XI.
Poikana olo ajoilta.
Sodassa.
Viipurista aina Uuraansalmelle saakka on saaristo kallioista. Pienet, paljaat saaret ovat enimmäkseen karkeaa graniittia, kerroksista kuin liuskakivi, ja kasvavat harvaa mäntymetsää, jotavastoin mannermaa on alhaista ja savista. Uuraansalmesta länsietelään päin muuttuvat saaret matalammiksi, ovat savikkopohjaisia ja vaihettavat kangas-petäjän tuuheaan leppään ja koivuun, vieläpä jalommatkin puulajit, tammi, vaahtera ja lehmus muodostavat pieniä kauniita lehdikoita — mutta nyt on mannermaa, joka muuttuu yhä enemmän ja enemmän santaiseksi, peitetty vyörykivillä, kunnes Teerijoen luona komein "falaise", niinkuin ranskalaiset sitä nimittäisivät, sanoo Suomenlahden vieriville aalloille "tähän, mutta ei etemmäksi". Muuan noista ensimmäisistä savisista saarista Uuraansalmen läheisyydessä kuului saariryhmään, joka oli äidinisäni oma. Olen unhoittanut saaren nimen, mutta sanokaamme sitä Sorsaluodoksi; se oli sodanaikana 1855 joutunut venäläisen tykkiväestön haltuun ja ainakin neljäs osa saarta oli paljaaksi kuorittu, sillä turpeita, joita välttämättömästi tarvittiin vallituksiin, ei ollut muualla kuin täällä. Ennenkuin jäännös saaren viheriäisestä vaipasta käärittiin kokoon ja kuljetettiin pois noihin pieniin linnoituksiin, jotka ainakin syrjäisen mielestä näyttivät olevan tarkoituksetta viskellyt ympäri Suomenveden pohjaa, tahtoi vaari niittää sieltä ne heinät kuin niittää saattoi. Eräänä kauniina heinäkuun päivänä lähdimme me, vaari ja minä, katsomaan, miten heinänteko sujui. Vaari käveli ja minä tein koukeroita polkua pitkin, joka kulki kahden vainion välillä, joilla ruis huojui puolipäivän tuulen puhaltaessa. Kun pelto loppui, tulimme me mahtavaan honkametsään, jossa päivänsäteet vaivalla pääsivät puikahtamaan tummien havujen ja tiheäin oksien välitse, muodostaakseen sinne ja tänne smaragdivehreän pilkun kosteaan sammalikkoon keskellä kosteaa, viileää pimentoa. Hetken kuluttua ilmaisi yksitoikkoinen, soinnukas kohina, että me lähestyimme meren rantaa, ja tien tehtyä viimeisen äkkimutkan lepäsi meri meidän edessämme.
Ehdoton hämmästyksen ja ihmettelemisen huudahdus pääsi huuliltamme. Kaukana keskellä selkää oli komea laivasto sota-aluksia, Englannin ylpeä lippu liehui joka mastossa.
Nyt oli päästävä salmen yli. Tavallisissa suhteissa, s.t.s. kun vaari ei ollut mukana, oli meillä pojilla tapana kulkea salmen yli siten, että riisuimme vaatteet päältämme, valitsimme läheisestä haasta semmoisen lehmän, joka osasi uida, sidoimme vaatteemme sarviin ja ajoimme lehmän veteen, jonka se tavallisesti varsin mielellään teki, sillä Sorsaluodolla kasvoi parempi heinä, itse me pitelimme kiinni lehmän hännästä ja tulimme tällä kekseliäällä tavalla hinatuiksi tuon melkein neljännes virstan leveisen salmen yli. Olimme tehneet sen huomion, että jos lehmä keskellä salmea rupesi uimaan kehässä, tuli se siitä, että vaatteet olivat valuneet elukan silmille, niin että se ei voinut maata nähdä. Palausmatka tehtiin samalla tavalla. Nyt oli vaari muassa ja me astuimme vallan vakavina venheesen, joka sattumalta oli saapuvilla. Saareen päästyämme, menimme me niin sanotuille ruotsalaisille valleille. Taru kertoo, että Kustaa III, ollessaan laivastoineen Viipurin lahdessa kuuluisan Viipurin kujanjuoksun aikoina, oli rakennuttanut nämä vallit, mutta epäilemättä oli tuo arvelu väärä, sillä näissä löytyi tiiliäkin, ja tiilinpolttoon ja muuraustyöhön ei Kustaa III:lla sentään ollut aikaa. Istuimme siellä korkeassa, pehmeässä nurmikossa, Nopsat sisiliskot ja kiivaasti kirkuvat rantapääskyt tahtoivat anastaa meiltä meidän lepopaikkamme,
Meri kävi pitkissä pehmeissä aalloissa rantaa vasten, kuohupäiset laineet näyttivät mielihyvällä hiipivän pitkin kallioiden sileitä kupeita, suviaurinko valoi hohdetta kimaltelevalle merenpinnalle ja loi sille kaikki sinen vivahdukset, safiirin vienosta väristä alkaen indigon tummaan väriin saakka, joka huomautti syvyyden kauhuista, ametistin läpikuultavasta välähtelevästä kimaltelusta ja lazurkiven vakavasta sinestä niin kevyisesti että se näytti ilmassa leijuvan. Mutta keskellä meren pintaa lepäsi värijuova, jonka värejä ei vielä kukaan ole taitanut nimeltä sanoa; se oli auringonvalo.
Nyt lepäsi siellä, tässä loistavassa juovassa, nuo mustat turmiota tuottavat jättiläiset ja erosivat taivasta ja maata vasten kuin suuret varjokuvat.
"Ovatko ne meidän vihollisiamme, vaari?"
"Ovat, poikaseni!"
"No silloinpa saamme kohta nähdä sotaa, savua ja kuulia, kanuunia ja sotamiehiä", sanoin minä, riemastuksissani kaikesta kummallisesta kuin oli tuleva.
"Valitettavasti saanemme nähdä sekä yhtä että toista siihen suuntaan. EI ole ensi kerta, kun nämät seudut saavat tuntea sodan vitsausta." Ja vaari rupesi kertomaan Viipurin kujanjuoksusta, joka kuusikymmentäkuusi vuotta takaperin tapahtui juuri tässä. Me nousimme seisomaan vallilla, vaari osotti etelään Koivusaarta ja Teikarsaarta kohti, tarkemmin näyttääkseen taistelupaikkaa, kun samassa kaikuva jyräys kuului. Jotain vilahti silmiemme edessä, voimakas ilmavirta painoi meitä, vaarilla oli siksi mielenmalttia, että antoi minulle kovan lyönnin niskaan, joka silmänräpäyksessä kaatoi minut maahan, itse hän myös heittäytyi heinikkoon kiivaasti huutaen: "makaa hiljaa, Kalle". Samassa kuului kauhea pamaus, tulta iski, maa tärisi ja meidän päällemme satoi hiekkaa ja multaa, niin että me olimme aivan tukehtua.
"Kalle poikani, miten sinulle kävi, oletko haavoitettu?"
"Olen, vaari!"
"Mihin! Miten! — ei, makaa hiljaa!"
"Niskaan, vaari."
Vaari kumartui äkisti puoleeni, tarkasti niskaani ja sanoi naurahtaen: "et sinä ainakaan ole pahasti haavoitettu. Mutta nyt kotiin, kas niin, astu eteenpäin, joudutaan venheelle, sota näyttää käyvän vaaralliseksi täälläkin. Meidän täytyy muuttaa pois saaristosta." — Minä vakuutan, että me pääsimme paljoa sukkelampaan kotiin kuin Sorsaluodon saarelle taannoin. Ei koskaan ole mikään voitosta riemuitseva Caesar tullut ylpeämpänä ja onnellisempana vanhaan Roomaan kuin pikku Kalle vaarinsa kotiin. Ja olipa hänellä syytäkin. Lossarin Sassa oli kerran ollut tappamassa hyljettä, joka oli mennyt nuottaan; voudin Matti oli katkaissut pikkurillinsa silppukoneessa; Antti, paimenpoika, oli ollut vedenvaarassa eräällä kalaretkellä; Juhana oli avannut portin kuvernöörille eli keisarille, ei päästy koskaan oikein selville, kumpiko noista kahdesta se oikeastaan oli; kaikki olivat nähneet, kuulleet tahi tehneet jotakin, joka oli tavallista kummempaa. Hän yksin, pikku Kalle, lellipoika, herraslapsi muka, hän ei ollut mitään nähnyt. Toimetonna, voimatonna oli hänen ikänsä kulunut isän työpöydän alla, paksujen latinalaisten kielioppien suojassa, ja sanakirjain takana, jotka paisuivat ylpeydestä, kun tiesivät niin paljon, paisuivat niin, että siannahkakantensa halkeilivat selkäpuolelta. Mutta nyt, nyt olivat asiat toisin, nyt yhtäkkiä, ja niin kaikinpuolin tavatonta. Kalle oli ollut sodassa. Antti ja Matti ja koko poikaparvi kuulivat kummeksien ja kadehtien pikku Kallen puhuvan sodan vaaroista, taistelun tuhoista. Kaikki he olivat kuulleet tuon jyrinän, mutta ei kukaan ollut, niinkuin pikku Kalle, sitä omin silmin nähnyt.
Ja pikku Kallesta tuli kenraali ja hän komenteli aamusta varhain iltamyöhään viisimiehistä joukkoaan, joilla oli aseina lapioita, haravia ja aidanseipäitä, kunnes hän eräässä kahakassa sattui polkemaan kuoliaaksi kananpojan ja rikkomaan ikkunaruudun, joka tuotti hänelle pari korvapuustia vaarin emännöitsijältä. Sivumennen sanottu, vanha eukko, niin täpö täynnä kertomuksia merenhaltijoista, menninkäisistä, prinsessoista, verenimijöistä ja muista kummituksista, että kaikki Andersenin sadut ja kertomukset ovat haihtuneet muistostani niiden kuvauksien rinnalla, joita hänen runsas ja eriskummallinen mielikuvituksensa syyti eteemme jok'ikinen päivä. Korvapuustit tekivät kuitenkin toivotun vaikutuksen, ne jäähdyttivät taisteluintoa, ja rauhaiset ajat koittivat jälleen äidinisän tammien kaartamalla pihamaalla ja jo aikoja ennen kuin rauhanliitto Pariisissa tehtiin.
Keisari tulee.
Ah! olisittepa vain nähneet vanhan kunnon kaupunkimme ja meidät sitten! Siitä on jo hyvin kauan. Alamainen nöyryys, vilpittömin nöyryys, hohti vanhoista uudesti kalkituista ja siistityistä taloistamme, jok'ikisestä huokosesta yhteiskuntalaistemme sileäksi ajeltuilla leuoilla. Yksin kadutkin olivat pukeutuneet jonkinmoiseen pyhäpukuun; missä olivat nyt kaikki kuopat ja lätäköt, joissa me pojat tavallisesti koittelimme saappaitamme! Missä kaikki mukurat ja kohopaikat, varta vasten tehdyt, jotta meidän 4 tai 5 ajuriamme oppisivat tuon jalon taidon "ohjaamaan korskuvia oriita!" Poissa! Katu oli tasainen kuin permanto, sillä keisari oli tuleva. Tämä mahtisana oli aivan ihmeellisellä tavalla hämmentänyt meidän jokapäiväistä elämäämme. Kaikissa ikkunoissa riippui vanhoja tomusia ja koinsyömiä mattoja. Isän punavuorinen aamutakki oli, samaten kuin paljon muutakin punaista ja sinistä, muuttunut komeaksi lipuksi; nyt se liehui hupaisesti syystuulessa, muiden koreiden tilkkujen ja vöiden joukossa. Alhaalle kalitkan (kaupunginportin) luo olivat raatimies ja leipuri Zinke, joka myöskin oli kaupungin arkkitehti, pystyttäneet kunniaportin, joka minun mielestäni oli kelpaava kaikille maan mahtaville voitonsankareille. Se oli laadittu lehvistä ja kuusenoksaseppeleistä ja oli erinomaisen pulska, komeine pylväineen, ornamentteineen ja "krokaanin" muotoisine huippuineen. — Semmoista oli kaupungissa. Perheissä oli yhtä juhlallista. Serkut maalta olivat tulleet, leivottiin ja puhdistettiin, ja ennen kaikkia, joka ainoassa suojassa ommeltiin ja siliteltiin, sillä jokainen, jolla vaan henkeä oli, aikoi illalla tanssiaisiin. Näinä ihanoina päivinä olivat kaikki kurinpidon siteet lauenneet, ei, enemmänkin vielä, ne olivat poikki katkenneet, kuria ei ollut enää. Päivät päästään lorvailimme me pojat katuloilla sinisissä takeissamme, joissa oli kultanapit ja lyyryn kuva. Sillä tietäkääs, hyvät herrasväet, me lukiolaiset olimme päivän kunniaksi pukeutuneet sinisiin hännystakkeihin, joissa oli pystykaulukset mustasta sametista. Yhdeksän ja kymmenen vuotiaita poikasia, niinkuin silloin olimme, lienemme me komeassa puvussamme olleet aivan kuin positiivinsoittajan marakatit. No niin, sillä välin kun koulumaisterit kotonansa liimasivat yhteen tuppia, miekkaa ja kahvaa, jotka olivat alituisessa eripuraisuudessa keskenään, kiilloittivat nappiansa ja harjailivat vanhoja maatuneita juhlapukujaan ja niin sanottua "venhettä", vallitsi rajaton vapaus nuorukaisten seassa. Ihana aika! olisin halunnut keisareita joka soppeen.
Suuri päivä oli nyt tullut. Esiratsastajoita oli vaahtoisilla hevosilla karauttanut kaupunkiin ja pormestarillemme Buchman'ille ilmoittaneet, että keisari tulee. Buchman oli pieni, jokseenkin lihava mies. Hän oli hieno herra, kelpo pormestari ja kunnon mies muuten. Vaikka niin lystikäs vartaloltaan, oli hän kuitenkin arvossa pidetty. Nyt hän seisoi hartaasti odottaen, katsoen pitkälle sillalle päin; suolaa ja leipää oli vieressä hopeatarjottimella. Pari konstaappelia seisoi hänen rinnallaan. Vähä väliä kääntyi pormestari kansajoukon puoleen ja sanoi varoittaen: "Sein Sie nur ruhig und vergessen Sie nicht das Hurra"!
Paitsi sitä että pormestarimme oli odotuksen kuohuksissa, oli hän vielä vihanenkin. Pieni vahinko Siliverstoffin portaiden luona oli karkoittanut sen juhlallisen levon, joka muutoin lepäsi hänen hohtavilla kasvoillaan. Seikka oli nimittäin se, että raatimiehillä oli tapana ennen istuntoa ja ennen muita tärkeitä yhteiskunnallisia toimituksia käydä Siliverstoffin kurenjassa (ruokakaupassa) ottamassa pienen päänselvittäjän ja haukkaamassa palasen juustoa päälle. Niinpä ei tänäkään tärkeänä päivänä voitu päänselvittäjää unhoittaa. Ja itse pormestarikin oli samaa mieltä. Se oli otettu ja juusto myös; nyt astuivat meidän isät jyrkkiä portaita alas, pormestari vilkkaasti jutellen. Alhaalla portaiden juuressa oli eräs maidonmyyjä kärryineen, astioineen ja äkäisine hevosineen; — maitohevoset ovat aina äkäisiä! Ja tapahtui niin kamala tapaus, että hevonen purasi meidän korkeaa esivaltaamme. Tämä teki hirmustuneena kokokäännöksen ja asettui semmoiseen asentoon kuin minä aina ajattelen Epaminondaan Mantinean luona olleen. Hän lähestyi eläintä ja lausuen "ah sinä kirottu koira" kohotti hän vasenta jalkaansa antaakseen hevoselle potkun. Lyhyt oli hän, lyhyt oli jalka. Pormestari keikahti ja kaatui katuojaan kumoon. Kaupunginpalvelijat nostivat hänet pystyyn, puistelivat hänestä roskat ja vangitsivat eukon ja hevosen.
Mutta me jätämme Senatus populusque Wiburgensis heidän hartaasen odotukseensa ja kerromme eräästä tapahtumasta ylempänä ison kadun varrella.
Ensin täytyy minun jutella kaikista niistä pauloista ja kavaloista koukuista, joita siihen aikaan oli asetettu katukäytäville ja niiden viereen, kaikille joutilaille kävelijöille suureksi harmiksi. Paitsi yhtä ja toista porrasta siellä ja täällä, löytyi raudoitettuja väistökiviä kaikissa kadunkulmissa, ja useimmiten olivat niiden kulmat niin terävät, että ohikulkevaisten vaatteet tarttuivat niihin ja repeytyivät. Väliin oli katukiven paikalla kuoppa, tavallisesti vettä täynnä, ja vihdoin viimeiseksi olivat talojen kellarien ovet kadunpuolella. Aina 8 jalkaa syviä kuoppia portaineen ja mustaksi maalattuine raudoitettuine kaiteineen oli rakennettu keskelle katukäytävää. Nämä portaat olivat alati rinkelieukkojen ja heidän vakkojensa vallassa. Yhdelle näistä kaiteista olimme me pojat, vastoin vanhempien ja muiden asianomaisten ankaraa kieltoa asettautuneet; täältä me saatoimme nähdä pitkin katua Ylä-Paramonoffilta aina Ala-Paramonoffille saakka ja vieläpä vähän etemmäksikin. Mikä kirjava kuva silmäimme edessä. Viipurilainen naismaailma "lyhveissä vaatteissa" [Lyhveet vaatteet olivat ylempänä "Saaristossa" nimisessä kertomuksessa kuvattu Viipurilainen kansallispuku.], pöhöhihoissa ja punasissa nutuissa. Jääsken eukot valkosissa "hunnuissa", Joutsenolaiset ruunisessa pitkässä takissa, kauppa-ryssät punasessa paidassa, joka oli housujen päällä, hyväluontoisia porvarirouvia "katsaveikka" [topattu päällystakki] yllä. Nyt näkyi ylhäällä mäellä kahden valkosen hevosen vetämät vaunut; nyt mahtaa keisari tulla; seuraavassa silmänräpäyksessä pamahti kanuunanlaukaus. Tuntui kuin sähköinen sysäys kansajoukossa, sysäys niin voimakas, että me muutamien maalaisserkkujen kera heti syöksyimme alas kellarinporstuaan. Pauhina, joka oli niinkuin kaukaisen kosken tai tuuliaispään synnyttämä kohina, tuli yhä lähemmäksi. Kurjuutemme syvyydestä kuulimme pormestarin "Seien Sie nur ruhig und vergessen Sie nicht das Hurra". Mutta mahdotonta oli mitään nähdä. Muutamia tanakoita sääriä ja leveitä selkäpuolia, pieni viiru sinistä taivasta ja kattopelti, kas siinä kaikki kuin me saatoimme eroittaa. Melussa ja hurrahuutojen kaikuessa ei kukaan kuullut meidän rukouksiamme ja valituksiamme. Nyt kuului sieltä ylhäältä kavioiden kopinaa ja vaunujen rytinää; ne olivat kai keisarin vaunut, jotka ajoivat ohitse. Minä en saanut nähdä vilahdukseltakaan majesteettia tai vähäpätöisintä pientä kamarijunkkaria tai hovipalvelijaakaan ja mikä oli vieläkin harmittavampaa, keisari ei saanut nähdä minun takkiani, jossa oli pystykaulus ja yhdeksän kiiltävää nappia. Zinke, Zinke, miksis teit minulle tämän; avonaiset kellarinporstuat olivat sinun toimestasi.
Kostaaksemme yhteiskunnan väärinkäytöstä meitä kohtaan, syljeksimme me iltasella suuremmoisen juhlavalaistuksen aikana "ploschkoihin", niin että sihisi, räiskyi ja haisi härskiintyneen öljyn katku ympäri katuja ja kujia. Kosto oli suloista. Selkääni en saanut, vaikka takki oli pilalla, mutta aika nuhan sain, sillä kellarinporstuassa seisoimme nilkkaa myöten vedessä.
* * * * *
Keisari tuli, hän näki, hän meni, suureksi suruksi ja murheeksi meille nuorisolle. Me tunsimme ilmassa että reaktionin aika oli tulossa, sillä seuraahan laitonta vapautta tavallisesti ankaran sortovallan aika. Senatus populusque saattoi häntä tullin taa.
Käynti Uuraansalmella.
On monta, monta vuotta sitten kun minä viimeksi näin Uuraansalmen, lieneepä jo 20 tai 25 vuotta. Sattumuksesta tulin äskettäin käymään tässä Viipurin oivallisessa satamapaikassa; mikä eroitus entisyyden ja nykyisyyden välillä. Ja eroitus on olemassa, ne eivät ole vaan nuoruuden muistot, jotka suurentavat, kaunistavat ja kirjavalla väenkuohulla asustuttavat Uuraansalmen hietasärkät, sen salmet ja mahtavan meren tuolla kaukana, johon voin sovittaa Byronin sanat:
Oi meri sua nuorna rakastin!
Se riemuni kun lainehillas vain
Mä kuplan lailla keinuin, taistelin
Ja aaltois kanssa pidin puoliain.
Kun ärjyi myrsky meitä pelottain
Ol' itse pelkokin se riemuisaa:
Kuin lasta mua suojaelit ain'
Mä luotin aaltoos, käsin ottaen
Kuin nytkin otan, harjaas hymyillen.
Me meloa lotiskoimme hiljaa kaitaan salmeen, keltasien pitkien hiekkasärkkien väliin, jotka matalassa kaaressa ympäröivät kirkasta ruskeanvehriäistä vettä — alati liikkuvaa, milloin virraten merelle päin, milloin Viipurin lahtea kohti. Oliko tämä Uuraansalmi! miten erilainen kuin ennen, silloin satamapaikka, ensimmäinen Suomessa, nyt linnoitus. Poissa olivat ne keulat, jotka kaukaisilta mailta kuljettivat kaikkea mitä Etelän aurinko kasvatti ja kypsytti Välimeren rannoilla. Poissa olivat komeat Itäindiassa purjehtivat laivat jotka kuparoituine kylkineen olivat kyntäneet kahta valtamerta ja jotka jyrähtelevillä laukauksilla välkkyvistä tykeistä kokassa ilmoittivat kotiintuloaan. Silloin oli eloa ulapalla, sen saatte uskoa. Lippuja ja liehuttimia jok'ikisessä paikassa, missä vain saatiin värillinen liina tuulessa liehumaan, purjehti kaukokulkija salmen suusta. Tullivirkamiehiä, katteinin perhe ja tuttavia, merimiesten vaimot, rantakasakoita ja lastinpurkajoita souti laivaa vastaan, joka keveästi keinui aalloilla. Siellä laivassa löytyi aina jotakin, joka ansaitsi katsomista tai maistamista, kiinalaisia ukkoja posliinista, pöytäkaluja ja rasioita, arabialaista kahvia, Constantian viiniä, joka lemusi viettelevästi ja suloisesti kukkasilta ja Taffelvuoren kupeilta tuoduilta ryydeiltä. Ja suurinta riemastusta nuorten joukossa herätti joskus joku apina, uistin tai heleänvärinen kirkuva papukaija — kaikki harvinaisia vieraita siihen aikaan. Ja kun "Toivo" tai "Kunnia", "Usko" tai "Varma", tai joku muu laiva — sillä senaikuisilla laivoilla oli ainoastaan abstraktisten käsitteiden nimiä — tuli sillan viereen ja käännettiin kupeelleen tilkittäväksi, silloin siellä löytyi aarteita arvaamattomia kuparilevyllä ja lankuilla veden rajassa. Kaikki Uuraansalmen pojat häärivät venheissä, ruuhissa ja vanhoilla makasiinin ovilla jättiläisen ympärillä aivan kuin allit aaltojen kiertämällä kalliolla. Siinä tehtiin vaihtokauppoja, tingittiin ja käytiin sotaa meren aarteista. Tuossa on komeamuotoinen meritähti kiinni puristuneena välkkyvään kupariin. Eräs lentokala raukka oli tarttunut siivistään laivan kylkeen. Siinä kimalteli purppuran- ja perlemon loistossa kaunis okasimpukka, se oli tarttunut liinasiin leväkasveihin, jotka menestyivät mainiosti laivan pohjassa — nyt olivat kylmät vedet karkoittaneet eläinraukan sen koreasta majasta. Muistan vielä miten ilo oli ylinnä poikaparvessa, kun miekkakalan terävä ase, joka nyt on edessäni kirjoituspöydällä, saatiin lankusta sellaisen Itäintiankulkijan vaskiverhotuksen yläpuolelta, lukemattomia täplikkäitä näkinkenkiä annettiin tuosta hohtavasta kappaleesta.
Entäs vanhat hollantilaiset kauppa-alukset, minkä romantillisen loisteen ne loivat ympärilleen! Ne muistuttivat Virgiliuksen kertomusta "korkearunkoisista simpukoista", ja nuo puupiirrokset, joita 50-luvulla löytyi joka talossa täällä rannikolla, esittäen muistorikasta tappelua Trafalgarin luona. En unhoita koskaan, miten nuo leveärintaiset laivat varmasti ja verkallensa nousivat vastavirtaan. Ja mimmoiset laivat! Perä korkea kuin kartano, loistaen kullalta ja viheriäiseltä, etunokka tylsä ja pystynenäinen, varustettu "Neptunuksen" tai "Najadin" kuvalla, jotka olivat aivan "Bauern Breughelsin" hollantilaisten poikain ja tyttöjen näköisiä. Kokan ja perän kohotessa taivasta kohti, oli laiva keskikohdalta ainoastaan muutamia jalkoja yli vedenpinnan. Ja siinä, keskikohdalla juuri, siinä seisoi katteini, punakkana, löyhkyten silliltä ja anisviinalta, ja hän sylkäisi mukavasti etuhampaitensa välistä noin oikein taiteellisesti. Sellaista laivaa, sellaista katteinia Te ette saa enää nähdä; niin, kenties muinaismuistokokoelmassa Amsterdamissa tai Antverpenissä; mutta sellaista silliä ja sellaista anisviinaa ei löydy enää koko Hollannin maassa.
Kokonainen mastometsä oli molemmin puolin salmea, kaikkien Euroopan mertakulkevien kansojen liput liehuivat silloin merituulen pnhallellessa, ja jok'ainoassa majailutalossa sai kuulla babylonialaista kielensekotusta. Siihen aikaan oli Uuraansalmi Suomen etevin satamapaikka; Savoon ja Karjalaan lähetettävillä tavaroilla oli silloin ensimmäinen varastopaikka suomalaisella pohjalla tässä, juuri näillä hiekkasärkillä. Silloin ei ollut kysymyksessä perustaa tullikamaria joka ainoaan pieneen kylään Saimaan vesien varsilla. Viipurin tukkukauppias käyskenteli varmana ja mahtavana, tarttui tanakasti suureen avaimeen, joka laajoihin tavara-aittoihin sulki kaikkia, mikä taisi viehättää silmää ja makealta maistaa. Silloin täällä koottiin toinen suuri omaisuus toisensa jälkeen.
Mais, ils sont passé, les beaux jours! Jokainen kauppias ja kaupustelija Kuopiossa ja Savonlinnassa, Joensuussa ja Iisalmella ottaa nyt tavaransa suoraan ulkoa eikä tarvitse mielestään rikastuttaa Viipurin kauppaneuvoksia ja konsuleita. — Se vapaus, se vapaus, — se on vaarallista! — ja Uuraansalmen laivanvarustajain, kauppa-asioitsijain ja tullimiesten ohitse puhkuaa "Yrjö Koskinen", "Aleksander" y.m. — kanavata myöten ylös jok'ikiseen Saimaan vesistön sopukkaan, — se on surullista, mutta se on totta.
Mutta mimmoiselta sitten nykyään näyttää tuo kerran niin eloisa ja vilkas satama? Surkealta näyttää! Tuossa tulee muuan englantilainen alus, iso kuin "Befanut" lastensadussa, musta kuin neekeri, ei edes punasta viiruakaan reunassa, ei ole kokassa kuvaa, ei ole kokka ja perä kauniisti kaarehtiva, suora ja sileä se on, kuin rautalevy; ja rautaa se onkin, se avaa suuren kupunsa, syöksee yhdessä päivässä sisästään rautakiskoja ja tankoja, pyöriä, tulenkestäviä tiiliä, levyjä ja haulia, niin paljo kuin tämä maa tarvitsee puoleksi vuotta, Ja lastaa, saatanallisen vingunnan ja ulvonnan rämäkässä, lankkuja, lautoja, soiroja, hirsiä. Mutta mimmoiset lastit! Metsät, jotka kerran vihannoitsivat Saimaan ja Pielisjärven saarilla ja niemekkeillä, lehdot, joissa rastaat lauloivat valoisina kesäöinä, ne vaeltavat kuin suupala jättiläisen sisään; metsät, joissa karhu ja villipeura ovat etsineet suojaa ja olleet hyvässä turvassa, menevät samaa tietä, kuolleiksi tolteiksi ja kuutiojaloiksi muuttuneina, ja kun tuo täyttymätön vihdoinkin panee kannen kaiken sen päälle kuin se on sisäänsä kätkenyt, niin ottaa se vielä kulauksen, metsiemme ytimen, mehun ja mahlan, — tervan tuhannen tuhansista havupuista. Ja sitten lähdetään kotimaahan jälleen. Ja hollantilainen, — nuoruuteni rakkaus! — voi, hän ei tule koskaan enää —, ainoa hollantilais-tavara kuin täällä nyt näin, oli "hollantilaisia hirsiä". Tyhjät ovat rannat ja nuo kummalliset laiturit (lautakasoja, puoleksi ranta-äyräällä puoleksi vedessä). Varovaisesti on kiivettävä niiden yli, sillä vaikka täällä ei ole ahdingosta puhettakaan, niin on varovaisuus kuitenkin parasta; käyntisilta on nimittäin kuin sakkilauta, jossa joka toinen ruutu on kolo. — Suurten höyrylaivojen kera on kaikki runollisuus kadonnut Uuraansalmelta, se on säikähtänyt höyryvivun vinkunaa ja höyrypillin ulvahdusta. Höyryt purkavat ja lastaavat muutamissa päivissä saman määrän kuin muinoin lastattiin kymmeneen purjelaivaan, eivätkä viivy päivääkään kauemmin kuin tarvis vaatii; korjaukset ja tilkitykset eivät tule kysymykseenkään.
Mikä suuressa määrässä synkistyttää Uuraansalmea, on se linnamainen ulkomuoto, jonka saaret ovat saaneet. Löytyi täällä tosin ennenkin valleja, — yksinkertaisia miellyttäviä muuria, omiaan syöttöpaikaksi parille takkuiselle komentajan lehmälle, oivallisia leposijoja nukkuville laivamiehille — mutta nyt kohoavat uhkaavat muurit lankkuristiköiden ja hirsikasojen yli. Tervan ja sillinhajun ohella tuntuu tuo tunnettu venäläishaju, ja korkealla yli lippujen ja liehuttimien näkyy ylhäällä vallinsarvella kaksipäinen kotka. Ja tunnettuhan on, missä se linnoituksen vallille istumaan iskee, siellä ei viihdy runous, eikä ihailtava sulo.
Sellaisena löysin nyt Uuraansalmen, monien ja pitkien vuosien kuluttua; ja kun olen alkanut esittämällä lordi Byronin runoa "Ritari Haroldin toivioretki", niin sopii lopettaakin säkeellä samasta laulusta ja tuon surumielisen runoilijan kanssa sanoa:
Jäähyväst' sana tasoitust' ei suo,
Se virittääpi syömen tunteet vienot.
— — — — — — — — Unelmani,
Uneni tenhon täytyi murtua.