KYMMENES LUKU
Väylällä Bergenin eteläpuolella oli purjealus.
Tuuli oli heikko; purjealus liukui hitaasti eteenpäin kaikki purjeet ylös vedettyinä.
Peräkannella, kapteenin vieressä seisoi mies talonpoikaispuvussa tuijottaen pohjoiseen päin.
Se oli Hans Nielsen Hauge.
"Olla vaiti siitä, mihin hänen henkensä pyrki tahi olla hiljaisuudessa", se oli ollut Hans Haugen pyrkivälle sielulle mahdotonta; siksi oli hän kohta kotiintulonsa jälkeen jälleen menossa, tällä kertaa meriteitse Drammeniin, ystävänsä kauppias Möllerin luokse, joka oli kehoittanut häntä matkustamaan Bergeniin, missä hänen luulonsa mukaan Haugella olisi sekä suuri että rauhallinen vaikutusala.
Tämä oli seurannut ystävänsä neuvoa ja lähtenyt matkaan ensimäisellä purjealuksella, varustettuna asianmukaisella Drammenin pormestarilta saadulla passilla.
Nyt seisoi hän siinä, pitkän ja vaivaloisen matkansa jälkeen, ja tuijotti tutkivasti pohjoista kohti, jännitettynä ajatellessansa miten hänen kävisi täällä vieraassa kaupungissa, jonka asukkaat olivat aivan erilaiset kuin ne, joihin hän oli tottunut.
Oli kirkas heinäkuun sää. Auringon kirkkaus kultasi sinertävät rannikot; pyöriäiset leikkivät sinihohtoisessa vedessä; vaipuva tuulahdus lounaasta täytti niukasti raskaat, harmaat purjeet.
Haugen valtasi siinä seistessään selittämätön kaihon tunne.
Hänestä tuntui, että hän voisi elää koko lopun ikänsä tuolla kaukaisessa kaupungissa — kunhan nyt vain kerran pääsisi perille.
Hän näki unelmoidessaan hyviä, lempeitä kasvoja, valmiina seuraamaan Jumalan käskyjä, rehellisiä tahdossaan, ilman petosta. Ja hänestä näytti kuin olisi tuolla kaukana sinertävässä etäisyydessä kasvanut ja kehittynyt suuri Herran seurakunta, se kallio, jolle koko Norjan kirkko rakennettaisiin.
Hän hengitti syvään.
"Koska luulet meidän saapuvan perille?" kysyi hän kapteenilta.
Tämä katseli aavaa merta ympärillään.
"Ei tänään, eikä huomenna", vastasi hän. "Tyyntyy; taitaa tulla aivan tyven yöksi."
"Niinkö?"
Hauge kääntyi hitaasti pois ja alkoi kävellä edestakaisin kannella.
Kaksi päivää, ehkä enemmänkin, täytyisi hänen kävellä tässä toimetonna!
Hänen rintaansa poltti kuin tuli; hän pysähtyi jälleen ja kääntyi uudelleen kapteenin puoleen.
"Eikö näillä rannikoilla voi saada venettä itseään kuljettamaan?" kysyi hän.
Kapteeni seisoi hetkisen.
"Onko sinulla niin kiire?" kysyi hän vihdoinkin.
"Kyllä", vastasi Hauge. "Minulla on tärkeä asia, jota ei tohdi siirtää."
"Millä asialla sinä kuljet?" kysyi kapteeni. "Ei se kumminkaan taida olla kuninkaan asiaa?" — sanoi hän hymyillen.
"Ei", vastasi Hauge.
"Minä kuljen Herramme asialla."
Kapteeni hymyili.
"No, jos niin on", vastasi hän, "niin täytyy sinun päästä perille."
Hän silmäili rannikkoa pitkin.
"Täällä voi kulkea yksi ja toinen kalastajavene", sanoi hän. "Ehkäpä voisit saada sellaisen saattamaan itseäsi. Jos joku näyttäytyy, annan sinulle merkin."
Hauge kiitti.
Samana iltana, kun oltiin noin kymmenen tahi kahdentoista penikulman päässä Bergenistä, antoi kapteeni merkin eräälle kalastajalle, joka lähestyi laivaa soutaen kotiansa kohti Bergeniin, ja tämän mukana pääsi Hauge lähtemään.
Seuraavana päivänä nousi hän maalle saksanlaiturille ja kiiruhti kohta raatihuoneelle, missä hän ilmoittautui ja näytti poliisimestarille pormestari Strömin Drammenissa antaman passin.
* * * * *
Pyssyseppä Erik Svartstölin pienoisen kauppapuodin edustalla Skinderestraedkadun varrella oli tungokseen asti väkeä. Pitkin pientä kapeaa katua he, vanhat ja nuoret, pysähtyivät kuulostelemaan pienoisen portin edustalla ja tunkeutuivat sisään. Katupojat antoivat näytöksiänsä ulkopuolella; mutta sisällä laulettiin.
Hans Nielsen Hauge piti siellä hartauskokousta.
Huone oli tupaten täysi. Kohta korokkeen edustalla, jolla Hauge seisoi, istui mies pää käsiin vaipuneena. Mies oli Erik Svartstöl, pienen puodin omistaja. Hän oli aikaisemmin kuulunut heränneisiin, vaan oli nyttemmin tullut niin vaikutetuksi Haugen saarnasta, että hän oli kokonaan liittynyt häneen. Hänen vieressään istui Samson Traae Hardangerista, Erikin hyvä ystävä. Hän oli kalpea; kasvot kuvastivat sisäistä taistelua. Mutta vähän kauempana oikealla, erityisellä tuolilla istui vanha neito Maren Boes, autuaasti nukkuneen piispa Erik Pontoppidanin taloudenhoitajatar. Hän oli kuullut siitä suuresta Jumalan voimasta kääntymykseen, jota oli vieraan talonpojan Hans Nielsenin julistuksessa, ja tahtoi hän nyt omin silmin nähdä ja omin korvin kuulla oliko huhu puhunut totta.
Hän istui siinä odottaen, mustaan nuttuunsa puettuna, 70 vuotiaana ja taudin murtamana. Ylt'ympäri näiden mainittujen henkilöiden takana istui vanhaa ja nuorta väkeä ristissä käsin tarkasti kuunnellen.
Virsi oli jo laulettu; Hauge alkoi puhua. Aluksi sangen hiljaa, melkein tapaillen; mutta sen mukaan kuin teksti häntä innostutti, paisui hänen äänensä ja puheensa vapautui vapautumistaan ja pian istui hänen kuulijakuntansa selittämättömän sydämen lämmön valloittamana; muutamat kyynelsilmäisinä, toiset vakavasti tuijottavina; Erik Svartstöl oli kohottanut päätänsä; vanha neito Boes oli nykäissyt tuoliansa lähemmäksi ja hän nyökäytti joka kerran, kun jotakin uutta saarnassa esille tuotiin — nyökäytti kuin näkisi hän vanhan ystävänsä ja mumisten "niin, niin" vähän väliä. Sillä tässä ei puhuttu vain kuivia sanoja terveestä järjestä, ei imeliä sanoja Jumalan armosta, vaan vakavia, voimallisia sanoja synnin hävittämisestä juuriansa myöten Jumalan voimalla ja ihmisen vaelluksesta Kristuksen askelien jäljissä ahdinkojen läpi lopulta ijankaikkiseen autuuteen.
Kuolon hiljaisuus vallitsi tuvassa ja pitkin pientä ahdasta katua, jolla jokapäiväinen hälinä oli ennen vallinnut. Jokainen sana kuului ja kaikui voimakkaan lempeänä etäisyyteen. Ja kun Hauge lopetti lyhyellä, yksinkertaisella hartaalla rukouksella ja virren veisuulla, tuntui kaikista, kuin olisivat he olleet mukana jossakin ihmeellisen suuressa, ja he menivät koteihinsa hiljaisina ja vakavina, tuntien olleensa läheisessä yhteydessä — ikäänkuin silmä silmää vasten — totuuden kanssa.
Tuvan tyhjentyessä ja Erik Svartstölin tarttuessa lämpimin silmäyksin Hans Haugen käteen, istui vanha mamselli Boes edelleen tuolillansa eikä tahtonut mennä.
"Tule tänne, sinä Hans Hauge", sanoi hän, kiinnittäen silmänsä suurina ja vakavina vieraaseen nuorukaiseen.
Hans Hauge astui lähemmäksi. Vanhus sai hänen oikean kätensä omaan käyristyneeseen vasempaan käteensä.
"Tahdon kiittää sinua!" sanoi hän värähtävin äänin. "Olet vahvistanut minua! Niin, se on Jumalan kirkas totuus! Olet tehnyt minusta vanhasta ihmisestä nuoren jälleen. Olipa juuri kuin olisin kuullut autuaan isäntävainajani, hänen ylhäisyytensä Erik Pontoppidanin puhuvan — oi se oli Jumalan suuri henkäys, nähkääs! Niin, siinä oli mehua ja voimaa! Se oli Jumalan siemen, joka riitti!"
Hän ei päästänyt Haugen kättä.
"Niin, kiitos ja siunaus tästä päivästä", sanoi hän; "mutta kurkistapa jonakin päivänä minunkin tupaani, niin saamme jutella. Minä tahdon saada lisää tätä lajia!"
Hän nousi tuoliltaan ja asetti sauvansa lähtökuntoon.
"Niin, tervetuloa sinäkin, Erik Svartstöl", sanoi hän, kääntyneenä hänen puoleensa, "vaikkapa sinä oletkin minusta liian imelä!"
Hän astui vaivaloisesti ovea kohti, nyökäyttäen suurta, raskasta päätänsä itsekseen.
Ovella kääntyi hän vielä kerran ympäri.
"Tervetuloa tuvalleni", sanoi hän ja nyökäytti vielä kerran päätänsä.
Hauge kiitti. Eikä kulunutkaan monta päivää ennenkuin hän istui Maren
Boesin tuvassa, puhellen kaikesta, mikä koskee Jumalan valtakuntaa.
Mutta Erik Svartstöl, aseseppä, ei ollut kauemmin "liian imelä".
Haugen kautta oli hän päässyt käsittämään kristillisyyden koko ytimen, eikä kestänyt kauan ennenkuin hän ja hänen ystävänsä Samson Traae olivat saavuttaneet täyden ja kirkkaan kristillisen käsityksen.
* * * * *
Enemmän kuin kuukauden ajan piti Hauge väsymättä hartauskokouksiaan Bergenissä; mutta täälläkin sai hän vähitellen monta vastustajaa, jotka kaikin tavoin, juonitellen ja hätyytellen, saivat asiat sille kannalle, että Bergenin poliisivalta päätti käydä käsiksi niihin.
Eräänä päivänä sai Hauge käskyn saapua raastupaan kirjoineen ja esittää ne poliisioikeudelle.
Hauge totteli käskyä. Sillä kertaa ei kuitenkaan mihinkään erityisempään ryhdytty häntä vastaan. Häntä ainoastaan kiellettiin pitämästä rukouksia ja puhumasta sekä lukemasta kenenkään kanssa jumalallisista asioista, jos hän tahtoi päästä istumasta vankeudessa. Samalla sai hän käskyn saapua myöhemmin poliisimestarin ja ylipoliisioikeuden eteen. Tämä kokous kului hyvin rauhallisesti. Haugea tutkittiin hieman hänen oppiinsa nähden ja hän vastasi joka kysymykseen raamattuun viittaamalla.
"Eihän ole vahingoksi", sanoi hän, "kun ihmiset neuvovat ja tukevat toisiansa Herran pelossa, luopuvat paheista ja elävät kristillisesti."
Poliisimestari myönsi tämän oikeaksi. "Niin, jos voisit toimia jotakin tämän tapaista", sanoi hän, "niin se olisi erinomaista; silloin olisit kykenevämpi minua."
Hauge hymyili.
"Esivalta ei turhaan kanna miekkaa", sanoi hän. "Sen asia on rangaista pahaa ja suojella hyvää!" Poliisimestari hymyili.
"Rangaista pahaa osaamme kyllä", vastasi hän; "mutta poistaa sitä — se ei ole niin helppoa."
"Kyllä se käy", sanoi Hauge pelottomasti. "Kunhan vaan hyvää suojellaan."
Poliisimestari hymyili jälleen.
"Sinä tarkoitat kyllä itseäsi, hyvä mies", lausui hän; "mutta muistakaammepa asetusta 13 päivältä tammikuuta 1741, joka kieltää maallikkoja pitämästä herätyspuheita ja sen tapaista. Seuratkaamme lakia ja asetuksia!"
"Niin", vastasi Hauge. "Siellä löytyy vielä asetus, joka määrää että jokainen, joka herjaa ja pilkkaa Jumalan sanaa, on pantava häpeäpaaluun; jos sitä noudatettaisiin, niin pelkäänpä, että kaupunki ja koko maa tulisi täyteen häpeäpaaluja!"
Poliisimestari oli voitettu. Hän taputti Haugea ystävällisesti olalle ja antoi hänelle luvan mennä.
"Sinä olet saapa myöhemmin lopullisen päätöksen heti kun hiippakunnan lausunto on saatu", sanoi hän.
"Minä toivon varmasti, että hiippakunnan päämies on oleva yhtä oikeudentuntoinen kuin poliisimestarikin", vastasi Hauge, hyvästellen ja lähtien.
Kun poliisimestari päivällisen aikaan käveli kotiinsa, kohtasi hän torilla pitkän komean miehen, jonka koko Bergen tunsi. Mies oli vahva ja leveäharteinen, korkealle kohotettu oli hänen otsansa ja ruskeissa silmissä oli kotkankatse, joka tähysteli tarkasti eteensä. Nenä oli mahtavan käyrä, kulmakarvat paksut ja tuuheat.
Hän oli ristikirkon tunnettu rovasti, Bergenin laillinen piispa,
Johan Nordahl Brun.
Poliisimestari seisahtui ja tervehti.
"Onko teidän korkea-arvoisuutenne vastaanottanut mitään maaherra Hauchilta, joka koskee erästä matkustelevaa maallikkosaarnaajaa itämaakunnista, talonpoikaa Hans Nielsen Haugea?" kysyi hän, senjälkeen kun tervehdykset olivat vaihdetut.
Piispa Brun kohautti päätään ja katsoi poliisimestariin voimakkain katsein.
"Kyllä, herra poliisimestari, sen olen vastaanottanut ja antanut myöskin vastaukseni asiassa", sanoi hän voimakkaalla äänellä.
Poliisimestari katsoi tuota mahtavaa pappia.
"Te toivotte siis, että hän saa olla vapaana?" kuulusteli hän.
John Nordahl Brun kohotti kaarevia kotka-kulmakarvojaan.
"Niin, tietäköön Jumalani ja Luojani, että minä niin tahdon", vastasi hän voimallisesti.
"Jos kerran puolioppineet saavat painovapauden nojalla kirjoittaa miljoonille Jumalan sanaa vastaan, niin saanevat kai oppimattomat, jotka rakastavat Jumalan sanaa, omalla tavallaan puhua siitä vapaasti yksityisissä taloissa ja kodeissa muutamille kymmenille sieluille!"
"Mutta hänen kirjansa, teidän korkea-arvoisuutenne?"
Brun hymyili.
"Ne ovat, kuten oppimattomalta mieheltä odottaa voikin, epäjohdonmukaisia ja heikosti kokoonpantuja; mutta ne eivät sisällä mitään Jumalan sanan vastaisia oppeja ja ovat siksi viattomia", vastasi hän. "Hän kirjoittaa epäjohdonmukaisuuksia, se on totta; mutta parhaimmallekin voi sellaista sattua. Sellaista on tapahtunut itse confessionaru's Bastholmille!" — Hän hymyili.
Sitten kaivoi hän hyvin arvokkaasti esiin nuuskarasian taskustaan, tarjosi poliisimestarille ja taputti häntä olkapäälle.
"Tehkää te, mitä voitte tämän rehellisen miehen hyväksi", sanoi hän äänekkäästi, "etteivät nuoret miehet häntä häiritse, kun hän pitää puheitaan; sellaiset viattomat hartausharjoitukset ovat minun mielestäni paljoa suositeltavampia kuin mässäykset juomingeissa ja kevytmielisessä elämässä, joita enemmän suvaitaan vastoin lakia, asetuksia ja Bergenin erinomaista poliisilaitosta."
Hän otti itse aikamoisen nuuskauksen, napsautti nuuskarasian kiinni, pisti sen taskuunsa, ojensi poliisimestarille kätensä päätä nyökäten ja astui eteenpäin.
Poliisimestari jatkoi naurahdellen matkaansa.
* * * * *
Johan Nordahl Brun oli puhunut, ja Hans Nielsen Hauge sai täyden vapauden julistaa jumalansanaa Bergenissä. Täällä viipyi hän aina marraskuuhun saakka, jolloin hän jälleen purjealuksella lähti kotimatkalle. Jos tyyni ilma oli viivytellyt hänen matkaansa Bergeniin, niin tekivät marraskuun myrskyt samoin hänen kotimatkaansa nähden. Hänen täytyi uudelleen astua avonaiseen venheeseen, ja siinä hän saapui Stavangeriin, josta hän lähti maanteitse kulkemaan Jaederen yli pitkin rannikkoa, pitäen kaikkialla hartauskokouksia ja levittäen kirjasiaan.
Varsinkin viivähti hän Vansessa, jossa veljeysseurakunta oli talonpoikiin voimallisesti vaikuttanut. Täällä kävi hän kuuluisan Vansen esipapin, maisteri Peter Olivarius Buggen luona, joka itse oli herrnhutilais-suunnan vaikutuksen alainen.
Bugge oli innostunut Haugen vaikutuksesta, jonka suuren merkityksen hän hyvin oivalsi, ja heidän erotessaan sanoi hän:
"Joskin papit laumoissa nousevat sinua vastaan — niin, vaikkapa minäkin nousisin sinua vastustamaan, niin pysy vain loppuun asti vahvana; sillä sinun on tulevaisuus!"
Vansesta vetäytyi Hauge Kristianssandiin ja sieltä edelleen Skieniin ja Drammeniin, jossa hän jälleen kävi tervehtimässä ystäväänsä Mölleriä.
Haugen poissaollessa tällä pitkällä matkallaan oli hänen oppinsa
tehnyt syvää juurta ja orastanut monissa Itä-Norjan seuduissa.
Kaikkialta sai hän kutsuja tulla pitämään kokouksiaan; hän lähti heti
Drammenista uusille matkoille.
* * * * *
Oli kolmas joulupäivä 1798. Hoenin kartanolla, joka oli yksi suurimmista Ekersin pitäjässä, seisoi talon omistaja, Kristofer Hoen, veräjällä kädet taskuissa ja piippu suussa.
Tiellä piteli mies suitsista vallatonta hevosta. Reessä istuva mies oli puettu sudennahkaturkkiin. Hän oli kookas ja voimakas, oikein sotaurhon näköinen.
Parta aaltoili harmaan kellertävänä ja tuuheana korkeanenäisten suorapiirteisten kasvojen reunustamana. Leveät nahkarukkasin peitetyt kämmenet pitelivät ohjaksia ja piiskaa. Hän oli Ekersin tunnettu nimismies Jens Gram.
Ääni hänen puhuessaan oli vienompi, kuin mitä olisi voinut olettaa noin jättiläismäisellä miehellä olevan; silmät olivat kirkkaansiniset ja kylmähköt.
Kristoffer Hoen seisoi vedellen savuja piipustansa ja katsellen hevosta, jolla oli vaaleankeltainen karva, tähti otsassa ja valkoiset kaviot.
"Sepä on hento hevonen sinulle", sanoi hän.
Nimismies Gram hymyili.
"Oh, menetteleehän tuo", vastasi hän.
Hoen sylkäsi lumeen.
"Niin", sanoi hän. "Jollei hepo vedä sinua, niin kyllä sinä aina hevon vedät. Mutta nopeasti ei sillä matka suju."
Gram nauroi kylmän naurun.
"Eihän tässä niin kiirettä ole", sanoi hän.
Hoen nauroi iloista, terävää naurua.
"Eipä vaan — sinä tuletkin enimmäkseen hyvissä ajoin sinne, minne tulet", lausui hän.
"Voipa niinkin olla", vastasi nimismies Gram; hän oli valmis, istui ja ohjasi hevostaan aikoen ajaa eteenpäin.
Kristofer otti piipun suustaan.
"Tiedätkö että Hans Hauge on tullut tälle kylälle?" kysäsi hän äkkiä.
Nimismies Gram kääntyi nopeasti.
"Vai niin", sanoi hän. "Koska sitten?"
"Hän tuli eilen", vastasi Hoen. Nimismiehen silmät tulivat sinertävämmiksi.
"Missä hän asuu?" kysyi hän.
Kristofer Hoen pisti sammuneen piipun takkinsa taskuun.
"Minun luonani", vastasi hän mitä suurimmalla levollisuudella.
Nimismies punehtui hiusmartoa myöten.
"Sepä oli peijakas", karjasi hän.
Kristofferin tummansiniset silmät päivän paahtamilla kasvoilla läikehtivät tummempaa liekkiä.
"Ei", sanoi hän. "Se hän ei ole. Hans Haugella ei ole mitään sen 'herran' kanssa tekemistä."
Gram hymyili ivallisesti vastaamatta.
Silloin Kristofer Hoen sanoi:
"Uudenvuoden aattoiltana on minun talossani hartauskokous. Olet tervetullut."
Nimismies naurahti.
"Voipa tapahtua, että tulenkin", vastasi hän.
"Niin, tule sinä", sanoi Hoen.
"Minä olen lähettänyt tiedon papillekin. Sittenhän saamme nähdä, mitä hullutusta Jumalan sanan kuulemisessa on, nimismies."
Nimismies Gram nyökäytti ja kiinnitti suitsia.
"Niin, silloinpa saamme nähdä", vastasi hän ja ajoi pois
Kristofer Hoen käveli hitaasti ylös talvitupaa kohti, mutta näki nimismies, ohi ajaessaan, tielle päin antavassa ikkunassa vakavat kasvot.
Siellä seisoi Hans Nielsen Hauge.
* * * * *
Uudenvuoden aattoiltana oli hartauskokous Hoenilla. Suuri joukko
kylän parhaimpia ja arvossa pidetyimpiä talonpoikia oli noudattanut
Kristofer Hoenin kutsua. He täyttivät leveän, tilavan talvituvan
Hoenin kartanossa.
Pappi Frederik Schmidt, myöhemmin Eidsvoldin tapauksesta tunnettu mies, oli myöskin saapunut ja hänen takanaan istui nimismies Jens Gram virkansa puolesta, sotilaallisen voimakkaana ja varmana.
Pappi oli ottanut hänet mukaansa, jotta hän voisi tässä tilaisuudessa vangita Haugen, jollei tämä vapaaehtoisesti tahtoisi luopua pitämästä kokousta.
Kun Kristofer Hoen näki papin ja nimismiehen tulevan yhdessä, ymmärsi hän kohta mikä ajatus heillä oli mielessä.
Kun hän vei heidän hevosensa talliin, sanoi hän omalla erikoisella, hieman terävällä tavallaan nimismies Gramille:
"Täällä on runsaasti väkeä tänään; sinä olet tullut ehkä vangitsemaan koko kyläkuntaa?"
"Eipä juuri niin — minä tyydyn vähempäänkin", arveli Gram.
Tähän ei Hoen vastannut.
"Saatpa mennä sisälle", sanoi hän. "Mutta tupa on täysi — taitaa jäädä niukalta sijaa sinun kokoisellesi jättiläiselle!"
Molemmat astuivat tupaan, isäntä edellä.
Kokouksen tuli alkaa; Kristofer Hoen sulki etehisen oven ja antoi Haugelle merkitsevän silmäyksen. Hauge nousi kohta ja astui paikallensa.
Hän mainitsi virren numeron ja katsahti ympärilleen alkaaksensa.
Silloin nousi pappi Schmidt seisoalleen tehden arvokkaan liikkeen kädellään seurakunnalle.
"Minun seurakuntalaiseni", sanoi hän käskevällä äänellä. "Ennenkuin täällä jatketaan toimitusta, tahdon lukea seurakunnalle kuninkaallisen asetuksen 13 päivältä tammikuuta 1741; ehkäpä silloin kaikki muu käy turhaksi!"
Hän yskäsi, veti kuninkaallisen asetuksen taskustaan ja luki sen kovalla äänellä kuulijakunnan aivan äänetönnä kuunnellessa.
Luettuansa katseli hän ympärilleen voitollinen ilme kasvoillaan.
"Kuten tästä näette", jatkoi hän, "niin eivät tällaiset jumaliset kokoukset ole luvallisia ja tällaiset maankiertäjämaallikot saavat rangaistuksen lain ja oikeuden mukaisesti. Menkää siis hiljaisesti kukin kotihinsa! Minä oletan, että te tätä ennen olette tietämättömyydestä tehneet lakia ja hyvää järjestystä vastaan."
Hän jäi seisomaan.
Edelleenkin oli aivan hiljaista.
Silloin nousi Hauge seisalleen.
"Teidän kunnia-arvoisuutenne", sanoi hän hiljaisella äänellä. "Minä tunnen varsin hyvin tämän luetun asetuksen, eikä se liene siten käsitettävä, että se kieltäisi kutsuvieraita kokoontumasta Jumalan sanan ääreen; vaan jos niin on, että kristillisellä seurakunnalla on niin epäkristillinen asetus, niin silloin tahtoisin huomauttaa herra papille toista asetusta, ja te kuuluu": — tässä korotti Hauge ääntänsä — "Sinun tulee totella enemmän Jumalaa kuin ihmisiä!" Hän istuutui.
Hyväksymisen mumina ja suhaus kuului seurakunnan kesken näiden Haugen sanojen ohella.
Veri syöksähti pappi Schmidtin kasvoille. Hän kääntyi kiireisesti
Haugeen päin.
"Tämän kokouksen on hajaannuttava!" käski hän vallitsevasti. "Minä vaadin lain nimessä tottelevaisuutta esivaltaa kohtaan!" Hän huusi tämän ja nimismies Gram, joka istui papin takana, nousi jättiläisenä, heittäen vihaisen silmäyksen Haugeen.
Mutta nyt nousi Kristofer Hoen vuorostansa ja astui esille.
"Jo riittää!" sanoi hän. "Istu alas, sinä Gram! Vaikka olisit kaksinkerroin pitempi, et saa ketään meistä ulos. Nämä talonpojat ovat minun vieraitani ja tämä on minun taloni! Ainoa, johon sinulla lienee oikeutta, on Hauge; mutta ensinnä on papin kuultava, mitä hän puhuu — se on lain ja oikeuden mukaista; sitten käyköön kuten käy!"
Talonpojat olivat vaan koko ajan odottaneet Kristofer Hoenin sanoja.
Nyt nousivat kaikki ja syntyi valtava melu.
"Kuulkaa häntä ensin!" huusivat he. "Papin pitää kuulla häntä!"
Huudot täyttivät tuvan ja pappi näki ympärillään vain närkästyneitä kasvoja.
"Hyvä", sanoi hän. "En tahdo kenellekään vääryyttä. Antakaa minun kuulla!"
Hän istahti, ja nimismies, joka oli seissut siinä uhkarohkean ihmettelevänä puoleksi nauraen, istuutui samoin kuin pappikin. Ja jälleen vallitsi kuolon hiljaisuus tuvassa. Nyt puhui Hauge lämpimästi ja sattuvasti muutamien Ilmestyskirjan värssyjen johdosta. Se sisälsi varoituksen suuren porton himoja vastaan, maailman kevyttä elämää vastaan ja palavan kehoituksen parannukseen, etsimään Jumalan valtakuntaa ja Hänen vanhurskauttaan ja aina kehoittamaan toinen toistaan hyvään.
Kun Hauge oli lopettanut katsoivat kaikki pappiin, joka oli koko ajan istunut rypistetyin kulmakarvoin. Nyt nousi hän.
"Sen mukaan kuin nyt tässä olen kuullut", sanoi hän, "niin huomaan minä, ettei Haugen esiintyminen ole ainoastaan lainvastaista, vaan että hänen esitelmänsä, niin täyteen ahdettu väärinkäsitettyjä, huonosti selitettyjä ja sopimattomasti käytettyjä raamatunlauseita kuin se onkin, todistaa että hän itse pikemminkin tarvitsisi opetusta, kuin että hänellä olisi kutsumusta opettaa toisia.
"Hän on saarnannut Ilmestyskirjasta. Jo tämä olisi kokeneelle ja ymmärtäväiselle tarpeeksi todistamaan hänen kypsymättömyyttään Jumalan sanan opettamisessa. Minun autuas isäni, joka oli niin oppinut mies, ei uskaltanut koskaan ryhtyä selittämään Ilmestysraamattua, sillä se on suljettu kirja. Mutta Hans Hauge tekee sen! Hänelle ei mikään ole mahdotonta!"
Hauge, joka seisoi papin lähellä tämän puhuessa, astui nyt lähemmäksi häntä, taputti häntä ystävällisesti olalle ja sanoi:
"Ei, ei! Ilmestyskirja ei ole suljettu kirja; sillä muutoin ei se olisi saanut nimeä ilmestys. Me käytämme pyhää kirjaa ja puhumme sen mukaan kuin saamme armoa Jumalalta, olkoonpa se sitten tämä tahi joku toinen kohta raamatusta. Itsestämme emme ole mitään, minä Hans Nielsen Hauge yhtä vähän kuin te; mutta Jumalan edessä ei ole mitään mahdotonta — Hänen henkensä ja voimansa loistaa sekä alhaisen että ylhäisen ylitse."
Tähän ei voitu mitään vastata. Pappi puri huultaan ja vaikeni.
Yht'äkkiä hän nousi pystyyn ja oli jälleen mahtava Herran palvelija.
"Sen jälkeen kun järkevät selitykset ovat turhat", sanoi hän, "täytyy minun nimismiehen kautta, maallisen oikeuden avulla, saattaa tämä mies ulos pitäjästäni. Nimismies Gram, olkaa hyvä ja tehkää velvollisuutenne!"
Gram astui Haugen eteen.
"Sinun pitää seurata minua", sanoi hän, ottaen häntä nutun hihasta kiinni.
Hauge kääntyi, reippaammin kuin mitä nimismies oli odottanut, ja vapautti kätensä.
"Nimismiehen ei tarvitse käyttää väkivaltaa", sanoi hän. "Minä olen laille kuuliainen mies ja seuraan kyllä!"
Talonpoikien kesken kuului suurta nurinaa. "Tuollainen on liian typerää!"
"Tehdä väkivaltaa rauhalliselle miehelle!" kuului kaikkialta.
Mutta kartanon omistaja Kristofer Hoen tuli heti paikalle ja asettui seisomaan Haugen viereen.
"Laki saa kulkea kulkuaan", sanoi hän. "Mutta minä ajattelen, että me muistamme, mitä pappi on tehnyt tänä päivänä. Hyvästi, sinä Hauge! Sinun kanssasi on Jumala. Se on paljon parempi kuin sekä pappi että nimismies yhteensä!"
Hän tarttui Haugen käteen ja puristi sitä kauan. Sitten lähti hän nopeasti tuvasta.
Pappi, nimismies ja Hauge pujottelivat väkijoukon läpi ulos etehiseen.
Heidän tultuansa etehiseen ja saatuansa turkit yllensä, pysähtyi kolme valjastettua hevosta portaiden edustalle. Papin, vallesmannin ja viimeisenä Kristofer Hoenin oma hevonen.
Pappi asettui ensin paikoilleen. Kun nimismiehen tuli istuutua, katsoi hän Haugea.
"Tule tänne", huusi hän.
"Ei", vastasi isäntä Hoen.
"Ei sovi papin eikä nimismiehen istua samassa reessä Hans Nielsen Haugen kanssa. Minä olen halpa talonpoika, kuten hänkin; on parasta, että minä olen nimismiehen renki tänään!"
Hän ajoi hevosen portaiden eteen.
"Tule tänne istumaan, sinä Hauge!" sanoi hän; hän piteli virmaa hevostaan lujalla kädellä ja käänsi karhunnahkapeitteen syrjään.
Hans Hauge astui esiin.
"Istunko minä reen istuimella?" kysyi hän.
"Jo toki", vastasi Hoen.
"Kunnia sille, jolle kunnia tulee, ja siten et pääse karkuun", lisäsi hän hymyillen.
Nimismies seisoi tätä katsellen; oli paljon väkeä portailla.
"No, no", sanoi hän, heittäysi ajorekeensä ja istuutui. "Jos tahdot ajaa vangittuja, niin sama se minulle." Hän tarttui piiskaansa ja veti lakin korvillensa.
"Kyllä", vastasi Kristofer Hoen. "Kun Hans Nielsen Hauge on vankina, voin minä hyvin olla nimismiehen renki ja ajopoika."
Kulkue lähti liikkeelle. Pappi ja nimismies edellä. Kristofer Hoenin kulkiessa portaiden ohitse tervehti hän niitä, jotka lähinnä seisoivat. "Tästä tulee jouluajelu!" sanoi hän.
"Älkää ajako liian kovaa!" huusi hän edellä ajaville. Miehet portailla hymyilivät ja laskivat leikkiä keskenään. Hevonen, jonka Kristofer Hoen oli tänään valjastanut rekensä eteen, oli jalorotuinen, Ekerin pitäjän parhaita juoksijoita.
Kuljettiin portista ja pohjoista kohti valtamaantietä.
"Onnea matkalle", sanoi talonpoika, joka oli saattanut papin hevosta läpi lumikinoksen.
"Kiitos!"
Pappi läimäytti hevostaan.
Ja nelistäen lähdettiin pohjoiseen.
Näin ajettiin neljännes sanaakaan hiiskumatta aina pappilaan asti. Pappi nosti lakkiansa, tervehti ja käänsi kotiansa kohti; nimismies ja Kristofer Hoen Haugen kanssa ajoivat eteenpäin. Koko matkan juoksivat hevoset virmasti; Kristofer pysyttäytyi aivan nimismiehen kintereillä. Aisakellojen kilinä ja hevosten kavioiden kopina huumasi korvia. — Täten kuljettiin kylän läpi ja noin puoli neljännestä saattoi olla jälellä nimismiehen talolle. Silloin kumartui Kristofer Hoen Haugen puoleen.
"Istu nyt hiljaa", sanoi hän matalalla äänellä. Samalla antoi hän hevoselleen lievän iskun lanteille piiskansa siimalla. Se vavahti ja riuhtasihe lentoon.
"Puoli tiestä!" huudahti Kristofer Hoen. Hän käänsi hevosta ja pyyhkäsihe nimismiehen ohitse niin että lumi tuprusi ympärillä.
Nimismies Gram pidätti hevostaan.
"Hei, seis!" huusi hän.
Mutta hän näki vain vilaukselta Haugen vakavat ja Kristofer Hoenin hilpeät kasvot.
Hoenin hepo pani parastaan; lumi ryöppysi Haugen korvien ympärillä hänen istuessaan ihmeissään reen istuimella, mutta Kristofer Hoen kääntyi ympäri reen takaistuimella:
"Tervetuloa perästäpäin", huusi hän hymyellen.
Nimismies Gram päästi kirosanan, joka venyi yhtä pitkäksi kuin hän itse, löi hevostaan ja huusi; mutta välimatka hänen ja noiden toisten välillä tuolla edessä kasvoi kasvamistaan, ja viimeinen, minkä hän heistä näki, oli Kristofer Hoenin punanen vyö koirannahkaturkin ympärillä, kun he jo samassa katosivat mutkan taakse nimismiehen talon pohjoispuolella.
Nimismies kiehui vihasta. Hän ymmärsi hyvin, ettei hän voinut tavottaa Kristoffer Hoenia, kun tämä itse ei sitä tahtonut, ja yhtä varma hän oli siitäkin, että Hoen ei pysähtyisi ennenkuin hän oli kulettanut Haugen pois pitäjästä pitkän matkan toisen nimismiehen piiriin.
Kumminkin tuntui hänestä siltä, että hänen oli häpeän estämiseksi ajettava perästä. Ehkäpä jollakin keinoin saisi Haugen käsiinsä; hänpä oli vapaaehtoisesti seurannut mukana ja oli ehkä siksi hyvänsävyinen mies, että hän seuraisi myöskin takaisin. Kun hän vain tapaisi hänet!
Vihaisena ajoi nimismies eteenpäin ja kysyi vastaantulijoilta, olivatko nämä nähneet Kristofer Hoenin ajavan ohitsensa.
He olivat kyllä kaikki nähneet.
"Ajoiko hän kovasti?"
"Kyllä. Hänellä oli juoksijansa", kuului vastaus.
Vihdoinkin oli nimismies saapunut viimeiseen taloon Ekerissä.
Siellä selitettiin hänelle, että Kristofer Hoen oli jo puoli tuntia sitten ajanut ohitse jonkun vieraan miehen seurassa. Hän ajaa Rökeniin, oli hän sanonut.
Nimismies kiroili itsekseen ja ajoi Rökeniin.
Päästyään Ekerin pitäjän rajan ohitse ja saavuttuaan ensimäiseen taloon Rökenissä, näki hän keltaisen juoksijan seisovan, hevosloimi selässään, sidottuna portinpylvääseen.
Nimismies ajoi myöskin pihaan, sitoi hevosensa toisen viereen ja astui tupaan.
Siellä istuivat Kristofer Hoen ja Hans Nielsen Hauge pöydän päässä ja joivat kahvia.
"Tervetuloa perässä", sanoi Kristofer Hoen, kun näki nimismiehen ovella.
Jens Gram meni tulipunaisena naamaltansa molempien eteen ja iski nyrkkinsä pöytään, niin että kahvikupit tanssivat.
"Siitä saat vielä takaisin, Kristofer Hoen!" kiljasi hän.
Talonväki, joka istui uunin ympärillä, katsoi tätä hämmästyneenä.
Hoen siirsi paikkaa.
"Mitä nyt, vallesmanni?" sanoi hän ja näytti viattomalta. "Minä kyyditsin hänet ulos pitäjästä, ja sehän minun pitikin tehdä", jatkoi hän.
Nimismies ei vastannut hänelle, vaan kääntyi Haugen puoleen.
"Sinä lähdet minun kanssani", sanoi hän, — "ja heti!" Hans Hauge kaasi hyvin rauhallisena lisää kahvia kuppiinsa.
"En", vastasi hän. "Sitä en minä tee. Sinä et ole esivallan edustaja täällä. Anna tämän pitäjän nimismiehen tulla minua vangitsemaan, jos olen tehnyt jotakin luvatonta tässä pitäjässä. Meidän täytyy noudattaa lakia, sekä sinun että minun."
Nimismies oli sanatonna. Hän ei voinut tehdä mitään, eikä hän uskaltanutkaan; sillä Kristoferilla oli sukulaisia tässä talossa.
"No niin", vastasi hän ja kääntyi Kristoferin puoleen, "mutta tämä on oleva sinulle kallis lysti!"
Hän kohotti jälleen nyrkkinsä. Nyt nousi Kristofer pystyyn.
"Ei, kuulkaa nyt, nimismies", sanoi hän. "Jos tällä tavoin asiaa kiristät, niin olen vielä kerran pakoitettu olemaan kyytimies. Mutta silloin olet sinä se, jonka kyyditsen pitäjästä. Nimismiestä, joka hyökkää syyttömien kimppuun, emme tarvitse Ekerissä, ja minä olen se mies, joka saan hänet seudulta poistetuksi, ole varma siitä."
Hän kääntyi, meni uunin luokse ja alkoi leikata tupakkaa piippuunsa.
Nimismies seisoi kauan äänetönnä ja katsoi hänen jälkeensä. Sitten kääntyi hän, sanaakaan hiiskumatta, läksi tuvasta hyvästi sanomatta, istui rekeensä ja ajoi takaisin samaa tietä, jota oli tullutkin.
Mutta silloin nuo hyväntahtoiset ihmiset tuvassa kaikki nauroivat, eikä itse Hans Hauge voinut pidättää hymyilyänsä.
"Niin, tämä ei nyt ollut oikeastaan minun tahtoni mukaista, Kristofer
Hoen", sanoi hän.
"Mutta minun se oli", vastasi Hoen.
— — —
Enempiä esteitä ei Haugen vaikutukselle tällä kertaa asetettu. Työtänsä jatkoi hän näillä seuduilla huhtikuuhun saakka, jolloin hän viimeinkin matkusti kotiinsa.
Kotona nousi suuri ilo sekä hänen kotiperheessään että hänen uskollisten uskonveljiensä keskuudessa. Suurin joukoin riensivät he Haugen talolle, jossa he saivat vahvistusta vakaumukselleen ja uutta uskallusta, voimaa kärsimään sen vuoksi, Hans Nielsen Haugen sytyttävien puheiden kautta.
Mutta kotona oleilu ei kestänyt kauan. Kirje kirjeen perästä saapui Haugen ystäviltä Bergenissä, jonne he pyytämällä pyysivät häntä tulemaan.
Näiden kirjeiden joukossa oli myöskin yksi Samson Traaelta, joka seurustelun kautta Haugen kanssa oli herännyt todelliseen kristityn elämään. Tämä kirje liikutti Haugen sydäntä. Hänelle oli mahdotonta vastustaa kutsua kauemmin.
Samson Traae kirjoitti m.m. seuraavasti:
'Rakas veli!
Sinä, joka olet siittänyt minut Kristuksessa ja synnyttänyt minut kuni äiti monin kärsimyksin, ennenkuin sait minut ohjatuksi hyvin muodostetuksi lapseksi Kristuksessa! Sitä rakkautta, jota tunnen sinua kohtaan, en voi kirjoittamalla kuvata. Kiitos sinulle ja Jumalalle, joka lähetti sinut tänne, minulle ja muille pelastukseksi!
Minä näen sinut hengessä joka päivä; niin, minun sydämeni sulaa surusta ja ilosta muistellessani sitä suurta rakkautta ja hyvyyttä, jota minulle osoitit, josta rakkaudesta Jumala sinua palkitkoon ijankaikkisuudessa!
Jollemme enää näkisi toisiamme tässä elämässä, niin suokoon
Jumala, että näkisimme jälleen toisemme ijankaikkisuudessa!
Kumminkin, minä ikävöin nähdä sinua jälleen.'
Hans Nielsen Hauge matkusti. Hänen kotona-oleilunsa ei ollut kestänyt kuin kolme päivää.
Hans suuntasi kulkunsa ensinnä Drammeniin, missä hän sai uuden passin pormestari Strömiltä, sieltä Ekeriin, jossa nimismies Gram tällä kertaa otti hänet kiinni ja antoi hänen istua kolme päivää vangittuna, ennenkuin hän ankaran valvonnan alaisena lähetti hänet kruununvouti Colletin luokse Kongsbergissä. Täällä täytyi hänen alistua tutkittavaksi, mutta sen jälkeen hänet maaherranviraston määräyksestä laskettiin irti. Vaikutettuansa Kongsbergissä pitemmän aikaa, vetäytyi hän edelleen länttä kohden Numedaliin, sieltä Rollagiin, Noreen ja Opdaliin, jossa hän tapasi myöhemmin niin kuuluisan nimismies Tollef Olsen Backe'n, joka aikoinaan oli Haugen vaikuttavimpia hengenheimolaisia.
Opdalista kulki hän hiihtäen Hardangeriin ja sieltä edelleen
Bergeniin, jossa hän viipyi koko kevään ja kesän.
Haugen ystävät Bergenissä tekivät kaikkensa saadaksensa hänet vakinaisesti asettumaan tähän kaupunkiin asumaan, jossa hän saisi elää ja työskennellä rauhassa. Vanha palvelijatar Boes kutsuikin hänet eräänä päivänä luoksensa; hänellä oli jotakin erikoista hänelle sanottavaa.
Haugen tultua istui hän juhlapukuisena tuolissaan.
"Istuhan Hauge", sanoi hän. "Minulla on sinulle jotakin puhuttavaa."
Hauge kävi istumaan; Vanhus yskäsi, otti sauvansa molempiin käsiinsä ja alkoi:
"Niin, katsos Hauge", sanoi hän. "Minusta sinä saat niin paljon kärsiä Herramme asian vuoksi; minua on kovin säälittänyt nähdä ja kuulla kaikista kärsimistäsi vainoista ja vaivannäöistä."
Hän siirsi keppiänsä ja istui yläruumistansa keinutellen.
"Nyt on sillä tavoin, että minulla on sangen runsaasti omaisuutta, sekä talo että turve, ja olen ajatellut, että kun minä pian pääsen kotiin, niin saisit sinä kaiken minkä omistan — jos tahtoisit asettua tänne Bergeniin asumaan."
Hän katsoi ystävällisesti Haugeen.
"Mitä sinä tästä arvelet?"
Haugen kasvot olivat kalvenneet. Hänen silmänsä loistivat omituisesti. Näytti siltä kuin kyyneleet olisivat pyrkineet esille.
Hän lausui hiljaisella äänellä:
"Vastaanottakaa kiitokseni kaikesta rakkaudesta ja hyvyydestä, jota minulle osoitatte Jumalan asian tähden; mutta sitä jota minulle tarjoatte, en voi vastaanottaa, en, vaikka tarjoaisitte minulle koko Bergenin."
Vanhus säpsähti tuolissaan.
"Mitä sinä sanotkaan?" — lausui hän.
"En, vaikka tarjoaisitte minulle koko Bergenin!" toisti Hauge äänekkäästi.
"Ja miksi et?"
Vanhuksen suuret, harmaat silmät tuijottivat häneen silmälasien läpi.
"Juuri Jumalan asian tähden", vastasi Hauge päättävästi. "Minulle olisi suuri ilo istua täällä Bergenissä hyvien ystävien ympäröimänä ja nauttia hyvinvoinnista; mutta niitä kohtaan koko maassa, jotka istuvat ja odottavat elävää Jumalan sanaa — heitä kohtaan tekisin kuoleman synnin asettuessani tänne rauhaan ja mukavuuteen. Silloin istuisin kuin palossa ja helvetin liekeissä!"
Vanhus istui hetken äänetönnä. Sitten nousi hän tuoliltansa ja meni suoraan Haugen luokse.
"Ei, salli minun tarttua käteesi", sanoi hän. Ja hän otti Haugen käden käsiinsä.
"Sinä olet kelpo mies!" huudahti hän. "Jumala siunatkoon sinua! Ja mene sinä sinne, johon sinun on mentävä! En tahdo kiusata sinua, niin mielelläni kuin sen tekisinkin!"
Hauge lähti Bergenistä puolivälissä kesäkuuta, vaelsi Söndfjordin,
Nordfjordin ja Söndmören läpi, sieltä Nordmöreen ja Surendaliin,
missä hän Rindalenissa piti kokousta kirkon lähellä, mutta sai pappi
Finckenhagenilta käskyn poistua.
Surendalenista kulki Hauge maitse Trondhjemiin ja saapui sinne elokuun alussa 1799.
Hänen kotoa poissaollessaan oli varsinainen vaino hänen hengenheimolaisiaan kohtaan alkanut Itä-Norjassa.
Jo toukokuussa oli Peter Hansen Boer, joka piti kokouksia Ekerissä, vangittu nimismies Gramin toimesta ja tuomittu kuritushuoneeseen siksi, kunnes hän lupaisi jättää maallikkosaarnaajavirkansa. Kolme päivää myöhemmin vangittiin myöskin neljä Haugen heimolaista, Berger Vetle, Peder Mathiesen, Peder Nordlid ja Thorkel Gabestad, senjälkeen kun he olivat pitäneet hartauskokouksia Hölandin kappelissa Hemnesissä.
Myöhemmin syksyllä joutuivat Haugen veli Mikkel ja hänen sisarensa poika Paul Gundersen samoin vankeuteen ja tuomituiksi kuritushuoneeseen samoilla ehdoilla kuin edellä mainitut.
Tiedon näistä vangitsemisista sai Hauge oleillessaan Trondhjemissa, jossa samanlainen kohtalo häntä itseään odotti.
Hän kirjoitti heti ystävilleen lohduttavia kirjeitä, joissa hän ilmaisi surunsa vihamiestensä pahansuovasta mielialasta ja ilonsa siitä, että hänen ystävänsä saivat kärsiä hyvän asian tähden.