VII.
Kuisma.
Tällä kertaa pyydän lukijoitani lähtemään kanssani isänmaamme itäisille rajamaille, käyttääkseni tuota kollektiivista maantieteellistä nimitystä, jonka "ystävämme", venäläiset sanomalehtimiehet, ovat suomesta puhuessaan sepittäneet. Tahdomme vaeltaa muutamia päivämatkoja tuolle puolen pientä vilkasta ja virkeätä Sortavalan kaupunkia, joka toivottavasti on kerran loistava kuin tähti Itämailla näille syrjäisille ihanoille seuduille. Tätä toivomme sillä perustuksella, että Sortavala on ruotsalais-suomalaisen sivistystyön äärimmäinen etuvartija. Täältä ovat ne miehet nousevat, joiden työnä on yhdistää isänmaahan ne seutuvat, missä suomalaiset runot ja tarinat kenties ovat kerran syntyneet ja missä niillä nyt on turvapaikka: heidän tehtävänään on liittää meidän maahamme laajoja aloja ja heimokuntia, jotka ovat puoleksi vierähtäneet äidin helmasta, unhoitettuina ja laiminlyötyinä siskoparvelta.
* * * * *
Sinä olet jättänyt viimeiset ylängöt ja vaarat, ja tuntien, että jotakin suurta ääretöntä on edessäsi, vaellat sinä tällä autiolla tasangolla, joka Äänisjärven lisävesien takana muuttuu tundraksi, äärettömäksi tundraksi, joka menee aina Uralin yli ja Kap Tscheluskinin takana, siellä kaukana Beringin salmen luona, puristuu Jäämeren rannan ja Pohjoisasian vuorien väliin. Pienoisen, ylen täyden sisäjärven matalalla, mutta hiekkaisella rannalla, jossa koivu ja leppä koittavat juuriaan ruskeassa suovedessä, on kylä yksinään erämaassa, 30 jopa 50 virstaa lähimpään naapuriin.
Kylä on omituisen näköinen; se ei ole samaa laatua kuin muut kyläkunnat näissä pitäjissä, sen asukkaat ovat nimittäin sitten suuren nälkävuoden 1868 sekoittuneet pohjoiskarjalaisten kanssa Kuopion läänistä.
Irtainta väestöä, jotka nälkävuoden pakoittamina jättivät entiset asuntonsa ja taistelussaan jokapäiväisestä leivästä löysivät täältä laihoja ahoja, kalasia järviä ja kadehdittavaa metsästysmaata. Se oli selvää, ettei tulokkaita katselleet lempein silmin ne, jotka olivat ammoisista ajoista täällä asuneet.
Mutta aikojenkin kuluessa eivät vanhat ja uudet ainekset voineet sulaa yhteen ja yhdeksi tulla. Paitsi nurjamielisyyttä, olivat vielä kieli ja uskonto esteenä. Vanhat asukkaat ovat kreikkalaisia uskonnoltaan; heidän kielensä on tuota omituista suomea, jota Aunuksen suomen nimellä puhutaan Laatokan itäpohjois puolisissa pitäjissä. Muuttolaiset sitävastoin ovat luterilaisia ja puhuvat Savo-karjalais suomea. Nuo vanhat, kylän, pitäjän, koko seudun ylimykset, olivat maanomistajia, joiden henkinen elämä oli kehittynyt perustuen taruihin, satuihin ja lauluihin, jotka olivat jääneet perinnöksi lukemattomalta jonolta menneitä sukupolvia, aina niiltä ajoilta, kun Kantelen kielet viritettiin ensi kerran. Erämaan valtaava suuruus oli painanut heidän luonteesensa surumielisyyden ja ylevyyden leiman, yksinäisyys oli luonut heihin suoraa vilpittömyyttä ja vierasvaraisuutta, joka on niin ominaista sydänmaan lapsilla.
Vastatulleilla ei ole mitään perintöä säilytettävänä, heidän isänsä oli köyhyys, he olivat kasvaneet puutteessa. Ilman aineellisia varoja, ilman henkistä hoitoa on tuo puhtaasti suomalainen rotu näillä seuduin vaipunut yhä alemmaksi ja alemmaksi ja on kaikkia vailla.
Sellaiset ovat olot, missä vain me liikumme näillä seuduin, jossa kaksi sivistysvirtausta, idästä ja lännestä, kohtaavat toisensa.
* * * * *
Oli helteinen iltapäivä. Aurinko paahtoi niin, että ilma otravainion yli pirtin takana näytti värähtelevän kuumuudessa. Itikat ja paarmat olivat ainoat, jotka uskalsivat päivänpaisteesen. Mutta ne siellä liehuivatkin oikein halustaan ja iloisesta surinastaan päättäen, oli niillä oikein hyvä olla, vallankin kulmassa tuvan ja eteisen seinän välillä, jossa aurinko kuumimmin paahtoi ja jossa muutamat vanhat saunavastat happanivat helteessä.
Varjossa, rappeutuneiden portaiden katon alla, istui Katri, yhdeksäntoista tai kahdenkymmenen vuoden vaiheilla oleva nainen, jonka puute, työ ja pian tapahtuva äitiys tekivät vanhan ja kuihtuneen näköiseksi. Hänen edessään istui keski-ikäinen mies. Tämän haluttomat piirteet näyttivät kuumassa melkein veltoilta, joka ei suinkaan tehnyt häntä kauniimmaksi. Katrilla oli kädessään aapinen ja hän koetti äidin kärsivällisyydellä opettaa Leander Aholaiselle lukutaidon salaisuuksia. Leander väisti karkeaa, jäykkää sormeaan riviä pitkin ja piipun riippuessa toisesta suupielestä, mutisi hän vastahakoisesti tavun tavun perästä.
Katrin kasvot kirkastuivat joka kerran kun hän arvasi oikein, jotavastoin niihin kuvautui toivoton väsymys, niinpian kun hänen ijällinen oppilaansa erehtyi.
Niin he olivat pitkittäneet hetken. Leander oli jo haukotellut, pudottanut piippunsa ja taas haukotellut. Nyt pistäytyivät päivänsäteet porstuvankaton alle, säteiden kera tuli helle ja helteen mukana paarmat ja kärpäset. Leanderin siinä lukiessa, tupakoidessa ja hikoillessa istahti nenäkäs kärpänen hänen päivettyneelle poskelleen; kerta kerralta hän sen hätyytti pois, kerta kerralta tuli rauhanrikkoja takasin, kunnes tuolle häpeämättömälle onnistui oikein kovasti pistää Leanderia. Kärsimättömyydestä vimmastuneena lennätti Leander kirjan aidan taa ja vannoi että hän, tapahtuipa mitä tahansa, ei tänä ilmoisna ikinä avaa tuota kirottua kirjaa. Pappi saa hyljätä hänet kuinka monta kertaa tahansa, hän ei sittenkään rupea opettelemaan semmoista, joka kaikissa tapauksissa on tuiki tarpeetonta hänelle. Katri säpsähti, pani kädet kasvojen eteen ja purskahti itkuun.
Leander tupakoi, eikä ollut tietävinäänkään. Helle oli lisääntynyt, ukkosen täyttämä ilma tuntui paksulta ja polttavalta, mustia pilviä keräytyi tuonne lammen kohdalle ja kumea jyrinä ennusti rajuilmaa. Ukkosenpilvet petäytyivät kokoon myös Leanderin otsalla. Hänen katseensa synkistyi ja hän vilkasi salavihkaa Katriin.
Nyt iski salama tuolla kaukana. Linnut olivat vaijenneet. Paarmat ja kärpäset olivat lopettaneet iloisen surinansa. Ja kaikki nuo tuhannet nimettömät sopusointuiset äänet luonnossa, joita sinä et saata olla kuulematta kauniina kesäpäivänä, et syvimmässä sydänmaassakaan, kaikki ne ovat valjenneet, on niin hiljaista, niin hiljaista — luonto vartoo ja odottaa. Raskas huokaus Katrin ahdistetusta rinnasta, nyyhkytys herättää Leanderin hänen ajatuksistaan. Kiukustuneena paiskaa hän nyrkkinsä portaisin, niin että madonsyömät palkit hyppivät. "Ole itkemättä!" huusi hän, "ei tässä kyyneleet auta; huomenna, kenties tänä iltana jo tulee pappi lukusia pitämään ja sinä näet itse, siksi minä en ennätä oppia lukemaan."
"Entäs minä raukka sitten", sanoi Katri nyyhkytyksien lomassa, "miten on minun käypä? Sinä tiedät itsekin miten minä olen, neljäntoista päivän perästä, sanovat kylän vaimot, olen minä äiti, ja jos et sinä siksi ole ripillä käynyt, ei meitä kuuluteta eikä vihitä — —" Leander vääntelihe levottomasti penkillä — "sinä tiedät mitä silloin sanotaan kylällä minusta ja lapsesta, sinun lapsestasi" — Leander kynsi miettiväisenä korvallistaan — — —
"Ja kaikki vaan", jatkoi Katri, "sentähden ettet sinä viitsi opetella lukemaan. Jos sinä lukisit edes käskysanat, niin pastori ehkä — —"
"Anna tänne katkismus sitten", mörähti Leander. Katri haki katkismuksen ja nyt sai Leander suurella vaivalla soperretuksi käskyt ja "mitä se on". He olivat juuri ennättäneet kuudenteen käskyyn, kun suuria raskaita sadepisaroita rupesi tippumaan. Koivu kummulla aitan vieressä vavahteli, ja kumea suhina kuului sen latvasta. Opettaja ja hänen oppilaansa kiiruhtivat tupaan. Tuskin he olivat oikein päässeet keskeytettyyn lukuun käsiksi, kun rajuilma puhkesi valloilleen kauan tukehdutetun voiman vimmalla. Ilma pimeni ja virtanaan vuoti sadevettä pirtin hajanaiselle katolle. Salamat sinkoilivat, ukkonen jyrisi. Kahden ukkosenpamauksen välissä kuulivat he ajopelien tulevan tuimaa vauhtia rämisten ylös kartanolle.
Leander ja Katri riensivät eteiseen katsomaan kuka tuo tulokas saattoi olla. Se oli pastori, pitkä hoipperoinen olento, jonka pieni haukanpää rankkasateesta huolimatta retkahteli suloisessa unessa sinne ja tänne olkapäiden välissä; kyytipoika, joka oli kiepaissut ryijyn ympärilleen, puisteli itseään ja sanoi nauraen puoliääneen: "Leander, tule auttamaan pastoria kärryistä, asia on niin, että hän on — — — juovuksissa."
"Juovuksissa!"
"Niin juuri."
Pastori heräsi.
"No, minne sinä viet minua, poika?" Hän katseli ympärilleen tylsin katsein — — — "Leander — ei, sinä torvelo, vie minut Ivanoffiin, starostin taloon. Luuletko sinä, että minä tahdon maata Leanderin likaisessa hökkelissä. Kuuletko, vie minut Ivanoffiin!"
"Kuulkaapas, herra pastori", sanoi Katri nöyrästi, "milloinka lukuiset ovat?"
"Lukuiset — niin, niitä ei ole hyvälle aikaa, minun täytyy tuonne — tuonne — niin, se on yhden tekevää." Mutta kun hänenkin sumeat katseensa huomasivat Katrin levottomat kysyväiset kasvot, lisäsi hän: "no, kolmen viikon päästä."
"Kuules poika", hän kääntyi kyytipojan puoleen, "aja Ivanoffiin." — Ja sateen virratessa ja kyytipojan rattaille kiivetessä, vaipui pastori jälleen vanhurskaan uneen.
Vesi lotisi, kärryt koluuttivat taakkoineen tiehensä. Katri purskahti katkeraan itkuun, mutta Leander puki päälleen harmaan sarkatakkinsa, parhaan hattunsa, ja Katrin itkusta, rankkasateesta ja ukkosesta piittaamatta astui hän miettiväisenä ulos ja katosi aitan taa, joka oli jo vanhuuttaan harmaa ja nyt sateesta musta kuin uunin arina.
* * * * *
Pari tuntia oli kulunut. Sade oli tauonnut. Tunti vielä ja pääskynen, joka oli sadetta paeten kätkeytynyt pesäänsä räystään alla, livahti ulos sujuvilla siivillä ja selitti iloisella sirpatuksella, että nyt oli rajusää lakannut. Revittyjen pilvien välitse pilkotti laskeva aurinko, itikat ja polttiaiset liehuivat auringon säteissä, jotka vinosuuntaisesti puikahtivat kultareunaisten pilvien takaa ja pienissä osissa valaisivat uudesta elpynyttä maailmaa. Iltatuuli oli herännyt ja luikui hupaisesti leppien oksitse, pakoitti ohran taipumaan tuulessa, niin että peltotilkku oli kuin hienointa kullankellertävää satiinia. Tuuli irroitti tuohilevyn, jonka Leander oli pannut rikkonaiseen tuvanlasiin, kävi kutsumatonna pirttiin, puisteli vanhaa nokea orsista ja näki kauhistuen, miten Katri raukka oli muutamissa tunneissa muuttunut.
Hän istui siinä kalpeana, silmäterät suurena ja kuihtuneilla kasvoilla sanomattoman veltto ilme. Säikähtyneenä tunki tuuli ovesta pihalle, juurikun Leander astui, mieli mustana, kyynäränkorkuisen kynnyksen yli.
"Leander", sanoi Katri synkästi katsellen alaspäin, "ei ole enää neljäätoista päivää, minä tunnen sen."
"Se on yhdentekevää, nyt."
"Yhdentekevää nyt" — ja viha leimahti solvaistun naisen kasvoille — "yhdentekevää, sanot sinä?" — —
"Niin, yhdentekevää juuri. Huomenna meidät vihitään, tahi jos sinä tahdot" — sanoi hän viipyen, pitkään katsellen vaimoa — "tai tänä iltana."
"Mitä sinä sanot", sanoi Katri ja kavahti pystyyn, "oletko puhutellut pastoria?" Ilon säde välähti raukeissa itkusta punoittavissa silmissä. "Sano, oletko puhutellut häntä; oliko hän selvä — — no, sano, mitä hän arveli?"
"Niin, se tahtoo sanoa" — — — siellä oli jotakin Leanderin kulkussa, joka ei tahtonut tulla ulos — — — "niin, minä olen — — — puhutellut pastoria, venäläistä pastoria."
"Mitä sanot — — — venäläistä pastoria?"
"Niin, sen minä olen tehnyt, minä olen lukenut hänelle 'Otse nas'. Nyt minä olen ripillä käynyt. Huomenna sunnuntaina tapahtuu vihkiminen."
Katrin pää vaipui toivottomasti rinnalle, isoja kyyneleitä vieri hänen poskiaan pitkin. Siinä he sitten istuivat molemmat, tuntikausia, virkkamatta ainoaa sanaa. He tunsivat molemmat, että nyt ei enää ollut mitään apua, heidän kohtalonsa oli ratkaistu.
Mitä ei luterilainen pappi kerinnyt, sen oli ortodoxilainen tehnyt.
* * * * *
Seuraavana päivänä toimitettiin vihkiminen venäläisessä kirkossa, ja seuraavana päivänä suuteli Katri ylen onnellisena pientä pyylevää poikaa, jonka venäjän pappi kastoi Kuismaksi. Neljä viikkoa senjälkeen kulki luterilainen sielunpaimen kylän kautta ja vihki varmuuden vuoksi vielä kerran tuon parikunnan. Ja kun vihkimistoimi oli päätetty, ajoi Leander pastorin ovesta ulos. Mutta pikku Kuisma, hän ei ollut mikään lehtolapsi.