III.
Luotsi.
Viipurin saaristossa oli vanha aatelishovi Rauhasaari, joka oli ollut lahjoitustilana 17:ta vuosisadan loppupuolelta saakka. Tilaan kuului kokonainen arkkipelagi isompia ja pienempiä saaria, niiden joukossa myös uloinna meren reunassa sijaitseva Hietaluodon saari, jossa asui 18-luvulla luotsivanhin Kristian, hänen poikansa ja pojanpoikansa, viisivuotias lapsukainen. Vanha Kristian ja hänen poikansa olivat olleet leskenä monta vuotta. Ei löytynyt naisellista olentoa pitämässä huolta vanhuksesta, miehestä ja poikasesta, siellä kuin asuivat vuoden umpeen melkein eroitettuna kaikesta muusta maailmasta. Vanhus oli luuleva, katkeramielinen ja kova. Hänen katkeruutensa ja vihansa koski etupäässä herroja. Tämä viha oli syntynyt ammon aikoja sitten. Sen jälkeen oli ensimäinen lahjoitustilallinen, kamariherra v. Schultze, aikoja sitten maannut viimeisellä leposijallaan yksinkertaisessa perhehaudassa kappeliseurakunnan pienosen kirkon vierellä. Sen jälkeen oli vanha Suomi annettu takaisin Suuriruhtinaskunnalle; lahjoitusmaa oli jo perintönä kolmannessa polvessa, mutta ei edes aikakaan ollut voinut sovittaa sitä vääryyttä, joka luotsi Kristianille oli tapahtunut.
Se oli vanha tarina Nabotista ja David-kuninkaasta. Silloin kun kamariherra osti Rauhasaaren kartanon, eivät ulkosaaret kuuluneet tilaan. Hän oli kauan aikaa halunnut oikaista huonosti jaetun maansa rajaa ostamalla kapean rantakaistaleen, metsätilkan, Hietaluodon saaren ja kalaveden saaren ja rannan välillä. Turhaan! sillä vanhalla Kristianilla oli kaikki tämä rikkaus vuokralla valtiolta ja hän ei antanut millään ehdoilla viekotella itseään luovuttamaan tuota maata ja kalavettä kamariherralle.
Tällainen oli luotsivanhuksen ja kamariherran väli kun eräs keisarillisen perheen jäsen tuli käymään kamariherra von Schultzen luona. Metsästysseuroja, kalaretkiä, maalaisjuhlia vietettiin vuorotellen komeassa kartanossa ja kun tuo ylhäinen vieras vihdoinkin, kyllästyneenä maalaiselämän iloihin, jälleen vetäytyi pääkaupunkiin, sai hän aikaan että kamariherra von Schultzelle annettiin ei ainoastaan rantakaistale, kalavesi ja ulkosaari, vaan myös monta virstaa ruununmaata kiitollisuuden osoitukseksi siitä vieraanvaraisuudesta, jolla hän oli vastaanottanut hallitsijansa omaista.
Tätä lahjaa seurasi sama kirous, joka on seurannut kaikkea lahjoitusmaata, allekuuluvien talonpoikien viha, huono tilusten hoito ja köyhtyminen. Vanha Kristian ei voinut unhoittaa tätä lahjoitusasiaa, hän ei voinut uskoa että kamariherra ilman juonia sai tuon maan. Hän kantoi, niinkuin kansa tavallisesti tekee, vihan sisässään, hän valitti hyvin harvoin, vielä harvemmin se puhkesi ilmoille, mutta kun se puhkesi, niin se tapahtui rajusti. Se oli hiljainen, tukahdutettu katkeruus, joka myrkytti koko hänen elämänsä. Se on kuin mikähän möhkäle juuri minun sisässäni. Se kiehui hänessä ja katkeroitti kaiken hänen ilonsa, kaiken hänen onnensa, se oli tehnyt hänet luulevaiseksi, kovaksi ja taipumattomaksi.
Mutta vuodet kuluivat ja vanha kamariherra maksoi veronsa luonnolle. Hänen poikansa kaatui Unkarin sodassa ja pojanpoika, nuori pulskea rakuunaluutnantti, omisti nyt lahjoitustilan, ja hän kaatoi luotsi-Kristianin murhemaljan kukkurilleen.
Vanhalla luotsilla oli poika, joka ei ollut isänsä kaltainen paitsi nimen puolesta, sillä hänenkin nimensä oli Kristian ja häntä sanottiin hovissa pilan vuoksi Kristian toinen tiranniksi. Hän oli lempeä, taipuisa luonne. Alati isän komennettavana, oli hän käynyt melkein araksi. Vastustaa isän tahtoa oli hänestä peräti mahdotonta — ja kuitenkin hän oli sen kerran tehnyt, kuitenkin hän oli kerran kohdannut uhalla sekä hänen vihansa, kostonsa että kirouksensa.
Hovissa oleksi nimittäin eräs tyttö, josta ei kukaan tietänyt mihin säätyluokkaan hän oikeastaan kuului ja mikä asema hänellä oli Schultzien talossa. Hän oli lättiläinen synnyltään, nuori ja miellyttävä näöltään. Kansan kesken liikkui kaikellaisia huhuja tuosta kauniista Marjasta. Nuori Kristian rakastui lättiläistyttöön, hänen lempeään katselivat suosivin silmin sekä Marja että tilanomistaja, ja ennenkun nuori luotsinoppilas oikeastaan ymmärsi millä kannalla asiat olivat, oli hän naimisissa Marjan kanssa ja omisti myötäjäisiksi saadut 20 ruplaa pankinseteleissä. Kun vanha Kristian sai tuta tämän, paisui hänessä kiukku, hän liitti uuden vihan vanhaan, uuden kiukun entiseen ja päätti mielessään kerran kaikki vääryydet kostaa.
Tällaisissa suhteissa ei elämä luotsimajassa ollut hupaista. Vuosikausiin ei vanhus virkkanut sanaakaan miniälle eikä puhunut pojankaan kanssa juuri muuta kuin mitä virka vaati; Kristian toinen raukka, jonka täytyi vaimoneen, lapsineen elää saman katon alla vanhuksen kanssa, sai monta kovaa kokea, monta myrskyä kestää, hänen mielestään paljoa vaarallisempaa kuin raivoisin tuuliaispää. Mutta vanhan vihaa ja vainoa hän pakeni Marjansa luo, joka, olkoonpa mitä tahansa ennen ollut, nyt oli uskollisin ja kärsivällisin vaimo kuin olla saattaa, joka valittamatta kantoi kovan kohtalonsa ja koetti suvaitsevaisuuden ja nöyryyden kautta pehmittää appivaarinsa kivikovaa sydäntä. Ja niin kului neljä vuotta.
Eräänä päivänä kevätpuoleen, kun aallot taistelivat jäälauttojen kanssa ulkona merellä, kun kostea etelätuuli herätti kevään enteitä, eräänä lauhkeana, pilvisenä huhtikuun päivänä, juuri sellaisena, joka on hylkeiden mieleen, pukeutui Kristian toinen valkoiseen pukuunsa, pani lumilasit päähänsä, ja lähti, sanottuaan vaimolleen hyvästit, pyyntiretkelle. Hän lupasi olla kotona ennen hämärän tuloa. Ja olipa oikein onnekas päivä. Hylkeet olivat niin tosissa toimissaan, kaapivat pitkillä hampaillaan toisiaan selästä, pulskahtelivat uiskentelevien jääkappaleiden väliin jäähdytellen hehkuvia lemmellisiä kevättunteitaan, etteivät ne laisinkaan hoksanneet väjyvää vihollista. Kristian oli jo tappanut kolme tai neljä noita isoja muodottomia eläimiä, kun äkkiä huomasi että hän töin tuskin ennättää kotiin auringon laskuun. Viipymättä hän lähti vetämään saalistaan kotiin päin. Hänen sydäntään vihlaisi kun hän ajatteli Marjaansa, hän tiesi että nämä retket eivät miellyttäneet Marjaa, että hän pelkäsi petollista kevätjäätä. Selittämätön levottomuus valtasi hänet. Päivä pimeni pimenemistään, Kristian veti raskasta taakkaansa minkä ikänä jaksoi, mutta vielä oli koti kaukana. Tosin näkyi pärevalkea, joka leimusi ja loisti luotsimajan pienestä ikkunasta, mutta sen ja hänen välillä oli lumikenttää ainakin pari virstaa. Hänen levottomuutensa kasvoi viimein niin suureksi, että hän pudotti saaliin selästään ja alkoi juosta kotia kohti. Kuta enemmän hän itse antoi valtaa levottomuudelle, sitä suuremmaksi paisui sen mahti. Nyt hän kuuli Ranssin, kartanokoiran haukkuvan, hänestä tuntui niinkuin olisi kuullut ystävän äänen, nyt ei enää tuikkinut tuli ikkunasta, se loisti kuin majakka vakavalla valolla likaharmaan maanpinnan yli, vihdoinkin hän saapui hengästyneenä isänsä tuvalle, hän tempasi oven auki ja kysyi hätäisesti Marjaa.
"Missä sinä olet viipynyt niin kauan? Hän on mennyt jäälle sinua etsimään, hän otti sukset mukaansa", vastasi vanhus.
"Laupias Jumala!" kiljasi hän, "missä ovat minun sukseni, isä, isä, nyt suojaa ja on pohjoistuuli, tule taivaan tähden etsimään, auta minua että löydän hänet. Sinä tiedät mitä se tahtoo sanoa, suoja pohjoistuulella."
"Te juoksette toistenne jälkiä niinkuin lapset ovat piilosilla, minä olen liian vanha semmoiseen peliin, mene itse, ei hän kaukana ole, hän meni ahvensalmelle päin."
Kristian toinen ei ollut koskaan ollut sukkela liikkeiltään, mutta nyt hän oli. Sukset, Ranssin, köyden ja sauvoimen hän sai kiireessä mukaansa ja lensi nuolen nopeudella eteenpäin ohkaista lumipeittoa pitkin. Se kävi yhä nuoskeammaksi, suuria märkiä lumihöytäleitä paneutui hohtavan valkoisina hänen vaatteilleen ja sulivat samassa, pimeys oli sietämätöntä, se ei ollut tuo musta syys- eli talviyö, ei, vaan moinen lyijyharmaja yö, kostea ja märkä, hylkeet itkivät kuin pienet lapset tuolla jäätöyräällä, aallot loiskuivat lyhyillä, raskailla, kumeilla lyönnillä kehnoa jääpermantoa vastaan, mutta enimmän kaikesta häntä peloitti se, että pohjatuuli kiihtyi kiihtymistään. Nyt hänen toki täytyy kohta olla ahvensalmella. Jopa olikin, mutta tuossa, samalla paikalla, jossa hän pari tuntia sitten itse vaelsi, ammotti nyt meri, musta, väritön kuilu, heti valkoisen lumivaipan takana. — Kenties hän vielä on läheisyydessä! Ja kaikesta voimastaan hän huusi yli aaltojen tohinan ja pohjatuulen pauhun: "Marja, Marja!"
Kuului kaukaa ikäänkuin kaiku, ikäänkuin tervehdys haudan tuolta puolta:
"Kristian, Kristian, hyvästi, me tapaamme toisemme!"
Sellainen sulo, sellainen lempeys kaikui näissä sanoissa "Kristian, Kristian, hyvästi", — ne eivät olleet, voineet olla muuta kuin lyhyinen hyvästijättö. Hän kyllä palajaa pian! Ja Kristian istui jään reunalle, mustat aallot kohottelivat kuin avokitaiset pedot päitään jään äyrään yli, mutta hän vain hymyili. "Me kyllä tavataan toisemme", sanoi hän niin luottavaisesti, niin levollisesti, ja pimeä talviyö valkeni näiden sanojen kuuluessa, siinä kimmahti kuin tähtiä mustasta vedestä ja jokainen laine loisti kuin tuli. Oli niin valoisata, niin juhlallista kuin jouluaamuna Herran huoneessa, ja pohjatuuli lauloi niin luottavaisesti: Kristian, me tapaamme toisemme! Se oli suloista laulua, hänen väsynyt päänsä vaipui rinnalle, ja hän nukahti, ei uneen, ei kuolemaan, vaan hulluuteen, hiljaiseen ja nöyrään niinkuin hän itsekin oli.
Kun vanha Kristian seuraavana aamuna astui tupansa portaille, varjosti hän kädellä silmiään ja tähysti näkyrajaa pitkin yli sinertävän lumiverhon, yli kimmeltävän jäätöyrään, jonka aallot olivat rakentaneet ja joka nyt aamuauringon valossa kimalteli kuin jalokivet tummansinistä jäätöntä merenjuovaa vastaan. Tarkkanäköinen kuin se, jolla alati on laaja näkymö silmien edessä, huomasi hän piankin poikansa Kristianin kaukana jään reunalla.
Raskasta oli kuljettaa jäykistynyttä ja peräti uupunutta poikaa kotiin, raskasta oli, sillä kaikki kuluneiden vuosien viha ja katkeruus painoi hänen mieltänsä; raskasta oli, sillä nyt hän muisti, miten oli vuosikausia kohdellut kaunista Marjaa. Ei auttanut yhtään, että hän luetteli kärsimiään vääryyksiä, muisteli lahjoitusjuttua, hänen ylpeän, taipumattoman luontonsa täytyi kukistua.
Ja kun kevätsade, päivä ja etelätuuli sulattivat lumen ja jään ja lahjoittivat laineille vapauden, silloin suli myös vihan jää luotsi Kristianin povessa ja pitkien talvikylmien perästä koitti hänelle kevät, ja hänestä tuli hellä hoitaja onnettomalle pojalleen ja pienelle lapsenlapselleen.