V.
Ylimys sekin.
Vanha Tobias Savolainen oli kuollut, mutta häntä ei surenut kukaan. Ja totta puhuen ei kenelläkään ollutkaan syytä surra häntä. Hän oli ollut ankara isäntä, joka viimeiseen asti puristi voimat siltä, joka oli hänen palveluksessaan. Saamisensa kiskoi hän armotta, hän ei koskaan odottanut eikä säälinyt ketään. Nyt hän makasi tuolla alhaalla ranta-aitassa, suorana ja jäykkänä, kuolema oli hellittänyt ankaroita piirteitä suun ympärillä, mutta kulmat olivat yhtä tuiman näköiset kuin konsanaan eläessään ja se oli kai siitä syystä kun talonväki, joka kerran kun oli rantaan asiata, tekivät pitkän kierroksen ranta-aitan kohdalla. Hän lepäsi kimröökillä ja tuoreella maidolla maalatussa arkussa puettuna valkoisiin alusvaatteisiin ja keltasiin pitkävartisiin saappaihin; kädet, nuo käsnäiset kädet, jotka olivat pitäneet aurankärkeä jäykästi vaossa monella kivikkoisella pellolla, olivat asetetut ristiin vanhan virsikirjan ympärille. Syksytuuli, joka puhalteli hataran seinän raoista, liehutti hänen pitkää harmaata tukkaansa, joka oli silitetty kahdenpuolen päätä, jakaus keskellä.
Tobiaalla oli ollut myrskyinen elämä elettävänä, hän oli koettanut sekä yhtä että toista tässä maailmassa, ennenkuin onni rupesi hymyilemään hänelle. Lapsena olivat nälkävuodet ajaneet hänet kodostaan Savossa ja hän oli jo viidenkymmenen vanha, ennenkuin pääsi oman katon alle, mutta sitten kun hän kerran oli päässyt onnenpolulle, näytti oikkuinen kohtalo päättäneen ammentaa hänelle lahjojaan. Hän joutui onnelliseen avioliittoon, hän sai kaksi vankkaa poikaa, mutta alituiset myötäkäymiset kahdenkymmenen vuoden ajalla olivat paaduttaneet hänen sydämmensä ja kun onnettomuus kaksi vuotta ennen hänen kuolemataan astui hänen majaansa, tappoi hänen vaimonsa ja lapsensa isoon rokkoon, teki hän kuin vanha Job, hän kirosi syntymähetkeään, hänen sydämmensä kävi kovaksi kuin pii, mielensä taipumattomaksi, ja kun hän viimeinkin vaelsi isiensä luo, veti hänen ympäristönsä helpotuksen, jopa tyytyväisyydenkin huokauksen. Mutta kaikista tyytyväisin oli hänen veljensä Matti, hidas harvapuheinen ja itsepintainen savolainen, joka vilkkaiden puheliain karjalaisten joukkoon soveltui yhtä huonosti kuin "kärpänen keittoon". Tyttärensä Anna Liisan kera hän oli nälinkuoliaana tullut savuisesta pirtistään Savossa, neljätoista päivää, kenties kolme viikkoa sitten. Siellä hän oli mäkitupalaisena ja päivämiehenä viettänyt kurjaa oloa. Jokaista hermoa, jokaista jänterettä ponnistamalla hän oli hankkinut itselleen ja tyttärelleen elontarpeet, nyt hän oli tullut Egyptin lihapadoille, hän oli perivä Tobiaan talon ja tavarat. Tobias oli lentänyt isänkodista, ennenkun Matti näki päivän valon, Matin ei siis nyt tarvinnut pukea päälleen tavanmukaista synkkää hautajaisnaamiota. Tyytyväisenä ja myhähdellen hän siellä seisoi ikuisesti palava piippunysä toisessa alasvedetyssä suupielessä, toisesta taas tuprusi niinkuin palavasta suosta ilmaan paldurin tai vinterskin [virginialaisen tupakan] haju. Silloin tällöin hän tarttui tanakasti piipunkoppaan, täytti sitä tuvantakaisilla ja syljeskeli varmuudella ja voimalla ympärilleen.
"No naapurimiehet", sanoi Matti ottamatta piippua suustaan, "missä ovat naulat ja vasara nyt, kenties käymme naulaamassa kannen kiinni ja lähdemme sitten hautausmaalle!"
Ivallisesti hymyillen Matin huonoa käytöstä, sillä perillinen ei saa koskaan peijaisissa jouduttaa lähtöä, vaan hänen pitää virrenveisuulla ja ruoalla viivytellä vieraita niin kauan kuin suinkin, nousi nyt itsekukin, vieraat tyhjensivät "piskaryypyn", joka annettiin sokeripalaisten kanssa, kiristivät vöitään, kohottivat ylös pitkän karjalaisen takkinsa, ja lakit kädessä vaelsi joukko ranta-aittaan. Kansi pistettiin vasemmalta puolelta ruumisarkun alle, vedettiin pois oikealta ja sitten vasta se naulattiin kiinni, se oli tuottava kuolleelle rauhaa. Arkku nostettiin nelipyöräsiin karjalaiskärryihin, ajaja istahti arkunkannelle ja hänen viereensä eräs kuuluisa virrenveisaaja, joka ruumista kartanosta vietäessä lauloi kovalla ja vapisevalla äänellä virren. Kun lähestyttiin kyläkuntaa, torppaa, ihmisasuntoa, lauloi laulaja värssyn tuosta virrestä — muulloin hän lepäsi. Ruumiskärryjä seurasi Matti ja Anna Liisa sekä pitkä jono kutsuvieraita, jotka hiljaa ajaen saattoivat hyvin-ymmärtäväistä talollista Tobias Savolaista hänen viimeiseen lepokammioonsa. Hautauksen jälkeen lähti koko joukko takasin peijaistaloon, nyt hurjaa menoa ajaen. Eräällä kankaalla pysähdyttiin, siellä oli tien risteyksessä vanha komea honka. Paksut kierteiset juuret levisivät laajalti kanervamättäiden välissä. Runko kohosi arpisena ja sammaltuneena sekä kannatti tuuheaa latvaa. Se oli haltian mänty, se oli kuin joku heraldinen sukupuu, sillä sen kuori oli peitetty lukemattomilla punasilla, sinisillä, keltasilla ja mustilla laudanpalasilla, joihin oli koverrettu nimikirjaimia. Eräs nuori mies kiipesi honkaan ja naulasi sen kylkeen loistavansinisen pienen taulun, jossa oli vainajan puumerkki, kuolinpäivä ja vuosi — että haamu, jos se ei saisi rauhaa haudassaan, muistaisi sen nähdessään miten asiat ovat, palaisi takaisin hiljaiseen asuntoonsa eikä häiritseisi onnellisia perillisiä. Tämän viimeisen velvollisuuden täytettyä ajettiin Matti Savolaisen perintötaloon, ja nyt siellä pidettiin sellaista kestinkiä, että kuollut varmaankin olisi kääntynyt haudassaan, jos se olisi ollut tietoinen siitä. Hernekeittoa, hirssiryynipuuroa, vehnäleipää ja paloviinaa siellä annettiin. Miehet istuivat pöydän ympärillä, naiset, jotka pitivät huolta tarjoilemisesta, sieppasivat suuhunsa palan sieltä, palan täältä ja söivät seisten mitä mistäkin saivat.
Viipurilainen on ylipäätään raitis, mutta tällaisessa tilaisuudessa täytyi tietysti pitää puoliaan, vallankin oli perillinen mielestään oikeutettu maistelemaan vähän enemmänkin. Hän oli juonut pari pikaria n.s. talonpoikaisrommia ja se oli antanut ukolle rohkeutta, niin että hän vähä väliä sanoa tokasi tupakan höyryjen välissä tuon kumoamattoman totuuden "että savolainen ei ole pässi".
Hokien tätä "ei ole pässi" ja rakas piippu hampaiden välissä nukahti hän penkille uunin vieressä. Kun hän viho viimeinkin heräsi, oli tupa tyhjä, vieraat olivat menneet jo aikoja sitten. Ilta oli tullut, yököt lepakoivat ja kehrääjälintu lenteli pehmosilla siivillään levottomissa aaltomaisissa juovissa pitkin maan pintaa. Syksyinen kuu paistoi lepikon yli suorastaan avonaisesta ovesta eteiseen Matin talossa. Kuunvalo väistyi suuressa suorakulmiossa pitkin koloista permantoa, valaisi nukkuvaa vierasta, joka kestitsemisestä raskaana oli uupunut yhteen nurkkaan, väistyi taas hiukan ja paistoi kissaan, joka korvat törössä ja käpälä ylhäällä jännittävässä odotuksessa tuijotti erääsen hiirenkoloon, mutta kun kuutamo ennätti syvimmälle vastapuoliseen nurkkaan, heloitti se kahta kirkkaammalla loisteella, sillä siellä istui eräällä pölkyllä Anna Liisa ja Juho renki, vaihtaen suudelmia ja ikuisia lupauksia ja uneksien keväisiä unelmia kodosta ja konnusta, pienistä lihavista, möntivistä lapsista ja navettakartanosta täynnä kirjavaa karjaa. Valitettavasti ei kuu ollut ainoa, joka näki nuo punahohteet, jotka tulivat ja poistuivat Anna Liisan poskipäillä, ei ollut kuu ainoa, joka kuunteli tuota kuiskivaa puhetta. Matti Savolainen seisoi tuimana ja unisena tuvanovella ja seurasi vihaisilla silmäyksillä noita kahta nuorukaista.
Matti oli elämänikänsä reutonut päivätyöläisenä, kukapa olisi uskonut, että tuossa nöyrässä köyhässä miehessä löytyi hitunenkaan ylpeyttä. Neljä päivää oli kulunut veljen kuolemasta, vielä neljä päivää sitten hän oli elänyt veljensä armoilla. Ylpeys oli levännyt kuin pieni kuivettunut siemen hänen sisimmässään, se oli levännyt kuin kalliolla. Nyt oli yhtäkkiä tullut kaikkia kuin tarvittiin, että se rupesi itämään, myötäkäymisen tuulet olivat kantaneet siemenen soveliaampaan maahan, onnenpäivien aurinko oli lämmittänyt sitä, paloviina kostuttanut ja neljässä päivässä se oli itänyt ja kasvanut komeaksi puuksi. Matti oli nyt maata omistava ylimys, joka asui omalla pohjalla omassa pesässä — ja moinen mies naittaisi tyttärensä rengin kanssa, päivätyöläisen — ei ikinä. — Kuutamokulmio oli tuskin ennättänyt siirtyä eteisestä ja levitä mustalle tuvanseinälle, ennenkun renki Juho tuli ulos vauhdilla, ja tuvanovi paiskattiin kiinni hänen jälkeensä. Ijäksi olivat haihtuneet Anna Liisan onnelliset kevätunelmat.