Hihhuleita: Kuvauksia Itä-Suomesta

by Jacob Ahrenberg

IX.

Kesä kului ja talvi tuli, ja sitte taas kevät ja kesä, mutta yhä vielä Tobias kuljeksi niiden kahden hevosten ostajan kanssa. Milloin hän oli Savossa, milloin Hämeessä, milloin Itä-Karjalassa taikka kaukana Kuopion pohjoispuolella. Ei laiminlyöty yksiäkään markkinoita, joilta oli toivoa saada hevosia, huonompia tai parempia, kohtuullisesta hinnasta. Kuin oli saatu ostetuksi pari kolmekymmentä, käännyttiin etelää kohti Pietariin, ja siellä sitte oli kalleimmasta mahdollisesta hinnasta kaupittava, mitä oli ostettu. Siellä, Pietarin suurella hevostorilla, oli Bitshok ihan kuin kotonaan. Hevoset siistittiin ja harjattiin, kaviot mustattiin, häntä ja harja käherrettiin, ja jos hevosissa oli vähäkään muotoa, niin kyllä Bitshok osasi saada ne kaupaksi sellaisillekin, joilla ei ollut halua ostaakaan. Pienimmät suomalaiset hevoset menivät "puoli ponyn" nimellä etelään päin, muut kaupattiin ratsurykmentteihin ja ajureille. Kuin varasto loppui, riennettiin taas kiireimmiten pohjoista kohti. Niillä matkoilla ja paluumatkoilla näki Tobias kotiaan ja vanhempiaan useinkin, mutta viihtyi joka kerran yhä huonommin kotona. Huono seura, viina, ainaiset kujeet ja pettelemiset olivat turmelleet Tobiasta, hän oli lakkaamatta siveellisesti vaipumassa, jota lankeemistaan vastaan hän silloin tällöin katuen ja surren taisteli muutamia päiviä, sitte jälleen jättäytyen turhan taistelun jälkeen toivottomuuteen. Ja epäilemättä hän, kuten niin moni muukin, jotka tulevat temmatuksi pois oikeasta paikastaan, luonnollisesta vaikutuspiiristään, olisi kokonaan joutunut häviöön tuossa kuljeksijan elämässä, ell'ei eräs tapaus olisi yht'äkkiä temmannut häntä pois noiden kumppanien parista ja tuonut takaisin kotiin.

Oli jo myöhään syksyllä. Kaksi vuotta oli Tobias jo ollut hevoskauppias Ivan Bitshokin palveluksessa. Ivan palasi Kuopion markkinoilta kahden apulaisensa, Tobiaan ja tatarilaisen Kuffein Holamin kanssa. Kuffein Holam oli ennen ollut piiskarina Viipurissa, mutta luopunut siitä ammatista ja lähtenyt hevoskauppiaana kuljeksimaan Ivanin kanssa. Samalla hän omaksi edukseen harjoitti hyvin tuotteliasta sianharjasten ostelua Pietarin tehtaihin. Heitä seurasi ylämaasta Malakias Hanhineva. Hänellä oli Pietariin tukinuitto-asioita, ja hän oli yhtynyt hevoskauppiasten seuraan, koska heillä oli sama tie. Ivan ja nämä kumppanit ajoivat kahdessa reessä, jota paitsi heillä oli viisitoista tai parikymmentä parempaa ja huonompaa hevosta, ostettuja mikä mistäkin Karjalasta. Tämä matkue oli kulkenut Kuopiosta Joensuun ja Sortavalan kautta; nyt kävi matka pitkin Laatokan rantaa milloin "kesä-" milloin "talvitietä" jäätyneiden salmien ja selkien ylitse. Helposti kuohuva Laatokka levisi itään ja etelään päin ylinäkymättömäksi mereksi. Laatokka on meren tytär ja moni kohta sen luonnossa ja eläinkunnassa muistuttaa sen mahtavaa alkuperää. Siinä elää syvällä kuoriaisia, joita muuten on ainoastaan merien eläinkunnassa. Siellä elää monta lajia suurta hopealohta. Hylje leikittelee ja viheltelee kuten meressä, ja kuin myrsky levittää siipensä, pauhaavat Laatokan aallot kuten merenkin. Matkamiehemme näkivät sieltä täältä etäältä aukeaa merta ja kuulivat, kuinka laineet pauhasivat ja jymisivät. Ne eivät tahtoneet millään tavalla taipua talven vallan alammaisuuteen. Ne söivät jään laitaa, repivät ja katkoivat kovaa peitettä, joka joka yö valloitti muutamia neliövirstoja niiden vapaiden veitikkain alueesta. Mutta aaltojen vastustus muuttui yhä laimeammaksi; raskaina kuin sula lyijy nostivat ne myrskyssä väsyneitä harjojansa ilman kuohua, ilman vilkkautta ja elämää, ja kuitenkin se oli samaa vettä, kuin kesällä nousi ja kuohui vähimmästäkin tuulen puhalluksesta ja loisti ja välkkyi taivaan siniseltä ja vihreältä. Nyt aallot ainoastaan lyhyeen jyskyttivät jäätynyttä pintaa.

Hevoskauppiaamme olivat jo ehtineet Käkisalmen eteläpuolelle. Täytyi kiiruhtaa, ehtiäkseen Slyyssinään hevosmarkkinoille ja sieltä vielä Pietariin ennen talven varsinaista tuloa. Vielä oli yksi suuri selkä ajan voittamiseksi kuljettava, ja sitte aikoivat he pitkin yksitoikkoista hietaseljännettä, joka ainoastaan noin 60 jalkaa korkealla meren pinnasta lukien on Laatokan länsirantana, ajaa pitkin päivämatkoin Slyyssinään ja sieltä Nevan suuhun, suureen maailmankaupunkiin. Viimeisessä talossa rannalla, josta tie kääntyi Laatokalle, varoittivat ihmiset lähtemästä jäälle. Jää on kyllä vahva, sanoivat he, mutta tie ei vielä ole viitottu: ja muutenkin, Laatokkaan ei ole luottamista niin kauan, kuin alli oleskelee jään reunalla.

"Joutavia", vastasi Tobias, "tämän kolme neljännestuntia jää kyllä kestää; lumi valkasee; taivas on kirkas, ja vähintään puoli tuntia on vielä hämärää." Ja miehet hevosineen läksivät matkaan. Vaan tuskin ehtivät he muutamien pyssyn kantamien päähän, kuin tuuli kääntyi eteläiseksi. Tuntui kosteita puhalluksia, jotka koskivat vielä kylmemmästi kuin pohjatuuli ja ajoivat edellään sakeata lumi- ja utupeittoa. "Kääntykäämme pois", sanoi tatarilainen. Bitshok makasi ja kuorsasi reen pohjalla. Hanhineva oli jäänyt toisessa reessä jäljelle muutamain hevosien kanssa. Tobias, nuori ja uskalias, arveli, että eihän siinä ollut mitään hätää, kyllähän hevoset pysyivät tiellä. Ajettiin sumussa ja lumirännässä vaiti edelleen hyvä hetki; jokainen koetti suojella itseään kylmänkostealta pakkaselta niin hyvin, kuin taisi. Tobias piti tarkasti silmällä tietä, joka rupesi yhä huonommin näkymään hämärässä. Yht'äkkiä hirnahti eräs hevonen, joka oli juoksemassa jäljestä. Se oli lyhyt, kimakka hirnahdus. Bitshok heräsi heti.

"Mitä nyt, pelkääkö hevoset?"

Ihan oikein, kaikki hevoset, paitsi ne, jotka olivat valjaissa, hörkistivät korviaan, tuhahtelivat, vavahtelivat ja näyttivät levottomilta. Nyt jo valjashevosetkin huomasivat, että kaikki ei ollut oikein. Ne hiljensivät vauhtiaan ja nuuskivat ilmaa. Bitshok istahti reen laidalle. "Seisauta vähän", sanoi hän Tobiaalle. Kaikki kuuntelivat. "Susia siellä vain on", virkkoi tatarilainen ylenkatseellisesti. "Anna ruoskaa", sanoi Bitshok ja heittäytyi taas rekensä pohjalle. Tobias teki, kuten isäntä käski, mutta äkisti hevoset vavahtivat, syöksähtivät syrjään ja läksivät hurjasti laukkaamaan. Hanhineva seurasi vastahakoisesti jäljestä. Harmaassa pimeässä näki Tobias joukon pörhöisiä susia, jotka välistä näkyivät, välistä peittyivät sumuun, mutta tietä ei Tobias enää nähnyt. Hevosten levottomuus yhä kiihtyi. Miehet koettivat niitä rauhoittaa ja vähitellen se onnistuikin. Bitshok nousi äkeissään, piiska kädessä, valmiina kurittamaan, jos tarve tuli. Heti jäälle päästyään huomasi hän, että oltiin poissa tien jäljeltä. Raivostuen alkoi hän haukkua Tobiasta ja toivottaa perkeleitä ja pahoja henkiä viemään häntä nahkoineen päivineen. Epäilemättä olisi hän jo käyttänyt ruoskaakin, jos Hanhineva juuri silloin, kuin Bitshok nosti sen, ei olisi temmannut sitä häneltä, tyynesti ja kylmäkiskoisesti sanoen: "Hiljaa, Ivan Ivanovitsh, te olette vielä Suomessa; laki ei ole leikin tekoa. Nyt on etsittävä tietä, taikka ollaan hengen vaarassa." Ivan kutistui kokoon kuin märkä rukkanen. Henki vaarassa! Ja venäläisen helposti liikkuva luonne heti kääntyi päinvastaiselle taholle. "No, Tobias, en minä tarkoittanut niin pahaa, älä tuosta nyt suutu." Tatarilainen tuli myöskin luo ja kaikki neljä miestä nyt neuvottelivat, mitä oli tehtävä. Tobias Pullinen ja Hanhineva tahtoivat antaa hevosten kulkea omin neuvoin ja itse valita tiensä, sillä hevoset useimmiten heti menevät suorinta tietä maalle. Tatarilainen kyllä yleensä arveli samaa, mutta pelkäsi hevosten nyt susista säikäyksissään ei antavan itseään luonnollisen vaistonsa ohjata eikä pyrkivän maalle päin, vaan ensin susia pakoon. Bitshok puolestaan oli huomannut, että suomalaisilla ylämaan hevosilla ei ollut ollenkaan tuota aistia kulkea pimeässä ja lumipyryssä aukeilla tasangoilla maata tai kotia kohti. Vaan koska tuliasetten puutteessa susilta ei uskallettu yksitellen lähteä eri tahoilta etsimään tietä eikä myöskään jättää niin monta peljästynyttä ja levotonta hevosta yhden miehen hoitoon siksi aikaa, kuin toiset kiertelisivät tien haussa, niin ei ollut muuta keinoa kuin luottaa hevosten vaistoon. Tatarilainen, joka oli aroilla ollut samanlaisessa seikkailussa, vastusti hyvin kiihkeästi. Hänen mielestään oli parasta koota hevoset piiriin, tehdä valli niukasta lumesta, jota siellä täällä vähän oli jään koloissa, ja aamuun asti olla siinä, jossa oltiin. Bitshokilla oli vilu, Tobias oli kärsimätön, Hanhineva ei luullut maan olevan varsin kaukana, ja enemmistö siis voitti. Käytiin istumaan rekiin. "Jumalan nimeen", sanoi venäläinen. Hevoset läksivät ja tuulen vauhdilla lennettiin kohti tuntematonta pimeää. Kohta matkustajamme ilokseen huomasivat susien ulvonnan kuuluvan yhä heikommin. Kuin hevoset sitä paitsi olivat rauhoittuneet ja juoksivat ripeästi eteen päin ilman mitään levottomuutta, hengittivät miehet jo helpommin; ainoastaan tatarilainen ei luottanut tähän koetukseen, hän mutisi tuon tuostakin: "Allah, akbar." Huolettomasti ajettiin vielä muutamia minuutteja. Mutta yht'äkkiä sanoi Hanhineva kuiskaten, melkein kuin tukehtuvalla äänellä: "seisata, Tobias, seisata Herran tähden."

Sydän vavahti matkamiehillä.

"No, mitä nyt sitte?" sanoi Tobias äreästi.

"Kuuntele, kuuntele tarkkaan! Mitä kuulet?" sanoi Hanhineva vakavasti.

"En minä kuule mitään."

"Minä kuulen koiran haukuntaa etäältä, hyvin etäältä", sanoi tatarilainen. "Ei, se on linnun ääntä, merilinnun; allit huutelevat jään reunalla, me olemme ajaneet ulos Laatokalle kohti aukeata merta." Nyt kuului ihan selvästi allien soinnukas, tarmokas ääni.

Bitshok heittäytyi alas ja kuunteli, korva jäätä vasten. "Ganginjeva on oikeassa, minä kuulen selvään, miten jää narisee ja aallot jyskyttävät; meidän olisi pitänyt noudattaa tatarilaisen neuvoa. Jumala meitä armahtakoon!" Samassa halkesi jäähän vana paukahtaen kuin pyssy ja selvään kuului, miten se halkeama kiristen ja paukahdellen eteni kuin nuoli maata kohti.

"Sinne päin, sinne päin!" sanoi Hanhineva, "siellä on maa. Vapahtajamme
Jesuksen Kristuksen nimessä kääntykäämme nyt heti!"

Käännyttiin, mutta turhaan; tietä ei enää löytynyt. Lumipyry kiihtyi, jääpuikot tulivat teräviksi ja koviksi, myrsky ulvoi, jää paukkoi ja pakkanen, hirvittävä pakkanen laskeutui Pohjolasta kaikkine kipuinensa matkustajain päälle, joilla ei edes ollut kylliksi vaatteitakaan, niitä kestääksensä, kaikkein vähimmin tatarilaisella, jonka pitkä viitta oli ohuesta kankaasta, ja Hanhinevalla, joka aikoi ostaa vaatteita Pietarista. Vilusta väristen riisuttiin hevoset valjaista, käännettiin reet syrjälleen tuulta vasten ja asetuttiin niiden siimekseen, vaikka sekään ei paljon auttanut, kun reet olivat harvat. Myrsky oli vähän ennen temmannut pois kaksi lammasnahkavällyä, jotka olivat suunnattomien yölepakkojen tavalla räpytellen lähteneet lentämään pitkin jäätä. Nyt myrsky poimi rekien raoista pois heinät korsi korrelta. Hevosista ei tarvinnut olla huolissaan; vaikka ihan vapaina, ne eivät edes yrittäneetkään karkaamaan, vaan asettuivat yhteen ryhmään, päät kiinni toisiinsa, siten saaden toinen toisestaan suojaa sekä pakkasta että lumipyryä vastaan; silloin tällöin tunkeutui joku taimmainen sisemmäksi ryhmään. Tatarilaista ja Hanhinevaa paleli hirveästi. Välistä he hypähtivät ylös ja juoksivat tämän tilapäisen leirin ympäri, pysyäkseen lämpöisinä, ja väsyttyään asettuivat taas hyvin kiinni toisiinsa reen suojaan ja käärivät ympärilleen niinimaton, jota myrsky ei ollut heiltä riistänyt. Kohtapa liike ei enää riittänyt pitämään notkeina heidän kangistuvia jäseniään; he väsyivät ennen, kuin ehtivät lämmitä. Tobias ja Ivan koettivat hieromalla pitää heitä hengissä, mutta jäätävän pakkasen tähden ei sekään kauan ollut mahdollinen, kun heidän kätensä kylmettyivät niin, että niitä alkoi kirveliä. Kuin Bitshok tatarilaisen ja Hanhinevan änkyttävästä, tavoittelevasta puheesta huomasi, että he eivät enää kauemmin jaksaneet kärsiä, koetti hän tarjota heille pullosta viinaa, jota hän ja Tobias olivat säästävästi ja varovasti nauttineet. Turha tarjous, sillä Malakias Hanhineva sanoi yksinkertaisesti ja luottavasti: "Minä olen kristitty eli, kuten maailma sanoo, hihhuli; minulla on suuri seurakunta, jonka Herra armossaan on minun opetusteni ja rukousteni kautta auttanut pois viinan kirouksesta; ei kenenkään pidä sanoa, että Malakias Hanhineva on kuolemassa pettänyt, mitä on opettanut elämässä; jos Herra tahtoo ottaa minun henkeni, niin minä olen valmis menemään hänen autuuteensa."

Tatarilainen Kuffein Holam vitkasteli, otti sitte pullon, mutta: "ei", sanoi hän, "kuolema on jo purrut hampaansa kiinni minun sydämmeeni. Kuffein Holam on suuri syntinen, kristittyjen viina on usein saanut minut rikkomaan profeetan käskyjä, mutta jos Monkir ja Nekir, kuoleman ja tuomion enkelit, tulevat tänä yönä, niin heidän ei tarvitse tuntea minun henkeni lähtevän ruumiistani saastaiselta haisevana. Asrael, paratiisin vartia, ei suinkaan kiellä minua pääsemästä sen iloihin. Jumala on suuri ja Muhammed on hänen profeettansa!"

Bitshok teki ristinmerkin. "Herra kaikkiarmias, armon jakaja, armahda meitä!" Ja Tobias, kenenkä puoleen hän olisi kääntynyt näinä tuskan hetkinä, hän, joka oli hyljännyt kaikki, mitä kerran oli elänyt ja liikkunut hänessä. Hän istui synkkänä, uhkamielisenä vaiti ja katsoi kumppaneihinsa. Kuten Belsazar näki "mene tekel'insä" kuninkaallisen asuntonsa seinällä, niin Tobiaskin näki edessään syntisen elämänsä leimuavilla kirjaimilla kirjoitettuna. Hän muisti joka vikansa, joka syntinsä, muisti laiminlyödyn rippikouluaikansa, suloiset liikutukset, joita kerran oli kuohunut hänen mielessään, ja hengellisen uupumuksen ja unen, joka sitte oli vaivuttanut hänen sielunsa niin syvälle, että tuo muhamettilainen oli paljon korkeammalla häntä. Hän muisti Adam Pihlhjertan opetukset, hihhulien rukous- ja veisuukokoukset, ja mitä hänestä nyt oli tullut, hevoshuijari, joka joi köyhäin talonpoikain kanssa, voidakseen sitte pettää heitä kaupoissa.

Tatarilainen laskeutui polvilleen, pani kätensä ryntäilleen ristiin, laski karvalakkinsa viereensä, kumarsi paljasta päätään alas jäähän saakka ja Allahin ja Muhammedin nimet nousivat kangistuneilta huulilta hartaassa rukouksessa talviyön kovassa pakkasessa lumimyrskyn kohisevilla siivillä Jumalan, ainoan ja laupiaan Jumalan taivaasen. Lopetettuaan rukouksensa pani Kuffein lakin päähänsä, ryömi Bitshokin luo, otti häntä kädestä ja sanoi: "kiitos, Ivan, sinä olit hyvä isäntä." Hän laskeutui pitkäkseen jäälle, veti niinimaton yllensä ja nukkui ijankaikkiseen lepoon. Kuollessaan uneksi hän ihanasta keväästä, sinitaivaasta ja miljoonista kukista äärettömillä aroilla bashkiirein maassa, kotimaassansa, ja sitte nousi hänen uupuva sielunsa maan keväimistä taivaan alati kukoistavaan kesään ja Asrael vei hänen vapautuneen henkensä paratiisin iloihin, jossa taivaan sulottaret kuivasivat hänen jäätyneet kyyneleensä ja lämmittivät hänen sielunsa uuteen ijankaikkiseen eloon autuaassa yhteydessä kaikkein oikeauskoisten ja heidän profeettansa kanssa.

Kuin tatarilainen oli lopettanut rukouksensa ja kiittänyt isäntäänsä, kuului heikko, sammuva ääni yön pimeydessä; Hanhineva se kankealla, sopertavalla kielellä veisasi virttä. Silloin tällöin myrskyn kohinan seasta kuulivat Tobias ja Bitshok hihhulin puoleksi puhumalla, puoleksi veisaamalla sanelevan:

Mä että täältä erkanen,
Sen katson voitokseni,
Sill' ilon Jesus ijäisen
Suot luonas sielulleni.

Mä pääsen tyyneen rantahan
Myrskyistä, jotka pauhaa,
Kiusauksista maailman
Saan ijäks kaikeks rauhaa.

Yhä heikommin kuuluivat virren ja rukouksen sanat, kunnes ne kuolivat äänettömäksi, hartaaksi rauhan ikävöitsemiseksi; hihhuli ja sielunpaimen Hanhineva meni Herransa rauhaan ja vähäinen torppa kosken partaalla salolla, johon hihhulilahkoon kuuluvat tukinuittajat usein kokoutuivat ilolla ja riemulla ylistämään Herraa, kajasti vielä kuolemassakin hänen sammuvan silmänsä edessä. Hänestä tuntui, että hän kosken kuohuvilla aalloilla riemuiten uiskenteli huimaavaa vauhtia pois elämän merestä ijankaikkisuuden ihanoille rannoille.

Tobias ja Bitshok katsahtivat toisiinsa. "Luulenpa Jumalan ottaneen heidät luoksensa, Herran rauha olkoon heidän kanssansa", kuiskasi Bitshok. "Jos Jumala pelastaa meidät tästä hädästä, panen minä kynttilöitä palamaan kasanilaisen pyhän emon alttarille. Niin minä teen ja lupaan Jumalan kautta."

"Ja minä", sanoi Tobias, "alan uutta elämää."

He eivät enää muuta puhelleet, tunkeutuivat vain lähemmäksi toisiansa; heidän ajatuksensa sammuivat pois, he eivät olleet liikutetut, eivät peljänneet kuolemaa eivätkä olleet ahdistuksissaan, sielun kielet eivät enää väräjäneet; ruumiin hermot vetivät puoleensa koko heidän huomionsa, heitä vain paleli.

Myrsky liiteli leveillä siivillä heidän ylitsensä ja ajoi lunta suuriksi kinoksiksi heitä vasten ja, ennenkuin aavistivatkaan, nukkuivat he sekä kaikista vilun tunteista että kaikista suruista pois hiljaiseen uneen. Jos lunta ei olisi tullut suurin joukoin alas taivaasta, niin he eivät olisi enää nähneet aamun valoa. Mutta kuin he heräsivät, tunsivat he elähyttävää lämpöä ruumiissansa. He sysivät syrjään lumipeitteen ja hieroivat silmiänsä. Hevoset olivat kadonneet; itse olivat he olleet suuren lumikerroksen peitossa, joka oli pitänyt yllä heidän ruumiinsa lämpöä ja pelastanut heidän henkensä. Ilosta vavisten näkivät he nyt ihan edessään tuskin puolen virstan päässä tummain honkien keskellä Konevitsan punaisten muurien, kultakupujen ja ristien välkkyvän aamun sinertävässä valossa. Savu nousi opaalin ja ruusun karvaisena hiljaa ja suoraan taivasta kohti, joka säteilevän teräskumun kaltaisena peitti pyhää saarta, jäälakeutta ja Laatokkaa. Vaivalla nousivat he ylös ja alkoivat astuskella luostaria kohti.

Heti, kuin myrsky oli asettunut, olivat hevoset nuuskineet hetkisen ja iloisesti hirnuen rientäneet maalle. Munkit, nähtyään hevosten tulevan, aavistivat jonkin onnettomuuden tapahtuneen ja läksivät hevosten jälkiä myöten etsimään. Kuolleet kaivettiin ylös lumesta, mutta kuin tatarilaisen lakki putosi päästä ja hänen paljaaksi ajeltu päälakensa munkeille ilmasi, mitä uskoa hän oli eläessään tunnustanut, tekivät he kauhuissaan ristinmerkkejä, että heidän kätensä oli koskenut uskottomaan, pakanaan, muhamettilaiskoiraan. He eivät antaneet Kuffein Holamille hautaa eivätpä edes lupaakaan haudata hänen ruumistansa mihinkään koko sille pyhälle saarelle.

Hänet nostettiin Bitshokin rekeen, joka jätettiin jäälle, ja niinimatto levitettiin päälle. Hanhineva vainaja olisi kyllä kristittynä saanut sijaa saaren pyhässä maassa, mutta äkeissään munkkien suvaitsemattomuudesta nosti Tobias hihhulin ruumiin rekeen muhamettilaisen viereen ja sitte molemmat pelastuneet riensivät luostarin kyökkiin, jossa lämmin ruoka pian uudisti heidän väsyneet voimansa.

Bitshok, päästyään kylläiseksi, kääntyi Tobiaan puoleen ja sanoi:
"Kuulitko viimeyönä, että minä lupasin panna kynttilöitä palamaan
kasanilaiselle pyhälle emolle; kuulitko sinä, sanoinko minä meneväni
Moskovaan sytyttämään niitä kynttilöitä?"

"En, sitä minä en kuullut."

"No, slavo tebjä hospodi. Sepä nyt oli hyvä. Täällä luostarissa varmaankin on kasanilaisen pyhän emon kuva ja hänen pitää saaman kynttilänsä ja heti paikalla."

Bitshok meni kirkkoon, sytytti kynttilän, laskeutui polvilleen, risti silmiänsä ja rukoili, ja hänen punaiset, viekkaat sorvan silmänsä katsoivat hartaalla uskolla vahakeltaiseen byzantinilaiseen madonnaan, joka, ohuet huulet kiinni, silmät ankarasti tuijottavina, sulki rumaa Kristus-lasta helmillä ja timanteilla koristettuun litteään syliinsä. Bitshok oli täyttänyt lupauksensa.

* * * * *

Kuin hevoset oli syötetty, menivät miehet, munkkeja seurassansa, reen luo, joka oli jäällä. Tamma valjastettiin vanhan taikauskoisen tavan mukaan vainajain reen eteen. Bitshok tarttui ohjaksiin; "letjitje golubtshiki", sanoi hän maiskauttaen suullansa, ja täyttä laukkaa lähdettiin säkenöivässä auringon paisteessa mannermaata kohti, suoraa tietä nimismiehen luo. Tämä järjestyksen vartia piti lyhyen, mutta ankaran kuulustelun, kysellen ristiin rastiin hevoskauppiasta ja hänen apulaistansa, katsoi heidän paperinsa, kirjoitti muistiin heidän nimensä ja siten oli asia selvillä. Molemmat ruumiit nostettiin nimismiehen puuliiteriin. Bitshok oli jo noussut rekeen. "Odotahan", sanoi Tobias ja juoksi liiteriin, paljasti päänsä, laskeutui polvilleen molempain ruumisten viereen ja rukoili lyhyen rukouksen: "Herran rauha olkoon teidän kanssanne nyt ja ijankaikkisesti, amen!" Palatessaan sieltä oli hänellä mielessä luja päätös luopua hevoskauppiaan toimesta, palata kotiin ja alkaa uutta elämää.