vanhan Tobiaan väitteet, joita ei ollutkaan monta eikä nekään pitäviä, raukesivat kerrassaan, ja niin päätettiin, että pojan piti jo huomenna lähteä joksikin ajaksi palvelukseen etäisen sukulaisen ja vanhan tutun luo, joka oli kestkievarina jossakin Pietarin puolisessa rajapitäjässä, sitäkin mieluisemmin sinne, koska Tervolan kyläläisten oli käytävä kyydissä juuri siellä.

Seuraavana päivänä lähetettiin Tobias ulos maailmaan sanallakaan mainitsematta tuon pikaisen matkan syytä, jonka sentään tiesivät kaikki, joihin se lähimmin koski. Kuin hän sanoi jäähyväset äidilleen, Annille, vanhalle Viskarille ja jo istui reessä, sanoi hänen isänsä kovaan: "hoida hevosta, sanon minä sinulle, ja pidä hyvä käytös," ja lisäsi sitte hiljempaan: "jos menet Venäjän papin luo, niin piru sinut perii." Katkeralla mielellä läksi Tobias ajamaan ja viimeksi näki Annin itkuiset kasvot. Hän oli liian nuori, tunteakseen tässä elämänsä käänteessä kyllästystä, hän toivoi vielä siksi paljon, että muutos olisi tuntunut edes raskaaltakaan, mutta hän tunsi sydämmensä syvyydessä, että suuri vääryys oli tehty hänelle. Se oli ensimmäinen hallayö, kuin nyt kylmi ja kärvensi hänen sielunsa runsasta orasta.