II.
Miten muinoin matkustettiin.
Kukapa viipurilainen ei nykyään käy Pietarissa; onpa niitäkin, jotka asuvat Viipurissa, vaikka heidän virastonsa ja työpaikkansa on siellä suuressa keisarin kaupungissa. Aamulla nousevat he rautatievaunuihin ja tuskin ehtivät haukotella ja nukkua, kuin jo ovat Venäjän rajalla, ja siitähän on Pietariin ainoastaan lyhyt kukon askel; iltasella voidaan palata juomaan teetä omaistensa seurassa Viipurissa tai sen lähitienoilla. Entisaikoina, silloin se oli ihan toista; matka Pietariin oli sama kuin matka Roomaan. En koskaan unhota sitä kertaa, jolloin tätini oli määrä lähteä mahtavaan naapurikaupunkiin. Koko kesä oli siitä matkasta ahkeraan keskusteltu sukulaisten kesken; muutamien mielestä oli tuo yritys liian uskalias, toisista mieletön, ja jotkut, jotka eivät voineet tehdä tyhjäksi matkan pakottavaa tarvetta, pudistivat vain epäilevästi päätänsä ja pitivät oikeat ajatuksensa salassa. Syksymmällä setä teetti — mitenkä sanoisinkaan — reen, ei, vaan arkin tai huoneen jalaksille, ja se vuorattiin sisältä säkkikankaalla ja ulkoa "rokoskalla" (niinimatolla), töpättiin, sisustettiin, raudoitettiin ja tehtiin siihen sivuille leveät siivet estämään sitä kaatumasta äkkikäännöksissä ja liukkaissa paikoissa. Siinä pikku huoneessa oli kaksi ikkunaa ja leveä ovi. Me lapset hakkasimme silppukoneella hienoksi pari vuosikertaa "Suomen virallista lehteä" ja kylvimme ne huoneen lattialle, kaikki tietysti lämpimän tähden. "Helsingin Aamulehti" ja "Ruotsin Raittiuden ystävä" sullottiin istuimen alle evään sekä olut- ja portviinipullojen ympärille, sillä runsaasti piti olla ruokaa muassa. Rekikelin vakaannuttua alkoivat jäähyväsvierailut. Kyllä muistan, mitä kaikkia hyviä neuvoja ja selityksiä, asioita ja toimitettavia sekä varoituksia pääkaupungin rosvoilta ja taskuvarkailta nautittiin kahvin ja malagan kanssa (malaga näet oli siihen aikaan erittäin muodissa). Yhä lähemmäksi likeni se tärkeä päivä. Suru marssi muuten niin iloiseen kotoon. Viime illan me kaikki olimme koolla ja pastori R. luki kovalla äänellä (setä R. oli vähän kuuro) kauniin saksalaisen virren "niille, jotka matkalla ovat". Juhlallisina ja silmät itkusta punaisina läksimme kukin kotihimme.
Seuraavana aamuna heräsimme kulkusten helinästä, piiskan sivalluksista, huudosta ja melusta. Täti se oli tarttunut kiinni porttiin. Matkatuvan rakentajat eivät olleet muistaneet ottaa mittaa portista, arkin, sen uuden reen siivet olivat liian leveät. Aamu oli pimeä. Lunta putoili höytyvinä tiheään. Piiat juoksentelivat kuin uniset kanat, hattulippaita, saaleja ja päällyskenkiä kannellen. Pekka ja Mikko kiroilivat ja vetivät rekeä. Täti itki. Kyytimies oli raivoissaan. Ja kaksi unista talikynttilälyhtyä valasi koko sitä surettavaa kuvaa. Minä peittäydyin jälleen tilalleni ja näin unta kaikenlaisista kauhuista, miehestä, joka matkusti Jerusalemista Jerikoon ja joutui ryövärein käsiin. Minä sain sittemmin kuulla, että tie kävi Viipurista Vammelsuuhun ja, koska maantiet sieltä edelleen olivat huonossa kunnossa, Vammelsuusta Suomenlahden jäätä myöten Kronstadtiin ja sieltä dilisansilla Pietariin. Neljätoista päivää kesti se matka, neljätoista päivää oli huolta ja levottomuutta, joiden jälkeen sentään eräänä lumisena ja pimeänä talvi-iltana tuli iloa ja riemua, kuin täti palasi kotiin, tuoden Vjäsemin piparkakkuja, sitkeitä kuin siirappi, tinasotamiehiä, vaskitorvia ja Tyrtaion vasikannahan, rummun. Vielä monen vuoden päästä oli reki palveluksessa, milloin nukkekammarina, milloin kanakoppina; mutta paitsi sitä käytöllistä hyötyä oli se meille lapsille myöskin muistomerkkinä rohkeimmasta ja vaarallisimmasta matkasta, kuin meidän tietoomme oli tullut — Pietarin matkasta.