IX.
Metsästysmatka Suojärvellä.
Oli kaunis toukokuunpäivä, puolipäivän aika oli jo ohitse, kun minä ajoin kiviselle jyrkästi viettävälle kartanolle Mihail Koninin tuvan eteen. Tupa oli rakennettu jyrkän mäen rinteelle, niin että rakennus oli pihanpuolelta kaksikerroksinen, mutta metsän puolelta, joka alkoi heti asunnon takaa, vaan yksikerroksinen. Että jotain erinomaista oli tapahtunut, huomasi heti, sillä Mihailin piha oli täpösen täynnä ihmisiä ja elukoita, jotka kilvan koettivat saada äänensä kuulluksi. Mihail Konin seisoi ylinnä maalatuilla portailla, jotka pihamaalta johtivat suoraan yläkertaan, hän vihelteli luoksensa koiriaan, komensi ja jakoi käskyjä sellaisella levollisuudella ja varmuudella, jonka monivuotinen tottumus ja tieto siitä, että on ensimmäinen talossa, antaa ihmiselle. Kun ratisevat rattaamme joutuivat kartanolle, pysähtyivät kaikki puheet — ainoastaan koirat jatkoivat haukuntaansa itsepäisellä kiukulla. Mihail varjosti silmiänsä kädellään ja katseli meitä. Kaksi vuotta oli kulunut siitä, kun viimeksi tapasimme toisiamme, mutta sydänmaalaisen tarkalla silmällä ja ihmeellisellä muistilla hän heti tunsi minut — juurikuin olisimme eilen yhdessä olleet. Vakavasti lausui hän ilonsa jälleennäkemisestämme.
Minä pistin kättä Mihailille, hänen vaimolleen, hänen pojilleen ja tyttärilleen, hänen vävyilleen ja miniöilleen. Ilo oli vilpitön ja yleinen.
Oli keskusteltu suurella vilkkaudella kosto- ja vainoretkestä erästä karhua vastaan, joka oli kaatanut yhden Koninin lehmistä.
"Mutta", sanoi Mihail, "a kuin sie tulit, niin minä en mene metsälle — minä jään kotiin. Karhu menkään omia teitään, minun luotini ei sitä tänä yönä hätyytä".
"Ei Mihail, jos sinulla on jotain toimittamista tänä iltana, niin on sinun mentävä. Minä en tahdo sinua estää".
Mutta Mihail ei tahtonut rikkoa vierasvaraisuuden lakia, hän olisi välttämättömästi jäänyt kotiin, ellen minä luvannut lähteä mukaan metsästysretkelle. Kelpo isäntäni tuli sydämellisen iloiseksi ja tyytyväisyys oli yleinen; sillä kun Mihail lähti metsälle, oli kaikki asiat hyvin, saattoi nukkua makeasti ja olla huoleton karhun kaatamisesta.
Minä maksoin palkkansa kyytimiehelle, ja tämä tarkoin katseli harvinaista markanrahaa ja antoi sen kädestä käteen kulkea katseltavana; minun matkakapineeni vietiin huoneesen, ja luodikko olalla lähdimme me kohta liikkeelle.
Me vaelsimme ripeästi eteenpäin — vähän matkaa vain yli mäen, pitkin lammin rantaa ja sitten metsään, — sanottiin minulle. Tiesin kyllä, että nämä sydänmaalaiset, jotka laskevat pari peninkulmaa likimmäiseen naapuriin, eivät juuri tee tarkkaa sanallaan vähän matkaa — minä otaksuin matkan 3 à 4 virstaksi, mutta minun täytyy myöntää, että pitkän vaivaloisen matkan perästä ei 5-6 virstaa, niinkuin tie olikin, tuntunut vähälle matkalle. Oli kuitenkin liian myöhäistä kääntyä takasin.
Metsästysretken syy oli seuraava: Konin'in ja muiden talonpoikien lehmät olivat olleet metsässä noin viikon päivät sen jälkeen kun päästettiin irti, oltuaan nälinkuoliaana kevättalvella, — kun eräänä kauniina päivänä koko karja, paitsi yhtä lehmää, tuli ammuen täyttä laukkaa kotiin. Metsän kuningas oli unisilmäisenä ja nälkäisenä talven puutteiden perästä ruvennut metsämieheksi ja oli kaatanut Koninin parhaan lehmän. Siitä syntyi melua kylässä, sillä se karhu, joka kerran on maistanut lehmänlihaa, oli välttämättömästi kaadettava, muutoin oli talonpoikien paras omaisuus alituisessa vaarassa. Heti ryhdytään toimenpiteisiin tappiota kostamaan. Kun karhu on kaatanut saaliinsa ja syönyt kylläkseen, jättää se lopun saaliistaan paikoilleen, palatakseen 2 tai 3 päivän perästä auringon laskun jälkeen sitä syömään. Nyt on metsästäjän saaliin läheisyydessä etsittävä sopiva paikka, mieluummin jonkun puun latvassa, sekä sitten hiljaa ja äänetönnä odotettava ilkityöntekijää. Vähinkin kolina hätyyttää karhun pakotielle.
Kun lähestyimme paikkaa, jossa karhu oli tuhotyönsä tehnyt, alkoi Mihail suurimmalla varovaisuudella, ottaen alati vaaria tuulen suunnasta, hiipiä muutamien ikivanhojen pilvenkorkuisien kuusien luo, jotka sammaltuneiden riippuvien oksiensa välissä tarjosivat oivan piilopaikan metsästäjälle. Me kiipesimme erääsen noista kuusista, Mihailin poika toiseen, molemmat noin 60 jalan paikoilla siitä, jossa haaska oli. Hiljaa kuin varpuset haukan läheisyydessä liidellessä, olimme istuneet siellä muutamia minuuttia, kun kuulen Mihailin verkalleen mutisevan jotakin, jota ensin luulin iltarukoukseksi, mutta kuultuani koko joukon merkillisiä sanoja, niinkuin "villahäntä" ja "schebelikagla", joilla ei juuri kernaasti voi kääntyä herramme puoleen, kysyin minä kuiskaten, mitä se oli. Hän oli hartaan näköinen ja viittasi minun olemaan hiljaa, ja seuraavalla hetkellä kuului vain tuulen huokumista hiljaisessa yössä.
Käsi puun ympärillä ja pää nojautuneena runkoa vasten tuntui minusta, ikäänkuin olisin levännyt luonnon povessa ja kuunnellut miten elämä paisui, miten se voimakkailla tykytyksillä ajoi kätketyt mehut liikkeelle ennättääkseen Pohjolan lyhyen kesän ajalla kukkaan ja hedelmään.
Aurinko oli laskeunut, varjot, jotka olivat päivällä painuneet puiden juureen, kohosivat hitaasti ja hiipien ylemmä ja ylemmä. Hippikertun piiskuttaminen oli tauonnut, yksin oli kultarintakertunkin runollinen iltalaulu herennyt sointumasta; suloisena, ihanana, leutona vaipui kevätyö ylitsemme. Tähdet tuikkivat taivaan sinessä — raukeasti ja hekumallisesti, höyryävän kevätilman läpi. Öinen tuuli toi ihmeellisen virkistäviä tuoksuja, jotka vuoroin huumasivat, vuoroin väsyttivät, välistä panivat sydämen kovasti sykkimään toimintaky'ystä ja rohkeudesta, välistä taas kantoivat sielun kauas aavistuksien ja unelmien aalloilla. Tuossa salaperäisessä pimennossa leimahti silloin tällöin joku salama kaukana ja kuvasi hetkeksi kuusien varjot mäelle.
Silloin kuului muutamia sointuvia ääniä hiljaisessa yössä. Ensin yksityisiä, sitten useampia ja useampia, jotka yhdessä muodostivat sydämellisen suloisen sävellyksen. Yhtäkkiä kaikki vaikenee, on hiljaista, niin hiljaista erämaan yössä — mutta jälleen alkaa laulu, ja yhä täyteläisemmin, yhä mahtavammin kohoaa laulajan hehkuva ääni, kunnes se voitonriemuisilla värähdyksillä leimahtaa rakkauden korkeaan veisuun, antaakseen seuraavassa silmänräpäyksessä sävelten haihtua sointuisiin huokauksiin. Ja tämän häälaulun soidessa luonnon suuressa vihkimäjuhlassa, nukahdin minä niinkuin lintu oksalla, ja jo puoleksi unelmien maailmassa kuulin satakielen lemmenlauluja. Puks, yhtäkkiä kuului laukaus ja kiukkuista murinaa, yksi laukaus vielä ja unentorroksissa hieroin minä silmiäni. Miten kauan minä olin nukkunut, en tiedä, ensi silmänräpäyksessä en voinut käsittää, minkä ihmeen tähden minä istua kökötin ylhäällä puussa keskellä metsää.
Vähitellen palasi muisti. — Minä katsoin alaspäin, oli aivan mahdotonta nähdä sammuvien tähtien valossa mitään, ja vielä tänäkin päivänä on minun mahdotonta käsittää miten Mihail saattoi nähdä tässä pimeydessä. Minä aloin verkalleen laskeutua alas kuusesta, kun kuulin selvästi Mihailin minun allani mutisevan seuraavat kristityn suussa pilkalliset sanat:
Kiitoksi metschän kuningas
Metschän kuldainen kuningas,
Metschän ehdoissa emändy,
Haapasaaren neiti kaunis,
Metschän taatto, metschän briha,
Metschän onni, metschän osmo,
Metschän valgia vasikka,
Metschän koko sugukunda.
Minä kiipesin nopeasti alas puusta. Siinä seisoivat Mihail ja hänen poikansa, he onnittelivat toisiaan ja minua onnellisesta karhuntaposta, jossa ei minulla puolestani ollut vähintäkään osaa. Karhu oli Ivanan, nuoremman Koninin, kertomuksen mukaan tunkeutunut sen kuusiryhmän läpi, jossa me olimme väijyksissä. Joko se lie saanut vainua kristityn verestä, kuten sadussa sanotaan, tai aavistanut jotain vaaraa, äkkiä se vaan oli rynnännyt suoraan eteenpäin, ikäänkuin vaaraa paeten, silloin kun Mihailin luoti haavoitti sen. Kiväärin tulen valossa oli myös nuori Konin saanut tähdätyksi ja kaatoi kun kaatoikin rosvon maahan. — Päivä oli herännyt. Kellertäviä leimuja häilyi idän hattaroilla ja sammuttivat raukeasti vilkuttavat taivaanvalot. Kahdesta laukauksesta oli metsän soittokunta herännyt eloon. Minä voin selvään eroittaa pajulinnun vähäsen, vaatimattoman laulun, joka henkii suloista luontevuutta, kilttakertun surumieliset äänet, ja huomautushuudot, joita leppälintu hämmästyttävällä voimalla pusertaa rinnastaan, jolla välin tässä luonnon aamuhymnissä muodosti perusäänen kultarintakertun viehkeä viserrys, joka herättää päivän eloon ja jälleen sen lepoon tuutii. Monta vuotta on kulunut sitten kun tämä tässä kertomani pieni episoodi tapahtui, mutta muistellessani tätä aamua tunnen vieläkin kevään raittiutta, sydänmaan sanomatonta suloa hengähtävän sielussani.
Kotimatkalla johdin huomaamatta keskustelumme Mihailin kiitosrukoukseen, minä kysyin mitä hän mutisi eilen illalla istuessamme kuusen latvassa. Mihail ei tahtonut millään muotoa sanoa. Oli aivan mahdotonta saada häntä edes puhumaankaan siitä. Hän sanoi, että mahtisanoja ei saa käyttää silloin kun niitä ei tarvita. Olin pahoillani, etten saanut enkä kenties milloinkaan saa kuulla hänen runoaan, kun hän iltasella siinä ilojuhlassa ynnä tanssijaisissa (plätschit), joilla karhun tappaisia vietettiin, pyytämättä ja hiukan häpeissään luki alkuosan siitä runosta, jonka loppusäkeet minä jo ylempänä mainitsin. Kirjoitan sen tähän. Eikä minun tarvitse muistuttaa, että tätä rukousta lukevat hartaudella ja vakavuudella monet sadat meidän maanmiehiämme, vaikka ovat kasvatetut kristillisen kirkon helmassa.
Menin mie miehissä metschään,
Urohissa ulkotöille,
Kah'en kolmen koiran kanssa
Kuu'en vii'en villahännän,
Seitschemän schebelikaglan,
Lapin loajalle salolle
Sinisen metschän sisälle.
Kuljin kuusikumburoilla
Viivyin viitarandioilla
Haukkui koirani karhuun.
Tapio metschän kuningas,
Metschän kuldainen kuningas,
Tuo tuolta tuonembata,
Lapin loajalta salolta,
Sinisen metschän sisältä,
Minun koirat pentukoirat,
Ampujat alakätöiset.