X.
Niin pääsi Karl Aleksander onnellisen sattuman avulla ikävästä asemastaan. Jäähyväisittä, huomiota herättämättä, sähkösanoman nojalla ehdottomine sanoineen: "matkustettava kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa", oli hän vapaa kaikista velvollisuuksista. Toverien voimakkaiden eläköönhuutojen kaikuessa nousee hän ensimäiseen, paraaseen vaunuun, joka on täynnä rakuunaupseereja ja intedenttitoimistojen virkamiehiä, ja niin kiiti hän läpi yön uusiin toimiin, uusia tarkoitusperiä kohden. Hän oli viime aikoina niin rasittunut, hänen mielessään olivat niin monellaiset tunteet temmeltäneet, että hän väsyneenä ja henkisesti runneltuneena nukkui, huolensa unohtaen ja nukkuikin hyvin kovalla tilallaan.
Aamun koitteessa kulki hän Brailan, rumaanialaisen rajakaupungin ohi. Puolipäivän aikaan kiiti juna läpi Bukarestin, juhlivan Bukarestin, jonne sodan pauhu kuului vaan kaukaisena, jossa tanssittiin, rulettia pelattiin, jossa viheriät pöydät olivat kultaa tulvillaan, jossa elämä kuohui mahtavin aalloin.
Bukarestiin voi sovittaa slaavilaisen laulajan Jan Nerudanin rohkean vertauksen: "ihminen syntyy rakastamaan ja taistelemaan, Herra itse on asettanut maan Venuksen ja Marsin väliin".
Äkkiä pysähtyi juna lähellä Fratescia, keskellä rataa, etäällä asemahuoneesta. Rata oli tukossa, mahdotonta oli päästä eteenpäin. Karl Aleksander ja rakuuna-upseerit lähtivät vaunusta, huomatessaan, ettei ollut muuta neuvoa, kuin jalkaisin tai ratsastamalla päästä Simnitzaan. Hänen täytyi siis hankkia hevonen, jonka hän saikin erään rakuunaupseerin avulla muutamalta juutalaiselta, ja oli puoli tuntia myöhemmin jo matkalla.
Oli kuljettava ratapengertä, mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty. Ajokalujoukkoja, suuria kuormastovaunuja, isompia ja pienempiä tykkejä, ampumatarvevaunuja kulki yhtenä jonona, niin pitkältä kuin silmä eroitti, ratapengertä ja syöpynyttä, pölyistä tietä myöten. Kaikkien noitten ajoneuvojen seassa ajoivat meluavat rumaanialaiset paimenet suurta teuraseläinkarjaa sotatantereelle. Eräs iso tykki oli joutunut epäkuntoon ja sulkenut koko tien.
Aurinko paistoi polttavan kuumasti ja ilma oli täynnä pölyä. Auringon valossa sinipunervilta näyttävien tomupilvien keskeltä kuului sekaisin eläinten tuskan mylvinää, paimenten huutoja ja kirkumisia, raakoja kiroussanoja kaikilla itämaan kielillä, hevosten hirnuntaa, ajajien kiihoitushuutoja, kanuunatelojen kitinää ja ruoskan läimähdyksiä. Jos ahdingossa sattui särkymään silat, hevonen kompastumaan, tai nuori härkä irti pääsemään, tuli meteli vielä hurjemmaksi. Sotamiehet juoksivat auttamaan, upseerit huusivat ja jakelivat määräyksiään, melu ja kiroukset kiihtyivät kuin myrskytuuli. Tuntui melkein, että kiroussanat halkaisisivat huutajien kurkut. Ja ikäänkuin jättiläisen tahdinlyöntinä kuului säännöllisesti silloin tällöin kanuunain jyskettä kaukaisesta Simnitzasta ja Sistovasta.
Karl Aleksander koetti päästä ratapenkereeltä eteläänpäin, mutta siellä oli hänellä vastuksena Tonavan rämeikkörannat. Pohjoispuolella tietä oli alituiset markkinat, siellä myytiin teetä, paloviinaa ja hedelmiä, vähän etempänä sotamiehet keittivät ruokaansa avonaisissa kattiloissa, tai tattarit nylkivät kaatuneita, vahingoittuneita ja tapettuja hevosia, ja niiden takana taas oli aitoja, liejumaata ja vesilammikkoja. Vaikka oli vasta kesäkuu käsissä, paistoi aurinko sietämättömän kuumasti. Kaikki kevätkesän kasvullisuus, jota ei vielä oltu poljettu lokaan, oli kuivettunutta ja pölyn peittämää.
Matka tuntui ratsastajistamme äärettömän pitkältä. Pölypilvien keskellä näkivät he tunnittain edessään Simnitzan tornien kohoavan kuparinvärisinä taivasta kohden, mutta vasta sitten kuin taivaan kansi oli himmentynyt ja tähdet alkaneet vilkkua, lähestyivät he kaupunkia, ja oli jo keski-yö, kun he ratsastivat linnoituksen portista sisään.
Simnitza, jonka sanottiin olevan sorakasana, on Tonavan varrella. Hävitettyine rakennuksineen ja puistoineen, tyhjine katuineen oli se ikäänkuin pahasti haavoittunut ja kuumetta sairastava. Siellä täällä sen kaduilla ja seinissä oli veritahroja. Rikkiammutuista, kehnoista sairaaloista ja haavain sitomispaikoilta kuului milloin hiljaista valitusta, milloin kovaäänistä voivottelemista. Ainoastaan sairashoitoon kuuluvia sotilaita, kantajia, laupeudensisaria ja pappeja näkyi suloisena kesäyönä liikkuvan kaduilla. Joka paikassa tuntui tulikiven ja karbolin hajua.
Tuskin oli Karl Aleksander ehtinyt nukkua kurjalla vuoteellaan, kun hän päivän koitossa heräsi jälleen kanuunain paukkeesta.
Turkkilaisten pattereista alituisesti kuuluva jumina, tulikiven hajuiset, tupruavat savupilvet, alasputoovat luodit, jotka milloin särkivät kirkon, yksityisrakennuksen, moskeen, milloin tappoivat valjakkoparin tai joukon ihmisiä, merkkisoitot, jotka aamuvarhaisella kuuluivat kukon kiekuraiselta, kaikki ilmoitti hänelle, että hän oli suuren sodan taistelutantereella.
Ihmeellistä, hänkin, joka oli asettunut niin epäilevälle kannalle tuon vapautustyön suhteen, hän, joka ei vihannut turkkilaisia, eikä millään tavalla voinut tuntea innostusta bulgaarialaisia kohtaan, hänkin tunsi joutuneensa hermostuneeseen kiihkotilaan, tunsi jotain selittämättömästä, kuumeenomaisesta nautinnosta, jota olo elämän ja kuoleman vaiheella, taistelu, tuottaa, josta hänen vanhemmat toverinsa olivat niin usein puhuneet. Sellaisessa mielentilassa sai vaara hänet uhkarohkeaksi, veti häntä puoleensa, kuten koski, kuten syvänne imee vettä.
Hän lähti valleille, jossa suuret kanuunat paukkuivat, nousi vallinharjalle ja unohtui sinne, luonnon suuremmoisuuden ja aamun kauneuden hurmaamana. Tonava kimalteli nousevan auringon valossa vehreiden halavien takaa, rumaanialaisen rannan puolella huikaisevan valkeana, veripunaisena ja sinisenä, kuni suuri venäläinen lippu. Sinisessä ja punaisessa, veripunaisessa ja vaaleassa värissä väikkyi erilaisia vivahduksia ja sai virran kiiltävään pintaan hohtavan keltaisia värijuovia. Silloin tällöin putosi alas sähisevä pommi, rikkoen virran pinnan ja räiskyttäen liejua, vettä ja vaahtoa ylös pilviä kohden.
Vastapäinen ranta oli vielä sumuverhon peitossa, jonka läpi ei näkynyt muuta kuin uljas muoto ja selvät piirteet taivasta vasten kuvastuvasta linnoituksesta, mutta äkkiä, ikäänkuin kanuunan ammunnan karkoittamana, alkoi sumuverho liidellä alas virtaa keveinä savumaisina höytäleinä, ja silloin alkoi Karl Aleksander eroittaa vastapäistä rantaa. Se tuli vähitellen yhä selvemmäksi. Se näytti auringon puolelta kellanpunaiselta, varjossa siniseltä. Hän näki erään sotaväenosaston laskeutuvan alas kukkulalta ja tuntikausiksi katoavan näkyvistä maan epätasaisuuden ja yksinäisten puiden tähden. Hänen seisoessaan siinä ja ihmetellessään näköalan kauneutta, alkoi vieressä oleva suuri kanuuna hankkiutua keskusteluun. Sotamiehet kantoivat uutterasti ampumatarpeita. Hyvin nuori luutnantti, punaposkinen kahdeksantoista vuotias nuorukainen, jolla oli pehmeitä, vaaleita haituvia leuassa ja poskilla, komensi miehistöä vakavuudella, joka samalla oli liikuttavaa ja naurettavaa. Karl Aleksander astui alas vallinharjalta ja kysyi, tiesikö hän, missä 18:nen divisioonan 1:nen prikaatti oli.
Luutnantti punastui ja vastasi: "en, mutta kapteeni, joka on tuolla vallimajassa, tietää sen kyllä". Karl Aleksander meni kapteenin luo, tervehti häntä, esitti itsensä ja sai hätäisen, melkein äreän vastauksen kysymykseensä; kapteeni oli kovassa puuhassa raporttiensa kanssa. Kahdeksastoista divisioona oli noin neljä virstaa itäänpäin virran rannalla, luuli hän, mutta ei ollut varma siitä. Äärettömän paljon joukkoja oli kokoontunut pitkin Tonavan rantoja, toivossa, että kaikki olisi valmiina ylimenoa varten, ja nyt oltiin täällä läjässä kuin kalat parvessa, pääsemättä eteen tai taaksepäin. Jos hän tahtoisi jatkaa matkaansa, olisi parasta ratsastaa Fratesciin ja sieltä sitten edelleen eteläänpäin, oli sellainen sekasorto ja epäjärjestys, että — — ja hiukan kumartaen katosi kapteeni jälleen vallimajaan.
Ratsastaa Fratesciin, tehdä kahdeksan kilomeetrin mutka, ei, ennen vaikka miten muuten. Hän mietiskeli itsekseen ja teki vihdoin rohkean päätöksen. Hän jätti hevosensa ravintolaan, pysyi yhdessä kohden koko päivän ja lepäsi useita tunteja matkan vaivojen perästä. Sitten neuvotteli hän kauan ravintolan isännän kanssa, sai häneltä airoparin ja saattajan. Hämärtäessä lähti hän pölyistä tietä pitkin, joka seuraa erästä pientä, Simnitzan luona Tonavaan laskevaa virtaa. Sen rannalta hän löysi joukon korkeaan ruovostoon kätketyitä Simnitzan asukkaiden veneitä, valitsi paraan niistä, työnsi sen vesille, astui siihen ja antoi virran kulettaa sitä ensin Tonavalle ja sitten sitä alaspäin.
Niin kauan kuin hän oli Simnitzan ja Sistovan, rumaanialaisen ja turkkilaisen linnoituksen ampumalinjalla, oli hänen matkansa enemmän kun uhkarohkeaa. Pommit ja kranaatit muodostivat suuria kaaria yli virran, tuhoa tuottavalla matkallaan toiselta rannalta toiselle. Yksi ja toinen pommi putosi heitä lähelle rannan liejuun ja pärskytti sitä satoja meetrejä etäälle ympäriinsä.
Mutta Karl Aleksander ei näyttänyt huomaavan mitään kaikesta tuosta, hän oli ihmeellisen juhlallisella tuulella. Sinä hetkenä, jolloin hän alkoi kahlata ruovostossa, oli hänessä herännyt eloon jotain kauan sitten unohdettua. Kostea ilma, veden loiske, iltatuulen suhina, niin, vieläpä ruovostossa elävän yöperhosen tympeä hajukin saivat hänen muistoonsa ajan kaksikymmentä vuotta takaperin. Ja kanuunain paukkuessa ympärillä valtasivat hänet menneisyyden muistot. Hän muisteli lapsuutensa lyhyitä aikoja, muisti silloisia onnen hetkiä, muisteli miten hän poikana antoi veneensä keinua Merijokea alas, kuuli veden kohisevan sen keulan edessä, näki sen paksuna ja kiiltävänä, kuin öljyn, kiemurtelevan perässä, kuuli sorsan kaakottavan ja kuirin valittavan ruovostossa, kuuli hauin porskahtelevan ja lauttamiesten laulavan yksitoikkoisia laulujaan. Kuinka monet vuodet siitä olivat kuluneet, kuinka paljon hän oli senjälkeen nähnyt ja kärsinyt. Sitten muisteli hän tukkipoikia, heidän hauskoja kepposiaan, hurjaa elämäänsä ja iloisia lauluja. Ja syysiltoja tuulastustulien ääressä lampien rantojen syvissä, tyynissä pohjukoissa. Voi, kuinka paljon muistoja, muistoja, jotka hänestä olivat jo kauan sitten tuntuneet unhoittuneilta, herättivät nyt Tonavan kohisevat aallot hänen sielussaan. Minkätähden hänen, juuri hänen oli täytynyt jättää kotiliesi? Ja taivas kaareutui korkeampana hänen päällään ja syvempänä hänen allaan. Tähtiä alkoi näkyä tummansinisellä pohjalla, vilkkua ylhäällä ja alhaalla.
Virralle näkyivät palavan Sistovan punaiset liekit. Simnitza ja Sistova tuntui hänestä kahdelta kaksintaistelussa olevalta mahtavalta jättiläiseltä, jotka salamoivin silmin katselivat toisiaan virran mustan syvyyden yli. Leiritulia loisti joukottain siellä täällä pitkin virran rantaa ja kuvasteli virtaavasta vedestä, mutta Karl Aleksander oli niin muistojensa maailmaan vaipunut, että hän tuskin huomasi, missä oli, ja minne oli matka.
Hiljaisista unelmistaan, muistoistaan huolimatta, tiesi hän kumminkin, kokemuksensa avulla Merijoelta ja poikavuosiensa jokimatkoilta, jokseenkin hyvin, kuinka pitkälti hän voi ehtiä hiljaisella soudulla kovaa virtaa alas. Hän katsoi kelloaan, neljä kilomeetriä oli upseeri sanonut, se on sitten näillä paikoin, sitä suuremmallakin syyllä, koska koko ryhmä pieniä tulia loistaa venäläisellä rannalla.
Tässä täytyy siis ruveta etsimään maallenousupaikkaa.
Se oli helpommin sanottu kuin tehty. Tonavan pohjoinen ranta on sen vahvin varustus —, vahvempi kuin Simnitza ja Sistova, Ruschuk ja Giurgevo. Sen heteikössä, hyllyvässä liejussa, petollisessa kaislikossa on aina Katariina II:sen ajoista saakka moni urhollinen Venäjän sotilas saanut tuskallisen kuolemansa. Tunnittain koettivat Karl Aleksander ja hänen soutumiehensä ohjata venettään ruohostoon, tunnittain koettivat he päästä kovalle maalle, likaisina, väsyneinä, nälkäisinä ja märkinä täytyi heidän kerta toisensa perään palata jälleen veneeseensä.
Kanuunat olivat jo vaienneet, tähdet alkoivat vaaleta taivaalla, uusi päivä jo koitti, venäläisestä leiristä kuului merkkisoittoja, ja yhä vaan hapuilivat he kaislikossa ja ruovostossa, silloin kuulivat heidän väsyneet korvansa äkkiä rannalta ammovaa tai mölisevää ääntä.
Rumaanialainen alkoi kuunnella, ja kielellään, joka on puoleksi Ranskan, puoleksi Itaalian kielen tapaista, oli hänellä paljon kerrottavaa Karl Aleksanderille, soutaessaan mätäs- ja kahilikkosokkeloissa. Hetken perästä kuului mylviminen paljoa kovemmalta. Rumaanialainen nyökkäsi päätään tyytyväisenä, ja silloin ymmärsi Karl Aleksander hänet, kapea virtaava puro tuli näkyviin. He ohjasivat veneen siihen, ja pitkin sen vartta olivat puhvelihärät polkeneet tien, joka, niin huono kuin olikin, kumminkin oli tie, jota myöten he vihdoinkin pääsivät ikävästä asemastaan kovalle maalle. Sinne piiloitti Karl Aleksander veneensä. Puoli tuntia käytyään, saapuivat he rantapenkereelle, ja neljännestunti senjälkeen olivat he vihdoinkin leirissä.
Simnitzassa oli vallalla tavaton levottomuus ja kiihko, joka oli tarttunut ympäristöönkin, täällä elettiin levollisina kuin rauhan aikana. Harmaat rivit olivat päästetyt hajalleen, ja osa sotamiehistä kantoi puita ja risuja, iloisesti jutellen; toiset virittivät valkeaa kattilain alle, toiset taas istuivat puoli-alastomina ja paikkasivat paitojaan, takkejaan tai saappaitaan, useimmat istuivat piirissä teekeittiön ja höyryävien patojen ympärillä, kärsimättöminä odottaen aamuruokaansa.
Sotaravintoloitsijan väliaikaisen teltan luona tungeskeli sotamiehiä viinanassakan ympärillä, he ottivat ryypyn, huuhtoivat suutaan viinalla, pyhkivät huulensa ja viiksensä huolellisesti hihoihin ja lähtivät, venytellen ja haukotellen, toimiinsa. Vähän etempänä ruokkosivat sotilaat omia ja upseerien hevosia. Kaikki oli yhtäläistä kuin Krasnoje Selon kenttäharjoituksissa kuumana, kirkkaana kesä-aamuna, lisäksi sellaisena aamuna, jolloin ei odotettu kovaa päivää. Jota korkeammalle Karl Aleksander ehti rantapengertä, sitä selvemmin hän huomasi, kuinka äärettömän paljon joukkoja oli tälle tasangolle leiriytynyt. Niin pitkälti kuin silmä näki, loisti valkeita telttoja aamuvalossa; mutta siellä täällä tiheäin metsä-sarekkeiden kohdalla katkesivat telttarivit, etempänä taas yhtyäkseen säännöllisiksi.
Karl Aleksander hankki itselleen ja rumaanialaiselleen sotamiesten keittiöstä yksinkertaisen aamiaisen, joka maistui hänestä paremmalta, kuin milloinkaan Cubatin ja Dononin ravintoloissa Pietarissa ja lähti etsimään ruhtinas Sasdanadschea ja päämajaa, lähetettyään ensin rumaanialaisen noutamaan hevostaan Simnitzasta. Oli jo iltapuoli käsissä ennenkuin hänen onnistui löytää ruhtinaan teltta, tai oikeammin sanoen, soturin maja ja teltta yhdessä lukemattomien muiden joukosta matalalta kummulta, josta näki yli koko leiripaikan. Teltassa oli ainoastaan ruhtinaan palvelija, joka kiilloitti teekeittiötä ylösalaisin käännetyn laatikon päällä, ja ruhtinaan koira. Palvelija pyysi Karl Aleksanderia istumaan, ruhtinas tulisi kyllä pian. "Istua, ei, maata", vastasi Karl Aleksander, "sillä minä en ole nukkunut kolmeenkymmeneenkuuteen tuntiin", ja hän heittäysi ruhtinaan vuoteelle ja vaipui melkein silmänräpäyksessä raskaaseen uneen.