I.
Sudenajo.
Minä istuin koiran kopissa Mustin luona ja piilottauduin pimeimpään nurkkaan, kuin isä ukko pauhasi ylhäällä rappusilla. Joka kerran, kuin hän polki jalkaa kuistin irtonaisiin palkkeihin, tärisi koko Mustin palatsi ja minä myös, sillä minulla oli paha omatunto Strelingin kieliopista. Jos isä olisi tuollaisena vihan hetkenä kysynyt minulta, mitkä sanat saavat akkusatiivissa em-päätteen sijasta im, niin minä olisin ollut hukassa; mutta onneksi nyt ei ollut puhetta akkusatiivista, vaan Antista, paimenpojasta, jolta ensin oli hävinnyt lehmä, paras koko karjasta; ja sitte, kuin lehmä viimeinkin löytyi, huomattiin sen olevan hännättömänä. Jyrinä tuolla ylhäällä oli syntynyt hännän hävinneestä osasta ja siitä, oliko Antti syypää vaiko viaton tuohon Papurin vajakuntoisuuteen. Suuresti epäiltiin, että hän lehmän uidessa salmen poikki, oli vedättänyt itseään jäljestä, pitäen kiinni Papurin hännästä, ja kaikki olettaneet hänen siinä saaneen aikaan tuon onnettomuuden. Antti jyrkästi eitti tehneensä sellaista ryöstöä ja sanoi suden tulleen täyttä laukkaa metsästä ja tarttuneen jälkimmäisen lehmän huiskutuslaitokseen; mutta peljästyneenä Antin, Mustin ja muiden huudosta ja hälinästä oli hän (susi nimittäin) tyytynyt siihen osaan, joka nyt oli poissa. Isä kiroili oikein rajusti ja sanoi toimittavansa metsään sudenajon ja, jos ei mitään sutta löytynyt, niin hän uhkasi katkoa kädet ja jalat Antilta. Siihen se jäi — ja sudenajo siitä tuli.
Ah, miten hyvin muistan vielä sen suuren päivän, ihan kuin se olisi ollut eilen. Paljon olen minä sen jälkeen nähnyt ja paljo siitä nähdystä on muistista hälvennyt ja unhottunut, mutta sudenajo — ei koskaan. Kaikki seudun metsästäjät, kaikki sytykepyssyt ja kuvetapparat olivat koossa meillä — siihen aikaan ei ollut vielä aavistustakaan takaa ladattavista kivääreistä. — Syötiin aamiaista, ja aika vahvasti, saatan vakuuttaa, ja vieraat syödessään kilvan kertoivat kaikenlaisia uskomattomia metsästyshistorioita ja ihmeellisiä seikkailuja. Talonpojat saivat ryypyn joka mies, ehkäpä toisenkin niinä kotitarvepolton onnellisina aikoina, ja ilo oli ylimmillään. Kaikki kaupungin ylhäiset Viipurista olivat mukana, siellä puhuttiin saksaa, suomea ja venättä sekä jotkut "Finnländerit" ruotsia; muut näet olivat Viipurista, jotka käytyään "Haminan puolella" kertoivat: "wir haben eine Reise nach Finnland gemacht." [Me olemme olleet matkalla Suomessa.] Erittäin muistan minä kaupungin pormestarin, pienen, lihavan herran, yllä pullonvihreä hännystakki, ja raatimiehen, joka oli kuin samaan kaavaan valettu. Nämä, pormestari ja raati, tavallisesti aina istunnon edellä ja jälkeen poikkesivat Siliverstovin "kureniaan", joka nimi kapakoilla Viipurissa oli, ottamaan ryyppyä ja juustonpalaa. Ne herrat lienevät nytkin tehneet saman tempun ennen tuloansa isän hoviin (siihen aikaan sanottiin kaikkia maakartanoita hoviksi), sillä jo tullessaan olivat he erittäin iloisella päällä.
Ylhäältä vinniltä olin minä löytänyt iso-isän vanhan sapelin. Sillä oli karsittu akaasiapensaita; mutta paremman puutteessa olin minä ottanut senkin, että minun ei toki tarvitsisi aseettomana lähteä metsään. Me olimme juuri liiterissä teroittamassa asetta, kuin joku kumppanuksista huomasi itse jahtivoudin, joka kuorsaten makasi auringon paahteessa. Hän oli matkustanut yötä myöten ja nyt saanut liiaksi kestitystä, niin että hän oli jotenkin ryhditön. Hän makasi niin, että joku hänen housunnappinsa kiilsi auringon paisteessa. Miten sitte olikaan, en muista niin tarkkaan, mutta me koettelimme sapelin terää hänen housunnappeihinsa, ja tuota pikaa, jahtivoudin tietämättä niin mitään, leikkeli myllärin Saska pois kaikki hänen kiiltävät messinkinappinsa. No, kyllä sen arvaatte, että siitä tuli aika meteli, kuin aamiaiselta päästyä kaikki herrat ja väki yrittivät lähtemään metsään ja jahtivouti nousi ylös kaikessa arvokkaisuudessaan, mutta — —
Niin, viimein kuitenkin jouduttiin lähtemään, minua oli ankarasti kielletty lähtemästä mukaan, mutta minä olin päättänyt kärsiä kuin oikea sparttalaispoika mitä hyvänsä, mutta en luopua sudenajon ilosta. Ulkona metsässä näytti kirjavalta, kuuset pudistelivat arvelevasti partaansa, haapa vapisi pelosta, raita käänsi nurean puolen lehdistään näkyviin ja vanhat hongat suhisivat ihmetellen, mikähän joukko nyt häiritsi heidän rauhaansa. Susiverkkoja viritettiin puiden välille, ja meidät asetettiin riviin. — Mikä huuto ja melu siinä oli! Joka kerran kuin jahtivouti huusi "schweig still!" [hiljaa!] hurrasimme me vielä pahemmin ja puhalsimme pitkiin tuttuihimme, jotka oli somasti leikattu lepästä ja kääritty tuohiliuskoilla. Mutta kohta tuli kaikki hiljaiseksi; sillä etäältä toiselta sivulta kuului muutamia kumeita paukauksia. Meitä alkoi vähän pelottaa ja me vetäydyimme likemmäksi toisiamme. Siinä seisoessamme peloissamme näimme yht'äkkiä pari pörhöistä petoa tulevan täyttä laukkaa meitä kohti; me parkumaan hirveästi, niin että Jerikoa piirittävät juutalaisetkin olisivat saattaneet kadehtia meitä, ja läksimme pakoon tuttuinemme, miekkoinemme ja pyssyinemme, minkä suinkin pääsimme. Takanamme paukkui hirveästi. Koko metsä kajahteli huudosta ja melusta. Oli siinä oikein sattuva kuva hurjasta ajosta: tässä kompastui eräs pitkäkseen, tuossa tarttui toinen tiheikköön, ja tuolla kaatui torppari Matti hyvin tähdätystä laukauksesta, joka osui vasempaan jalkaan.
Palavissamme ja läähättäen pääsimme viimein pois metsästä pieneen tuttuun hakaan. Siellä seisoi melkein kokonaan horsman kukkien peitossa sudenajon ja siten myöskin meidän peljästyksemme varsinainen syy, märehtien ylevän levollisesti kuten lehmä ainakin. Pelko on tarttuvainen, sillä nähtyään meidät se nosti kääreihin sidotun hännäntynkänsä koreasti ilmaan ja läksi pakenemaan täyttä laukkaa hänkin. Valtatiellä viimeinkin pysähdyimme hengähtämään.
Oli jo alkamat hämärtää yhä enemmän ja metsästäjä toisensa jälkeen tuli pois metsästä. Ensimmäinen kertoi sudesta, joka oli menettänyt henkensä meidän luodeistamme, toinen enensi kuoliaaksi peljästyneiden susien luvun kahdeksi ja niin yhä edelleen. Siitäpä seurasi, että me, saavuttuamme etujoukossa kotiin pimeän tultua, saatoimme kertoa neljä sutta kaatuneen ja yhden jäniksen ja torppari Matin.
Iltasella oli taas pidot ja lihava pormestari piti kauniin puheen, ensinnä tietysti meidän isällemme ja sitte uutteralle jahtivoudillemme, ylistellen hänen sankaruuttansa. Jahtivouti seisoi jotenkin hämillään, mutta hajasäärin ja vakavasti — hän oli pistänyt napinreikiin tikkuja poisleikattujen nappien sijaan. Pormestari käski tuomaan sisään ajon saaliit, suden ja jäniksen (haavoittuneesta torppari Matista oltiin siivosti ihan vaiti), että saataisiin juoda petojen peijaisia, ja kirkkaasti valaistuun huoneesen kannettiin saalis. Me pojat seisoimme siinä henki kurkussa pelkästä ihmettelystä ja uteliaisuudesta, vaan pianpa se muuttui hillittömäksi suruksi ja katkeraksi valitukseksi, kuin tunsimme vanhan rakkaan Mustin, joka siinä makasi kuolleena paareillansa. Musti, joka ihan syyttä kantoi sitä nimeä, sillä hän oli harmaa kuin susi, oli myöskin lähtenyt sudenajoon, ja siellä oli päättynyt hänen kaksitoista-talvinen elämänsä. Hautajais-malja jäi juomatta, sillä eihän toki käynyt juoda jäniksen eikä Matin maljaa. Pormestari sanoi: "das ist doch eine ganz traurige Geschichte" [olipa se vallan surkea tapaus], ja kaikkia suretti suuresti Mustin kuolema. Isä puhui jotakin sellaista, jota ylevämmässä kielessä sanotaan traagilliseksi välttämättömyydeksi — että näet rikosta seuraa rangaistus; jos minä olisin pysynyt kotona, niin ei Musti nyt olisi maannut kuolleena minun vieressäni.
Keskellä yleistä surua tuli sisään maitokuskin Kristiina. Niiattuaan koreasti, kuten oli tavallista niinä yksinkertaisuuden aikoina, sanoi hän äkisti:
— Äiti lähetti terveisiä ja käski sanoa: nyt susi vei koko lehmän.
Siitäpä syntyi yleinen hälinä. Me menimme levolle, tulet sammutettiin — mutta kauan minä vielä valvoin tilallani ja mietiskelin traagillista välttämättömyyttä.