IX.
Se, joka eli Venäjällä keväällä vuonna 1877, ei unohda koskaan sitä aikaa. Koko kansan oli vallannut tuskallinen levottomuus. Venäjä sairasti kuumetta, sen veret olivat kuohuksissa. Huhtikuussa olivat sotajoukot menneet rajan yli Rumäniaan, ja kesäkuussa ei vielä edes oltu saavuttu vihollisen maahan. Oli ponnistettu voimia musertavan iskun lyömiseen, ja lyötiinkin ilmaan; innostus, suuri kiihko oli laimentumaisillaan ja kummastuneena kysyi kukin itseltään: mitä tämä merkitsee? Levottomuuden tunne, salainen kauhu valtasi kaikki kansalliset itserakkaat, kaikki ne, jotka olivat luottaneet taruun sotaväen huvikävelystä, ja sellaisia oli paljon.
Tuossa pienessä yhteiskunnassa, Volgan varrella olevassa pikkukaupungissa, ja erittäinkin sen sotilaspiireissä, jotka muodostivat koko sen elämän ja luonteen, oli sellaista levottomuutta monella tavalla ilmestynyt. Valtiolliset ja sotaliikkeitä koskevat keskustelut upseeriklubissa ja everstin luona olivat yhtä vilkkaita kuin pitkiäkin. Pelipöydällä oli erityiskarttoja Tonavan maista, erityisteoksia Diebitsch Sabalkanskin retkestä Balkanin yli, Moltken teoksia Turkista ja ylipäänsä kaikkea, joka voi jossain suhteessa valaista asemaa. Tuon yleisen levottomuuden vallitessa häipyi se sydämen tuska, joka siihen aikaan vaivasi Anna Paulovnaa. Koko hänen ympäristöstään huomasi sen ainoastaan vanha neiti von Hübner.
Karl Aleksander ei ollut saapunut kohtaukseen: siitä ajasta alkoi hän rohjeta katsoa asiaa sellaisena, kuin se oli, Karl Aleksanderista oli rakkaus ajanhauskuutusta, hänestä nuorta, uutta elämää. Hän ei voinut kieltää, että Karl Aleksander ei välittänyt hänestä, että hän tahtoi päästä vapaaksi. Hän oli huomannut, että rakkaus oli Karl Aleksanderille vieraskielinen kirja, jota hän luki, sillä hän tunsi kirjaimet, hän itse taas tunsi hengen, syvän, sisäisen elämän ja sisällön siinä kirjassa. Tuo herätti hänessä syvää surua, surua, joka toisinaan teki hänelle mahdottomaksi esiintymisen maailmassa. Mitä se hyödytti, kysyi hän itseltään, että oli kesänsä lopulla voittanut sydämen, jos se sydän oli niin häipyvä, että se jo, kun tuskin vielä oli vuotta kulunut, sulkeusi häneltä. Sillä hän tunsi, että hän oli kadottanut Sesam-sanan, joka sen aukaisi hänelle. Mutta ei siinä vielä kylliksi, kauneus, jota hän oli niin hellästi hoitanut, jonka hän piti niin suuriarvoisena, se ei kestänyt nyt syysmyrskyjen aikana. Hän luuli näkevänsä, miten se suli, juoksi pois niiden kyynelten mukana, joita hän vuodatti sen himmenevän loiston tähden. Vanheneminen oli tullut hänelle päähän pistäneeksi ajatukseksi, ja sellaisilla päähän pistäneillä ajatuksilla on sama vaikutus sieluun kuin paranemattomalla, pitkällisellä hivuttavalla taudilla ruumiiseen. Se ajatus myrkytti hänen päivänsä, hävitti kaiken mehun, mitä elämä tarjosi. Kaiken tuon sielun vaivan lisäksi tuli vielä pelko tyttären kotiintulosta. Sen, että se toisi mukanaan uusia kärsimyksiä, uusia suruja, uutta mielipahan aihetta aavisti hän teroittuneella naisen aistillaan, joka ohjasi häntä oikeaan, kun oli kysymys sydämen asioista, yhtä varmasti kuin kompassi osottaa magneetillisen navan.
Kevät oli tänä vuonna tullut tavattoman aikaiseen. Jo toukokuun alussa olivat Volgan rannat hohtavan vehreät, kirsikat ja tuomet täydessä kukassa. Anna Paulovnalle, joka kärsimättömyydellä oli odottanut kevättä, oli ollut paljon vaivaa saada nerokkaisuudellaan ja naisellisella viekkaudellaan kohdata Karl Aleksanderia penkereellä. Hän tahtoi välttämättömästi tavata häntä vielä kerran, ennenkuin tytär tulisi kotiin, jota nyt odotettiin joka päivä. Kohtaus oli kumminkin sattuneiden esteiden takia siirtynyt päivä päivältä, tänä iltana se kumminkin tapahtuisi. Äkkiä, kuten pilvistä pudonneena ilmausi silloin pieneen kaupunkiin tarkastusmatkoilla oleva kenraali, joka tuli asumaan rykmentin päällikön luo, eikä Anna Paulovna huomannut mitään keinoa päästä useihin päiviin vapaaksi kutsumattomasta vieraastaan.
* * * * *
Karl Aleksander istui kumminkin määrätyllä ajalla penkereellä. Hän istui kaidepuun päällä, katseli, näkemättä maisemaa ja odotti kärsivällisesti. Hänelle olivat nämät kohtaukset muuttuneet raskaaksi kuormaksi, jota hän kesti ainoastaan tuskallisella, sellaisissa ihmisissä tavattavalla uhkamielisyydellä, jotka eivät voi vapautua kuormastaan, ja joiden sen lisäksi täytyy salata itse uhkamielisyyttään. Hän odotti kärsivällisesti, hän tiesi tarkalleen, kuinka hän laskeutuisi portaita alas arkaillen, tekisi romantillisen liikkeen, ikäänkuin kuunnellen jotain, samalla tavalla kuin se kohta aina esitetään "Nivan" palstoilla, hyppäisi alas hiukan lapsimaisella tavalla ja koettaisi sitten kiihoittaa häntä loruillaan. Nuo lorut ne olivat kaikista kauheimmat, ne muistuttivat samalla kertaa lapsikamarikeskusteluja ja lainakirjaston tavallisimpia rakkauslörpötyksiä. Karl Aleksander ei ollut vielä oppinut, ei huomannut sitä, että tyhjänpäiväiset rakkauslorut ovat aivan samanlaisia, kaikuivatpa mistä päin tahansa, se on ainoastaan ääni, joka ne tekee toisellaiseksi, ainoastaan suut, jotka lausuvat noita tavallisia sanoja, ovat toisellaisia. Sitten oli hän huomaavinaan hänen silmissään samallaisia nuhteita, joita hän teki itselleen. Hän näki, hän tunsi, että Anna Paulovna oli oppinut tuntemaan hänet, huomannut hänen jo aikaa kyllästyneen tähän romaaniin. Hän odotti joka päivä purkausta, jolloin hän sanoisi, että hän oli petollinen ja uskoton, ja kaikkea muutakin, jota oli lainakirjastoromaaneissa, sitäkin. Hetkisen ajatteli hän jouduttaa ratkaisevaa iskua, vallankumousta, ja sen jälkeen päästä vapaaksi; mutta mitä se hyödyttäisi? Pianhan tulisi tieto Dodo Davidovitschilta, parempi on erota riidatta. Ja jos häntä ei muutettaisikaan sotajoukkoon ja rikkoisi välinsä tykkänään hänen kanssaan, mitä tekisi hän sitten tässä kurjassa pesässä, miten hänen elämänsä sitten kuluisi? Hänkin ehkä kostaisi, saattaisi hänet neiti von Hübnerin, ehkäpä suuriherttuattarenkin epäsuosioon. Ei, hän oli nyt kahleissa, jotka hän itse oli itselleen takonut, ja joita hänen oli kärsiminen, vaikka ne tulivat päivä päivältä raskaammiksi.
Mutta sepä ihmettä, missä hän viipyy tänään, hän, joka tavallisesti on niin sietämättömän täsmällinen? Mitähän jos minä lähtisin pois! Mutta Karl Aleksander ei uskaltanut lähteä. Hän odotti, kuljeskeli edestakaisin penkereellä, katseli, miten päivän vaaleat liekit sammuivat, katseli, kuinka korkealla taivaan sinessä kiiti eräs pyyntimatkoilleen myöhästynyt tornihaukka nuolen nopeudella kohden kotoaan, kuunteli pääskysten liverryksiä, kun ne, kuten taitamattomat lapset, jotka ovat laitetut makaamaan, nukkumisen sijaan huvittivat itseään naurulla ja pakinalla. "Ah, jos minä saisin lähteä kotiin, kuten tornihaukka, ah, jos minä saisin seurata pääskysiä," huokasi hän itsekseen.
Kevätilta levitti hienon vaalean vaippansa puutarhan ja sen kukkivien omenapuiden yli. Oli niin äänetöntä ja hiljaista, että voi kuulla yhden ja toisen valvovan hyönteisen surisemisen, kun se kukkaistuoksun hurmaamana lenteli puiden oksien välissä. Harhailevassa lennossaan sattui tuo pieni yökulkijain pahki kukkien terälehtiin, jotka putoilivat maahan hitaasti ja ladellen kuni perhoset. Silloin tällöin puhalsi virralta tuulen henkäys, tunkeusi kukista vaaleana olevien oksien väliin, puisti niistä alas joukottain valkeita lehtiä ja siemenpölyä ja heti tyyntyi pensaisiin. Suloisia höyryjä kohosi kuohkeasta maasta ja liiteli kepeänä usvana kukkien päällä. Oli kevätkesän pyhä, ihana aika, jolloin elämä jälleen virkoaa, jolloin tunteet nuortuvat ja väsyneet sydämet riemastuvat. Ei edes Karl Aleksander, niin synkkämielisenä kuin olikin, voinut olla hurmaantumatta. Äkkiä heräsi hän unelmistaan siitä, että joku käveli etempänä käytävällä. Siellä hän on, ajatteli hän, niin hän se on, ja raskas huokaus nousi hänen rinnastaan. Nyt lähenee hän, hänellä on uusi puku, niin hienon värinen, vaalean sinipunerva ja keltainen; nyt seisahtuu hän, katselee ympärilleen, mutta miten suloisesti, nyt hyppää hän alas korkealta portaalta niin viehättävän kauniisti, ei, se ei ole hän, vaan ovathan ne hänen silmänsä, hänen punainen suunsa ja … mutta kaikki kauniimpana, nuorena, hienompana ja sielukkaampana. Onko se hän tahi eikö? kysyy hän itseltään, onko hän nukuksissa, uneksiiko hän? Nyt hymyilee hän hänelle, "no, mutta tehkäähän nyt kunniaa, Karluscha," sanoo hän äkkiä ja nauraa hiukan ilkamoiden, hiukan hämillään, hiukan tuttavallisesti, hyvin ystävällisesti ja suloisesti.
"Vera, Vera Nikolajevna, oletteko te todella — Te? Milloin te tulitte, kuinka voitte tuntea minut?" Ja Vera nauroi, nauroi aivan kuin Anna Paulovna paraimmalla tuulellaan. "Minä tulin tänään kenraalin kanssa. En minä tuntenut teitä, mutta minä olen eläissäni ollut tuttu ainoastaan yhden Karl Aleksandrovitschin kanssa, ainoastaan yhden kanssa, jolla on ollut saksalainen nimi Karl, ja kun äiti kirjeissään kuvasi teidät ja puhui Karl Aleksandrovitschistä joka sivulla, muistin minä häntä, ja sitten uskoin aina, että se olisitte juuri te, te ja ei kukaan muu."
"Vera", — ja hän ojensi molemmat kätensä häntä kohden — Vera epäili hetken ja sitten tarttui niihin. Ja siinä tuli sellainen "muistatteko te sitä ja sitä, muistatteko te häntä", että pääskyset heräsivät pesissään, ja satakieli, joka juuri oli aloittanut liverryksensä, vaikeni. Anna Paulovna, jota tänne asti olivat viivyttäneet vieraat ja emännän velvollisuudet, ja joka nyt pelokkaana ja sipsutellen tuli kohtauspaikalle, kuuli jo kaukaa tuon: "muistatteko sitä ja sitä". Kuulusti ikäänkuin siellä olisi ollut kaksi visertelevää "inseparables", noita viehättäviä lintuja, jotka istuvat toisiinsa painautuneina ja kuolevat, jos heidät eroitetaan. Anna Paulovna ensin tyrmistyi, sitten hämmästyi hän edessänsä olevan ryhmän kauneudesta. Lopuksi tuli hän surulliseksi, toivottomaksi hänen äänensä soinnun tähden, äänen, jota hän rakasti niin suuresti, ja jonka pienimmänkin väreen hän luuli tuntevansa niin hyvin, vaan jossa nyt ilmeni hänelle uusia väreitä, joita hän ei ollut koskaan kuullut ennen. Surun valtaamana pakeni hän äänettömästi huoneeseensa, ja ikäänkuin peläten, että joku seuraisi häntä, lukitsi hän oven.
Ulkona penkereellä oli puhelu todella päässyt irralleen.
"Kuinka te tunsitte minut?" kysyi Vera.
"Minä en tuntenut teitä, mutta teidän sananne, 'tehkää kunniaa' muistutti minulle yksinäisten lapsivuosieni suloisimpia hetkiä".
Äkkiä kysyi Vera: "Mitä teette te täällä, minkätähden ette tulleet sisälle luoksemme?" Karl Aleksanderin tuli vastata. Ensi kerran elämässään joutui hän siinä suhteessa ahdinkoon.
"Ei, mutta kuulkaahan, te hän näytätte ikäänkuin teidät olisi pahan teosta tavattu, myöntäkää. että te — —".
Mutta nyt oli Karl Aleksander ehtinyt tointua. "Minä tulin harjoituksista, olin väsynyt ja tahdoin levätä tänä suloisena yönä teidän penkereellänne, vanhempanne ovat antaneet minulle luvan, vieläpä kutsuneet minua tänne. Kauneus on houkutellut minut tänne ja vanginnut," lisäsi hän liehakoivasti, "pitemmäksi aikaa kuin olisi saanut". Hän nousi ylös sanoakseen jäähyväiset ja lähteäkseen, "mutta mitä tietä", kysyi hän itseltään. Uusi hämmennys. He kulkivat käytävää pitkin rakennuksen etusivulle päin. "Hyvää yötä", sanoo Vera ja ojentaa hänelle kätensä, "ajatelkaa, kuinka äiti hämmästyy tästä kohtauksesta".
"Niin, kyllä kai", vastaa hän hermostuneesti, ja menee pitkin vasempaan päin johtavaa käytävää.
"No, ei sinne, tännepäin, kuinka te olette hajamielinen", huutaa Vera, "porttihan on toisella puolella".
"Kah, se on totta", hän tekee kokokäännöksen ja käy eteenpäin, hän ei ole koskaan kulkenut tätä tietä eikä tiedä, missä portti on. Suuri kartanokoira alkaa haukkua vimmatusti, ovella seisova sotamies tekee kunniaa, portinvahti ja kyökkipiika tervehtävät ja katselevat häntä hyvin kummissaan. — "Sepäs oli saakelia, minä luulen, että koko talo on liikkeessä", tuumaa Karl Aleksander; hän huokaa helpotuksesta päästyään kadulle ja kiiruhtaa kotiinsa.
Kun Anna Paulovna tuli huoneeseensa, oli hän vallan mielettömänä. Oliko mahdollista, että se oli totta, mitä hän oli nähnyt? Hänen oma tyttärensä ja tuo kauhea Karl Aleksander, jonka onnettomuus itse oli tuonut hänen tielleen, yhdessä! Muistatteko te sitä ja sitä, olivat he sanoneet, missä olivat he sitten kohdanneet toisensa, miksi oli Vera sen salannut? Kun hänellä itsellään oli salattavaa, epäili hän kaikkea ja kaikkia. Jos hän menisi Veran luo ja kysyisi? Mutta ei, nykyisessä mielentilassa, oli se mahdotonta, hän ilmaisisi itsensä. Minne tahansa hän katsoi, kohtasi hän vaikeuksia joka taholla, lisäksi tulivat nyt vielä mustasukkaisuuden tuskat. Niin, se vielä puuttuisi, että hän alkaisi … hän oli huutaa tuskasta sitä ajatellessaan, hän veti syvään henkeään, hän luuli tukehtuvansa, meni ikkunan luo ja avasi sen hiljaa. Pehmyt, suloinen yöilma teki hänelle hyvää. Istuissaan siinä näki hän hänet ja tyttärensä tulevan käytävää ylös, kuuli hänen sanovan, "kyllä kai", luuli niissä sanoissa olevan jonkun sivumerkityksen, ja katkeruudesta sekä häpeästä mielettömänä purskahti kiihkeään itkuun. Silloin koputettiin hänen ovelleen. "Äiti kulta, saanko minä tulla sisään. Äiti kulta, se on sinun Verotschasi, päästä minua sisään!" Hän koetti tointua, ponnistaen kaikki henkiset ja ruumiilliset voimansa sanoi hän tyynesti, "Mene huoneeseesi pikku Vera, ja pane maata, minä tulen kyllä sanomaan sinulle hyvää yötä hiukan myöhemmin, juuri nyt en voi oikein hyvin".
"Kyllä teen sen, äiti kuita, mutta tule kaikin mokomin, minulla on jotain hauskaa kerrottavaa sinulle, Ja eihän meillä vielä ole ollut ollenkaan aikaa puhella toistemme kanssa".
Ääni, jolla nuo sanat lausuttiin, tuntui vapisevan ilosta ja lämmöstä ja vaikutti kuin neulan pisto Anna Paulovnaan. Hän riisuutui kamarineidin avutta ja kiiruhti sänkyynsä.
Silloin vasta muisti hän, ettei hän ollut sanonut jäähyväisiä kenraalille. Hän tiesi, että miehensä, vaikka olikin muutoin välinpitämätön ja huolimaton, tuskin antaisi anteeksi sitä, mutta koska suurien surujen siunauksena on, että ne saavat pienet unohduksiin, niin hän tuskin ajattelikaan tuota muutoin niin tärkeää asiaa. Hän makasi valveilla aamupuoleen yötä, ja vaipui vihdoin raskaaseen horrostilaan.
Seuraavana päivänä oli Anna Paulovna kipeä, hänessä oli kuume. Hän kutsutti Veran luokseen, hänen täytyi päästä selvyyteen. Ennenkuin Vera ehti tulla, tuli hänen miehensä huoneeseen. Hän kysyi hänen vointiaan, lähetti hakemaan lääkäriä, mutta teki kaiken tuon konemaisesti, niin kuin sellaisen jota tulee ja pitää tehdä, osoittamatta huolenpidossaan vähintään lämpöä tai tunnetta. Anna Paulovna, joka pitemmästä kuin kahdenkymmenen vuoden tottumuksesta tunsi hänet, huomasi, että hänen ajatuksensa olivat kiintyneet johonkin asiaan. Ollen säikähdyksissään ja peloissaan noista odottamattomista tapauksista, vaivasi se häntä suuresti. Tulkoon, mitä tuleekin, hänen täytyi saada tietää se.
"No, Nikolai Nikolajevitsch, mitä sinä ajattelet?" sanoi hän, kun näki hänen aikovan lähteä uskomatta hänelle mitään.
Eversti katsoi häneen. "Vai niin, sinä olet huomannut sen minusta, no niin, minä ajattelen tänään paraatin jälkeen nimittää Karl Aleksandrovitschin ajutantikseni".
"Minkätähden?" sanoi hän ja tunsi henkeänsä ahdistavan.
"Minkätähden … niin, oikeastaan minun olisi pitänyt se tehdä jo aikaa sitten, hän on kelpo upseeri, kenraali piti hänestä paljon eilen, hänellä on kyllä tulevaisuutta. Ja sitten hän … hän … on suoraan sanoen tässä kaupungissa ainoa sulhaseksi kelpaava Veralle, joka jo on yli kahdenkymmenen. Ajutanttina tulee hän päivittäin oleskelemaan talossa", ja niin selvitti hän laajaperäisesti suunnitelmiaan. "Mutta sinä et sano mitään? Mitä arvelet sinä asiasta?"
Anna Paulovnalle tuotti miehen puhe tuskaa, joka kasvoi joka minuutti ja uhkasi lopuksi tukahduttaa hänet. Vihdoin kohosi hän vaivaloisesti ylös vuoteeltaan, katsoi häneen kuumeesta hehkuvilla silmillään, ja niissä näkyi kovuuden ja vihan ilmettä, kun hän äänellä, jota hän ei voinut kauemmin hillitä, huudahti: "Se ei saa koskaan tapahtua, kuuletko sinä, ei koskaan!" Hän vaipui jälleen alas vuoteelleen. Nikolai Nikolajevitsch sekä hämmästyi että suuttui hänelle niin harvinaisesta purkauksesta.
Hetkisen oli hän tietämättään totuutta lähellä, kun hän pilkallisesti hymyillen sanoi: "Ethän sinä vaan ole mustasukkainen?" ja jatkoi sitten syittensä ja todistuksiensa luettelemista.
Hänen vaimonsa ei sanonut mitään, mutta hän tunsi, että hänessä oli jotain järkähtämätöntä, taipumatonta, jotain naisten itsepäisyydestä, jota mikään ei voi taivuttaa, tuskin murtaakaan. Lopuksi lähti hän suuttuneena pois, sanoen: "Tässä olen minä, se joka toimin niin, kuin edullisimmaksi luulen", ja paiskasi oven lujasti kiinni. Hänen käyntinsä, kasvonsa juonteet, kiihtynyt mielentila eivät ennustaneet mitään hyvää tämän päivän paraatista. "Itsepäisyys, niin, siinä on naisten voima", jupisi hän itsekseen.
Anna Paulovna makasi melkein tainnuksissa iskusta, joka uhkasi häntä, niin ettei hän huomannut Veran sisään tuloa, ennenkuin tämä hyvin hiljaa istui hänen vuoteensa viereen.
Kun äiti vihdoin huomasi hänet, kysyi hän äkkiä ja tylysti:
"Mitä teit sinä eilen puutarhassa?" Vera katsoi kummastuneena häneen.
"Minäkö, en mitään", vastasi hän tyynesti, "uudistin vaan tuttavuuden
Karl Aleksanderin kanssa".
"Milloin tutustuit sinä häneen?" kysyi Anna Paulovna, hilliten ääntänsä.
"Muistatko sinä, että minä kahdeksan vuotiaana, jolloin me olimme Pietarissa, tutustuin erääseen paassiin, jota minä kutsuin sulhasekseni, muistatko, että vanha kotiopettajattareni vielä vuosikausia jälkeenpäin meillä käydessään kysyi, oliko sulhaseni Karluscha kirjoittanut minulle? No, niin, Karluscha on juuri Karl Aleksandrovitsch. Senjälkeen en minä ole nähnyt häntä ennenkuin nyt, hän on suuressa määrin säilyttänyt lapsuutensa ajan ulkonäön".
Vihdoinkin rauhoittava sana. Anna Paulovna miettii, mitä hän sanoisi.
"Minä en pidä Karl Aleksandrovitschista, hän on…"
"No, mutta kirjeistäsihän saa aivan vastakkaisen käsityksen…"
Silloin menetti Anna Paulovna itsehillitsemiskykynsä. "Kirjeeni, kirjeeni … mutta minä kiellän sinua…" Etemmäksi hän ei ehtinyt, sillä vaikea hermokohtaus teki hänet kyvyttömäksi enempää puhumaan ja säikäytti Veran, joka ennen ei ollut mitään sellaista nähnyt. Koko talo tuli liikkeelle, lääkäri saapui ja selitti, että tapaus oli hyvin arveluttava.
Vera oli hyvin levoton. "Neuvokaa minulle tohtori, mitä minun pitää tehdä, isä on pyytänyt minua suurilla vaunuilla menemään Natalia Feodorovnaa, neiti von Hübneriä, noutamaan paraatia katsomaan".
"Minä olen ruiskuttanut äitiinne morfiinia, niin että te voitte huoleti olla poissa muutamia tunteja".
Vera rauhottui lääkärin sanoista ja lähti neiti von Hübnerin luo. Hän ja vanha neiti olivat hyviä ystäviä. Vera ihaili hänessä maailmannaista, sitä hovi-ilman sädekehää, joka häntä ympäröi, ja hänen sydämellistä, kaikki-ymmärtävää, kaikki-anteeksiantavaa olentoaan. Neiti von Hübner rakasti Veraa yksinkertaisesti sentähden, että tämä oli nuori, kaunis ja hyvinkasvatettu, ja sentähden, että hänen sydämensä ylipäänsä oli taipuisa rakastamaan. Vanha neiti ihastui hyvin Nikolai Nikolajevitschin huomaavaisuudesta. Lämmin auringonpaisteinen kevätilma, komeoissa vaunuissa ajeleminen, kaikki sai hänet hyvälle tuulelle, niin että hän alussa ei erittäin pannut huomiota Anna Paulovnan sairaudelle. Molemmat naiset ajoivat harjoituskentälle, joka oli muutamia kilomeetterejä kaupungin ulkopuolella, lähellä uutta rakennettavana olevaa kasarmia.
Kentällä kohtasivat he Karl Aleksanderin, joka ratsasti kauniilla mustalla venäläisrotuisella hevosella heitä vastaan. Hän näytti kauniilta uudessa kiiltävässä asussaan, hän tervehti samalla sekä tuttavallisesti että lämpimällä äänellä, joka heti herätti neiti von Hübnerin huomion. Vera Nikolajevnakin näytti hyvin ihastuneen näköiseltä. "Onko asian, laita niin", tuumi vanha kokenut nainen itsekseen.
"Nikolai Nikolajevitsch, isänne, pyytää teitä ajamaan ylös kummulle halavan alle, sieltä näette te paraiten juhlamarssin ja kuulette soiton. Sanokaa minulle, Vera Nikolajevna", ja hän kääntyi tenhoavasti, levottomasti ja ihastuneena hymyillen hänen puoleensa, "mitä teillä on tapahtunut? Isänne on, luvallanne sanoen, aivan vimmassa, häntä ei tunne entiseksi".
Vera ei osannut vastata muuta kuin että äiti oli kipeä.
"Minä en uskalla viipyä kauemmin", sanoi Karl Aleksander, "au revoir". Hän laukkuutti pois, niin että näki, miten kiiltäväksi kuluneet kengät hänen hevosensa jaloissa välkkyivät pölyn seasta. Vaunut ajettiin kummulle, johon oli kokoontunut suuri joukko kaupunkilaisia ja maakansaa katsomaan kevätparaatia. Vera hämmästytti koko joukkoa aukaisemalla suuren, punaisen päivänvarjostimen, sillä sellaista ei oltu ennen nähty näillä seuduilla. Päivänvarjostimen ja halavan harvojen oksien alla istuivat molemmat naiset odottaen paraatin alkua. Neiti von Hübner katseli tutkivasti nuorta ystäväänsä, jonka nuorille kasvoille päivänvarjostimen punainen valo loi sellaista loistoa ja terveyttä, että hän näytti huikaisevan kauniilta. "Sinä olet yhdennäköinen äitisi kanssa, tuollaiselta hän lienee näyttänyt ykdeksäntoista, kahdenkymmenen seuduilla", ja vertaillessa sekä arvostellessa yhtäläisyyksiä kuluivat tunnit sotilasnäytelmää odottaessa.
Oli kirjava elämä peninkulmia laajalla tasangolla. Sotamiehet seisoivat komppanijoittain, upseerit ryhmissä rintaman edessä, korkeampi päällystö, osa esikuntaupseereja ja ajutantteja oli ratsuin selässä keskellä tasankoa. Silloin tällöin ratsasti joku ajutanteista täyttä laukkaa milloin yhden, milloin toisen pataljoonan luo, vieden käskyjä ja määräyksiä. Joka taholla ja kaikilla ilmansuunnilla loisti ja kimalteli, punankellervä tomu nousi ylös pilven tapaisena ja osaltaan koroitti suuren ja liikkuvan kuvan kauneutta.
Silloin lähti Nikolai Nikolajevitsch esikuntansa seuraamana liikkeelle tasangon yli, rummut rämisivät ja torvet räikyivat, sotamiehet tervehtivät päällikköään tavallisen kaavan mukaan: ahkeruus on ilomme ja Jumala varjelkoon herra everstiä, aseet loistivat ja välkkyivät kevätauringon paisteessa, kaikki ennusti hyvää, odotettiin paraatia iloisella luottamuksella. Hyvälaatuisen everstin suhteen ei voitu muuta luullakkaan. Ja kumminkin kävi kaikki alusta alkaen päinvastoin. Eversti oli pahalla tuulella, ei mikään ollut hänen mieleistään. Rivit eivät koskaan olleet kyllin suoria. Yhtäkkiä kysyy hän: "Missä on kapteeni Baronin?" — "Kapteeni Baronin", huudetaan joka taholla, mutta kapteenia ei kuulu, "Kapteeni Baronin", vastataan esikunnasta, "on tasangon toisella puolella olevassa viitakossa".
"Mitä pirua hän siellä tekee", kirkui eversti, "täällä hänen paikkansa on nyt. No, voi tuota sotamiestä, tuota tuolla toisessa rivissä, mitä herran nimessä kapteeni ajattelee, onko tuo nyt paraatipuku? Mitä! Repaleita nuo ovat!"
Kapteeni katseli kummissaan everstiään, sellaisena ei hän ollut häntä koskaan nähnyt. Hän painoi sormet lakkinsa reunukseen ja vastasi ajattelemattomasti kyllä:
"Herra eversti on sallinut, on itse…"
Mutta silloin suuttui Nikolai Nikolajevitsch todella. "Minä, minä sallisin mitään sellaista, minä en salli mitään muuta, kuin mitä säännöt määräävät. Kuuletteko sen, kapteeni!" Ja hän mellasti kuin entisaikuiset katsastusherrat.
Sotilaat olivat pelästyneitä, vääpelit pyörivät kuin ampijaiset paperipussissa. Luutnantit arvelivat, että piru oli riivannut heidän everstinsä. Oli tulla jo häpeäjuttu, kun hän kaikkien läsnäollessa haukkui ajutanttiaan erään laiminlyömisen takia, josta hän tavallisissa oloissa olisi saanut ainoastaan pienen muistutuksen. Ainoa, jota onnisti "suuressa kevätpesussa", kuten sotamiehet kutsuivat surullista paraatia, oli Kari Aleksander. Hän seisoi hyvin kalpeana ja kylmäverisenä, odottaen pahinta, hänellä oli syynsä luulla, että eversti hänen tähtensä oli sellaisella tuulella. Hän sentähden hyvin kummastui, kun eversti hänen komppanijaa tarkastaessa lauhtui, niin, vieläpä esitti hänen, kuten sanat kuuluivat "saksalaista säännöllisyyttään" muillekin seurattavaksi esimerkiksi.
Turhaan ponnisti Karl Aleksander terävänäköisyyttään, päästäkseen selville, mitä se merkitsisi.
Niin kumminkin päästiin tarkastuksesta sivu, ja paraatia jatkettiin. Nikolai Nikolajevitsch ratsasti täyttä juoksua kummulle, tervehti totisena, melkein synkkänä tytärtään ja neiti von Hübneriä, sekä asettausi mahtavimpaan sotapäällikköasentoonsa; käsi lanteille, ruumis taaksepäin nojollaan, ohjakset lujalla; kannukset kutkuttivat silloin tällöin oriin kupeita, joka silloin polki maata ja raapi pölyä hyvin muodostuneilla etujaloillaan. Rykmentin soittokunta oli häntä vastapäätä niin etäällä, että komppania mahtui väliin. Pieni juutalainen kapellimestari seisoi tahtipuikko kohotettuna ja silmät puoleksi päästä ulkona katsoen vihastunutta ylipäällikköään, valmiina tämän silmäniskusta aloittamaan tyrttaiolaisen soittonsa.
Silloin annettiin merkki ja rykmentin juhlamarssin raikuessa — se oli alkuaan huonosti valittu, irstas operetti, mutta sittemmin pyhitetty veristen taistelu-muistojen kautta Puolassa ja Turkestanissa — marssivat sotilaat komppanijoittain, pataljoonittain, viimeksi rykmenttinä tarkastusherran ohi käyden, juosten ja juhlamarssissa. Eversti ei tuhlannut kiitoksiaan, Karl Aleksanderin komppania sai enimmät niistä osakseen, joka kerta vastasivat sotilaat lyhyellä hurraahuudolla.
Vera Nikolajevna istui vaunuissa hyvin ihastuneena näytelmään.
"Isä kiittää Karl Aleksandrovitschin komppanijaa", lausuu hän iloisena ja lyö sotilassoiton tahtia. "Mitään näin kaunista emme me koskaan saaneet nähdä Sveitsissä. Täällä tasangolla voi hengittää. Sveitsissä näki ainoastaan pieniä ahtaita laaksoja, joissa vuori oli aivan nenän edessä. Joskus minä pelkäsin, että joku paha jättiläinen tulisi ja kallion lohkareella peittäisi koko laakson. Kun satoi ja pilvet laskeusivat alas aina pienten kirkontornien ukkosenjohdattimiin saakka, tuntui alhaalla laaksojen pohjilla hyvin tukalalta. Ei, täällä avaralla Venäjällä, täällä voi hengittää", ja hän hengitti mielihyvällä punervan keltaisen tomun ja venäläisen nahan hajun sekaista ilmaa.
Vanha neiti von Hübner istui vaunuissa ja alkoi asetella B:tä A:n jälkeen. Vera tuli kotiin eilen. Eversti on entisestään kokonaan erilainen. Anna Paulovna on kipeä. Karl Aleksandrovitsch ja Vera näyttävät hyvin ihastuneilta toisiinsa. He tuntevat toisensa jo ennestään. Tässä on joku vika. "Vera parka", ajatteli hän itsekseen, "sinä kärsit kyllä enin sen asian suhteen, mutta jotta tappiot tulisivat niin huokeiksi kuin mahdollista, on jotain tehtävä, ennenkuin se on myöhäistä."
Onneton paraati oli vihdoin lopussa. Eversti kiitti joukkoja vajanaisilla sanoilla ja ratsasti rykmentin etupäässä takaisin kaupunkiin.
Vaunut ajettiin kiivasta juoksua samaa tietä suoraan everstin asunnolle, neiti von Hübner tahtoi puhella Anna Paulovnan kanssa.
Hämärässä, lämpymässä huoneessa makasi Anna Paulovna, levottomasti käännellen itseään vuoteellaan. Neiti von Hübner astui sisään, tervehti lämpymästi ja ystävällisesti, suuteli häntä poskille ja kuiskasi hiljaa hänen korvaansa.
"Anna Paulovna parkani, nyt tarvitaan rohkeutta ja järkeä, olihan se, mitä nyt on tapahtunut, kyllä ennemmin tai myöhemmin tuleva".
Anna Paulovna katseli häneen silmänräpäyksen, ainoastaan silmänräpäyksen, peitti sitten kasvonsa patjoihin ja itki, itki siten, ettei hän moniin vuosiin ollut niin itkenyt. Neiti von Hübner antoi hänen itkeä tarpeeksi. Sittenkuin hän oli jossain määrin tyyntynyt, kysyi vanha neiti:
"Mitä te aijotte nyt tehdä, Anna Paulovna?"
"Voi, minä en tiedä, kaikki on tapahtunut niin äkkiä, minä olen kokonaan pyörällä, neuvokaa minua, auttakaa minua, elkää hyljätkö minua. Minä tahdon ripittää itseni teille. Olkaa armelijas, elkää jättäkö minua yksin, muutoin" — ja hän tuijotti synkkänä eteensä — "en minä tiedä, mitä teen".
"No niin, Anna Paulovna parka, minä en tahdo tietää mitään, en tarvitse teidän tunnustustanne, sen perusteella, mitä minä luulen ymmärtäväni, annan minä teille neuvon — ja teidän pitää sitä seurata. Karl Aleksanderin tulee jättää kaupunki, minä olen nähnyt tänään kylläksi ymmärtääkseni, että jollei hän matkusta pois, rakas Veramme tulee yhtä onnettomaksi, vaikka ei yhtä rikolliseksi kuin te, ystäväparkani. Häntä täytyy säästää."
"Voi, te olette oikeassa, te olette oikeassa, mutta kuka saa Karl
Aleksanderin siihen?"
"Antakaa sen jäädä minun huolekseni. Teidän tulee pitää huolta ainoastaan itsestänne. Olkaa ankara, olkaa oikeudenmukainen, myöntäkää, että olette huomanneet käytöksenne vääräksi. Tunnustakaa se paha, jota olette tehneet. Alistukaa nöyryydellä sen ansaitsemanne rangaistuksen alaiseksi, ja olkaa varma, että suurin katkeruus on se, että kenties toinen saa kärsiä teidän tähtenne. Se on nykyään kaikki, mitä me voimme tehdä. Kääntykää sen puoleen, joka voi auttaa ja tukea teitä. Te tiedätte kyllä, ketä tarkoitan. Elkäät kaunistelko, voittakaa itsenne, ja te pääsette siitä vapaaksi, mikä teidän asemassa olevalle naiselle on enempi kuin erehdys — häpeästä. Muistakaa, että tyttärenne tähden on uhrattava kaikki, mitä tehdä voi, hänet täytyy pelastaa pienimmästäkin surusta, tuskasta ja levottomuudesta."
Maailmaa kokeneena ja lämminsydämisenä, moittimatta ja rangaistuksella peloittamatta puheli hän Anna Paulovnalle. Hänen mielestään oli eroitus hyvän ja pahan välillä ihmisessä vähemmän siinä, mitä he tuntevat, kuin siinä, mitä he tekevät, vähemmän omassatunnossa kuin teoissa. Muoto oli hänestä pää-asia. Hän oli kyllin ankara paheksuakseen ja moittiakseen vikaa mutta myöskin kyllin hyvin tunsi ihmisluonnon heikkoudet, heittääkseen sen nuhtelematta. Arkana korkeampien luokkien arvosta, hoviaikanaan tottuneena ottamaan vaarin itsestään, oli hän paras neuvonantaja Anna Paulovnalle. Kauan puheli hän hänen kanssaan, itki, lohdutti ja hoiti häntä, kunnes hän oli jokseenkin levollinen ja rauhoittunut.
Silloin koputti joku ovelle, se oli lääkäri. Hän kummastui nähdessään sairaansa niin paljon tointuneen. Lääkärin ja neiti von Hübnerin istuessa sairaan luona, tulee sinne Nikolai Nikolajevitsch, kiihkoisena ja sähkösanoma kädessä.
"Tämä on kaunista, tämä," sanoo hän. Sairas kavahtaa säikähdyksestä.
"Mikä?" kysyy hän ja painaa kätensä sydämelleen.
"Juuri kuin olen nimittänyt Karl Aleksanderin ajutantikseni, saan minä näin kuuluvan sähkösanoman: Kapteeni Segerberg käsketään sotanäyttämölle, kenraali Krüdenerin esikuntaan. Hänen on matkustettava kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa".
"Jumalan kiitos", sanoo Anna Paulovna.
"Jumalan kiitos, sanot sinä! Piru ymmärtäköön naisia," huudahtaa eversti vihaisena. "Päivät päästään on täällä kaikunut: oiva mies tuo Karl Aleksandrovitsch, ja nyt, kun hänet määrätään sotaan — ainoastaan sotaan — niin, silloin sanotaan Jumalan kiitos. Pahinta kaikista on, että sähkösanoma", ja hän käänteli sitä käsissään, "on ainakin kahdenkymmenenneljän tunnin vanha. Karl Aleksandrovitschin on matkustettava iltajunassa".
Anna Paulovna makasi kasvot tyynyssä, hänen ruumistaan tärisytti silloin tällöin nyyhkytykset. Neiti von Hübner kumartui hänen ylitsensä ja kuiskasi ranskaksi: "Nyt vaaditaan rohkeutta, lääkäri katselee teitä. Säilyttäkää salaisuutenne".
Anna Paulovna hillitsi itsensä. "Jättäkäät minut yksin, rakkaat ystävät", sanoi hän tyynesti.
Kaikki menevät ulos, ja Anna Paulovna saa vihdoinkin laskea surunsa ja kyyneleensä valloilleen, hän ei enää koskaan näkisi Karl Aleksanderia.
Salissa oli Karl Aleksander, hän oli tullut sanomaan jäähyväisiä. Hän suutelee Vera Nikolajevnan kättä. "Antakaa minulle muistoksi lapsuuden ystävältäni tuo pieni muistoraha, joka teillä on kaulassa", sanoo hän.
Vera punastuu ja epäilee: "Oletteko nähneet kirjoituksen, joka siinä on?" kysyy hän.
"Olen".
Hitaasti avaa hän vitjat. Se oli ainoastaan pieni, mitätön hopearaha, vaikka kirjoitus siinä oli sisältörikas; "Je sais attendre". Samassa tulee neiti von Hübner sisään, eikä yksikään espanjalainen duenna ole ankarammin vartioinut nuorta sennoraansa, kuin muutoin niin hyvä neiti von Hübner nyt vartioitsi Vera Nikolajevnaa. Hän seuraa häntä eteiseen. Silloin tulevat eversti ja lääkäri sekä talon palvelijat sanomaan jäähyväisiä, sillä tieto kapteeni Segerbergin sotaan lähdöstä oli levinnyt kuin kulovalkea.
Karl Aleksander kumartaa, pyytää tervehtimään Anna Paulovnaa. Eversti syleilee ja rauhoittaa häntä. Jumala olkoon kanssanne, onnea vaan, kurittakaa turkkilaisia, kuuluu silloin. Kaikki seuraavat häntä ulos. Portailla painaa Vera Nikolajevna muitten huomaamatta muistorahan hänen käteensä. Jälleen toistetaan: Jumala olkoon kanssanne, hankkikaa kunniaa rykmentillemme, hyvästi, palatkaa kenraalina. Vera ei sano sanaakaan, hän seisoo suuren portin takana, itkee katkerasti ja kuiskaa itsekseen: "Je sais attendre".
"No niin, tyttöseni, nyt mennään Anna Paulovnan luo", sanoo neiti von
Hübner ja viettää Veralla itsensä sisälle.
Karl Aleksander huokaa helpotuksesta; "Jumalan kiitos, minä olen vapaa taas". Hän rientää asuntoonsa, laittaa vähät tavaransa kokoon matkaa varten. Asemalle on upseerikunta kokoontunut sanomaan jäähyväisiä hänelle, rykmentin marssin raikuessa lähtee hän taas maailmalle, uusia kohtaloita kohden.