XII.
Karl Aleksander odotti hyvin levottomana herra von Lichtensteiniä. Hänestä tuntui hyvin vastenmieliseltä ja harmilliselta, jos tämä saapuisi liijan myöhään, se tahtoo sanoa, sittenkuin Dodo Davidovitsch olisi palannut Bukarestista. Toista olisi, jos Karl Aleksander saisi haluamansa koneen useita päiviä ennen Dodon palaamista. Siinä tapauksessa ei hän voisi sota-aikana, jolloin jokainen hetki oli kallis, olla jättämättä sitä päällikölle, jos se kerran vaan olisi hänen käsissään. Jo oli kolme päivää kulunut, ja Karl Aleksanderin levottomuus yhä suureni, sillä senkaltaista tilaisuutta ei kyllä heti olisi tarjolla; sitä paitsi oli hänestä vastenmielistä olla leirissä ilmoittamatta itseään asianomaisille.
Voi sentähden ymmärtää hänen ilonsa, kun neljäntenä päivänä heti puolipäivän jälkeen herra von Lichtenstein ratsastaa leiriin, tuoden suurta, siroa koteloa. Uuttera sotakirjeenvaihtaja oli mennyt puoliväliin unkarilaista rajaa, ollakseen varma koneen saamisesta. Leirissä oli melkein mahdotonta saada hyvissä ajoissa, mitä postissa oli tullut, niin äärettömän suuri oli kirjeiden ja pakettien tulva.
Vielä samana päivänä lähti Karl Aleksander pukeuduttuaan huolellisesti, päämajaan. Ruohoisella kentällä soitteli taas rykmentin soittokunta, vetelehti upseereja, oli joukoittain sotamiehiä ja rumaanialaista rahvasta, ja keskellä kenttää seisoskeli "ylimyksiä, maffeja", käveleskeli arvokkaina ja katseli Karl Aleksanderia ylpeästi. Tänään hänellä oli asiaa, tärkeä toimi, tänään astui hän rohkeasti linnan edessä olevan puoliympyrän sisään, jonne tuhannet olisivat halunneet, ja meni suoraan majuri Murgescon luo, joka seisoi linnan portailla ja poltteli tupakkia. Tämä hymyili ystävällisen tuttavasti hänelle, vei hänet linnan eteiseen, hyvin korkeaan ja viileään huoneeseen, josta portaat nousivat yläkertaan. Valoa pääsi niukasti sisään korkealla katonrajassa olevista ikkunoista. Sen takia koko huone näytti taiteilijan työhuoneelta. Yhtäläisyys tuli vielä suuremmaksi siitä, että eteinen oli täynnä mitä erilaisimpia esineitä. Satuloita, kaikellaisia koneita ja aseita oli hajallaan pöydillä ja tuoleilla. Oven suussa seisoi lähettiläitä odottamassa; etempänä huoneessa näki Karl Aleksander viisi, kuusi nuorta upseeria, jotka, toiset seisoen, toiset istuen pöydän ääressä, joivat teetä, polttivat tupakkia ja puhelivat keskenään puoliääneen. Yksi heistä, pitkä, kalpea mies oli luultavasti lausunut jotain hyvin sukkelaa, sillä pari toisista oli naurusta pakahtua. Kun he huomasivat Karl Aleksanderin, vaikenivat he äkkiä ja koettivat näyttää arvokkailta ja totisilta. Näytti siltä, ikäänkuin he olisivat tahtoneet sanoa: kaikella muotoa, virkatoimia varten me kyllä olemme valmiita, mutta joukkoomme emme ota muita, kuin tahdomme.
Yksi upseereista, se pitkä ja kalpea, jolla oli veltot suupielet, meni vastatulleita vastaan, tervehti lyhyesti Karl Aleksanderia, puhuessaan Murgescon kanssa, hetken päästä katosivat he molemmat linnan sisä-osiin. Karl Aleksanderia suututti nuorten miesten käytös, hän kääntyi heistä poispäin ja rupesi katselemaan suurta Tonavan karttaa Simnitzan seuduista, joka riippui toiseen kerrokseen vievien portaiden käsipuista. Hän tarkasteli kartalla sitä tietä, jota hän oli tullut Simnitzasta leiriin. Hajamielisenä katsellessaan karttaa, kuuli hän päänsä päältä iloista viserrystä. Tänne kaikkien sotasuunnitelmien polttopisteeseen, tänne, josta annettiin käskyjä ja määräyksiä taistelusta ja kuolemasta, oli pari pääskystä laatineet pesänsä kattoreunuksen rococokoristuksiin. Keisari itse oli käskenyt ottaa pois yhden lasin ikkunasta, että pienet livertelijät saisivat vapaasti asua tämän sodan ja vallan voimien anastaman linnan turvissa.
Pitkä upseeri ja Murgesco palasivat takaisin; kenraali Krüdener oli ollut linnassa, mutta oli juuri ehtinyt mennä huvilaan, hän olisi siellä tavattavissa vielä muutamia — ja pitkä upseeri katsoi kelloansa — ehkäpä kymmenenkin minuuttia, senjälkeen tulisi kenraali tänne neuvottelemaan ylipäällikön kanssa. "Asianne on kai hyvin tärkeä", lisäsi hän jonkun verran pisteliäästi.
"On", vastasi Karl Aleksander lyhyesti.
"No niin, mennään sitten huvilaan", sanoi Murgesco kohteliaasti. Huvilassa, joka oli, kuten on mainittu, muinaisaikuisen temppelin tapaan rakennettu, oleskeli keisari mieluimmin leirillä ollessaan; nykyään hän oli Galatzissa. Hän asui silloin tavallisesti itse temppelikammiossa, jossa vanhanajan jumalanpalvelusmenojen mukaan jumalan kuva oli. Temppelihuoneessa pidettiin sotaneuvottelut, esihuone oli odotus- ja vastaanottohuoneena. Huvilaa vartioitsivat keisarin henkivartijakasakit, jotka seisoivat liikkumattomina kuin kuvapatsaat ulkopuolisessa pylvässuojamassa. Karl Aleksander astui majuri Murgescon kanssa sisään. Etuhuoneessa istui vanha laiha kenraali paperien yli kumartuneena, joihin hän näytti tekevän muistiinpanoja. Hän oli kenraali Krüdener. "Mitäs nyt?" kysyi hän ylös katsomatta.
Majuri Murgesco sanoi asiansa ja meni ulos. Kenraali jatkoi työtään antamatta odottajan häiritä itseään. Hetken perästä nousi hän ylös, meni Karl Aleksanderiin päin ja tarkasteli häntä todellisella haukan katseella.
"Nimenne, kapteeni?"
"Segerberg".
"Isän nimeltä?"
"Karl Aleksandrovitsch".
"Ah", vanhuksen katse kirkastui huomattavasti, näytti, ikäänkuin hän olisi muistanut jotain, jotain suloista menneiltä ajoilta.
"Suomenmaalainen?"
"Niin".
"Asianne?"
Karl Aleksander selitti asiansa; hän oli tahtonut, millä ehdolla tahansa, ottaa osaa sotaan, hänen ystävänsä ruhtinas Sasdanadsche oli maininnut hänelle, että kenraali oli aikonut asettaa hänet esimieheksi, vartijaksi, päälliköksi, — hän etsi sopivaa sanaa — elävälle muonavarastolle. Hän olisi valmis kaikkeen.
Kenraali katsoi häneen hajamielisesti: "Niin, niin, puhukaa esikuntapäällikköni kanssa, hän antaa teille ohjeet, ja sitten…?"
"Teidän ylhäisyytenne on halunnut konetta Tonavan virran nopeuden määräämiseksi. Minä voin antaa sellaisen teille", ja hän laski kotelon koneineen pöydälle. "Se on minun omani", lisäsi hän epäillen, "olisi hauska, jos sitä käytettäisiin".
"Epäilemättä", vastasi kenraali, katsellen tarkasti Karl Aleksanderia. "Lähetetään se henkilölle, joka tuntee Tonavan ja koneen. Onko vielä jotain?"
Nyt tai ei koskaan, ajatteli Karl Aleksander. "Minä tunnen Tonavan näiltä seuduin ja osaan käyttää konetta". Ja hän kertoi matkastaan Simnitzasta leiriin, miten hän oli tullut veneellä pitkin Tonavaa, löytänyt rannalta ruohikosta tien, sekä lisäsi, että hän oli kasvanut suuren virran rannalla, jonka pohjoinen ranta oli soinen ja eteläinen äkkijyrkkä, kuten tämänkin.
Silloin näytti kenraali kiintyvän asiaan. "Mennäänpä linnaan, siellä on Tonavan kartta, teidän on siinä osoitettava tie, jota tulitte". Ja reippaasti kuin nuori mies, nousi kenraali ylös lähteäkseen linnaan. Eteisessä syntyi liikettä, kun kenraali Karl Aleksanderin kanssa astui sisään. Keskustelu taukosi, lähettiläät ojentautuivat, nuoret miehet seisoivat kuin talikynttilät. Karl Aleksander meni suoraan kartalle ja osoitti varmana, mitä tietä hän oli tullut Simnitzasta ja merkitsi tien, jonka puhvelihärät olivat polkeneet rannan liejuun.
Kenraali seurasi tarkkaavaisesti, äkkiä kääntyi hän ja sanoi: "Minkätähden kutsutte te itseänne Karl Aleksandrovitschiksi. Isänne nimihän oli Ferdinand. Hän palveli 1854 Taurian krenatierirykmentissä".
"Minä sain Aleksandrovitsch-nimen paassikoulussa, teidän korkeutenne, senjälkeen on se seurannut minua. Isäni nimi oli todella Ferdinand, mutta, kuten teidän korkeutenne tietää, venäjän kielessä ei ole…"
"Minä tiedän sen", sanoo kenraali tyytyväisesti hymyillen. Hänen ylpeytenään oli muistaa nimiä, olla unhoittamatta niitä, joiden kanssa oli ollut tekemisissä, voi olla varma siitä, että hän, osoittaessaan — kuten nytkin loistavalla tavalla — muistinsa tarkkuutta, oli hyvällä tuulella. Hän tuli vielä tyytyväisemmäksi, huomatessaan ne hyvin teeskennellyn kummastuksen katseet ja kuiskaukset, joita esikunta-upseerit vaihtoivat keskenään.
"Te olette käyneet paassikoulun, Karl Feodorovitsch, no niin, niin kauan kuin ruhtinas Sasdanadsche on poissa, seuraatte te minua ordonanssina, sittenkuin ruhtinas on tullut takaisin, saamme me lähemmin puhua asiasta. Sillävälin te otatte kymmenen miestä mukaanne, viitoitatte tien virralle ja määräätte Tonavan virran nopeuden. Te voitte asian suhteen kääntyä — teidän puoleenne, hyvät herrat" — ja hän kääntyi upseereihin kumartaen, sekä lähti kevein, nuortein askelin portaita ylös toiseen kerrokseen.
Mielihyvällä ja vahingonilolla huomasi Karl Aleksander muutoksen, joka heti tapahtui nuorien upseerien käytöstavassa häntä kohtaan, ennen se oli jäätävän välinpitämätöntä, nyt miellyttävän palvelushaluista. Niin, nyt he muistivat, että he olivat olleet yhtä-aikaa paasseina, tunsivat toisensa, olivat ystäviä ja tuttavia. Ainoa, jossa ei tapahtunut tuota Karl Aleksanderille niin suotuisaa muutosta, oli majuri Murgesco. Hän näytti melkein kylmenevän, kuta enempi toiset lämpesivät, oikein sulkeutuvan klassilliseen, ylevään kauneuteensa. Tuo kylmyys, tehty kohteliaisuus sekä suretti että loukkasi Karl Aleksanderia. Hän oli suuresti mieltynyt tuohon meidän aikamme sankarin perikuvaan, hän oli toivonut, että jotain siitä tuttavallisuudesta, jota oli muukalaisen ja Dodo Davidovitschin välillä, tulisi hänenkin osakseen, mutta hän huomasi nyt, että heidän välillään oli kuilu, jota mikään ei voinut täyttää.
Kumminkaan ei Karl Aleksanderilla ollut aikaa enempää huomioitten tekemiseen, sillä kaikki huomasivat, että jotain erinomaista, jotain tärkeää oli tapahtunut. Ylhäällä linnan saleissa paukkuivat ovet, kuljettiin kiirein askelin, ja, juuri kuin pitkä ajutantti aikoi lähteä ulos kuulemaan, mitä oli tapahtunut, kuului leiristä tuhansien äänien pauhuisa kaiku, johon sekoittuivat kokoontumismerkit ja eläköönhuudot. Kaikki upseerit juoksivat portaille, luullen, että keisari tulisi, siellä kaikui riemunhuuto: "Meikäläiset ovat menneet Tonavan yli!" Koko leiri oli liikkeessä. Upseerit nurmikolla ja ajutantit portaalla olivat tuskallisessa tilassa, koko armeija näytti tietävän jotain, joka heille oli verestä.
Jälleen aukenivat linnan ovet, nyt voimalla ja vauhdilla. Portaalla olevat ajutantit väistyivät syrjään, kuten sivuhenkilöt näyttämöllä, kun suuret kohtaukset lähenevät huippuaan, ja ylipäällikkö Nikolai Nikolajevitsch tuli seurueineen ulos. Hänen käskevät, ankarat kasvonsa loistivat tyytyväisyydestä, hän silmäili joukkoa katseella, joka sopi hänelle niin hyvin ja oli perintö ankaralta isältä, hänen seurueensa näytti myös riemastuneelta ja iloiselta.
"Hyvät herrat", sanoi hän. kääntymättä keneenkään erityisesti, "meidän urhoolliset poikamme ovat keisarin läsnäollessa menneet Tonavan yli Galatzin tyköä. Budschaka vihollisen maassa on meikäläisten vallassa. Kenraali Zimmermannille tulee kunnia urotyöstä, luutnantti Elsner oli ensimäinen, joka astui turkkilaiselle maalle". Ja tuhatäänisen riemun raikuessa lähti ylipäällikkö seurueineen huvilaan. Iloista uutista, jonka sähkölennätin ja nopea huhu melkein samaan aikaan olivat tuoneet leiriin, vietettiin jumalanpalveluksella ja sotilaallisella komeudella.
Tästä päivästä alkoivat tapaukset sotanäkymöllä rientää eteenpäin. Sodan hirviö oli viikkoja, kuukausia ollut alallaan historian virrassa, jonka vaihtelevista aalloista niin moni kansa ja valta oli taistellut. Se oli hypellyt itsensä väsyksiin sen lietteisillä rannoilla, nyt oli se jälleen noussut ylös, se pieksi sivujaan, nuoli verisiä haavojaan, ärjyi vihasta ja valmistausi ratkaisevaan hyppäykseen, syöksyäkseen, kuten Apokalypsenin hirviö Babylonin virtain äärellä, vihollisen maahan, vyöryäkseen sen yli, toimittaakseen tehtävänsä vuosisatojen vääryyksien ja väkivallan rankaisijana ja kostajana.
Tästä alkaen oli suuri levottomuus vallalla sotajoukon ylimmissä piireissä. Alituiset tiedonannot, äänekkäät keskustelut sotaravintolassa, alituisesti ratsastavat, tulevat ja lähtevät ajutantit levittivät levottomuutta ja kiihtymystä laajoihin piireihin sotajoukossa, Kahdeksankymmentätuhatta miestä odotti jotain tapahtuvaksi. Tunsi että voimakas käsi veti monimutkaista lyömälaitosta, että pian, kenties ensimäisellä tempauksella, suuri vauhtiratas lähtisi liikkeelle, tarttuisi hampaillaan suuren kiertokulun pieniin rattaisiin ja panisi ne liikkeelle. Ja sitten — sitten ei mikään saisi estetyksi sen käyntiä, se löisi järkähtämättömän varmasti lyöntejään, kunnes ajan täyttyessä painot olisivat laskeutuneet tai vieterit hervonneet ja koneisto tehnyt suuren tehtävänsä, mutta silloin olisi kymmenentuhatta, ehkäpä satatuhatta urhoollista miestä uhrannut elämänsä. Ja varmuus, että niin kävisi, antoi kaikelle, mitä näinä päivinä tehtiin ja sanottiin leirissä, vähäpätöisimmällekin, suuruuden leiman, sai vireille ylevän mielentilan, joka lämmitti sekä päällystön että miehistön mieltä ja sielua.
Tuskin oli Karl Aleksander ehtinyt viitoittaa tien, jota hän viikko takaperin oli saapunut leiriin, kun vallinkaivajat tulivat täyttämään ja levittämään sitä lapioineen, vasuineen ja risukimppuineen. Seuraavana päivänä tuli, ei kukaan tiennyt mistä, kymmenkunta suurta ponttoonia virtaa alas. Ne olivat monien Tonavan rannalle johtavien polkujen luona kuni tummat hirviöt, äänettöminä ja ruohostoon ja kahilihkoon kätkeytyneinä. Yöt läpeensä työskenteli Krüdenerin miehiä alusten luona. Suurella vaivalla kuletettiin joukko keveämpiä kanuunoita niihin, kaikki tapahtui hiljaa ja äänettömästi, jotta ei herätettäisi vihollisen huomiota ja lisättäisi maallenousun vaikeuksia. Rannalle rakennettiin mörssäripatteri auttamaan korkealle lentävillä ja luotisuoraan maahan putoavilla kuulillaan maallenousevia joukkoja vaikeassa vastaisen rannan valloituksessa, Varhain aamulla, niin varhain, että voi vielä eroittaa tähtiä vaalenevalla, savunkarvaisella taivaalla, oli kaikki valmiina, ponttoonit alkoivat osaksi airojen avulla, osaksi pienen höyryaluksen hinaamina pyrkiä virralle, joka tältä kohdalta oli noin neljäsataa meetriä leveä. Oli pyrittävänä vasten virtaa noin kolmenkymmenen asteisessa kulmassa, ja sitten virran avulla nopeasti, ennenkuin vihollinen huomaisi, laskettava joukot maalle.
Niin suuresti oli Karl Aleksander kiintynyt ylimenopuuhaan, että hän oli unohtanut kaiken, mitä hän viime aikoina oli mielessään hautonut, Anna Paulovna oli tykkänään jäänyt unholaan, Vera Nikolajevna oli himmennyt kuten aamutähdet taivaalla, kaivertava ajatus siitä, mitä Dodo Davidovitsch sanoisi ja mitä Murgesco ajattelisi, oli hävinnyt. Istuessaan ponttoonilla ja aamuhämärässä katsellessaan vaalenevaa virtaa, nautti hän, nautti kuten muinoin, kuten kauan, kauan sitten, jolloin hän keväisin lähti ensimäisille metsästysretkille. "Tämä on sotaa", tuumi hän itsekseen ja veti avosuin kesä-aamun viileyttä, virran raikkautta ja ruohoston ja kahilikon sekä laajain niittyjen tuoksua keuhkoihinsa. — Tarkastellen katseli hän virralle, voisiko jo saalista eroittaa, mutta mikään ei osoittanut, että turkkilaiset olisivat huomanneet, mitä oli tekeillä. Oli jo ehditty virran puoliväliin, ja laskettiin virtaa alas viistoon rantaa kohden, kun äkkiä alkoivat turkkilaiset merkkisoitot, kuni aamuvartioissa kiekuvat kukot, nopeasti ilmoittaa toisilleen vaarasta. Himmeässä aamunsarastuksessa näkyi pitkin rantapengertä tuoksahtavan pieniä, harmaanvaaleita pilviä ja leimahtelevan heikkoja välähdyksiä ja heti sen jälkeen kuului luotien putoamista johonkin ponttoonien läheisyyteen, ikäänkuin haulisade olisi ropissut virran pinnalle.
Yhä vinhemmin kiitivät ponttoonit alas virtaa. Juuri jännittävimpänä hetkenä, jolloin turkkilaiset, jotka tähän asti olivat ampuneet liijan alas, alkoivat täydellisesti käsittää, mitä oli tekeillä, mitä tapahtui, juuri silloin kun he rupesivat paremmin näkemään ponttoonit ja niissä olevat miehet, nousi aurinko ylös ja valaisi, ikäänkuin taikakeinolla, koko seudun. Siitä hetkestä alkaen oli Karl Aleksander kuin kuumeen houreissa, hän ei tietänyt, kestikö tapahtumat minuutteja vai tunteja. Hän näki yhden ponttooneista tarttuvan karille, näki toisen vielä tölmäävän siihen pahki, kuuli paukkeen venäläisistä mörssäripattereista, näki erään turkkilaiselta puolelta ammutun luodin räjäyttävän yhden ponttoonin kappaleiksi, joita virta vei vajoavan miehistön kanssa eteenpäin, hän ei nähnyt yksityisseikkoja, näki vaan vaihtelevien välitapausten pääkohdat, kaikki tuntui tapahtuvan niin etäällä, ettei hän osannut edes olla peloissaan. Hän kummasteli itsekin sitä kylmäverisyyttä, jolla hän katseli kaikkea tuota, kummasteli, että hän keskellä kanuunain jyrinää ja virran pauhua voi kuulla kenraali Krüdenerin puoliääneen lausumat sanat: "Kaikki käy hyvin, he eivät olleet ollenkaan varuillaan". Niin kävikin. Turkkilaiset olivat keränneet melkein kaikki puolustusvoimansa Nikopolin luo, sillä sieltä odotettiin ylitulo-yritystä. He kokonaan hämmästyivät, kun se tapahtuikin Simnitzan luona. Paitsi muutamia varustuksia rannalla oli virtaa puolustamassa pienilukuinen joukko nuoren, mutta urhoollisen ja päättäväisen upseerin johdolla.
Lähestyttiin rantaa, kaksi ponttoonia oli jo kiinnitetty siihen, Karl Aleksander, joka seisoi keulassa, ponttoonin matalalla partaalla, huomasi rannalla pienen, sataman tapaisen mutkan. Innokkaasti huomautti hän kenraali Krüdeneriä siitä, juoksi alusta ohjaavien sotamiesten luo ja suuntasi voimakkaalla, taitavalla käänteellä, jonka hän poikavuosinaan oli oppinut, raskaan ponttoonin pientä satamaa kohti, juoksi jälleen, ketterästi kuin poikanen, ponttoonin parrasta takaisin keulaan. Samassa jysähti se pohjaan, sellaisella vauhdilla, että Karl Aleksander, horjahtaneena paikaltaan, hyppäsi veteen ja juoksi paljastettu miekka kädessä ensimäisenä maalle.
Innostuneilla eläköönhuudoilla seurasivat sotilaat ja upseerit häntä. Hänen mielenliikutuksensa oli niin suuri, ettei hän kuullut niitä laukauksia, joita turkkilainen jalkaväki ampui törmältä. Pitkäksi ketjuksi hajaantuneina alkoivat sotamiehet pensaiden ja maan epätasaisuuksien turvin hyökätä ylös törmää. Kun turkkilaisia oli vaan vähän rannan puolustuksessa, ja venäläiset hyökkäsivät ylivoimaisina ja paria kilomeetriä pitkänä linjana, tuli taistelu rantavarustuksista lyhyeksi. Peläten tulevansa Sistovasta katkaistuksi vetäytyivät vähälukuiset turkkilaisjoukot takaisin linnoitukseen. Siellä oli levottomuudella huomattu ylikulku, ja, ollen kahden tulen välissä, Simnitzan kanuunain ja hyökkäävien venäläisten, laimistui rohkeus ja vielä samana päivänä vetäytyi varustusväki Nikopoliin.
Venäläisten miestappio supistui pää-asiassa niihin miehiin, jotka olivat hukkuneet, kun ponttooni ammuttiin upoksiin.
Samana päivänä myöhään illalla tuli keisari leiriin, ja seuraavana aamuna, kirkkaana, lämpöisenä heinäkuun päivänä, astui hän itse lehdillä koristettuun ponttooniin, mennäkseen yli Bulgaariaan. Merilaivaston miehiä oli soutamassa, nuori meriupseeri Poltavtzeff piti perää. Keskellä ponttoonia seisoi seurueensa ja vartijaväkensä ympäröimänä keisari itse, hänen kasvonsa, jotka olivat paljon vanhenneet viime vuosina, olivat lempeät ja surumieliset, kuten kaikkien paljon nähneiden, paljon kokeneiden, vuosien ja työn rasittamien. Sen lisäksi huomasi niissä majesteetillisuutta, jota hänen vastuunalaisuutensa ja asemansa suuruus juuri tänä hetkenä vuodatti koko hänen ylevään olemukseensa. Hän katsoi kauan miettiväisenä virtaa ylös, kostea kiilto loisti hänen silmistään. Kun hän sitten huomasi, että häneltä odotettiin lähtömerkkiä, katsoi hän sotilaisiin, viittasi hansikkaisella kädellään; "Jumalan nimeen, lapset, toimeen, hyvät herrat", sanoi hän pehmeällä, miellyttävällä äänellään.
Köydet irroitettiin silmänräpäyksessä, lyhyt, raivoisa, yltäkylläisten sydänten syvyydestä lähtenyt eläköönhuuto kohosi ilmoille, ja hitaasti alkoi ponttooni liikkua eteenpäin.
Taivas oli korkea ja valoisa, valkoisia kevätpilviä ajalehti siellä kimaltelevaa sineä vasten. Virta loisti ja säteili auringon valossa ja riensi eteenpäin nopein, kohisevin pyörtein, jotka muuttivat joka hetki väriään ja muotoaan. Valkoisia vahtojoukkoja ui värähdellen sen pinnalla, räiskyi tummia ponttooneita vasten, yhtyi jälleen ja katosi äkkiä, ikäänkuin syvyyden nieleminä. Valoisat niityt, toisen, rannan vehreät ruohostot, toisen korkeat, auringon paisteiset kukkulat ympäröitsivät valoisaa väririkasta taulua, jonka keskellä mustat ponttoonit pyrkivät virtaa ylös, täynnä aseellisia miehiä, jotka ulkomuodoltaan tyyneinä, sisällisesti kiihottuneina riensivät peloittavaan päivätoimeensa.
Karl Aleksanderin oli Krüdener lähettänyt keisarille viemään sanaa onnellisesta ylipääsöstä. Keisari oli ottanut hänet vastaan suurimmalla hyväntahtoisuudella ja käskenyt hänen seuraamaan seuruettaan keisarin omaan ponttooniin. Vapisevin sydämin seisoessaan ponttoonin keulassa, muistui hänen mieleensä salaman nopeudella eräs tapaus. Hän muisti kevätpäivän yhtä valoisan, kuin tämänkin päivän, jolloin hän poikana oli vienyt parooni Krusen Merijoen yli. Se päivä oli tuonut mukanaan kaiken sen, mitä hän näki ja kuuli, siitä oli tullut käännekohta hänen elämässään, se oli saattanut hänet keisarin palvelukseen. Keisari — ja ensi kertaa elämässään tunsi hän innostuksen pyhää tulta, ja sitä oman itsensä unhottamista, joka sitä seuraa. Poikana oli hän kasvanut muukalaisten seurassa, vaivalla oli hän oppinut vieraan kielen, vielä nytkin huomasi sen hänen puheestaan; vierasta oli hänelle maan uskonto ja sivistys, milloin ja minkätähden hän olisi tuntenut innostusta? Mutta nyt, ennen suurta tekoa, johon he kaikki menivät, ennen maailmanhistoriallista tapausta, tämän ihanan, laajan ja suuremmoisen luonnon keskellä ja hänen kanssa, keisarin, joka juuri nyt, näytti siltä, katseli häntä lempeän surullisella katseellaan, nyt tunsi hän innostusta, tunsi sen pyhää hurmiota, tunsi, että hän voisi tehdä ihmeitä urhoudellaan, niin, ilolla antaa nuoren elämänsä asian edestä, jonka puolesta keisari taisteli.
Karl Aleksander, joka seisoi keulassa ponttoonin matalalla partaalla, oli jonkullaisena luotsina, se oli tukala toimi niin vaikeasti ohjattavassa aluksessa, kuin tämä ponttooni. Vastapäistä rantaa lähestyttäessä huusi hän kiihkeästi luutnantti Poltavtzeffille: "Ei oikeaan, alemmaksi, alemmaksi, missä ranta on jyrkin, siellä on virta syvin!" Jälestäpäin muisti hän, että ne olivat juuri samat sanat, jotka häneltä pääsivät monia vuosia sitten, kun hän kotiseudullaan vei parooni Krusen virran yli, ja melkein samat sanat, jotka maaherra silloin lausui vastaukseksi, nytkin kohtasivat hänen korviaan keisarin puoliääneen ranskaksi lausuessa:
"Voilà un de nos officiers qui connait le fleuve à fond". (Kas tuossa yksi upseereistamme joka tuntee virran pohjaa myöten.)
Päästiin sitten maalle; kun keisarin vartalo näkyi korkealla rantatöyräällä, ottivat innostuneet sotamiehet hänet vastaan eläköönhuudoilla, jotka eivät tahtoneet koskaan lakata. Riemuhuudot kuuluivat Tonavan toiselle rannalle ja kaikuivat sieltä monikertaisina takaisin. Oltiin innostuksen hurmeissa, jota ei voi kuvata, sillä nyt oli otettu keisarin silmien edessä, kuukautisen odotuksen jälkeen, ensimäinen askel, vaikein, se, jota oli enin pelätty.
Ponttooneja soudettiin edestakaisin virran yli, kuljetettiin yhä useampia pataljoonia, rykmenttejä ja kanuunia toiselle rannalle. Joukot marssivat Sistovaan, valmiina, jos niin vaadittaisiin heti tekemään hyökkäyksen linnoitusta vastaan. Sitä ei tarvittu tehdä, turkkilaiset olivat sen jättäneet.
Jälkeen puolisten tuli keisari kaupunkiin. Se oli, kuten Sistovakin, pöly- ja savikasana, tyhjänä ja hyljättynä. Sistovassa jakoi keisari kunniamerkkejä, kolme Yrjönristiä joka pataljoonalle. Sotamiehet saisivat itse ratkaista, kuka oli ollut urhoollisin. "Mutta yksi risteistä", sanoi hän, "on annettava sille nuorelle upseerille, joka Krüdenerin ponttoonista ensimäisenä hyppäsi maalle ja joka toi minulle sanan eilispäivän voitosta." Karl Aleksanderin haaveet kukkulalla kastanjan alla loistavasta tulevaisuudesta alkoivat toteentua. Hän oli saanut Yrjönristin.