XI.
Hämärtäessä heräsi Karl Aleksander kiihkeästä, vaikka matala-äänisestä keskustelusta. Hän katsoi tirkistäen ympärilleen. Kaikki oli hänestä outoa, ensin hän ei voinut muistaa, missä oli, eikä miten hän oli tullut sinne, jossa oli. Pahanpäiväisen lampun valossa näki hän edessään niin saippuaiset kasvot, ettei hän tuntenut niitä. Etempänä oli kai vielä toinenkin henkilö, sillä hän kuuli miellyttävän äänen puhtahimmalla ranskan kielellä selittävän jotain, jota Karl Aleksander piti itsepuolustuksena, eikä syyttäkään.
"Meitä syytetään suotta. Me olemme käyttäneet Tonavan kartoittamiseen paljon pontevaa työtä. Ei ole meidän syymme, että Tonavan kartat siitä huolimatta ovat väärät. Tonava on oikullinen impi. Uskokaa minua, tai älkää, mutta se muuttaa joka vuosi sijaansa. Milloin muodostaa se hietamatalikkoja, milloin kaivaa syvänteitä, se on oikukas, kuin veden neidot. Kaikissa tapauksissa on teidän myönnettävä, että vaikkapa kartat eivät olekaan oikeita, ei se ole syynä siihen, että me 24 päivästä asti huhtikuuta, jolloin sota julistettiin, emme vielä ole ehtineet vihollisen maahan. Jos työ olisi toimitettu paremmassa järjestyksessä, paremman harkinnan mukaan, niin…"
Sillä välin oli saipuoitu partaveitsellä poistanut vahdon, ja vähitellen alkoi Karl Aleksander nähdä miehen kasvoja, se oli ruhtinas Sasdanadsche, Aleksander Davidovitsch omassa olennossaan. Mutta miten muuttuneena! Skandinaavialaisilla, anglosakseilla, germaaneilla muuttuvat lapsuudenajan kasvot, niiden ilmeet vuosien kuluessa huomattavassa määrässä, kumminkin voi niissä kansoissa kahdenkymmenenviiden vuotisessa henkilössä huomata paljon piirteitä ja paljon ilmettä, jotka tuntuvasti muistuttavat samaa henkilöä kahdentoista vanhana; mutta itämaisissa kansoissa vaikuttaa kaksitoista vuotta niin paljon, että — voi sanoa — ei ole kysymys muuttumisesta, vaan muutoksesta. Kuka ei ole nähnyt sirojäsenisestä, ihmeen kauniista juutalaistytöstä kehkeytyvän rumavartaloisen, lyhyen, vantteran ja pitkänenäisen neidin. Äänestä Karl Aleksander ensin tunsikin jälleen entisen toverinsa ja lapsuuden ystävänsä keltaiset kasvot korkean kaarevine silmäkulmineen, silmäänpistävän nenän, tummat, syvät ja pieniteräiset silmät sekä kirsikanpunaiset, mehevät huulet.
Syvällä äänellään ja verkkaisella, tyynellä tavallaan vastasi ruhtinas, katsoen kuvastimeen ja huolellisesti sivellen kasvojaan cold creamilla, ihojauheella ja eau de colognella:
"Minä myönnän sen, mitä sanot. Pääasia kaikissa tapauksissa on, ettei meillä ole yhtään ainoaa oikeaa karttaa Tonavasta, emmekä tunne sen kareja, emme syvyyttä, emmekä virrannopeutta. Se, joka tuntisi jonkunkaanlaisen mahdollisen tien alas virtaa, joka voisi sanoa, tästä voi mennä yli, tässä on virta niin ja niin syvä, ja ennen kaikkea, tuonpuoleinen ranta sen tai sen tapainen, hän olisi mies, jota me tarvitsemme. Mutta se on nyt asia, joka ei liikuta minua. Petruscha", huusi hän palvelijalleen, "laita kuntoon, mitä minä tarvitsen kolmena tai neljänä päivänä — kuulehan Josefo-ystäväni", ja ääneen tuli toisellainen sointu, puheeseen toisellainen tahti, "minä kai saan, kuten ennenkin, olla sinun luonasi Murgescon palatsissa Bukarestissa?"
"Paras ystäväni, sinä olet äärettömän tervetullut luokseni. Koko talo on käytettävänäsi. Mutta mitä perhanaa sinulla on toimittamista pääkaupungissamme, tai koskeeko se ainoastaan Rositaa Alcazarissa?"
"Rositaa Alcazarissa", sanoi Karl Davidovitsch, pikemmin ikäänkuin itsekseen, ja hän siveli hienoilla, valkeisilla sormillaan käherrettyjä viiksiään, ja lempeä sekä haaveileva ilme tuli hänen silmiinsä, "Rositaa en minä saane nähdä. Minkäkö tähden minä matkustan Bukarestiin? Kirotut insinöörit ja meriupseerit, jotka nuhjustelevat Tonavan siltain kanssa, keksivät kaikkia mahdollisia syitä hitaudelleen, milloin ovat kartat vääriä, milloin on Tonavan vesi liian korkealla; nyt tahtovat he tietää virran nopeutta, ja sen selville saamiseksi tarvitaan pieni kone, undulaattori, lasiputki, joka koneellisesti mittaa sen heille. Sitä konetta pitää minun etsiä Bukarestista."
Toinen nauroi hienon säädyllisesti: "Niin totta kuin minä olen Josef Murgesco, majuri Rumaanian kuninkaan palveluksessa, on matkasi turha. Etsi Bukarestista maailman paraita multasieniä, etsi viiniä, laulajia ja laulajattaria, etsi samettisilmäisiä ja -ihoisia naisia, ja sinä löydät kaikkea, mitä sinä siinä suhteessa voit vaatia, mutta älä mene vaatimaan tiedettä, taidetta, tarkan matemaatisen työn tuloksia."
"Sitäpaitsi saa sen koneen helpoimmin Wienistä".
"Niin, jos minä en saa sitä Bukarestista, sähköitän minä Pietariin Maantieteelliselle seuralle, siten on se minulla kuudessa päivässä; minä en tunne ketään Wienissä".
Silloin kääntyi keskustelu, ruhtinaan täyttäessä matkareppua, päivän kysymyksiin. Majuri Murgesco puhui päämajasta Plojetschissa, keisarin lempeydestä ja suuresta vaatimattomuudesta, rumaanialaisesta kenraali Maunista, ministereistä ja marsalkeista. Ruhtinas taas kyseli ja antoi vastauksia ylipäälliköistä, kenraali Gurkosta, parooni Krüdeneristä, yli-esikuntapäällikkö Nepokoischitzkista, kaikki nimiä, jotka elivät senaikalaisten huulilla, nimiä, jotka olivat muodostamaisillaan uusia ja kunniakkaita lehtiä maailman historiaan.
Kun Karl Aleksander kuuli kaikki nuo nimet ja puheesta ymmärsi, että kumpikin keskustelija oli ikäänkuin äänettömänä jäsenenä suurella maailman näyttämöllä, kuohahti hänen mielensä kateudesta, niin voimakkaasta, että veri nousi hänen päähänsä. Tuo yksinkertainen Aleksander Davidovitsch, jolla oli ollut sellainen vaiva oppia selvimpiäkin asioita, lekotteli täällä vallan loistossa, oli mukana kaikessa suuressa, jota nyt tapahtui, ja epäilemättä loistavasti edistyisi, sillä aikaa kun hän itse melkein vuosikausiksi unohdettuna oli viettänyt armeijaupseerin halpaa elämää. Nyt oli hän kyllä kutsuttu tänne suurien hyökyaaltojen keskeen, jotka voisivat nostaa hänet korkealle, viedä kauas eteenpäin, mutta epäilemätöntä on, että hänet täällä pantaisiin sellaisiin toimiin, asetettaisiin sellaisiin paikkoihin, ettei häntä paljon nähtäisi eikä kuultaisi. Ja ensi kerran elämässään tunsi hän, ei tosin vihaa, vaan jotain sen tapaista kaikkia sellaisia kohtaan, jotka olivat onnen helma-lapsia ainoastaan sentähden että olivat syntyneet yhteiskunnan suurien keskuudessa. Samalla leimahti kunnianhimo hänessä suureen liekkiin, joka valaisi jokaisen hänen kuluneen elämänsä hetken ja osotti hänelle, miten hän onnellisten tapausten avulla oli melkein tyhjästä noussut siihen asemaan, joka hänellä nyt oli; sen liekki ei tästä päivästä alkaen antanut hänelle mitään lepoa, vaan pakoitti hänet ponnistelemaan ylöspäin, korkeammalle ja korkeammalle, niin korkealle, että hän voisi nähdä lukemattomia sellaisia, kun hän itse nyt oli, ponnistelevan alhaalla.
Siinä keskeytti hänen mietteensä Aleksander Davidovitsch, joka polttaen paperossiaan ja pannen nappeja kiinni, sanoi kovasti majuri Murgescolle: "Minun täytyy kai herättää ystäväni, kapteeni, sanoakseni hänelle, mitä hänen on tehtävä poissaollessani".
"Ei tarvitse", vastasi Karl Aleksander ja nousi reippaasti ylös. "Minä olen maannut puolivalveilla ja vieläpä kuullut osan keskustelustanne". Ystävykset syleilivät ja suutelivat toisiansa sydämellisesti kaksi kertaa, kuten Venäjällä on tapa. Sitten vasta seurasi esittely. Esikuntakapteeni Karl Aleksander Segerberg ja majuri Murgesco, parooni Krüdenerin rumaanialainen ajutantti. Sitäpaitsi Matschinin sankari, hän, joka luutnantti Dubassoffin kanssa räjäytti turkkilaisen monitoorin, Chiwai Rachman ilmaan.
Majuri Murgesco, josta tuntui, kuten kaikista hienosti sivistyneistä ihmisistä, vastenmieliseltä tekojensa ylisteleminen, punastui hieman, joka vielä lisäsi hänen hienojen kasvojensa miellyttäväisyyttä. Hän oli uhkea latinalaisen suvun edustaja: silmäkulmat kaarevat, kasvot sivulta katsoen kauniit ja sen lisäksi vielä miellyttävä ääni. Majuri Murgesco lausui muutamia ystävällisiä sanoja ja sanoi tuttavallisesti jäähyväiset, hän ei tahtonut häiritä ystävyksien kohtausta.
Ja silloin alkoi tulvia kysymyksiä, ja vastauksia, vastauksia ja kysymyksiä, kuului huudahduksia, lyhyitä, hermostuneita naurahduksia ja lämpimän, ikuisen ystävyyden vakuutuksia. Aleksander Davidovitschista oli Karl Aleksander kaunistunut, niin että hän oli tosi-kaunis upseeri. Lopuksi tultiin asian ydinkohtaan.
"Mikä minun kohtalokseni tulee täällä"? kysyi Karl Aleksander.
"Sinä olet parooni Krüdenerin esikuntapäällikön alainen, kuten minäkin ja Murgesco".
"Hyvä, ja sitten?"
"Sitten, no niin", ja Aleksander Davidovitsch puhui vielä verkkasemmin kuin tavallisesti, "no niin, ensinnäkin on sinun muistaminen, että sinä kirjoitit haluavasi tänne minkälaiseen toimeen tahansa…"
"Niin kyllä!"
"No niin", ja ruhtinas puhui kiusallisen hitaasti, "viikko sitten valitti esikuntapäällikkö minun kuulten sitä vastusta, jota hänellä oli intendenteistä. Hän oli luullut, että me pääsisimme Tonavan yli paljon pikemmin, mutta kun niin ei käynyt kumminkaan, on tänne kokoontunut ääretön paljous elintarpeita, muun muassa oikein pataljoonittain teuraseläimiä. Elukat ovat meille todellisena maanvaivana. Kanuunain paukkeesta peloissaan ovat ne melkein villiytyneet. Niitä pääsee aina karkuun, uppoaa Tonavan liejuun, tai varastavat niitä juutalaiset ja kreikkalaiset. Pari sotilasta on menettänyt henkensä taistellessaan härkiä vastaan. Lopuksi kyllästyi kenraali alituiseen puuhaan. Hän pyysi minun esittämään kunnollista ja pontevaa henkilöä".
"Härkäin päälliköksi", sanoi Karl Aleksander, vasten tahtoaan punastuen.
"Niin, älä nyt loukkaudu", Aleksander Davidovitsch punastui vuorostaan. "Kirjeesi oli kiihkeä, ja toimi, vaikkakin halpa, on tärkeä-arvoinen. Sinä et voi arvata sen tärkeyttä. Sen lisäksi on sinun pitäminen silmällä kaikkia tavaranhankkijoita. Se sinään, pyyntösi päästä sotaan, tulla tänne määrätyksi, olivat asianomaiset saaneet niin sanoakseni samalla hetkellä, kuin parooni Krüdener oli päättänyt pyytää apua tuon asian tähden ja siten… Sitäpaitsi minä tulen takaisin kolmen tai neljän päivän perästä, sitten saamme lähemmin puhua asiasta".
Aleksander Davidovitsch oli tahtonut tehdä palveluksen ystävälleen ja toverilleen, nyt loukkautui hän Karl Aleksanderin äänettömyydestä, joka, paremmin kuin sanat, ilmaisi hänen tyytymättömyytensä toimen suhteen, johon hänet oli kutsuttu. Hän sentähden joudutti eroa niin paljon kun voi. "Nyt minun täytyy kuitenkin lähteä ratsastamaan, joutuakseni junaan Festetitschissa. Sinä asut majassani, se on selvää. Petruscha, pidä huolta Karl Aleksandrovitschistä, kun minä olen poissa. Hyvästi, kaikki käy vielä hyvin, olehan vaan kärsivällinen. Vielä eräs asia, esikuntapäällikkömme sairastaa, makaa kenttäsairashuoneessa, muuan pöllö everstiluutnantti hoitaa toistaiseksi hänen tehtäviään. Sinä voit odottaa, kunnes minä tulen takaisin, hän ei tiedä mitään siitä, että sinä olet määrätty tänne". Ja ruhtinas lähti majasta, pudistettuaan Karl Aleksanderin kättä. Heti senjälkeen kuului hänen hevosensa jalkain kapse tieltä.
Karl Aleksander oli suuttunut, perin suuttunut. Hän, vanha paassi, "härkävartioston" päällikkönä, kuten sitä komppanijaa kutsuttiin, joka oli saanut tuon häväisevän vartioitsemisen toimekseen. Hän käveli edestakaisin majassa, sitten aukaisi hän oven saadakseen raitista ilmaa. Tuskin hän oli sen tehnyt, kun kuu täytti huoneen valovirrallaan. Hän nojasi oven pieltä vasten ja seisoi siinä kauan liikkumattomana kuin kuvapatsas, katseli taivasta, jossa tähdet kimaltelivat kirkkaimpina kuin hän koskaan ennen oli nähnyt. Hänen edessään oli orapihlaja-aita, jonka toinen puoli oli pimeä, toinen valoisa, etempänä taivaan rannalla välkkyi mahtava Tonava hopeavärisenä; Tonavan ja puron välillä loisti ja savusi sadottain leiritulia.
Seisoessaan kukkulalla ja katsellessaan leiriä, kuuli Karl Aleksander pauhinaa, taukoomatonta, kumeaa, mahtavaa tohinaa, johon jokainen yksityinen ääni katosi, niinkuin pienet väreet meren aaltoihin. Tohina väliin koveni, väliin heikkeni, tuntui ikäänkuin sadattuhannet miehet, jotka täällä elivät ja liikkuivat öisen tähtitaivaan, telttojen liinakattojen alla, olisivat muuttuneet tarumaiseksi jättiläiseksi, joka oli nukkunut ikuisesti kohisevan Tonavan rannalle, ja jonka hengitys nyt kevätkesän yön hiljaisuudessa kuului.
Taivaan korkeus, yötuulen viileys ja yksitoikkoinen kohina saivat vihdoin Karl Aleksanderin sydämen ja mielen jonkinlaiseen tasapainoon. Viha ja katkeruus muuttuivat alakuloisuudeksi. Minkätähden juuri hän jäisi kuormaväkeen, jäisi jälkeen kun kaikki hänen kanssaan yhdenikäiset olivat kohonneet ylöspäin maailmassa. Hän oli surumielinen ja sääli itseään, mutta samalla hän ymmärsi, että hänen päätarkoituksensa, saadakseen olla mukana suurissa tapauksissa oli löydetty. Sama se, ajatteli hän, tämän lyhyen sodan ajalla — sillä kaikki luulivat sodan alussa, että se loppuisi lyhyeen, olisi ainoastaan paraatimarssi Konstanttinoopoliin — menisi hän eteenpäin. Hän näyttäisi heille, kuinka väärin he olivat häntä kohdelleet. Ja hän teki itsekseen lupauksen, ettei antaisi mitään tilaisuutta, tehdä itseään huomatuksi, mennä ohi. Samassa lenti tähti, tehden pitkän, loistavan juovan tummalle taivaalle. Toivotus tai lupaus, silloin kuin tähti lentää, ennustaa hyvää, tuumi hän itsekseen, nousi ylös ja päätti mennä sotaravintolaan.
Päämajan sotaravintolaa piti eräs eversti Lidoff ja sen hoitajana oli ranskalainen kokki François, sillä oli haaraosastoja kaikkialla, minne suurempia joukkoja oli kokoontunut. Täällä Simnitzan läheisyydessä oli ravintolaksi laitettu sotilasmaja, jota oli jatkettu pituudelleen milloin teltoilla, milloin toisilla majoilla. Sen kehnoihin suojiin kokoontui kaikellaatuisia upseereja. Kun Karl Aleksander astui sisään, oli se täynnä viimeiseen sijaan asti. Siellä näki kirjavan joukon ihmisiä eri roduista ja kansoista. Leveänenäisen, karkealeukaisen ja kelta-ihoisen, puhtaasti venäläisen tyypin rinnalla näki vaaleaverisiä, korkeakasvuisia ruotsalaisten ja saksalaisten esi-isien jälkeläisiä. Etempänä istui seurue rumaanialaisia. Heidän soikeat kasvonsa, tummat, öljyn keltaiset ihonsa, hienot piirteensä osoittivat, että heidän sukuperänsä, samoin kuin kielensäkin juontui Byzanzista ja Roomasta. Säihkyväsilmäisiä, suuri- ja käyränenäisiä kreikkalaisia, pitkä-, mongolilaisviiksisiä, herkulesmaisia tjerkessejä, kulmikkakasvoisia suomalaistyyppejä, sanalla sanoen, näytteitä kaikista niistä kansoista ja roduista, joita lavea valtakunta voi näyttää. Naurun ja puheen sorina, lasien kilinä, pauhina ja laulu täytti kehnon huoneuston. Vaikka ikkunat ja ovet olivat auki, oli sisällä kuitenkin todellisia pilviä ruoan käryä ja tupakin savua. Hikoilevien vieraiden välissä juoksi rasvaisia ja hengästyneitä palvelijoita. Kaikkea tuota valaisivat kitkuavat öljylamput säännöttömällä, väräjävällä valollaan, sillä liekki milloin suureni milloin pieneni, aina sen mukaan kävikö voimakkaampi vai heikompi tuulen henki huoneessa.
Karl Aleksander katseli kauan tyhjää sijaa, vihdoin huomasi etäällä pöydän, jossa näytti olevan vielä sijaa muutamalle henkilölle. Kun hän monen anteeksipyynnön perästä ehti pöydän luo, huomasi hän vastenmielisellä hämmästyksellä, että kaikki pöydän ympärillä istujat olivat siviilipukuisia. Hän ei olisi tahtonut mielellään ensi kertaa ravintolassa käydessään esiintyä sellaisten seurassa, jotka eivät olleet upseereja, mutta muu ei nyt auttanut. Kolme siviilipukuista herraa näytti tuskin huomaavankaan häntä. Yksi heistä kirjoitti uutterasti taskupaperille, toiset kaksi puhuivat innokkaasti ja puoli-ääneen keskenänsä. Karl Aleksanderin harmia lisäsi vielä se, ettei hänen merkeistä ja huudoista huolimatta onnistunut saada käsiinsä yhtään palvelijaa.
Toinen siviilipukuisista herroista, paksu ja verevä herra, poskiparta sellainen, jota leikillä kutsutaan karitsan kyljykseksi, kääntyi silloin Karl Aleksanderin puoleen, esitti itsensä sotakirjeen vaihtajana, herra von Lichtensteininä, ja kysyi saksaksi, saisiko hän auttaa. Minä olen vanha vieras täällä ja minua heti totellaan. Ennenkuin Karl Aleksander ehti vastata, vihelsi hän lyhyeen ja kimakasti, ja ikäänkuin taikavoimalla ilmaantui palvelija pöydän ääreen.
Sanoakseen jotain naapurilleen, kysyi Karl Aleksander jotenkin välinpitämättömästi: "Mitä sanomalehteä te edustatte, herrani?"
"Neue Freie Presseä Wienissä, herra kapteeni".
"Karl Aleksander Segerberg, esikuntakapteeni. Te tunnette siis Wienin?" ja hänen mielensä leimahti tuota kysyessä, hän tunsi, että hän oli löytänyt lähtöpisteen, alun päästäkseen huomatuksi.
"Bin Wienerkind, hab'r Wieneblut, olen syntynyt Pyhän Stefanin luona, — minä olen triple extrait de fine fleur de Vienne", vastasi toinen hymyillen.
"No, sepä sattui", ja Karl Aleksanderin pahatuuli ja alakuloisuus hävisi. Silmänräpäyksessä oli hän unhottanut vihansa, tappionsa, ja nyt tuli esiin toinen puoli hänen luonnettaan: kiihkeä toimintahalu, ja sitä seurasi hänessä aina levollisuuden tila, sisäinen tyydytys, joka etukäteen rauhoitti hänet kaiken ja kaikkien suhteen. "Tahtoisitteko ja voisitteko tehdä minulle palveluksen? Minä tarvitsisin" — jatkoi hän innolla — "koneen, jota sanotaan undulaattoriksi, Tonavan virran nopeuden koneellista mittausta varten. Jos sellaisen voi saada Wienistä, niin voitteko sanoa minulle, kuinka pian sen voi saada tänne?"
Herra von Lichtenstein mieltyi asiaan, "gewiss, gewiss", vastasi hän. "katsotaanpas. Jos minä vielä tänään ratsastan Festetitschin asemalle, sillä täällä ei minulta oteta sähkösanomaa, sähköitän toimitukselle ja pyydän ensi postissa saada koneen, jonka te tahdotte, niin ehtii se tänne kolmessa vuorokaudessa. Minä teen teille tuon palveluksen, eikä se maksa teille penniäkään, mutta ainoastaan yhdellä ehdolla".
"Ja se on?"
"Että te, milloin voitte; autatte minua kirjeenvaihtajana tiedoillanne".
Karl Aleksander lupasi, tarjosi kirjeenvaihtajalle pullon olutta, ja mainittuaan, että hän asuu sivuajutantti ruhtinas Sasdanadschen teltassa, poistui iloisena pienestä tempustaan, ja riemastuneempana kuin hän pitkään aikaan oli ollut.
Odottaessaan Dodo Davidovitschia, tarkasteli hän asemaa ja oloja. Ensin haki hän päämajan. Se oli kukkulalla, keskellä jotain puutarhantapaista. Pientä, jokseenkin rapistunutta rakennusta, jota kutsuttiin linnaksi, ympäröi pohjoispuolelta todellinen, lukemattomista kuormavaunuista ja kanuunan lavoista muodostunut vallitus, joiden väliin oli sidottu hevosia. Tonavan puoleisella sivulla linnaa oli aukea, ruohoa kasvava kenttä, jota varjosti rivi vanhoja jalavia. Kentän yli, jota vartioitsi kasakkavartiosto, nähtiin silloin tällöin rientävän ajutantteja sisään ja ulos linnasta. Toisinaan näkyi ylipäällikön korkea vartalo, kauniitten esikunta-upseeriryhmien ympäröimänä, seisovan kaukoputken edessä, joka oli asetettu puutarhaan; hän näytti tutkivasti katselevan vastapäistä rantaa ja Sistovan muureja. Etempänä idässäpäin, suurien jalavien alla näkyi jonilaistyylisen temppelin muotoinen huvila. Sen otsikossa oli ollut kirjoitus, rakkauden ja rakkaudenjumalan ylistys, jota kumminkin nykyisissä olosuhteissa oli pidetty sopimattomana, ja sentähden poistettu. Vielä voi epäselvästi eroittaa kirjaimet. Huvila oli määrätty keisarin asunnoksi.
Karl Aleksander suuntasi askeleensa viheriälle kentälle, sen alapuolella soitteli rykmentin soittokunta. Ympärille oli kerääntynyt tiheä piiri sotamiehiä, aliupseereja, rumaanialaisia ja bulgaarialaisia talonpoikia ja naisia. Sistovasta ja Simnitzasta karkoitettuja porvareja ja muutamia armeijaupseereja. Viime mainitut näyttivät enemmän katselevan ympärilleen, kuin kuuntelevan soittoa. Enemmän viehätti joukkoa, samoin kuin Karl Aleksanderiakin ryhmä upseereja, jotka kävelivät linnan edessä olevalla ruohikolla tai seisovat plastillisissa asennoissa suurien, pehmeälehtisten jalavain alla.
Kesäinen aurinko vuodatti kultaista hohdettaan kauniille taululle, ja sai hohtavan punaisen, vaalean ja sinisen, pukujen kullan ja hopean näyttämään suurelta loistokasvilta, ruohokenttien tasaista, vehreää taustaa vasten. Karl Aleksander oli samoin kuin ajutantit ja esikunta-upseerit pukeutunut huolellisesti. Hän ei tahtonut, että hänet ilman mitään sekoitettaisiin armeija-jalkaväkeen. Erittäinkin piti hän huolta, että pieni maltalaisristi, joka osoitti hänen olleen paassina, oli näkyvissä. Esikuntaupseerien joukossa näki hän useita tuttavia. Ajutantin, joka hyvin tärkeän näköisenä meni juuri tervehtimättä hänen ohitsensa, tunsi hän myös. Niin, muistipa hän vielä, että tämä oli hänelle kolme ruplaa velkaa. Tuolla on tuo kaunis rumaanialainen majuri Murgesco, "mitähän, jos menisin sinne, tervehtisin häntä ja sanoisin, että olen tilannut koneen Wienistä", mutta Karl Aleksander ei mennyt. Paitsi sitä, että häntä hävetti koko asia, oli hänellä vielä toinenkin syy. Hän itse oli palvellut arvokkaammassa rykmentissä, hän muisti, miten hän kohteli yksinkertaista jalkaväkiupseeria. Ajatella, etteivät he vastaisi hänen tervehdykseensä tai jos — sitä voi tuskin otaksuakaan kumminkaan — vastaisivatkin — mutta jatkaisivat toimiaan, keskusteluaan ja kävelyään, väliäpitämättä hänestä. Ei, olkoot nuo ylimysystävät rauhassa — jonain päivänä hänkin … ja hän lähti pois suorana, ylpeänä nopein askelin, jotta "ylimysystävät", nuo "maffit", kuten heitä armeijassa kutsuttiin, eivät näkisi häntä utelijaan alhaison kirjavassa joukossa, Hän tiesi kyllä, että nuo saavuttamattomat, isoiset, jotka nyt olivat täällä vallan ja loiston välittömässä läheisyydessä, olivat paraimpia ja rakastettavimpia ihmisiä maailmassa, jos heidät kohtasi vähemmän julkisella paikalla. Täällä esti heidät siitä ainoastaan turhamaisuus, halpa intohimo, joka tuntuu olevan aikamme vika. Sillä vaikkapa se onkin ollut kaikkina aikoina paheena, vikana, niin on se vasta meidän päivinämme päässyt valtijaaksi.
Heinäkuun aurinko paistoi kuumasti. Karl Aleksander lähti sentähden kilomeetriä etempänä, virran rannalla olevalle kukkulalle, jossa ryhmä suuria jalavia ja kastanjoita näytti tarjoovan hänelle lepoa, varjoa ja viileyttä. Ehdittyään kukkulalle, huomasi hän siellä erään kastanjan juurella vanhan majurin, joka istui puun rungon ympärille laitetulla penkillä. Vanhus istui kirja kädessä. Karl Aleksander oli nyreissään, sillä hän oli toivonut saada olla yksinään ajatuksineen. Kun hän katsoi tarkemmin majuria, näki hän, että tämä nukkui. Hän tarkasteli nukkuvaa ja huomasi, että tämän leppeissä, puhtaasti venäläisissä kasvoissa kaikesta karkeudesta huolimatta ilmeni niin paljon suopeutta ja hyväntahtoisuutta, että hän kuitenkin päätti istua penkille saman puun alle.
Karl Aleksander oli kasvanut jokiseudussa, hän rakasti näkö-aloja viheriärantaisiin ja leppoisalehtoisiin jokilaaksoihin, hän oli nähnyt Merijoen, Nevan ja Volgan rannat kaikellaisessa valaistuksessa, mutta mitään kauniimpaa, kuin näköalan Tonavalle, jonka hän nyt näki täältä kastanjain tummien latvojen alta huikaisevan valoisena kesäisen auringon paisteessa, ei hän luullut koskaan nähneensä. Hän näki, miten Tonava etäällä, silmänkantaman päässä, virtasi matalain, sinivehreäin kumpujen välissä, tuli näkyviin kauniina kaarena Sistovan ja Simnitzan muurien välistä, loisti ja välkkyi kesäpäivän kirkkaudessa ja häipyi näkyvistä kaukana lännessä satalukuisen, matalan ja vihreän saaririvin väliin, joka oli sen kirkkaalla pinnalla ikäänkuin malakiittinen helminauha suurella kristallilevyllä. Etelässäpäin oleva tasanko kimalteli kaikilla vivahduksilla vehreän ja sinipunervan välillä. Leiristä kohosivat valtavina, pehmeinä "An der schönen blauen Donaun" säveleet, jota rykmentin soittokunta soitti. Kaikki oli niin rauhaisaa, hiljaista ettei olisi voinut luulla tuolla alhaalla olevan kahtasataatuhatta taisteluun valmista miestä, ja että ainoastaan kymmenen päivää myöhemmin sadat, jopa tuhannetkin urhoolliset sydämet olivat lakanneet sykkimästä, löytäneet hautansa viheriällä tasangolla, jossa hirssi- ja vehnävainiot nyt huojuivat tuulessa ja näyttivät vehreiltä kuin smaragdit.
Karl Aleksander istui penkillä ja muisteli Volgan rannalla olevaa pikkukaupunkia, kaunista Anna Paulovnaa ja hurmaavaa pikku Veraa. Menneisyyden muistot saivat hänet uinailemaan tulevaisuudesta; hän alkoi kuvitella mielessään tulevaisuuttaan. Hän olisi ponteva, maltillinen ja loistavan urhoollinen, hän olisi ensimäisenä vihollisen varustuksissa, saisi Yrjönristin ja korotettaisiin majuriksi. Paljon tovereita kaatuisi ja useita avonaisia paikkoja ilmaantuisi; epäilemättä hän ylenisi ennen sodan loppua everstiksi — "ja silloin", tuumi hän, "silloin otan minä hänet, Veran, otan hänet aivan yksinkertaisesti, haen kaartiin, Suomen kaartiin, sillä noitten maffien en minä anna enää ylvästellä itselleni."
Sistovan ja Tonavan rannalla olevan Abdul Kerimin valleilta alkoi kuulua pauketta. Kanuunat olivat jälleen alkaneet soittaa jymeää baasiaan, kiväärintuli rätisi. Parvittain raakkuvia variksia ja kirkuvia naakkoja kohosi pilviin ja tuskallisesti parkuen pakeni kalalokki pitkin virran pintaa. Karl Aleksander hypähti ylös ja majuri herasi. "Mitä nyt, mitä se merkitsee?" kysyi edellinen muitta mutkitta.
"Oh, se on kai joku torpedoveneistämme, joka on tehnyt turkkilaisille taas jonkun kepposen", sanoi majuri. Samassa näkivät he erään noista pienistä aluksista, jotka tekivät turkkilaisille niin paljon vahinkoa, äärettömän kiivaasti kiitävän virtaa alas. Se tuli muutamasta Tonavan pienestä sivujoesta ja pyrki Dobrudschaan, jossa Venäjän muu laivasto oli ankkurissa.
"Ah noita kunnon poikia;" sanoi majuri. "Herra varjelkoon heitä. Tiedättekö, nuori ystäväni, että tuntuu turvalliselta ja mieltä ylentävältä nähdä poikamme taistelussa. Silloin saa lohdullisen vakuutuksen siitä, että se voima ja kunto, jota kansassamme on, on voittamaton. Kaikki, mitä he tekevät, nuo harmaat pojat, sujuu niin yksinkertaisesti, keveästi ja luontevasti, että on vakuutettu heidän voivan tehdä satoja kertoja enempi, vieläpä kaiken, jos niin tarvitaan. Kun näkee heidät tuossa pähkinänkuoren kokoisessa aluksessa, ymmärtää, ettei se ole tuollaista itse kunkin tuntemaa pikkumaisuutta, turhamielisyyttä, hetkellistä kuoleman uhmaa, joka saa heidät siihen, mitä he tekevät, vaan toisellaista tunnetta, paljoa voimakkaampaa, joka on muodostunut niin eheäksi, että, vaikka he ovatkin paljoa alttiimpana kuolemalle kuin me muut, tuntevat itsensä turvallisiksi ja varmoiksi Jumalan huomassa. Ja millaisia vaivoja he kestävät, yövahtia ja ikävää oleskelua liassa ja siivottomuudessa. Se ei ole kunniamerkkien toivo, tai mainioksi tulemisen halu, eikä ne myöskään ole uhkaukset, jotka saavat heidät tuohon. Siihen vaaditaan kokonaan toista, voimakkaampia vaikuttimia, ylevämpää tunnetta. Sellainen tunne on jokaisen venäläisen povessa, mutta hän kätkee sen sydämensä pohjalle. Se ilmenee ainoastaan harvoin, sillä he eivät halua sillä komeilla. Se on rakkaus isänmaahan.
"En koskaan minä ole huomannut sitä niin selvästi esitettynä kuin tässä, paraan venäläisistä, kreivi Leo Tolstoin kirjassa, ne ovat hänen sanojaan, joita minä ajatuksina olen kertonut.
"Ja katsokaappas," jatkoi hän, "ranskalainen, englantilainen, saksalainen on urhoollinen vakaumuksestaan, hän on aprikoimalla siksi tullut, hän ymmärtää. sen välttämättömyyden; mutta venäläinen, hän on liian luonnollinen ja alkuperäinen senkeltaiseen urhouteen, hän on tunteensa tähden urhoollinen, hänessä se lähtee sydämestä, hän taistelee ja kuolee siinä, mihin hänet on asetettu, sillä hän ei voi muuta.
"Mutta suokaa anteeksi, minä en ole esittänyt itseäni, nimeni on Ilja Iljitsch Agafonoff, majuri Woroneschin rykmentissä, olen hakenut armeijaan saadakseni olla sodassa."
Karl Aleksander sanoi nimensä ja, että hänkin oli hakenut armeijaan saadakseen olla sodassa.
"No, sen minä sanon," huudahti Ilja Iljitsch, "ei mikään todista paremmin, kuinka pyhä tämä sota on, kuinka puhdas se tunne, joka on pakoittanut kansamme tähän sotaan, kuin se, että minä, vanha mies, olen jättänyt kodin, vaimon ja lapset kurittaakseni noita murhaajia ja että tekin, vaikka olette toista rotua, toista verta, olette tehneet samoin. Me kohtaamme toisemme taistelussa saman jalon ja pyhän asian edestä. Me taistelemme sydämen halusta suuren tarkoitusperän tähden, emmekä turhamaisuudesta. Herra on kanssamme."
"Kuka on teidän ylipäällikkönne?" kysyi Karl Aleksander.
"Parooni Nikolai Loginovitsch Krüdener III."
"No, sitten me tavataan kyllä usein, minäkin tulen lähinnä olemaan hänen esikuntapäällikkönsä alaisena. Mutta lienee jo aika lähteä leiriin."
He lähtivät yhdessä leiriin, katselivat miten sotamiehet huvittelivat itseään. Toiset soittivat harmonikkaa, muiden tanssiessa rumanialaisten talonpoikaisnaisten kanssa. "Ohoi," haukotteli eräs nuori sotilas, loikoessaan nurmikolla, "oltaispahan vaan toisella puolella." — "Veli kulta, voit olla varma siitä, että me pääsemme yli toiselle puolelle; mutta pääsemmekö takaisin tälle puolelle, tietää ainoastaan armollinen Jumala," vastasi vanha aliupseeri, istuen turvallisena tavaralaatikon päällä ja tupakoiden, sekä syljeskellen ympärilleen.