IV.
Rajalla.
Eräänä syyskuun päivänä, kun päivän lämmin turhaan koetti vakuuttaa minua siitä ettei syksy vielä ollut tullut, kuljeksin etäisimmässä Itä-Suomessa. Aurinko teki parastaan, valoi mäntyjen latvoille lämmintä, keltaista valoa ja pani kuoren noilla suorilla rungoilla hohtamaan tiilipunervalta, mutta turhaan. Vilu oli purrut itsensä maahan. Se väijyi kaikkialla, mihin eivät auringon säteet suorastaan vaikuttaneet, milloin suuren vierukiven suojassa, milloin vesiuurroksessa: ja tarvittiin vain pilvi, joka muutaman haihtuvan hetken peitti päivänterää, vähentäen sen valovoimaa, ja kas, kavalasti hiipi vilu piilopaikoistaan ja antoi tuta että suven satu oli pian päättynyt. Minä astuin rivakkaasti ennättääkseni iltakylmästä pois. Tieni vei eräälle purolle; poikki puron johti silta, jonka toinen puolisko oli rappeutunut, toinen puolisko sitävastoin hyvässä kunnossa, toinen puoli kaidetta oli lahonnut, toinen maalattu korean punaiseksi. Maantie, joka sillan pohjoispuolella oli kovaa kuin viertotie, oli eteläpuolella sitä kuoppaista, ilman ojia ja syviä sadeuurroksia täynnä. Minä seisoin isänmaani rajalla: askel vain, ja olin Venäjänmaassa. Minä seurasin tuota luuloiteltua viivaa, joka yli purosen aaltojen ja honkien välitse jakoi syvän, hiljaisen metsän kahdelle kansalle, ja kyllä minä olin sitä mieltä että lumpeenkukka oli valkoisempi, että sananjalka rehoitti tuoreempana, että aurinko paistoi lämpimämmästi pohjoispuolella tuota näkymätöntä viivaa kuin tuolla tuossa vieraassa maassa. Tule tänne sinä, joka tahtoisit tehdä tyhjäksi ikivanhan länsimaisen sivistyksen maassamme, sinä, joka saarnaat valosta itämailta: katsele tätä seutua, eikös ole sama hietaperä, sama metsä, samat laihat ahot pohjois- ja etelä puolella tuota mittausopillista käsitettä, tätä näkymätöntä viivaa, joka kiemurtelee kanervikkoa pitkin, vieläpä enemmän, samaa kansaa asuu molemmin puolin rajaa, samaa kieltä puhutaan siellä, sama usko elähyttää heitä, ja kuitenkin, ken vain tänne tulee, ei tarvitse nähdä hänen mustanvalkoisen-keltaista tullitankoa tietääkseen, että hän eteläpuolella sitä on toisessa maassa.
* * * * *
Koska ensimmäisessä suomalaisessa kylässä, johon jouduin, ei ollut mitään kievaria, menin minä, ensin neuvoteltuani erään venäläisen tullivirkamiehen kanssa, rajan yli likimäiseen "hartscheunaan", se on majataloon tai oikeammin kapakkaan. Kaksi likaista huonetta siellä oli, ja molemmissa vallitsi ilkeä tupakan, rasvanahan ja viinan katku. Kapakkahuoneen etäisimmässä nurkassa oli jumalankuva yläpuolella suopavehreillä pulloilla täytettyä hyllyä. Kapakkaa piti eräs Suomen suomalainen, lihava ja pullea karjalainen. Ankarat paloviinalait, jotka ovat viime aikoina tulleet käytäntöön maassamme, ovat synnyttäneet rajalla omituisia olosuhteita. Kivenheiton jäässä rajasta vuotavat nimittäin paloviinatulvat esteettömästä. Tänne retkeilee kansaa joka haaralta. Se viina, jota ei uskalleta keinotella salaa rajan yli, juodaan suuhun. Paikkakunnista neljäkymmentä jopa viisikinkymmentä virstaa rajalta tulee tänne kansaa hevosin ja rattain ja hoipertelevat usein jalkasin kotiin, sitten kun sekä juhta että ajopelit ovat hukkuneet paloviinavirtaan. Kun kello oli lyönyt kymmenen, ajettiin vieraat ulos, huone tuuleutettiin, olkia levitettiin kahdelle pöydälle, nahkaset sovitettiin päänaluiseksi; se oli minun makuupaikkani, sillä minä en saattanut ruveta isännän laskusänkyyn.
Toivotin hyvää yötä, mutta en voinut olla sivumennessä hänelle sanomatta.
"Miten te voitte, vanha toimeentuleva mies, harjoittaa tällaista liikettä, joka syöksee satoja teidän omia maamiehiänne perikatoon."
"Hm, hm", sanoi Israel Vanhala, se oli hänen nimensä, "siitä olisi paljon puhumista. Oletteko kuullut mainittavan Luotsasaaren lahjoituskartanoa, kuullut sen entisistä isännistä, Scheuman'in suvusta? Eikö? Tahdotteko kuulla siitä asiasta, herra, niin saatte vastauksen kysymykseenne, miten minusta tuli kapakoitsija?" Ja minun suostumustani odottamatta, istui vanhus hajalliselle tuolille ja aloitti kertomuksensa. Ainoa talikyntteli, joka oli huoneessa, valaisi hänen ryppyisiä, älykkäitä, mutta ankaria kasvojaan, joita ympäröi lyhyt, kihara parta; taustana hänellä oli palanen resuista, tummansinistä seinäpaperia ja kauhistava kuva Hänen Majesteetistaan. Siinä istuessaan pitkä tumma takki päällä, joka oli leikattu maan tavan mukaan, ja lihavilla sormillaan hypistellen piippuaan, oli kuusikymmenvuotias täydellinen perikuva sen seudun asukkaista. Minä en osaa lausua ajatuksiani niin kaunopuheliaasti, niin yksinkertaisesti ja luonnollisesti kuin karjalainen talonpoika; minun täytyy sentähden omalla tavallani kertoa miten vanhasta Israelista tuli kapakoitsija.
* * * * *
Hänen nimensä oli Scheuman, oli oikeastaan saksalainen, Virosta kotoisin, alhaista säätyä, ahkera äijä oli, mutta kova ja julma. Jos ei hiekkasekainen maaperä sillä tilalla, joka oli, taivas tietäne mitä teitä, joutunut hänen käsiinsä, juuri palkinnut hänen ahkeruuttaan ja vaivannäköään, oli hänellä sitävastoin alustalaistensa kautta tilaisuutta kehittää muita yllä mainituista ominaisuuksistaan. Etenkin katkeroittui hänen mielensä sen jälkeen kun vaimonsa, joka oli suomalaista virkamiessukua, saatettiin viimeiseen lepoon ja kaksi poikaansa lähetettiin oppimääräänsä suorittamatta kotiin eräästä venäläisestä junkkarikoulusta. Lukemattomat olivat riidat hänen ja hänen alamaistensa välillä, käräjänkäyntiä, vieläpä tappeluitakin tapahtui joskus. Talonpojat omistivat ammonaikuisista ajoista sitten maansa isänperintöä, ja uskomattomalla sitkeydellä he kärsivät vaikka mitä ennenkuin tekivät, niinkuin Scheuman halusi, vuokrakontrahdin lahjoitusherran kanssa.
Tämä oli taipuvainen jakamaan yhteisen maan eri osiin ja huokeasta verosta vuokraamaan niitä kyläläisille, mutta talonpojat kielsivät yksimielisesti. He arvelivat näinikään: me emme tahdo vuokrata mikä epäilemättä on meidän omaamme. Vuokrakirjan saattaa rikkoa ja silloin olisi lähteminen kodosta ja kartanosta.
Se oli oikeastaan Israel Vanhala, rivakka itsepäinen karjalainen, varustettu runsaalla määrällä niin sanottua talonpoikaisälyä, joka muodosti ytimen tässä vastustuksessa.
Hän vahvisti horjuvia, puhui kylän puolesta ja otti leveällä selällä ja levollisella mielellä vastaan sekä herjauksia että imartelemisia läänitysherralta ja hänen pojiltaan, ketunpojilta, kuten niitä sanottiin pitkän punaisen tukkansa tähden. Tuota salavihaista riitaa ylimys- ja alhaisoluokan välillä käytiin elämän ja kuoleman uhalla. Jos valkea pääsi myrskyisenä syysyönä irti lammastarhassa ja poltti talvirehut ja villaisen karjan, tiesi Scheuman kyllä ja hänen ketunpoikansa, ettei se ollut onnettomuuden tapaus, vaan että valkea oli sytytetty. Jos ketunpojat kuunvaloisena syksy-yönä kaatoivat salakähmässä hirven, joka käyskenteli pajukossa, aina sai nimismies vihiä asiasta ja aina löytyi kartanon alustalaisissa joku, joka kelpasi vieraaksimieheksi jutussa. Jos toiselta puolen taas Israel Vanhalan ruis valkeni leikattavaksi tai jos kevätaurinko oli lämmittänyt maan, niin että se juuri oli sovelias vastaanottamaan ohrakylvöä, juuri silloin tarvitsi kartanonherra hänen hevosiaan ja hänen käsivarsiaan; ja hänen täytyi totella lakia: ensin herra ja sitten vasta sinä.
Läänitysherralla oli kuitenkin mahtava auttaja puolellaan, joka olisi viimeinkin tuossa epätasaisessa taistelussa tyyten kukistanut talonpoikaispuolueen, ja se oli viinapannu. Elettiin vielä silloin kotitarvepolton kultaisissa ajoissa, mutta juuri kun taistelu oli tulisin, tuli apukin; se oli uusi paloviina-asetus. Scheumanin täytyi nauloittaa pannunsa, paloviina oli kiellettyä tavaraa, ja se virta, joka oli tuottanut lahjoitusherralle kultaa ja "Israelin" kansalle kurjuutta, suljettiin. Taistelu, joka jo näytti kallistuvan voitoksi läänitysvallalle, jäi ratkaisematta. Sitä olisi kenties vielä kestänyt miehen ikä, jos ei eräs aivan odottamaton tapaus tullut väliin ja johtanut riitaa uusille urille. Se oli tietysti kaunis tyttö, Vanhalan tytär Leena.
Eräänä kuumana kesäpäivänä olivat ketunpojat nevalla kurppia pyytämässä. Nevalla käyskenteli Leenakin ja poimi lakkoja. Hän oli käärinyt ylös hameen ja paidan, niin että valkoset pohkeet hohtivat ruskeiden kanervavarpujen välissä, kaulavaate oli luisunut hartioille paljastaen pyöreän kaulan ja valkoisen niskan. Siitä päivästä lähtien jättivät ketunpojat suokurpat ja hirvet rauhaan: he tavoittelivat isä Israelin kultaista kanaa.
Nyt oli Israelin kärsivällisyys lopussa, vallankin kun hän oli huomaavinaan, että ketunpoikien käynnit miellyttivät hänen koreata kanaansa. Hän luopui taistelusta ja möi vertaistensa harmiksi ja mielipahaksi tilansa. Hän otti ainoan lapsensa, Leenansa, mukanaan ja muutti toiselle puolelle rajaa, vuokrasi tuvan, joka oli lähinnä tullipuomia, ja istutti katajapensaan oven eteen: se oli kapakan kyltti. Israel oli ollut synkkä ja tuima koko ajan, eikä häntä nähty tyytyväisenä ennenkun eräänä kauniina syyspäivänä, jolloin ketunpojat tulivat nelistä ratsastaen kapakkaan. Ilkeä hymy väikkyi hänen kasvoillaan, näytti siltä kuin hän olisi odottanut heitä. Kun ketunpojat astuivat sisälle pieneen, likaiseen kapakkasaliin ja kopistelivat ratsastusvitsoilla tomut kiiltävistä pitkävartisista saappaistaan, seisoi Leena ihanimmassa kukoistuksessaan juomapöydän takana viheriäisten viinapullojen ja tulipunaisten paperossipunttien muodostamaa taustaa vasten. Olutta, rommia ja paloviinaa tuotiin esille; ilo alkoi käydä yhä kovaäänisemmäksi. Ketunpoikien leveät kasvot hohtivat karmosiinipunaisina ja heidän paksut huulensa pingottuivat naurusta. Leena näytti molemmista nuorukaisista yhä ihanammalta, mutta isä Vanhala, vaikka näyttikin huolettomalta, piti heitä tarkasti silmällä, ja kun ketunpojat rupesivat kovin rohkeiksi, lähetti hän kultakanansa naapurilaan. Siitä päivästä alkoi vasta elämä kapakassa. Ketunpojat vetivät mukanaan kaikki kelvottomat maalaisherrat, kaikki seudun tyhjäntoimittajat, ja ilta illan perästä tuli vanha Scheuman kiukustuneena kapakkaan hakemaan poikiaan, jotka hän alati löysi enemmän tai vähemmän juopuneina. Kun vanha läänitysherra ja talonpoika sattuivat vastakkain, vaihtoivat he uhkamielisiä liikkeitä, mutta nyt voitto hymyili Vanhalalle. Paloviinan, jonka hän oli ostanut ruplissa ja kopekoissa, johon hän oli vettä sekoittanut, hän möi markoilla ja pennillä.
Senkin kautta oli hänen raha-arkkunsa tullut melkoisen raskaaksi. Kuta ankarammin paloviina-asetuksia noudatettiin Suomessa, sitä suuremmaksi kasvoi toivioretkeläislauma Israelin kapakassa.
Oli kylmä talvi-ilta. Ketunpojat istuivat korttien ja rommin ääressä sisimmässä kapakkasuojassa. He olivat olleet tavattoman raittiita ja miettiväisiä tänä iltana, melkeinpä levollisia. Kun yö alkoi lähetä, tuli vanha Scheuman, kuten usein ennenkin, viemään heitä kotiin. Ketunnahkaiseen turkkiinsa kietoutuneena hän oli tuima katsella. Israel Vanhala sattui vastaan ahtaassa eteisessä, he eivät vaihtaneet sanaakaan, oli kuin tuli ja ruuti olisivat yhteen sattuneet. Monenvuotinen viha leimahti äkkiä ilmivalkeaan. Saksalainen susi iski kiinni suomalaiseen karhuun ja siellä kamppailtiin pimeässä porstuassa lyhyt, mutta tulinen taistelu. Susi vieri portaita myöten alas ja luimi kotiin päin. Mutta sillä välin kun karhu ja susi taistelivat taistelunsa, oli toinen ketunpoika murtautunut isä Vanhalan kanakoppiin, ja nyt oli hänen pieni kultainen kanansa poissa. Veli istui hiljaa leuka käden nojassa ja tuijotti synkkänä eteensä. Hän katseli miten savu kiemurteli piipun kopista.
Hän oli noiden haaveellisten sinisten savupilvien läpi näkevinään talvisen maiseman; tähtitaivas säihkyi, revontulet liekitsivät, lumi narskui, sinertäviä varjoja lankesi metsäpolun poikki, ja lumipeitteisten kuusien välitse kiiti huimasti paeten ketunpoika, joka oli varastanut pienen valkoisen kanan. Nyt loppui metsä; siellä takana oli laaja näköpiiri yli jäätyneen järven, ja siellä kaikista kauimpana viluun ja lumeen, talviyön pimeään katosi viimeinen vilahdus punaisesta ketusta ja hänen saaliistaan. Pohjoistuuli puhalsi tuimasti yli järven ja jälkeenjäänyttä ketunpoikaa paleli sydämmenjuuria myöten; se oli hävinnyt, hänen lyhyt unensa rakkaudenonnesta. Hän huokasi syvään, puisteli porot piipusta ja nousi lähteäkseen.
Samassa tuli Vanhala sisään. Hän katseli kassapäätään; tyttö oli poissa. Mieletönnä vihasta ja tuskasta, tarttui hän ketunpoikaa niskasta ja seuraavassa silmänräpäyksessä peppuroi tämä lumikinoksessa. Mutta Israel astui kapakkaan, paiskasi oven kiinni, vaipui juomapöydälle, jonka ääressä niin moni juoppolalli oli kupertunut, ja kyyneleitä, karvaita kuin maliviina, vuoti hänen veristyneistä silmistään.
Mutta ketunpoika nousi ylös, puisteli lumet päältään ja alkoi hiljalleen astua kotia kohti. Lähellä tullitankoa hän kompastui johonkin raskaasen ja mustaan, joka makasi tiellä. Siinä oli ihminen. Kansaa kiiruhti joka puolelta. Eräs nainen tuli juosten leimuava päresoihtu kädessä. Hän valaisi kalpeita kasvoja; se oli vanha saksalainen susi; siinä hän makasi aivan tullitangon alla, verivirta oli tulvannut suusta ja punannut lumen hänen allansa. Hän oli kuollut. Ei pidetty edes oikeudellista tutkintoa kuolemansyystä. Suomalainen tuomari päätti että tilanomistaja Karl Scheuman löydettiin kuolleena Venäjän keisarikunnassa; venäläinen starosti rajakylässä vannoi kaikkien pyhien kautta, että Suomen alamainen vapaasukuinen Karl Karlovitsch, on löydetty hengetönnä Suomen suuriruhtinaanmaassa.
* * * * *
Siten päättyi katkera riita Luotsasaaren lahjoitustilan isännän ja hänen alamaistensa välillä. Scheuman'in ketunpojat olivat peräti köyhtyneet ja tilan osti Suomen valtio. Talonpojat olivat köyhtyneet, hekin, useimmat olivat tarttuneet tuohon isoon lukinverkkoon, Pietariin; he elivät siellä kurjaa elämätä ajureina ja issikoina. Israel Vanhala, joka olisi toisissa oloissa ollut säätynsä kaunistus, istui siinä minun edessäni vanhana ja hyljättynä, murtuneena ja pöhöttyneenä. Ja maa, tämä kallis suomalainen isienmaa, se oli kuivunutta, huonosti hoidettua ja mehutonta. Useampia kuin yksi uusi sukupolvi saa tulla ja mennä, ennenkuin se on voimistunut tuottamaan uusia satoja.
* * * * *
Isäntä oli lopettanut kertomuksensa. Talikyntteli oli palanet loppuun ja liekutti kynttelinjalassa. Hän työnsi leveän peukalonsa torveen ja pyhkäsi sitten saapasvarteen. "Hyvää yötä", sanoi hän, ja pian hän jo makasi laskusängyssään ja kuorsasi.