VI.
Ukkovaari.
Kaksi virstaa vielä lähimpään kievariin, taivas pimeä, sade valui virtanaan, salamat leimahtelivat taivaanrannalla, ja mikä pahinta, rokkanaula toisessa etupyörässä pysyi paikoillaan ainoastaan siten, että kyytipoika piti jalkaansa sen päällä. Oli selvää ettei matkustaminen saattanut olla hupaista, vallankin kun ajattelee, että olin kulkenut viisikymmentä virstaa sinä päivänä. Käännyin siis kyytimiehen puoleen.
"Kuules nyt poikaseni, tässä ei tule muu neuvoksi kuin mennä yöksi lähimmäiseen taloon, tiedätkö mitään semmoista näillä seuduin." Poika tiesi ja hetken kuluttua koluutimme oikein erinomaisen huonolla tiellä yksinäiseen taloon, jonka piikkinen katonharja oli kuin musta varjokuva sameaa taivasta vastaan. Minua hämmästytti, että osaksi rikkonaisista ikkunoista näin tulet hohtavan, sillä talonpojat ja merimiehet, jotka ovat läheisemmässä yhteydessä luonnon kanssa, ovat myöskin paljoa enemmän kuin henkilöt muista säädyistä luonnon vaikutuksen ja sen voimien alaiset. Kuka jaksaa vetää unta niinkuin suomalainen talonpoikamme talvella, mutta kesällä hän siihen sijaan tuskin ollenkaan nauttii lepoa ja tekee työtä enemmän kuin kukaan muu. Hän käy levolle kun aurinko laskee, auringon noustessa hän nousee ylös, ellei ole metsällä eli kalassa tai vietä tanssien lyhyistä pohjolan yötä. Mutta jos tällä valvomisen ajalla sattuu sateinen, pimeä päivä, jommoinen nytkin oli, on hän heti yhtä unelias kuin talvisaikaan. Tämän tietäen minä luulin löytäväni talonväen sikeässä unessa, mutta näinkin avaraan tupaan astuttuani talonisännän, hänen vaimonsa ja kuusitoistavuotisen pojan istuvan unisen talikynttelin valossa erään pöydän ympärillä.
"Hyvää ehtoota hyvät väet, saako märkä ja uupunut matkustaja täällä yösijaa", tervehdin minä.
Isäntä nousi ylös juhlallisesti ja osotti erääseen nurkkaan päin. Nyt vasta minä huomasin että siellä nurkassa makasi vanha mies, makasi kuolinvuoteellaan. Pitkät valkoset hiukset olivat epäjärjestyksessä, rinta kohoili ja laski, jokainen hengenveto kuului ympäri tupaa ja kertoi miten vaikeata oli kuolevaisen kamppailla elämästä.
"Se on minun isäni", sanoi talonpoika kuiskaten kuin minä kysyväisesti katsahdin vuoteesen päin, "hän on yli kahdeksankymmentä vuotta. Rovasti lähti juuri täältä, kävi ripittämässä; nyt ei hänellä ole muuta odotettavaa kuin kuolema."
"Mikä vaiva hänellä on, oletteko puhutelleet lääkäriä?"
"Häntä vaivaa vanhuus, herra", sanoi talonpojan vaimo, miellyttävä neljänkymmenen ikäinen nainen, "me kyllä tahdoimme lähettää lääkäriä noutamaan, mutta ukkovaari suuttui niin, olisittepa vain nähneet, hän on niin kiivas ja tulinen. Joutavia, sanoi hän, kahdeksankymmenen vanha äijä, mitäpä tohtori semmoiselle taitaa, minä olen elänyt aikani, minun pitää kuolla, hän sanoi; ja vaikkei hän koskaan ennen ole sairastanut — hän hakkasi vielä puita Vapunpäivänä ja hoiti itsensä ja tupakantaimet tallin takana koko kesän ajan — niin menee tässä yhtenä päivänä ja paneutuu maaten ja tuossa hän nyt makaa ukko raukka viimeisiä hengenvetojaan vetäen, Herra Jesta, kukapa olisi tuota uskonut viikko takaperin, mutta niin se on", jatkoi emäntä huokaisten, "tänäpänä terve, ja huomenna on kirves puunjuureen pantu".
"Siinä tapauksessa minun täytyy hakea yösijaa toisaalta; ystäväiset, voitteko sanoa minulle, mistä?"
"Mutta rajuilma vaan yltyy", jatkoi emäntä hiljaa, "Herra Jesus tuota salamata ja paukausta sitten, koko tupa tärisee. Ei herra saata lähteä tänä yönä matkalle. Käykää tuonne toiseen tupaan porstuan takana, siellä voitte saada yösijaa. Eikä siellä ole syöpäläisiäkään, ja kuivia olkia kannoimme myös sinne varuilta, että jos ukko olisi kuollut tänä yönä — — —"
"Katri", kutsui ukko tavattoman kovalla vaikka vapisevalla äänellä, kaikki vavahtivat ja emäntä astui kiireesti kuolevan luo, tarjosi hänelle kylmää kahvia halkinaisesta sinisestä posliinikupista ja järjesteli päänaluista.
"Katri", sanoi vanhus vaivaloisesti lausuen joka sanan, "jos ilma selkenee päivän valjetessa — niin — täytyy teidän kaikkien mennä kauraa leikkaamaan — kuuletko, kaikkien — kaikkien."
"Niin, olkaa vaan huoletta hyvä isä, kyllä kaura tulee leikatuksi."
Ei kuulunut enää mitään, vanhus näytti vaipuvan uneen tai tunnottomuuteen, kenties se oli kuolema.
Minä menin kesätupaan, joka oli, niinkuin tavallisesti tässä osassa Itä-Suomea, toisella puolen kylmää eteistä, riisuin päältäni ja laskeuduin olille, jotka oli kannettu tupaan kuolleen varalta.
Pimeä, yksinäisyys, makuusijani, kuoleman läheisyys ja siniset salamat, jotka aika ajoin valaisivat joka ainoan kolkan tuossa suuressa huoneessa, mahtavat ykkösenjyrähdykset, kaikki nuo asettivat minut sellaiseen tilaan, etten, niin väsynyt kuin olinkin, voinut sulkea silmiäni uneen. Ääretön jono hyödyttömiä, sekavia ajatuksia tuli ja meni taas, yksitoikkoisesti, itsepintaisesti ja loi ylös aikoja unhoitetuista tapahtumista toinen toistaan kiusallisempia muistoja. Ei ollut mahdollista pysähdyttää tuota konetta. Suuressa takassa leimahtivat muutamat hehkuvat hiilet joka kerran kuin tuuli ulkona suhisten tunkeutui savupiippuun. Minusta tuntui kuin olisin noissa leimahtelevissa hiileissä nähnyt kuvan siitä elämästä, joka viereisessä huoneessa teki loppua. Psalmistan sanat, "ihmisen elinaika on seitsemänkymmentä vuotta, taikka eninnäkin kahdeksankymmentä vuotta; ja kuin se paras on ollut, niin on se tuskaa ja työtä ollut" johtuivat minun mieleeni. Vihdoinkin minä vaivuin raskaasen uneen, josta ei ollut virkistystä ja jota unet häiritsivät. Kuollut oli tulevinaan minun luokseni ja hän pyysi minua poistumaan olkivuoteelta, se oli häntä varten tehty, mutta joku tuntematon voima esti minua nousemasta, ja kuollut pyysi yhä kiihkeämmin, hän rukoili, hän pakoitti, niin, hän oli kovaäänisesti kiistelevinään sijasta tuolla kehnolla olkivuoteella. Samassa minä heräsin hiessä uiden, mutta iloisena että pääsin kiihkeän vanhuksen käsistä. Aurinko, joka ei ollut näkynyt viikkokauteen, paistoi suoraan silmiini ja julisti ihanan syyspäivän koittaneen. Takan luona seisoi isäntä ja hänen perheensä, he olivat kaikki huolestuneen näköisiä.
"Jos Jumala sentään olisi korjannut hänen tänä yönä!" sanoi vaimo.
"Niinpä niin, mutta Herra on tahtonut toisin. Ei voi jättää ukkoa tuohon yksinään makaamaan, eikä voi kaurapeltoakaan jättää. Kuules Pavel, jos sinä sentään jäisit ukkovanhan luo."
"Ei, minä en jää", vastasi Pavel kiivaasti itkussa suin, "jos vielä kuolee sillaikana niin, niin — ei, minä en jää — —"
Nyt lähti isäntäväki tuvasta, minä nousin ylös, puin päälleni ja ajattelin katkeruudella näitä kiittämättömiä olentoja, jotka kiistelivät siitä kuka vanhuksen luo jäisi, isän luo, tekemään hänelle viimeisen rakkauden työn, sulkemaan hänen väsyneet silmänsä. Kuu olin pukeutunut, astuin varovaisesti ovesta sisälle. Perheen jäsenet olivat valmiiksi varustetut lähteäkseen muutamiksi päiviksi pois kotoa. Tuohikontti, maitoleili, kirves ja sirpit, ei mitään puuttunut.
"Aijotteko te jättää ukon yksinään muutamiksi päiviksi", kysyin minä, mitään vastausta saamatta. Tuolla herrassäädyn itse omistamalla oikeudella tunkeutumaan talonpoikien asioihin, lisäsin minä noin suuresta kylmäkiskoisuudesta harmistuneena: "mutta sehän on tunnottomasti tehty, kuinka te saatatte jättää oman isänne kuolemaan, yksin kuin koiran, hankkikaa edes joku vieras ihminen, joka jää tänne ja hoitaa häntä."
Lienen sanonut nuo sanat korkeammalla äänellä kuin tarkoitus oli, vai lieneekö vanhan kuulohermot olleet erinomaisesti jännitetyt ja herkät, sillä nyt kuului vuoteelta vapiseva:
"Ei tarvitse, maksaa vaan — suotta — kuolen kohta."
Isäntäväet näyttivät epätietoisilta; oli kuin olisi kuoleva arvannut heidän ajatuksensa, viimeisellä voimien ponnistuksella nousi vanhus vuoteessaan nojautuen vapisevien käsien varaan. — Kylmä aamuvalo lankesi keltasille ryppyisille kasvoille, ja karvaselle ankarasti läähättävälle rinnalle. Hän avasi syvälle painuneen suunsa puhuakseen, mutta ei tullut ääntäkään kokoonkuivaneiden huulien yli, leuka vain tärisi ja lokatti. Vihan ilmaus levisi kuin pilvi lukemattomien ryppyjen uurtamille kasvoille, ja hän osoitti vapisevalla kädellään ovea kohti saaden vihdoinkin vaikeasti kähistyksi "ulos", jonka jälkeen hän taas vaipui vuoteelleen.
Me menimme heti eteiseen säikähtäneinä ja värisevinä. Oven takana kuunteli emäntä vielä hetken, mutta kun ei kuulunut mitään, menimme ulos ja rupesimme hevosta valjastamaan. Ei virkettu koko ajalla sanaakaan. Hiljaa ja unisena istui Pavel tuvanportailla ja järsi reikäleipää isännän taluttaessa hevosta tallista ja emännän asetellessa evässäkkiä ja työkaluja tilaviin nelipyöräsiin kärryihin, joita yleisesti Itä-Suomessa käytetään.
Kun hevonen oli valjastettu, nousimme kaikki kärryihin ja ajoimme äänettöminä kuin hautajaisissa. Seutu oli synkkää ja autiota. Tiemme kulki surkeata rämeistä maata pitkin. Oli aikainen aamu, usvat leijuivat kosteilla paikoilla molemmin puolin tietä. Laihoista petäjistä, jotka kasvoivat missä maa oli kuivinta, kuului mustan tikan heleä valittava ääni. Rääkkäsorsat, jotka olivat kokoutuneet suuriin laumoihin lähteäkseen syysmatkalleen vetivät pitkiä kiiltäviä viiruja kirkkaisiin vesilätäköihin kun ne kärryjen raminaa säikähtäen piiloutuivat raatteeseen, saraheiniin ja pajupehkoihin, joita kasvoi mättäiden välissä.
Ei näkynyt ainoatakaan ihmisasuntoa koko välillä. Kun me sitten hiljankin lähenimme kievaritaloa, oikasi emäntä itseänsä pari kertaa, nykäsi esiliinaansa ja huiviansa ja sanoi viimein ikäänkuin puolustellen:
"Ukkovaari on niin kiivas, näettekös, ja sitten on asianlaita semmoinen, että metsäpellot ovat meidän omiamme, ne lunastettiin keväällä valtiolta."
"No, entäs talo, kenenkäs se on sitten?"
"Se on lahjoitusherran, me olemme lahjoitustilallisia, vielä kuukaudenajan", hän lisäsi ja hänen kasvonsa kirkastuivat. "Appivaari on ollut aina herrojen alla, hän kyllä halusi, hänkin, omaa, mutta ei saanut koskaan, isä raukka: ja kun me nyt lunastimme itsellemme omaa, oli hän visu siitä, että se tulisi oikein hoidetuksi — nähkääs."
Nyt olimme kievarissa. Minä sanoin hyvästit isäntäväelleni, jotka ajoivat eteenpäin.
Neljän päivän perästä minä palasin samaa tietä takasin, ukko oli kuollut, hautaussaatto tuli vastaani.