VIII.
Niinpä hän viimeinkin oli kotona. Kuin juureton pajun vesa, jota heinää korjatessa harava heittelee sinne tänne, paikasta toiseen, oli hänkin ajelehtanut milloin minnekin. Hetkisen hän oli luullut löytäneensä sellaista maata, johon olisi voinut juurtua ja jossa olisi tuntenut jälleen kasvavansa kiinni maassa eikä enää olevansa tuul'ajolla myrskyissä. Se oli ollut lyhyt aika ja rajusti oli hänet temmattu pois siitä harhauksesta. Hänen tarvitsi panna vain silmänsä kiinni, nähdäkseen Adam Pihlhjertan kammottavan kuvan, miten hän istui alasti, selkä veripunaisena, miten hän siinä istui pilkattuna, häpeissään ja katsoa tuijottaen häneen kankeilla, loistottomilla silmillä. Nyt hän oli kotona, ja ankarat taistelut, jotka hän oli kestänyt, viha ja kiukku, kaikki oli laskeutunut levolle, kuin hän jälleen astui kotikynnyksen ylitse. Mutta ei hän sittekään tuntenut rauhaa, se oli vain lepoa kuin kuumeen jälkeen, äänetöntä, kuollutta, hiljaista. Värittömänä kului elämä päivän toisensa jälkeen. Siinä ei ollut mitään katkeruutta, mutta ei mitään suloakaan, kaikki tuntui ummehtuneelta, ja välistä kalvoi häntä halu saada kaikki kerrassaan loppuun.
Äiti, joka oli hänen kirjeestään luullut pojassaan tapaavansa hartaan uskovaisen, otti hänet vastaan kauan pidätetyn rakkauden koko kiivaudella. Hänen rakkautensa ja jälleen näkemisilonsa pohjalla oli tunto, että poika nyt oli enemmin hänen kuin koskaan ennen. Nyt poika saattoi ymmärtää häntä ja nyt hän puolestaan saattoi ilmaista ajatuksiansa pojalleen.
Oliko sitte mikään ihme, että hän talonpoikais-naisissa, yksin äideissäkin harvinaisella lämmöllä sulki hänet syliinsä, kuin he joutuivat hänen huoneesensa. Tuvassa oli hän ainoastaan pudistanut pojan kättä ja toivottanut hänelle tervetuloa. Vaan kohtapa Leena Pullinen kuitenkin ihmeekseen ja kauhukseen huomasi, että hänen Tobiaansa oli jääkylmä siihen katsoen, joka äidin mielestä yksin oli tarpeellinen. Hän ei voinut sitä selittää eikä uskaltanut kysyä. Haihtuneet olivat kaikki hänen unelmansa saada joku, joka ymmärtäisi häntä, ottaisi osaa hänen ajatuksistaan ja huolistaan. Hän turvautui taas postilloihinsa ja rukouskirjoihinsa, mutta se suola oli Tobiaasta tullut mauttomaksi. Tobias kummasteli itsekin, että tämä sana, joka Adamin suussa oli ollut kuin jyrinä pilvissä ja toisin ajoin kuin aaltojen hiljainen loiske kukkarantaa vasten, että se sana nyt täällä hänen äitinsä suussa oli niin tyhjä, niin viaton, niin ihan mitätön.
Hän oli tottunut työntekoon, vaan nyt olivat enimmät ulkotyöt pienellä tilalla jo tehdyt, niin että jäljellä oli vain puotityötä, ja se ei suinkaan ollut houkuttelevaa. Tinkiä penni penniltä talonpoikais-ukkojen ja -ämmäin kanssa oli sekä vaikeaa että vastenmielistä. Sitä paitsi istui äiti vanhus siellä seuraten silmillään kaikkia poikansa liikkeitä ja ikään kuin tahtoen tunkeutua hänen salaisimpain ajatustensa perille. Äiti suri, sen näki poika. Hän suri, että pojan vallaton, raitis, uhkamielinen nuori tahto oli tullut välinpitämättömäksi, väsyneeksi; ja tuo äänettömyys sitte, tuo toivoton äänettömyys se rasitti äitiä enimmän.
Vanhempi Tobias oli kuten tavallista poissa, tällä kertaa Pietarissa koettamassa jos mahdollista saada kumppaninsa Bitshokin avulla venäläisiä ratsuväen hevosia kesälaitumelle hoidettavaksi Tervolaan.
Nuori Tobias oli ensin kotiin tultuaan vähän kainostellut Annia ja
Viskari ukkoa. Mitä Anniin koskee, muuttui se tunne tuota pikaa
toiseksi vahvemmaksi: suruksi. Sillä pian hän kaikesta huomasi, että
Anni oli mennyttä häneltä.
Kylässä oli näet suuri muutos tapahtunut Tobiaan poissa ollessa. Seurakunta oli ollut kuin umpi lammikko, joka taholta korkean metsän suojassa, joka ei päästänyt pienintäkään tuulen henkäystä värisyttämään sen pintaa. Brandt oli aivan vainonnut kaikkia hengellisen elämän ilmauksia, jotka eivät liikkuneet oikeauskoisuuden hengessä. Nyt olivat pastori Helmin opetukset ensin herättäneet jonkinlaista mielenkiihkoa, ja jonkun ajan kuluttua oli huomattu joidenkuiden raittiiden tuulahdusten silloin tällöin väräyttäneen lammikon pintaa ja panneen sen peilikirkkautta aaltoilemaan. Muutamat hihhulisaarnaajat olivat matkalla pitäneet pari hengellistä esitelmää paikkakunnassa ja siitä oli tullut levottomuutta sekä heikkoja elämän ja liikkeen merkkejä. Anni oli niitä, joihin herätys oli syvimmin koskenut. Tobias näki hänen nyt olevan samassa hengellisen heräämisen tilassa, kuin hän itse oli kokenut, mutta hän katseli sitä ikään kuin vuorelta alas laaksoon. Kaikki oli niin pientä ja pikkumaista. Mitäpä siitä olisi apua, mitä oli hän itse voittanut sillä kaikella, kuin oli kokenut? Ei niin mitään, ainoastaan kyllästystä. Anni kartteli häntä, hän kun nähtävästi sitä paitsi oli vakuutettu, että äiti Leena ei suopein silmin katsellut heidän avioliittoansa.
Eräänä iltana vähän ennen Juhannusta Tobias istuessaan puodin rappusilla ja mitään ajattelematta heitellessään jyviä äitinsä kaakottaville kanoille ja odottaessaan ostajia näki vanhan vihamiehensä Matti Reijosen auttelevan Annia kaivolla. Matilla näytti olevan paljo sanomista tytölle. Silloin tällöin pysähtyi häneltä vesikiulu puoli tiehen kaivoon, hän kuiskaeli kiireesti ja näytti tahtovan taivuttaa häntä. He seisoivat kaivolla mäen rinteessä kuin varjokuvat kirkkaan keltaista iltataivasta vasten. Hän ei nähnyt heidän kasvojansa, vaan ainoastaan heidän kuvansa ja liikkeensä tarkkapiirteisinä taivasta vasten; silloin tällöin kantoi tuuli jonkun epäselvän äänen puheesta hänen luoksensa. Tuntui ikään kuin pistosta, niin että Tobias kädellään koski rintaansa. Viikkokausia kestäneen henkisen tyynen jälkeen raivosi nyt mustasukkaisuus hänessä, ajoi ylös hänen elämänsä henget ja sytytti liekitsevän tulen hänen rintaansa. Hän nousi äkisti ylös ja äitinsä kummastukseksi liikkui sukkelammin kuin pitkään aikaan; hänessä näytti nyt olevan enempi elämää ja vilkkautta. Kuin hän kuuli tuvan ovessa käytävän, juoksi hän ihan juoksemalla puotikammarista tupaan.
"Anni", sillä hän se oli, "Anni", sanoi hän, "minun pitää saada puhella sinun kanssasi; tule tänä iltana … tiedäthän, sinne pellolle."
Paljopa kuitenkin tarvittiin nähdä vaivaa ja käyttää paljo houkuttelua ja monta hellää sanaa, ennenkuin Anni viimein taipui tulemaan.
Oli Juhannuksen aaton aatto. Aurinko oli laskeutunut, päivä lopussa ja kesäyö levitti salaperäistä hämyänsä yli maiden ja metsäin. Harvain koivujen alla ja yli heleän vihreiden ketojen liiteli kevättuuli lauhkeana ja mielistelevänä keveillä siivillä ja kuljetti kanssansa tuoksua, joka herätti helliä muistoja kuluneista keväistä ja uljaita unelmia urhakoista ja voimakkaista ajoista. Tobias käveli yksin ja kärsimättömänä pellon pientarella. Tänä iltana tahtoi hän lopettaa taistelun, jota oli niin kauan kestänyt hänen sisällänsä. Hän oli kyllästynyt omaan horjuvaisuuteensa, nyt se piti tulla ratkaistuksi: joko, taikka. Varovasti astui hän pellon poikki, pitkin ojan reunaa kiviraunion luo, jossa kasvoi vaapukisto vanhan yksinäisen tuomen vieressä. Sinne hän kävi istumaan voikukille ja mintuille ja istui niin hiljaa ja ääneti, että ruisrääkkä, joka oli vaiennut hetkiseksi, jälleen alkoi vetää rumaa virttänsä. Nyt kuului rapinaa: se on hän, ajatteli Tobias. Ei, se oli vain tarhakäärme, joka tulla livahti rauniosta ja sukkelaan kuin leimaus sieppasi sammakon sekä yhtä kiireesti jälleen katosi kivien alle. Mutta nyt kuuluu hiipiviä askelia, astua heilutellen tuli Anni häpeissään ja hidastellen pitkin ojan vartta. Viimein seisoi hän siinä hänen edessään ja itsepäisesti maahan katsoen kävi istumaan vähän matkan päähän ja sanoi kiireisesti:
"Täti odottaa minua, minun täytyy joutua. Sano pian, Tobias, mitä tahdoit sanoa; luulenpa, että vanhus minut jo näki, kuin nousin veräjästä."
"Oh, rakas Anni, mitä sinä huolit vanhuksesta. Älä nyt ole yhtään peloissasi. Oletko jo unhottanut, että me olemme täällä tavanneet toisiamme useammasti kuin yhden kerran? Ja oletko unhottanut, mitä olemme luvanneet toinen toisellemme juuri täällä?"
"Älä sinä niitä", vastasi Anni hätäisesti ja siirtyi vielä etemmäksi pois. "Mikä on ollut, se on mennyt. Sinun lähdettyäsi on täällä paljon muuttunut. Minä olen puhunut veljien ja vanhimpain kanssa. Heidän sanansa ovat polttaneet minun omaatuntoani kuin nuolet. Minä olen katunut ja tunnustanut, minä olen kuunnellut sanaa…"
Siitä Tobias kiivastui. Sana — pitikö sitte tuon sanan aina olla hänen ja hänen onnensa välillä? Hän oli tehnyt vain kierroksen ja seisoi nyt taas siinä, josta oli lähtenyt.
Katkeraa puhetta tulvi hänen suustansa. Anni kuunteli, vaan eivät hänen katkerat eikä hellät sanansa näyttäneet mitään vaikuttavan häneen. Kuin Tobias viimein vähän rauhoittui, vastasi hän sentään hiukan lempeämmin:
"Sitä paitsi ei äitisi koskaan suostu siihen, jota sinä nyt ehdotat. Samoin isäsikin ajattelee, että minä olen liian mitätön ja köyhä rikkaan Tobiaan pojalle. Mitä varten sitte sotia vastaan, kärsiä häpeää ja pilkkaa, kantaa surua ja…"
"Anni, Anni!" huusi samassa äiti Leena pihasta.
Anni hypähti ylös, oli sitte hetkisen epätietoinen, viimein kiersi kätensä Tobiaalle kaulaan, suuteli häntä kerran tulisesti ja riensi pitkin ojaa viljan suojassa pihaan päin.
Tobias oli yksin, ympärillä yhtä hiljaista kuin äsken. Siten istui hän tuntikausia unteloisena ja välinpitämättömänä, mutta kuin päivän ensi vilauksesta leivo lensi korkealle kirkkaan keltaiselle taivaalle ja herätti uinahtavan maailman iloisen kevätpäivän tuhansiin toimiin, silloin hän toivottomana heittäytyi pitkäkseen ruohokkoon ja itki, kuten itketään parasta nuoruuden unelmaansa. Kyyneleet vähitellen helpottivat hänen mieltänsä, hän nousi hitaasti ylös ja astui väsyksissä kotiin, jossa päivän elämä jo oli alkanut. Musti haukahteli ja tuuhealla hännällään hyväili vanhaa Mattia, joka juuri tuli ulos rappusille, ojenteli ruumistaan, haukoitteli ja meni talliin ruokkimaan hevosia. Tobias hiipi niin salaa kuin mahdollista tallin ylisille ja paneutui pitkäkseen ummehtuneille menneenkesäisille heinille. Mutta tuskin hän ehti saada kiinni laiminlyödyn yöunen päästä, kuin hänet jo herätti kovaääninen puhelu ja hälinä.
Vanha Tobias Pullinen oli palannut kotiin ja hänen kanssansa oli tullut hevoskauppias Ivan Bitshok, harjaksien ostaja, tatarilainen Kuffein Holam ja yksi rakuuna. Kuin Bitshokilla oli tuttuja ratsumestareja, tallimestareja, eläinlääkärejä ja tavallisia sotamiehiä Pietarin ratsurykmenteissä, oli Tobiaan onnistunut saada kuusitoista rakuunahevosta kesälaitumelle. Se ei ollut minkään mitätön asia, maksu oli melkoinen ja hän itse sai käyttää hevosia koko kolme kuukautta. Muutamat niistä olivat valjaiden lyöttämiä, toiset olivat saaneet kavionsa rikki Pietarin kivikaduilla ja niiden piti nyt kengättöminä kävellä koko kesä pehmoisilla nurmikoilla; toiset olivat kipeinä kosteista talleista ja niiden piti hengitellä raitista ilmaa kankailla ja ylävissä aituuksissa. Se oli rahanansio ihan Tobiaan mielen mukaan. Vahinko vain, että Bitshokin ja tatarilaisen ei käynyt kauan viipyä Tervolassa. Jo seuraavana päivänä aikoivat he lähteä pohjoiseen päin hevosrikkaasen Karjalaan ja Savoon.
Mutta jos heidän vierailunsa olikin lyhyt, niin piti sen tulla sitä iloisemmaksi. Anni sai pitää kahvia yhtä päätä lämpöisenä ja nuoren Tobiaan käskettiin toimittaa oikein kunnollinen juhannuskokko meren rannalle. Siinä puheltiin ja laskettiin leikkiä, muisteltiin vanhoja hevoshistorioita, koristellen niitä uusilla mahtisanoilla ja sukkeluuksilla, ja väliin aina ryypättiin sekakuppeja rommista, airakista ja viinasta; "vinterska" ja "tuvantakainen" tuoksuttivat sakeaa savua, ilo oli korkeimmillaan. Vielä suuremmaksi oli se kasvava. Karl Napoleon Jurvelin ajoi pihaan, huiskuttaen jo matkan päästä paksua protokolla-tukkua. Senaatin päätös rajariidassa oli tullut ja Pullisen eduksi. Oikeastaan ei siitä mitään voittoa ollut, sillä keräjöiminen on kallista ja asia itsessään oli arvoton, mutta olihan kuitenkin näytetty, että oltiin oikeassa ja Brandt oli kukistettu ainakin tässä asiassa, ja se maksoi tietysti jotain sekin.
Nuori Tobias oli hyvästi tehnyt tehtävänsä, suuri kokko oli kasattu vuorelle järven rannalle ja ylimpänä komeili siinä pari tervatynnyriä; nyt vain odoteltiin hämärää, jolloin se voitaisiin uhrata liekeille. Heti kuin aurinko oli laskeutunut; kokoutui seudun nuoriso sinne. Tobias ja hänen vieraansa tulivat ensinnä kovaäänisinä ja iloisina, edeltä astumassa rakuuna, soittaen harmonikalla, ja Jurvelin, yhä vielä pitäen protokolleja kädessään ja laulaen renkutuksia. Bitshok tarjosi olutta, Pullinen ja Reijonen samoin. Ilo oli yleinen. Kokon sytytettyä ammuttiin tuon tuostakin, kaksi viulua ja harmonikkaa koetti nuorison toivon mukaan pitää yllä tanssimusiikkia. Leena äiti, joka oli koko ajan näyttänyt hyvin totiselta, sai myöskin osansa yleisestä ilosta. Matti Reijonen oli puhemiehen kautta kosinut Annia, ja nyt, kuin olut irroitteli kielet, tuli asia kaikille tietyksi ja siitä innokkaasti puhelivat sekä nuoret että vanhat.
Leenaa oli pitänyt hyvin levottomana se ajatus, miten hänen poikansa ottaisi vastaan sen uutisen, mutta suureksi ihmeekseen hän ei huomannut mitään; asia ei näyttänyt poikaan koskevan ollenkaan; vastoin äitinsä luuloa oli hän iloinen kuin kärppä, myöhemmin illalla pauhaavakin, jopa vähän tunkeileva.
"Kas tuoss' on poika, jossa on vilkkautta", sanoi Ivan Bitshok nuoresta Tobiaasta. "Se on oikea vikurivarsa. Anna hänet minulle oppiin, minä tarvitsen sukkelaa ja teräväpäistä miestä, joka voi puhella talonpoikain kanssa siellä ylämaassa. Minä osaan opettaa hänelle, millainen hevosen pitää olla ja mihin mikin kelpaa, niin että viekkain kalmukkikaan ei sitte voi pettää häntä."
"Jos hän tahtoo lähteä", vastasi Pullinen ilostuneena, "niin ei minusta vastusta. Hän vetelehtii täällä kotona, kun on liian vähä tekemistä; ota hänet vain, niin saa hän oppia jotain kunnollisesti."
Vilkkaasti ja iloisella mielellä keskusteltiin asiaa, Jurvelin tarjoutui tekemään välikirjaa, mutta sen jyrkästi esti venäläinen, joka pelkäsi kaikkia "suomalaisia papereja" enemmän kuin mitään räkätautia, köhää, pattia tai hevosruttoa.
"Ehei. Ei tarvita mitään paperia; sanasta miestä, sarvesta härkää. Minä annan viisitoista markkaa kuussa, kaksi paria saappaita, kahdet rukkaset, kaiken ylöspidon ja kaksi prosenttia voitosta. No, lyö tuohon käteen!"
Tobias löi, otti pestin ja niin se asia oli päätetty.
Tobias hengitti helpommin. Siten kuin asiat nyt olivat kääntyneet kotona, hänen olikin paras päästä pois kokonaan. Iloissansa maisteli hän olutta ja sekakuppeja enemmän, kuin hän oikeastaan sieti, ja uuden toimensa alkoi hän siten ensimmäisellä päihtymyksellä. Niin päättyi juhannusaatto Tervolan talossa.
Seuraava päivä oli lähtöpäivä. Vanha Tobias oli juro ja surumielinen. Näytti ihan siltä, kuin hän olisi mieluisimmin tahtonut vaihtaa poikansa kanssa ja vaihtaa hiljaisen Tervolan kokonansa tuohon matkustelevan kauppiaan ammattiin. Leena itki eikä ollut tointua ollenkaan; hän otti pitkät ja kyyneliset jäähyväset pojalta ja antoi hänelle virsikirjan, muutamia markkoja ja monta varoitusta ja hyvää neuvoa. Anni näytti karttelevan serkkuansa niin paljon kuin mahdollista, ero oli kylmä, melkein vihamielinen. Niinpä istuttiin kärryihin. Jurvelin läksi mukaan. Tatarilainen tarttui ohjaksiin, vielä yksi "jääkää hyvästi" ja yksi piiskaryyppy, ja Tervola katosi ensimmäisen mäen taa.